torstai 28. kesäkuuta 2007

Kuka on liberaali?

Kuka on liberaali? Löytyykö niitä Suomen helluntailaisten joukosta? Nämä kysymykset ovat nostaneet esille Tapio Puolimatka ja Juhani Kuosmanen Ristin Voiton sivuilla.

LIBERAALIEN USKONTUNNUSTUS

Teologisen liberalismin valtakausi ajoittui karkeasti 1850-luvulta ensimmäisen Maailmasodan alkuun. Yalen yliopiston teologian professori H. Rickhar Niebuhr'n yleistajuinen määritelmä liberaalisuudesta kuuluu seuraavasti: "Jumala ilman vihaa toi ihmisen ilman syntiä valtakuntaansa ilman tuomiota Kristuksen palvelustyön kautta ilman ristiä." Lisäisin vielä tähän kuvaukseen: "Kaikki pääsevät taivaaseen ilman ruumiinylösnousemusta." Käytännössä teologisesti liberaalinen maailmankuva kielsi klassisen kristinuskon huipentuman - Raamatusta johdetun Nikean ja Apostolisen uskontunnustuksen. Näiden ekumeenisten uskontunnustusten sisältö on perinteisesti pidetty mittatikkuna oikeaoppiselle kristinuskolle.

Niebuhrin määritelmä liberaalisuudesta kertoo kaiken olennaisen. Liberaalisuus kielsi klassisen kristinuskon opit Jumalasta, ihmisestä, synnistä, tuomiosta ja sovituksesta. Lisäksi liberalismi ei hyväksynyt Raamatun supranaturalistista eli yliluonnollista maailmankuvaa, johon muun muassa kuuluu oppi ruumiinylösnousemuksesta.

TUNNETILA USKON SISÄLTÖNÄ

Liberalismi oli aikansa tuote. Länsimainen tiede kyseenalaisti voimakkaimmalla kehityskaudellaan kristinuskon perusteesejä. Kopernikuksesta alkanut tieteen vallankumous kyseenalaisti kirkon kanonisoimia käsityksiä maailmankaikkeudesta. Maapallo ei ollut litteä ja se kiersi aurinkoa vastoin perinteistä ajattelua. Tämä pystyttiin todistamaan empiirisesti. Siksi ihminen siirtyi uskomasta siihen mitä ei näe, koska tiede mullisti näkyväisen maailman jo tarpeeksi ihmeelliseksi. Tieteisuskon optimismi särkyi kuitenkin maailmansotiin, jolloin klassinen liberalismi koki myös kuoliniskunsa.

Klassinen liberaalisuus syntyi 1800-luvulla Friedrich Schleiermacherin johdolla. Hän määritti uskon ihmisen sisäiseksi tunteeksi (Gefühl). Aatehistoriallisesti Länsi-Eurooppa oli siirtymässä kylmän järjen aikakaudesta tunteikkaaseen romantiikan aikakauteen. Ihmiset kaipasivat kylmän rationalismin ja empiirisen tieteellisyyden vastapainoksi aistikokemuksia, tunnetta ja lämpöä. Teologiassa painotettiin tällöin sisäistä uskonnollista kokemusta järjen sijaan. On ilmeistä, että tämänkaltaisessa ilmapiirissä kirjoitetuille uskon dokumenteille (Raamatulle ja uskontunnustuksille) ei jäänyt tilaa, koska ihmisen sisäinen intuitio määritti uskon sisällön. Romantiikan keskellä syntyneen liberalismin teesiksi syntyikin, että usko on tunteen alue ja järki tieteenalue. Perinteisesti tiede nähtiin uskon palvelijana, mutta niitä, jotka nyt näin ajattelivat, pidettiin perinteen sokaisemina. Nyt usko ja tiede erotettiin lopullisesti toisistaan. Kristinuskon dokumenttejakin ruvettiin tulkitsemaan ateistisella tulkintaotteella.

PROTESTANTTINEN RAAMATUNTULKINTA

Protestanttinen uskonpuhdistus avasi tien Raamatun historialliselle ja kieliopilliselle tulkinnalle. Tämä oli välttämätöntä, sillä historian tuntemus osoitti katolilaiset käytänteet usein vääriksi. Luther, Calvin ja Zwingli tekivät uraa uurtavan työn johdatellessaan kristikunnan Raamatun äärelle ja he syrjäyttivät perinteisen allegorisen tulkintatavan. Heidän aloittamaa tulkintalinjaa kutsutaan historiallis-kieliopilliseksi tulkinnaksi. Jotta Raamattua voitaisiin tulkita oikein, oli välttämätöntä päästä käsiksi Raamattuun alkuperäisessä kieliasussaan. Heprean ja kreikan kielet tulivat välttämättömiksi oppiaineiksi papeiksi opiskeleville Lutherin, Calvinin ja Zwinglin alaisuudessa. Viisaita ollessaan he myös antoivat Raamatun tavallisen kansa käsiin kääntämällä sen kansan kielelle. Näin kuilu saarnatuolin ja kirkonpenkin välillä lyheni. Mutta heidän tulkintansa keskiössä oli alkukieli, eikä Raamatun käännös kuten usein luullaan. Viimekädessä oppi rakennetaan ymmärtämällä se, miten historia ja alkukieli asiaan vaikuttavat.

LIBERAALINEN RAAMATUNTULKINTA

Liberaalinen raamatuntulkinta ei poikkea metodeiltaan uskonpuhdistajien aloittamasta linjasta. Poikkeama syntyy liberaalisesta Raamatun "modernisoimisesta". Kysymyksessä on maailmankuvien törmäys. Yksi esimerkki liberaalisesta tulkintaotteesta on professori Heikki Räisäsen toteamus, että Raamattu opettaa historiallisesti homoseksuaalisuutta vastaan. Kuitenkin on eriasia uskoa se kirjaimellisesti, koska nykyaikana tiede opettaa, että homoseksuaalisuus ei johdu hänestä itsestään. Toinen esimerkki on se, että ylösnousemus nähdään apostolien sisäisenä kokemuksena, eikä historiallisesti todistettavissa olevana tosiasiana. Liberaalisuudessa kyseessä on tulkintatavan samankaltaisuus eikä akateeminen pätevyys.

FUNDAMENTALISTINEN RAAMATUNTULKINTA

Fundamentalismi syntyi vastareaktiona liberaalisuudelle. Siksi he heittivät vauvan pesuveden mukana pois ja hylkäsivät protestanttisen historiallis-kieliopillisen raamatuntulkinnan. Fundamentalismin ominaispiirre tänäkin päivänä on pitää esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa Kuningas Jaakon käännöstä (KJV) erehtymättömänä ja opillisesti puhtaana käännöksenä. Tämä on verrattavissa suomalaisten herätyskristittyjen uskoon, että mitä vanhempi käännös sen parempi se on. Tässä keskustelussa on eräs fundamentalistien kannalta kiusallinen ominaispiirre, että kyseisten Raamatun käännösten käsikirjoitukset ovat myöhäisiä ja usein epäluotettavia. Esimerkiksi Jesajan kirja on käännetty osittain kreikankielisestä Septuagintan tekstistä ennen kuin 1940-luvulla löydettiin ensimmäinen, kokonainen hepreankielinen teksti Jesajan kirjalle Kuolleenmeren kirjakääröjen joukosta.

MITÄ SITTEN SUOMEN HELLUNTAILAISET OVAT?

Helluntailainen raamattukoulutusliike perustuu evankelis-konservatiivisuuteen eli protestanttiseen raamatuntulkinta metodiin. Maailmalaajuisesti evankelikaalisuuden tunnustetuin tulkintametodi on historiallis-kieliopillinen tulkintatapa.

Yhdysvalloissa fundamentalistit ovat omana leirinään tunnustettujen evankekaalisten kirkkokuntien ulkopuolella. Evankelikaalis-konservatiivien ja fundamentalistien tunnetuin yhteentörmääminen henkilöityy evankelista ja tohtori Billy Grahamin persoonaan. Fundamentalistien tunnetuin koulu on Bob Jones University. Koulun perustaja tohtori Bob Jones julisti Billy Grahamin liberaaliksi ja harhaoppiseksi.

Suomessa fundamentalistit eivät ole perustaneet omaa seurakuntaliikettään, vaikka Suomen helluntailaisuudessa on fundamentaalisia piirteitä ja fundamentalismin nimiin vannovia Raamatunopettajia. Esimerkiksi 1990-luvun alussa evankelioivista Tuomasmessuista tuttu teologian tohtori ja Vanhan testamentin tutkija Arto Antturi heitettiin liikkeestämme ulos, vaikka nyt hyväksymme pastoreiksi samankaltaisesti ajattelevia. "Graham-Jones" farssi toteutui Suomessakin.

Onko tapaus "Graham-Jones" toistumassa jälleen Suomen helluntailaisuudessa? Pelko liberaalisuuden uhasta on aiheeton, mutta evankekaalis-konservatiivit ovat liikkeemme sisällä tukevasti terveen raamattukoulutuksen ansiosta./Ensinnäkin Suomen helluntailaisten joukosta on mahdotonta löytää Nieburh'n määritelmän mukaisesti liberaaleja. Suomen helluntailaiset ovat opillisessa keskiössä, jotka tunnustavat klassisen kristinuskon opit.

Toiseksi Yhdysvaltojen fundamentalistien käytöksestä tohtori Billy Grahamia kohtaan olisi jotain opittavaa. Jos Suomen helluntaiherätys on aikoinaan toiminut Billy Grahamin missioissa yhteistyökumppanina, niin näyttää siltä, että emme pidä evankelikaalis-konservatiivisuutta kovinkaan suurena vaarana. Miksi sitten Arto Antturi sai liikkeeltämme kenkää? Vastaus on liikkeessämme oleva fundamentalismi, joka sotkee evankelikaalis-konservatismin liberaalisuuteen.

Kirjoittaja: Esa Hyvönen, Th.M.

39 kommenttia:

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Tervetullut näkökohta myyttiseen "liberaalin" määrittelyyn. Mielestäni esimerkiksi nykyisessä Uuden testamentin tutkimuksessa ei ole tarkoituksenmukaista jakaa tutkijoita liberaaleihin tai ei-liberaaleihin. Näin tietysti jatkuvasti tehdään mutta tuloksena on usein aika sotkuinen kokonaiskuva.

Kari Syreeni ja Petri Luomanen kirjoittavat Robert H. Gundryn Matteuskommentaarista, että "Gundryn luokittelu rakentuu monessa tapauksessa oletetun redaktion varaan, mikä johtaa kehäpäätelmiin ja Matteuksen redaktorisen panoksen yliarviointiin." (teoksessa Varhaiskristilliset evankeliumit, s. 202)

Eli antikonservatiivi Matti Myllykosken (ja Arto Järvisen) toimittamassa kirjassa kritisoidaan evankelikaali Robert Gundrya liiallisesta redaktion korostamisesta! Tämän kaltaisia esimerkkejä on tutkimuksessa yllin kyllin.

Presuppositioiden analysoiminen on toki erittäin tärkeää mutta kyseessä on "multifaktori-ilmiö" eikä joku tietty uskontunnustukseen sitoutuva tutkimus.

Matti K

Esa Hyvönen kirjoitti...

Olen yhtämieltä, että meillä pitäisi olla kyky erottaa Raamatun tulkintametodi teologisesta liikkeestä tai presuppositioista kuten sanoit. Eksegetiikkahan on yhteisöllistä. Toinen tutkii ja muut arvostelevat. Näin tutkimus edistyy.

Historia kuitenkin opettaa, että ajan kanssa opimme näkemään kunkin eksegeetikon teologisen viitekehyksen. Esimerkiksi uutta Paavali tutkimusta uraa uurtanut E.P. Sanders päätyi "covenantal noministiseen" näkemykseen, mutta jälkikäteen ajateltuna hänen sekä hänen kuuluisimman seuraaja James Dunnin teologiat Paavalista muistuttavat pyhitysliikettä. Sepä kummaa, sillä heidän molempien juurensa on pyhitysliikkeessä. Se missä he haukkuivat luterilaisia Paavalin väärinymmärtämisestä, he sortuivat samaan kuoppaan - mutta synergiseen tulkintaan.

Alan olla skeptinen sen suhteen, että kukaan meistä ei pääse irti omasta viitekehyksestään. Mutta tämä ei tee tutkimuksesta uskontunnustukseen sitovaa.

Valde kirjoitti...

hmmm.. Arto Antturin ja Billy Grahamin rinnastus ei ehkä ole aivan toimiva. Käsittääkseni Graham uskoo Puolimatkan ja Kuosmasen lailla Raamatun täydelliseen erehtymättömyyteen. Graham on raamattukäsitykeltään fundamentalisti muttei kuitenkaan amerikkalaisen fundamentalismi-liikkeen jäsen tai hengenheimolainen. Helluntailaisen raamattukeskustelun kannalta olisi varmaan selkeintä puhua fundamentalismista vain raamattukäsityksen kannalta.

Huomattava osa helluntailaisista sijaitsee Puolimatka-Kuosmanen akselilla. Puolimatkan ärähdys Ison kirjan nuoria - liberaaliksi leimattuja - tutkijoita kohtaan on täysin ymmärrettävä ja se tuo hyvin esille jännitteitä, joita helluntailiikkeen sisällä on.

Mielenkiintoista nähdä tuleeko eri raamattukäsitysten välille selkeitä kiistoja vai lipuuko helluntaiherätys lattean huomaamattomasti joustavampiin teologisiin käsityksiin.

Puolimatkan mukaan "liberaalimman" tai joustavamman raamattukäsityksen aiheuttaa sosiaalinen paine - tarve saada akateemista hyväksyntää. Sanoisin että näin asia lienee monien luterilaisten seurakuntanuorien kohdalla, mutta helluntailiikkeessä sosiaalinen paine ajaa paremminkin päinvastaiseen suuntaan. Minun tuntemani helluntaieksegeetit haluaisivat varmasti olla mieluummin konservatiivisempia! Kumartaa mieluummin Jerusalemiin kuin Ateenaan; yhtyä mieluummin ystävien ja rakkaidensa kanssa kuin ateistisen professorin kanssa.

DrMark kirjoitti...

Raamatuntulkinnaltaan "liberaaleja" henkilöitä ovat yleensä aina ne, jotka ovat minusta vasemmalla - riippumatta siitä, missä itse olen. Siinä mielessä termillä on lähinnä arvoa silloin, kun puhujana voin luottaa kohdeyleisöni näkemykseen siitä, että juuri minä olen seison tulkintoineni oikeassa paikassa.

Kuosmasen ja Puolimatkan (ja monen muun suomalaisen herätyskristityn) näkemykset selittyvät nähdäkseni myös sillä, että Suomen akatemiaa hallitsevien teologien ulkopuolisille välittämä kuva akateemisesta teologiasta on kovin yksipuolinen. Tässä mielessä esim. tutustuminen parhaimpaan amerikkalaiseen tai englantilaiseen evankeliseen teologiaan avaa (toivottavasti) silmät.

Tai ehkä sittenkin olemme jo kaikki aikaa sitten huomaamattamme joutuneet kaltevalle tasolle ja luisumme nyt kohti kuilua kuvitellen, että kaikki on hyvin, kun tosiasiassa Kuosmanen, Puolimatka & co. ovat ainoita, jotka selvästi näkevät todellisen tilamme?

Matti Kankaanniemi kirjoitti...
Kirjoittaja on poistanut tämän kommentin.
Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Mielenkiintoinen ilmiö on muuten sekin, että suomalaiset eksegeetit tuntuvat ajoittain liittävän näitä "konservatiivi" -epiteettejä tutkijoiden nimien eteen. En ole samassa määrin törmännyt samaan kv. tutkimuksessa ehkä jotain Jeesus-seminaarin edustamaa marginaalia lukuunottamatta. Raamattukeskustelun juoksuhaudat taitavat olla vielä auki Suomessakin.

Arto Antturi on ehkä sikäli keskustelulle relevantti "symboli" että hän kirjoitti joskus viime vuosikymmenellä Ristin Voittoon ei-fundamentalististen raamattunäkemyksen puolesta, jota silloinen päätoimittaja (muistaakseni tätä virkaa tekevä) Juhani Kuosmanen kritisoi. Toisaalta Kärkkäisen Vellunkin kirjoitti samoihin aikoihin (tai jonkin verran aikaisemmin) raamattunäkemyksistä eikä muistaakseni liputtanut minkään geisleriläisen näkemyksen puolesta. Täytyisi kaivaa jostakin esiin nämä vanhat RiVon artikkelit tänne raadeltavaksi.

Avoin dialogi saattaisi olla paikallaan eli jos Kuosmanen ja Puolimatka ehtisivät tarkentamaan mitä he tarkoittivat. Onhan tässä lisäksi vielä kysymys lehtijutusta, jota he eivät kumpikaan itse kirjoittaneet.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Jos tässä halutaan perätä Raamatun erehtymättömyydestä määritelmiä, perinteisesti on ajateltu, että absoluuttisen erehtymättömyyden (eng. absolute innerancy) ja kulttuurisidonnaisen erehtymättömyyden (eng. full innerancy) kannattajat ovat ns. Raamattu-uskollista kansaa, jotka pitävät inspiraatiota relevanttina lähtökohtana eksegetiikalle.

Kuosmanen sijoittuu oman Raamatun opetuksia kirjansa pohjalta ensimmäiseen kategoriaan ja pitää Junkkaalan, Mäkelän ja Huhtisen Raamattu-uskollisuutta tekaistuna (1994:23). Siksi oletan, että Kuosmanen ajattelee liberaaleina kaikki kulttuurisidonnaisen erehtymättömyyden kannattajat, sekä Raamattua pelastushistoriallisesti tulkitsevat.

Sikäli triviaali tieto on sekin, että Kuosmanen käyttää kirjassaan R.C. Sproulin Tunne Raamattusi teosta, jossa kulttuurisidonnaisuudet otetaan huomioon. Kuosmasen logiikka onkin aika haurasta. Lisäksi hän päätyi siihen, että Esra sulki Vt:n kaanonin. Tämä tieto ei pidä historiallisesti paikkaansa. Tämä on osoituksena siitä, että Kuosmanen ei salli historiallisen tiedon käytännössä auttavan Raamatun tulkintaa.

Puolimatkan kirjaa en taas ole lukenut.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Eräs mystinen hahmo tässä keskustelussa on Bultmannin oppilas Eta Linnemann, joka niitti mainetta kovana tutkijatätinä vielä 60-luvulla ja 70-luvun alussa. Hän "tuli kirkkaasti uskoon" ja hylkäsi koko historialliskriittisen tutkimusmetodin muristen sille ankarasti. Hänen kirjansa on tietysti ollut fundamentalistiselle siivelle erittäin tärkeä. Ongelmana tässä lukemisen arvoisessa kirjassa on kuitenkin se, että kritiikki kohdistuu antisupranaturalistisiin perusoletuksiin, joiden pohjalta pikku-Bultmannin Linnemannin mukaan työskentelivät.

Historialliskriittinen tutkimus ja fundamentalistisen literalismin hylkääminen ei kuitenkaan ole identtistä antisupranaturalismin kanssa.

Mielestäni Donald Hagner on kuvannut mielekkäällä tavalla historialliskriittisen metodin ja evankelikaalisen uskon välistä probelmatiikkaa yhdessä artikkelissaan. (Hagner, Donald ”Interpreting the Gospels: The Landscape and the Quest” Journal of Evangelical Theological Society Vol. 24, 1981, 23-37.)
"Because of the unfortunate bias of the histonco-critical method against the supernatural, we cannot accept it as it is insisted upon by radical critical scholars. How can we accept the appropriateness of a methodology that begins with an a priori denial of the reality of the supernatural in history—the very center of the Biblical narrative?

On the other hand, we cannot do without historical criticism if we affirm the historical nature of our faith. In fact, evangelicals must break a new path in honing an historical criticism that is not inimical to the supernatural but that is at the same time honest in grappling with history as history. Of course this is not easily done, nor can such a methodology provide quick and easy solutions to our problems.

We shall have to learn to live with some ongoing tensions and uncertainties as well as learn to be tolerant of differences among ourselves. But some such middle way must be found if we are to avoid lapsing into a fundamentalist obscurantism on the one hand or a vapid liberalism on the other. We have had some pioneers, we have our call, and a method begins to emerge. But much remains to be done"

DrMark kirjoitti...

Ihan pieni sivuhuomio: tein aikoinani asiasta pienen tutkimuksen ja paljastui, että noita Esan mainitsemia erehtymättömyyden lajeja on ainakin seitsemän erilaista (mechnical dictation, absolute inerrancy, critical inerrancy, limited inerrancy, qualified inerrancy, nuanced inerrancy ja functional inerrancy - liekö tuo full inerrancy jo kahdeksas?).

Ihmiset, jotka käyttävät fraasia "Raamatun erehtymättömyys", pääsääntöisesti kuvittelevat, että ko. fraasin sisältö on kaikkien kielenkäytössä sama. Tästä voi sitten seurata esim. se, että suhtaudutaan johonkin tosiasiassa eri tavalla ajattelevaan henkilöön vanhingossa positiivisesti :-)

DrMark kirjoitti...

Mitä mieltä muuten olette, voittavatko johonkin tiettyyn kirkkokuntaan sitoutuneen raamattu(yli)opiston edut sen haitat?

Ja vähän samaan aiheeseen liittyvä lisäkysymys: onko Suomen kokoisessa maassa mahdollista se, että jokaisella puljulla on oma oppilaitoksensa, joka on kaiken lisäksi oikealla tavalla hyvätasoinen ja taloudellisesti kannattava? Vai kannattaisiko esim. evankeli(kaali)sten panostaa yhteen oppilaitokseen, joka palvelisi kaikkia kirkkokuntataustasta riippumatta?

Näiden kysymysten yhteys tämä keskustelun laajempaan yhteyteen lienee selvä...

Esa Hyvönen kirjoitti...

Mielestäni Suomen kokoisessa maassa evankelisten seurakuntien tulisi ottaa mallia Suomen teologisen instituutin järjestäytymisestä. Kirkon herätysliikkeet seisovat sen takana vastalauseena yliopistolliselle radikaaliteologialle. STI onkin tuottanut joitain varteenotettavia tutkimuksia. Laadullisesti ajatellen vapaakristillisten pystyvän parempaan raamattu(akateemiseen)koulutukseen, jos yhdistäisivät voimansa.

Realiteetit on kuitenkin otettava huomioon. Saisiko tämänkaltainen järjestäytyminen laajemman kentän taloudellisen tuen? Käytännössä lienee niin, että helluntailaiset kannattavat omaa puljuaan ja vapaakirkkolaiset omaansa. Baptistien ja metodistien tilanteesta en edes tiedä.

Belgiassa (Evangelische Theologische Faculteit), Kroatiassa (yliopiston nimeä en muista), Saksassa (muutamia) ja Englannissa (London Bible College, Tyndale House) sijaisevat yliopistotason teologiset oppilaitokset ovat hyvä esimerkki siitä, kuinka evankeeliset ovat saavuttaneet yhteisen tahtotilan. Suomessa tämä vaatisi Vapaankristillisyyden neuvoston parempaa tunnustamista käytännön seurakuntaelämässä.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Miten mielestänne evankelikaalisen yliopiston eksegetiikan laitos eroaisia Joensuun, Åbo Akademin ja Helsingin vastaavista?

Käytännössä Suomessa on kaksi suurempaa vapaakristillistä (suomenkielistä) raamattukoulua eli Santala (Vapaakirkko) ja Iso Kirja. Molemmat ovat niin syvässä yhteisökulttuurinsa suossa, että yhdistyminen tuntuu äkkiä ajatellen mahdottomalta. Järkeväähän se sinänsä on, koska esim. opilliset erot ovat olemattomat. Olen varma (tästä hypoteesi jollekin systemaatikolle tai käytäntöteologille), että vapaakirkollisten pastorioppilaiden ja helluntaivastineiden opillisista käsityksistä ei juurikaan löydy tilastollisesti merkitseviä riippuvuussuhteita suhteessa tunnustuskuntaan.

DrMark kirjoitti...

Minun mielestäni olisi kyllä evankelisen kristillisyyden eduksi, jos samassa yliopistollisessa koalitiossa olisivat myös STI-läiset. Ongelmana on tietysti se, että heidän peruskirjansa estää sen, ja varmaan jotain samanlaista löytynee Santalan ja IK:n perustuksistakin. Jokainen käy siis omaa "sotaansa" valtakirkollista (liberaalia?) teologiaa vastaan, mutta kenenkään voimat (ja uskottavuus) eivät yksin riitä todellisen vaihtoehdon luomiseksi.

Mallia voisi todella ottaa mm. noista Esan mainitsemista paikoista (tosin Tyndale House on kirjasto eikä oppilaitos), puhumattakaan Pohjois-Amerikan parhaimmista yhteiskristillisistä oppilaitoksista. Esim. Regent Collegesta voi muistaakseni suoraan valmistua 3-4 kirkkokunnan työntekijäksi. Muutenkin se antaa ihan hyviä valmiuksia, mm. Oxfordin yliopiston Biblical and Early Christian Studies -professoriksi valittiin juuri Markus Bockmuehl, joka on aikoinaan mm. Regentistä valmistunut.

Minusta monissa (kehällisissä) asioissa vain yhden näkemyksen julistaminen ainoaksi ja oikeaksi on usein paljon vaarallisempaa kuin se, että suvaitaan erilaisia tulkintoja (toki tietyin rajoituksin, eli mikä tahansa ei tietenkään käy totuudesta).

Niin kauan kuin jaksamme tapella opillisista kiistoista ja jokainen pulju rakentaa omaa valtakuntaansa, voittajana säilyy tietysti se pulju, jonka teologia tehdään - ja jonka työntekijät koulutetaan - meidän veromarkoillamme. (Eikä tilannetta tietenkään helpota yhdenkään puljun kohdalla kentän vankka usko omaan ylivertasuuteen.)

Kysyitkö, Matti, ihan tosissasi, miten evankelisen oppilaitoksen eksegetiikan laitos voisi erota nykyisistä valtiollisten puljujen vastaavista laitoksista?

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Itse asiassa kyllä. Katson asiaa lähinnä Åbo Akademin vinkkelistä, enkä äkkiä ajatellen keksi olennaisia eroja.

Luonnollisesti helsinkiläisten vuosikymmeniä käymä taistelu (Räisäsen ja Myllykosken ainakin) kirkollisia suuntia vastaan on luku sinänsä.

Ehkä kysymystä voisi konkretisoida seuraavasti: Mitä perusteosta käyttäisitte Uuden testamentin johdantokurssilla?

DrMark kirjoitti...

Mielelläni ottaisin aina vähintään kaksi kirjaa tuollaiselle kurssille... Mutta jos pitäisi tyytyä yhteen, niin kirjan valinta riippuisi ainakin minulla kurssin sisällöstä ja siitä, mitä muilla asiaa mahdollisesti sivuavilla kursseilla opetetaan. Lisäksi täytyy huomioida se, että esim. pelkästään englanninkielisiä "Intro to NT" / "NT Survey" -kirjoja on kymmeniä, eikä kaikkiin voisi kuitenkaan tutustua ennen valinnan tekoa.

Yhden tärkeän osan tätä kysymystä muodostaa tietysti se, miten ja mitä opetetaan. Jos esim. ei uskota, että on edes mahdollista puhua raamattuteologiasta (vrt. Räisesen Beyond New Testament Theology), niin sitten ei kurssien joukosta löydy raamattuteologian kurssia eikä kirjastosta aiheeseen liittyviä kirjoja.

Se, miten opetetaan, ratkaisee myös paljon. Varsinkin alemmilla tasoilla paljon on kiinni siitä, mitä kirjoja ja lähestymistapoja luennoija esittelee ja miten hän ne esittelee. En nyt mainitse tässä suomalaisten nimiä tai puhu Suomen tilenteesta mitään, mutta muistuu mieleeni eräs Saksaan Habilitationia Jeesuksesta ja/tai Paavalista tekevä ystäväni, jonka kanssa keskustelimme N.T. Wrightin näkemyksistä. Kysyin tuolloin, mitä hänen ohjaajansa ajattelee Wrightista ja ystäväni vastasi, että ei tiedä, koska ohjaaja ei ole kuullutkaan hänestä eikä ystäväni ole vielä uskaltanut kertoa. Åbo lienee vapaa tällaisesta teologisesta tietämättömyydestä ja kapeakatseisuudesta.

Mieleeni tulee myös muutama esimerkki ystävistäni (jälleen nimiä mainitsematta), joille on väitöskirjan tekemisen ehdoksi ohjaajan taholta asetettu mm. se, että pitää omaksua esim. JEPD-lähdeteoria tai jokin tietty näkemys pastoraalikirjeiden kirjoittajasta.

Koska en pidä oppimista pelkästään akateemisena harjoituksena, puhumattakaan Raamatun ja/tai teologian oppimisesta, niin näkisin mielelläni, että oppimisympäristössä tapahtuu muutakin kuin tiedon siirtymistä opettajan paperista opiskelijan paperin - ilman että se käy välillä kummankaan päässä. Ovatko opettajat omalla elämällään esimerkkejä opiskelijoille? Voiko opiskelija mennä purkamaan sydäntään proffalle ja vaikkapa rukoilemaan tämän kanssa? Voivatko opettajat olla samassa kotiryhmässä opiskelijoiden kanssa? Onko opettajilla keskenään hyvä hengellinen yhteys? Tms., jne.

Akateeminen teologian opiskelu ja väitöskirjan teko ovat prosesseja, joiden aikana hengellinen elämä useimmiten kärsii. (En itse asiassa tunne vielä ketään, joka olisi ollut tästä eri mieltä, mutta toivottavasti syynä on vain se, että en ole kysynyt tarpeeksi monelta.) Siksi minusta olisi tärkeää, että opiskeluympäristö tukee opiskelijaa myös muuten kuin tietoa jakamalla.

Åbon ongelma on tietysti se, että useimmilla supisuomalaisilla on englanti ruotsia paremmin hallussa. Muuten se voi olla ihan hyväkin lafka. Ehkäpä voitkin kertoa siitä jotain sellaista, että voin katsoa haaveeni toteutuneen sen suhteen, että Suomessa on jo olemassa akateemisesti korkeatasoinen, yhteiskristillinen (eli ilman tiettyjä painotuksia esim. dogmatiikan laitoksella) oppilaitos, jossa sydämen uskoa tai Pyhän Hengen tulta ei tarvitse jättää narikkaan laitokselle tultaessa...

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Hyviä pointteja! Tuo Wrightin passaaminen tuntui siltä, kuin ekan luokan opettaja jättäisi viiden kertotaulun pois.

En missään tapauksessa vastusta ajatusta evankelikaalisesta "MTh/PhD program in Biblical Studies kokonaisuudesta". Olen vain itse miettinyt ÅA:n Uuden testamentin kurssien osalta, että minkä tekisin toisin, jos vastaisin kyseisestä paketista. Tällaisen ajatusleikin kautta ideat konkretisoituvat ja saattavat jopa joskus toteutua.

Spritualiteetin ja hengellisen mentoroinnin osuus on ilman muuta lähes olematon valtion yliopistoissa. Tässä mielessä evankelikaalinen yliopisto puoltaisi paikkaansa.

Luterilaisuuden ja lahkolaisuuden välinen kuilu on Suomessa siinä määrin merkittävä, että ihan lähitulevaisuudessa ei yhteisiä hankkeita liene odotettavissa. Luterilaisuuden ja angloamerikkalaisen evankelikaalisuuden yhdistäminen ei vaikuta ihan ongelmattomalta. Tässä mielessä STI:n mukanaolo olisi ehkä epätodennäköistä.

Vapaiden suuntien oppikiistoja en sen sijaan näe ongelmalliseksi. Käytännössähän nämä kiistat ovat liudentuneet niin, ettei seurakuntarajoja usein tunnistakaan perinteisten käsitysten pohjalta. Esim. suurin osa helluntailaisista ei usko kielilläpuhumiseen henkikasteen ehdottomana merkkinä (initial evidence) ja toisaalta vapaakirkolliset ja baptistit ovat vähintään yhtä avoimia karismaattisuudelle kuin helluntailaiset. Tietyllä tavalla on huvittavaa ja samalla myönteistä, että helluntaiherätyksen uskontunnustuksen (vahvistettu Seinäjoen talvipäivillä 2001) piiriin mahtuvat oikeastaan melkein kaikki aikuiskastetta harjoittavat ja kolminaisuuteen uskovat ryhmät Suomessa.

Mikko Sivonen kirjoitti...

Jos tosissaan aletaan suunnitella yhdistävää evankelista seminaaria, mistä pitäisi aloittaa? Entäs jos "kutsutaan" kaikki asianomaiset saman pöydän ääreen ja aloitetaan dialogi. Tämä luonnollisesti sisältäisi innokkaat opettajat, nykyisten raamattukoulujen johto ja kaikki muutkin kiinnostuneet. Toisessa vaiheessa ehkä voisi järjestää "organisoituja" alustuksia mahdollisten kysymysten ja "ongelmien" valossa. Luulisin että pitäisi saada monet ihmiset luottamaan toisiinsa jotta tämä hanke voisi kantaa Suomessa. Luottamus, ei toisten mustamaalaminen, on ydinkysymys tässä. Milloin ruvetaan hommiin?

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

Raamatuntulkinnaltaan "liberaaleja" henkilöitä ovat yleensä aina ne, jotka ovat minusta vasemmalla - riippumatta siitä, missä itse olen. Siinä mielessä termillä on lähinnä arvoa silloin, kun puhujana voin luottaa kohdeyleisöni näkemykseen siitä, että juuri minä olen seison tulkintoineni oikeassa paikassa.

- aika konservatiivinen liberaaliuden maaritelma, toisaalta varmaan suurimman osan kohdalla toimiva

Oiskohan tosta mitaan apua maarittelyssa:

Cargal, Timothy B 1993. “Beyond the Fundamentalist-Modernist Controversy: Pentecostals and Hermeneutics in a Postmodern Age”. Pneuma 15:2 (163-188)

Matille taisin joskus jattaa kopion jos loytyy. Omat jai keuruulle varastoon.

Tai tosta: http://en.wikipedia.org/wiki/Fundamentalist-Modernist_Controversy

Aika peri-helluntailaiselta kylla kuulostaa, hyvassa mielessa:

Klassinen liberaalisuus syntyi 1800-luvulla Friedrich Schleiermacherin johdolla. Hän määritti uskon ihmisen sisäiseksi tunteeksi (Gefühl). Aatehistoriallisesti Länsi-Eurooppa oli siirtymässä kylmän järjen aikakaudesta tunteikkaaseen romantiikan aikakauteen. Ihmiset kaipasivat kylmän rationalismin ja empiirisen tieteellisyyden vastapainoksi aistikokemuksia, tunnetta ja lämpöä. Teologiassa painotettiin tällöin sisäistä uskonnollista kokemusta järjen sijaan.

eiko?

ja eiko todellakin ole loppujen lopuksi alunperin ennemminkin fundamentalismin ja modernismin skabasta. (viitaten cargaliin ja tahan: Liberaalinen raamatuntulkinta ei poikkea metodeiltaan uskonpuhdistajien aloittamasta linjasta. Poikkeama syntyy liberaalisesta Raamatun "modernisoimisesta". )

Lyhykaisyydessaan kai ehdotankin seuraavaa.
1)Liberaalius ei ole millaan tavalla ristiriidassa helluntailaisuuden kanssa,ellei sitten halua maaritella helluntailaisia evankelisiksi.

2)Eiko todellakin ole loppujen lopuksi alunperin ennemminkin fundamentalismin ja modernismin skabasta. Termisekaannuksien valttamiseksi.

3)Miksi helluntailaisen tulisi olla evankelisesti konservatiivi?

4)Mieluummin katolinen ja liberaali kuin evankelinen ja konservatiivi.

Kiitos esa kirjailusta.

-Antti

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Cargal (ss. 186-187)toteaa: "

"Pentecostals must accept that while rationalism cannot tell us everything about the Bible and its meanings, it can tell us a number of important things — especially about the historical and cultural distance that does in fact separate us from the biblical texts."

Cargal ei siis sulje historian tutkimuksen merkitystä Raamatun tulkinnasta. Toisaalta hän kuitenkin korostaa myös "Hengen illuminoivaa vaikutusta", jonka myötä teksti voi saada alkuperäisestä tarkoituksestaan poikkeavia (oikeita) merkityksiä. Tekstillä voi siis olla teologisesti sanottavaa, vaikka se ei olisi historiallisesti totta.

Liberaali sanan tulkinnassa on ehkä syytä huomata, että synkroninen tulkinta on jopa tärkeämpi kuin diakroninen eli keskeistä ei ole se, mitä liberaali on joskus tarkoittanut, vaan se mitä sillä nykyisessä keskustelussa tarkoitetaan. Ainakin Tapio Puolimatkan kirjoituksista ja keskusteluista hänen kanssaan olen ymmärtänyt, että hän käsitteellistää tämän dikotomian (liberaali-konservatiivi) nimenomaan suhteessa yliluonnolliseen (supranaturalismi).

Näen tässä tärkeän pointin myös metodologisten kysymysten suhteen. Rudolf Bultmannin vaikutus muotokriittisen koulukunnan "vasemman laidan" syntymiseen oli huomattava. Pitkälti hänen käsialaansa on sitz-im-leben-bingoksi kutsumani piinttymä tutkimuksessa. Kyseinen bingo näkee evankeliumien perikoopeissa lähes yksinomaan seurakuntien (ja evankelistojen yhteisöiden) elämäntilanteiden heijastuksia. Tätä menetelmää sovelletaan jatkuvasti tutkimuksessa ilman, että sen perusteita varsinaisesti selvitettäisiin. Vaikka tutkija ei kategorisesti sulkisi yliluonnollista pois, hän kuitenkin pelaa oppimillaan säännöillä sälyttäen sitz-im-lebeneillä yhtä ja toista. Nämä säännöt taas kumpuavat pitkälti Bultmannin filosofisista käsityksistä (antisupranaturalistisista). Koska abstraktien väitteiden viljely ilman reaalimaailman kiinnekohtia on turmiollista, otan yhden esimerkin.

Jeesus-tutkimuksen Ritari Ässä, John P. Meier hylkää antisupranaturalismin eksplisiittisesti ja viittaa jopa helluntaievakelista Aimee MacPhersoniin luonnon ihmeiden mielekkyyttä pohtiessaan. Meierin mielestä historian tutkija voi menetelmillään päätyä toteamaan ihmeen ikäänkuin tapahtumakulkuna, vaikka hän ei ottaisi kantaa sen ontologisiin syvyksiin. Toisaalta Meier pelaa sitz-im-leben-bingoa vaikkakin aitouskriteerien avulla. Meierkään ei perustele kyseisen bingon mielekkyyttä mielestäni riittävästi.

Meier esimerkiksi hyväksyy ajatuksen (jonka ukko-Rudolf teki tunnetuksi), jonka mukaan varhaiskristilliset profeetat suolsivat sanontoja, joita alettiin pitää historiallisen Jeesuksen sanoina. Kaikki viittaavat (kuten Meierkin) tässä yhteydessä Eugene M. Boringin (1982) teokseen "Sayings of the Risen Jesus: Christian Prophecy in the Synoptic Tradition".

Kyseinen kirja on kuitenkin äärimmäisen kyseenalaista tiedettä; spekulaatiota arvailun päälle. Välillä mietin, kuinka moni kyseisen kirjaan viittaava on oikeasti lukenut teoksen. Huvittavaa on lisäksi se, että Boring pitää Bultmannin argumentointia idean (profetioista Jeesuksen sanoiksi) puolesta kestämättömänä. Id est... kaikki ennen Boringin teosta tähän varaan laskeneet ovat osuneet oikeaan AINOASTAAN VAISTOLLA ilman pätevää tieteellistä pohjaa.

Boringin kirja ei kuitenkaan vie meitä tuumaakaan lähemmäksi ilmiön perustelua, joten koko paradigmalla ei ole kunnon perustelua.

Toisaalta on olemassa varsin hyvin perusteltuja tutkimuksen lähtökohtia, kuten mielestäni kaksilähdehypoteesi (tai nelilähdehypoteesi). Tragikoomista onkin, että tästä teoriasta käydään jatkuvasti kuitenkin keskustelua ja sitä soveltava tutkija joutuu usein ainakin parilla lähdeviitteellä perustelemaan valitsemansa lähtökohdan. Samalla hän voi viitata tähän profetioista-Jeesuksen sanoiksi -ilmiöön ilman mitään viittauksia (tai tunkemalla "ks. Boring 1982" mantran nootteihin).

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

Viitaten edelliseen:

Jos siis paadytaan siihen maarittelyyn, etta liberaalisuus suhteessa konservatiivisuuteen on ennen kaikkea ihmekysymys, kuten Puolimatka Matin mukaan tuntuu toteavan.

Jaljelle jaa silti kysymys mita tehdaan Bultmanin myytti- kasitteelle. Sita tuskin voidaan sivuuttaa kokonaan eksegeesissakaan.

Kuten Mattikin aikaisemmassa kommentissaan toteaa:

"Historialliskriittinen tutkimus ja fundamentalistisen literalismin hylkääminen ei kuitenkaan ole identtistä antisupranaturalismin kanssa."

Eika tarvikaan olla. Eikohan se Bultmanninkin suurin ongelma ollut hanen modernistisuutensa, josta antisupranaturalismikin sitten kumpuaa. Se hyva mika Bultmannilta keskusteluun tulee on hanen eksistentialisminsa, joka taas valittyi heideggerin kautta. Tassa yhteydessa on taas mainittava, etta Heideggerin eksistentialismi ei ole uskollista Kierkegaardin vastaavalle, ainakaan ihmeiden suhteen. Eksistentialismia ei siis lahtokohdiltaan tarvitse nahda mitenkaan antisupranaturalistisena.

Ymmartaakseni Cargalin varsinainen pointti on siis rohkaista helluntailaisuutta siirtymaan eteenpain aikansa elaneesta fundamentalistit - modernistit karhamasta, joka nayttaa toimineen hyvana ponnahduslautana nykyiselle konservatiivit - liberaalit karhamalle. Henki on ainakin yhta rakentava. Nakisinkin, etta helluntailaisuudella luonteensa puolesta olisi mahdollisuus tunnustaa molempien, niin konservatiivien kuin liberaalienkin, hyveet liittamatta silti itseaan kumpaankaan linjaan orjallisesti.

Sinansa mielenkiintoista Cargalin kohdalla, etta han nayttaa itsekin kaantyneen presbyteerisen kirkon jaseneksi kirjailtuaan kyseisen artikkelin viela AG miehena. Liekko ollut meno liian liberaalia springfieldin poijille?

Kuten itsekin totesin kannan mieluummin liberaalin leimaa uskonnollisena ajattelijana, vaikkakin ihmekysymyksessa olen konservatiivi (kuten kasittaakseni Kierkegaardkin). Mutta oli kysymys mika hyvansa poteroiden kaivaminen lienee turhaa.

Kaksi-/nelilahde hypoteesin kayttokelpoisuudesta olemme varmasti samaa mielta.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Määrittelystä:
Mielestäni koko termi "liberaali" on lähes käyttökelvoton tarkkaan ilmaisuun pyrkivässä keskustelussa. Syy, miksi sen kanssa joudutaan tässä heilumaan on ihmisten tapa heitellä sitä sloganiksi joka paikkaan.

Olen samaa mieltä tuosta Bultmannin antisupernaturalismin modernistisesta taustasta. Hän taitaa muuten todeta sen ihan suoraankin viitaten sähkölamppuihin vastakohtana demoneille ja enkeleille. Thiseltonin mukaan Bultmannin taustalla vaikutti vahvasti luterilaisuus, joka mahdollisti tietynlaisen dualismin.

Eksistentialismia älköön turhaan tahrattako Bultmannin antisupranaturalismilla (pitäisikö käyttää termiä antisupernaturalismi?)

Mikähän tuossa AoG:ssa mättää, kun se tuntuu karkoittavan eksegeettejä riveistään. Tietääkseni Craig Keenerkin on siirtynyt baptisteihin AoG:n syleilystä...Eikös Homer Simpsonkin asu Springfieldissä?

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

Niita Springfieldeja on kaks, mutta vain toinen niista on Missourissa.

Ihmettelinkin tuota supraa, mutta kopioin sen sulta.
Mieluummin toki super :)

AG:sta eksegeetteja karkottaa fundamentalismi.

DrMark kirjoitti...

Mikolle: ei taida vielä olla yhteen hiileen puhaltamisen aika täällä Suomessa. "Konservatiivit" eivät ole vielä tarpeeksi ahtaalla luterilaisessa kirkossa, Santala ja Iso Kirja ovat vielä taloudellisesti nenä vedenpinnan päällä, usko omaan paremmuuteen elää kaikkialla vielä vahvana, jne.

Toisaalta olen vuosien varrella tavannut koko joukon nuoremman polven teologeja, jotka haluaisivat tehdä yhteistyötä yli seurakuntarajojen mm. teologian opiskelun saralla. Eiköhän tuo vielä jossain vaiheessa kanna hedelmää kun heistä tulee päättäjiä ja vaikuttajia.

DrMark kirjoitti...

Nyt aletaan olla jo aika kaukana aiheesta, mutta muistan joskus Illinoisissa (jonka pääkaupunki on Springfield) asuessani kiinnittäneeni huomiota siihen, että samanniminen kaupunki löytyy 5-6 osavaltiosta...

Esa Hyvönen kirjoitti...

Antille:

Kysyit, miksi helluntailaisen tulisi olla evankelisesti suuntautunut konservatiivi.

Mielestäni se on akateemisesti suuntautuneille älyllisesti rehellinen vaihtoehto.

Rinnastuksesi liberaalisuuden ja helluntailaisuuden välillä on osuva, jos katsotaan asiaa Gefühl näkökulmasta. Asia kuitenkin ontuu siinä, että helluntailaiset säilyttivät traditionaalisen uskon näkemyksen suhteessa klassisen kristinuskon oppeihin toisin kuin Raamattua modernisoineet liberaalit.

Ehkä helluntailainen sekoitus modernismin rationaalisuutta ja romantismin tunnetilaa voi palvella myös postmodernia etsijää. Lisämausteensa tuo tietysti eksegeettis-filosofinen suuntautuminen tässä globaalissa kylässä.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Antille:
Minä taas aloin käyttää supranaturalismi-ilmausta muistaakseni Puolimatkalta, joskin olen törmännyt termiin muuallakin. Näin ne termit leviävät...samalla tavalla kuin tutkimuksessa monet perusoletukset, lainataan kavereilta.

Evankelikaalisesta seminaarista:
Minä luulen, ettei Isossa Kirjassa sen paremmin kuin Santalassa ole nykyjohdolla kovin suuria käsityksiä omasta erinomaisuudestaan. Tilanteeseen on tultu satavuotisen historian käänteiden seurauksena. Avoimuutta yhteistyöhön on kuten DrMark totesi uskoakseni varsin laajasti.

Vaarana tällaisissa projekteissa on pyörän keksiminen uudelleen. Instituutioiden perustaminen ja pyörittäminen vaatii tolkuttoman määrän työtä ja resursseja. Joskus kahden toimivan yksikön fuusioiminen kuluttaa enemmän kuin sillä saavutettu hyöty.

Tärkeää on selvittää, mikä nykyisessä tilanteessa on sellaista, jota halutaan muuttaa. Tai mitä halutaan nykyiseen lisätä.

1) Santala ja Iso Kirja on perustettu ensisijaisesti kouluttamaan edustamilleen liikkeille pastoreita. Omasta mielestäni ne toimivat tässä tehtävässään hyvin. Se, mitä itse kaipaisin esim. Isolta Kirjalta, on yksi koulutusohjelma, joka painottuisi eksegetiikkaan käytännön teologian sijasta. Vaikka viimeksi mainittu puoltaa paikkaansa seurakuntapastorien koulutuksessa, ei nykyinen ohjelma pysty kouluttamaan tutkivia teologeja (vahvasti sanottu, mutta anyway). Toisaalta tällaista ainesta ei ole niin paljoa, että sen varaan voitaisiin perustaa mitään uutta instituuttia. Tämän vuoksi panostaminen yhteen koulutusohjelmaan (evankelikaalinen tutkijakoulu tai vastaava) saattaisi olla mielekkäintä ja realistisinta.

2) Olen ollut mukana lukuisissa yhteiskristillisissä hankkeissa lahkopastorin urallani ja huomannut, että ne kaatuvat tavallaisesti luterilaisten ennakkoluuloihin ja heidän omiin sisäisiin jännitteisiinsä. Enemmän uskon Suomen Vapaiden Kristittyjen Neuvoston piiriin kuuluvien ryhmien yhteistyön mahdollisuuksiin. Lisäksi kirkon sisällä on jo STI edustamassa anti-helsinkiläistä/konservatiivista/tunnustuksellista rintamaa.

3) Ison Kirjan ensimmäinen MA-ohjelma oli eksegeettinen ja mielestäni varsin hyvä sellainen. Harmi vain, että kokeilu jäi kertaluonteiseksi.

DrMark kirjoitti...

Evankelisesta oppilaitoksesta vielä:

Matin käsitys näyttää jonkin verran poikkeavan omista kokemuksistani sen suhteen, miten eri oppilaitoksissa suhtaudutaan toisaalta omaan opistoon ja toisaalta toisiin opistoihin (ja mahdolliseen voimien yhdistämiseen). Toivottavasti Matin näkemys osoittautuu lähemmäksi oikeaa :-)

Kuten toin jo aikaisemmin ilmi, minusta yhdelläkään puljulla ei välttämättä (ainakaan tällä hetkellä) ole resursseja tarjota esim. tasokasta Biblical Studies -koulutusta. Syinä tähän on (tietysti) rahan puute, pätevän opetushenkilöstön puute (joka tosin on korjaantumaan päin) sekä opiskelijoiden puute (mistä taas seuraa tuo jo mainittu rahan puute).

Jos vapaat suunnat löisivät hynttyyt yhteen, osa näistä puutteista voitaisiin saada korjattua. Mutta haluaisin kyllä pitkällä tähtäimellä nähdä myös luterilaiset mukana, sillä maamme teologiset ongelmat eivät minusta ole pääasiassa akselilla luterilainen vs. vapaat, vaan enemmänkin akselilla liberaali/radikaali/whatever-suits-your-fancy vs. konservatiivi/evankeli(kaali)nen/you-name-it.
Taitaa kuitenkin vielä jatkua tuon kriittisen massan kerääntymisen odottelu tämän asian suhteen...

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

Noyrryn Springdield asiassa. Asiasta todellakin on menty aikkamoisen kauas. Hyva niin.

Esalle:

Noyrryn aiheessa sen verran etta nimenomaan suhteessa raamattuun, helluntailaiset varmasti lankeavat enemman konservatiivisuuden puolelle. tosin sitten apostolien tekojen ja useiden muiden narraatioiden kanssa meno voi olla aika "liberaalin" villiakin.

Toisaalta onhan meilla olemassa myos katolista konservatiivista eksegetiikkaa. Eiko se voisi kelvata myos helluntailaisille.

Seuraan mielenkiinnolla "evankelisen oppilaitoksen" ymparilla pyorivaa keskustelua. Asia kiinnostaa minuakin

Matin kanssa olen ehdottoman samaa mielta:
"Se, mitä itse kaipaisin esim. Isolta Kirjalta, on yksi koulutusohjelma, joka painottuisi eksegetiikkaan käytännön teologian sijasta. Vaikka viimeksi mainittu puoltaa paikkaansa seurakuntapastorien koulutuksessa, ei nykyinen ohjelma pysty kouluttamaan tutkivia teologeja "

Kuten tassakin:

"Tämän vuoksi panostaminen yhteen koulutusohjelmaan (evankelikaalinen tutkijakoulu tai vastaava) saattaisi olla mielekkäintä ja realistisinta."

Taytyy olla jollakin tavoin realistinen. Isoon Kirjaankin kaavaillaan ties mita juutalaisevankelioinnin, seurakunnan istutuksen ja sopan hammennyksen koulutusohjelmia. EI luulis olevan alyttoman vaikeaa ehdotella sinne pain jotakin, nyt kun Mattikin on herra hallituksen jasen.

No, i alla fall, tassahan meita on jo pontevia veljia. Kriittisesti pontevaa massaa. Itse uskonkin, etta todelliset muutokset talla saralla tulevat aktiivisen ruohonjuuritason puuhailuna, joka sitten pikkuhiljaa alkaa nakya virallisellakin tasolla.

Ei muuta kuin makkarat karisemaan ja sauna tulelle jossakin pain suomea.. Tosin itse postailen viela taalta islannin maalta, etta alkaa ennen elokuuta pistako :)

pitas varmaan jatkaa juttua jonkun toisen "eksegeesi - aiheen" alla, ettei vaan moderaattorit suutu :) Esan heprealaisjuttu vaikutti ihan mielenkiintoselta. Taalla reissussa on vaan vahan vaikea kannella kovin vakuuttavaa eksegeettista kirjastoa mukana.

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

http://www.iltasanomat.fi/viihde/uutinen.asp?id=1400058

DrMark kirjoitti...

Vai oli niitä NOIN paljon...! :-)

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Sanonpa minäkin sanasen, virkon visaisen värssyn.

Liberaalisuudesta:
Jonkin sortin liberaalisuudeksi leimattua raamattunäkemystä ei voi välttää, jos yrittää muodostaa systemaattisesti ja loogisesti ehyttä kokonaisuutta raamatun opetuksista.

Raamattu esim. lupaa enemmän kuin olisi lupa vaatimusten valossa ja vaatii enemän kuin olisi lupa lupausten valossa. Ongelma johtuu mielestäni siitä, että Jeesus on sanonut sanansa ihmissuhteissa ja kirjeet on kirjoitettu niin ikään suhteissa, joissa on kysymys aktiivisesta vastavuoroisuudesta ja tilanteiden ja ihmisten kehittymisestä.

En ole vielä hahmottanut millä nimellä kutsuisin itseäni tämänhetkiseltä raamattunäkemykseltäni mutta ei se mene ihan sinne erehtymättömimpään kastiin vaikka itse puhunkin kaiken vain ex cathedra.

Tuosta raamattukoulujutusta:
En tiedä kuinka suurisuuntaista eksegeettistä opinahjoa vapaat suunnat oikeastaan tarvitsevat. Mitä enemmän hämmentäjiä sitä suurempi soppa.

Tarkoitan vain sanoa, että tunnen itse jonkin verran hyvinkin päteviä helluntailaisia eksegeetikkoja suomesta, enkä tiedä että mihin niitä niin hirveästi tarvittaisiin. Ongelma on lähinnä se, että nykyiset eivät ole löytäneet koulutustaan vastaavaa työtä liikkeessämme ja lahjat ovat jääneet johonkin sunnuntaisaarnan pohjatyön tekemiseen.

Luulen (tiedän, mutta teidän takianne, koska olette hitaita vastaanottamaan, sanon "luulen"), että se mitä oikeastaan te tahdotte ei ole eksegeettinen laitos vaan eksegeettinen keskustelu, eksegetiikan arvostus ja eksegetiikan paikka vapaissa suunnissa.

Mielestäni ratkaisu tähän löytyisi siitä, että vaikkapa Matti kirjoittaisi sellaisen huumorilla höystetyn mutta Lutherin asenteella kirjoitetun opuksen aiheesta

"Jos et anna arvoa toisen osaamiselle ja koulutukselle seurakuntayhteisössäsi niin joudut helvettiin ja olet muutenkin nolo"

ja rekrytoitaisiin tarpeeksi porukkaa levittämään sitä ympäri suomenniemen. Lisäksi kerättäisiin aiheeseen liittyvä monituhatpäinen adressi talvipäiville, jossa sitten perustettaisiin jokaiseen seurakuntaan pakollinen eksegeetikon virka opponoitsijoineen.

Itse olen oikeastaan hyvin tyytyväinen siihen, ettei Ison Kirjan mth kurssi ole eksegeettinen, mutta nykyinen käytännönteologinen kurssi tuntuu samalta ratkaisulta ongelmaan (miten koulutus saadaan vastaamaan kentän toiveita superuskovaisista) kuin luterilaisen kirkon jumalanpalvelusuudistus tai katolisen kirkon intiaanipyhimysten keksiminen etelä-amerikan ogelmaansa.

Jos sen sijaan jokaisen mth kurssilaisen täytyisi osallistua sekä EE-kurssille että Joosua aktioon vaikka vain sivustakatselijoina, niin silloin lähestyttäisiin jo jotain. Niin ja yksi viikko vesipaastolla ilman kahvia ja televisiota (tai mitään, mistä tulee urheilua), niin jo etsittäisiin Jumalaa vaikka motiivi ja tarve voisi olla vähän kyseenalainen.

Ajattelen asiaa siltä kannalta, että nykyisen mth:n halutaan olevan paikka, jossa vanhemmat pastorit saavat myös koulutusta. En näe mielekkäänä, että yllättäen talvipäivät muuttuisivat eksegeettiseksi taistelutantereeksi, jossa puhuttaisiin kaanaan kielen sijaan kreikkaa tai hepreaa, tai että burn outin sijaan pastorit jäisivät pois toimestaan raamattukriisin takia.

Marko Kaikula kirjoitti...

Esalle!

Huomauttaisin, ettei Arto Antturi ole teologian tohtori, vaan teologian maisteri. Hän on Helsingin yliopiston jatko-tutkinto-opiskelija Vanhan testamentin eksegetiikan laitoksella. Tosin tänä päivänä hän ei kovinkaan aktiivisesti tee tutkimustaan, vaan tutkimus "lepää". Hänen tutkimuksensa aihe liittyy runollisten kirjojen (Psalmit) runomittaan.

Toiseksi, kirjoitat, että Arto "heitettiin liikkeestämme ulos". Häntä ei heitetty liikkeestänne ulos tai erotettu Helsingin Saalem-seurakunnasta. Arton suorittamaa teologian maisterin tutkintoa (silloinen teologian kandidaatti) vuonna 1989 arvostettiin, ja hän edustikin Suomen helluntailiikettä joissakin tunnetuissa kansainvälisissä teologien konferensseissa ja seminaareissa. Oman elämäntilanteensa ja pohdintansa kautta Irlannissa asuessaan, hän koki voivansa ryhtyä Suomen evankelis-luterilaisen kirkon papiksi ja otti pappisvihkimyksen. Hän toimi siis omasta tahdosta, ja mielestäni teki varsin hyvän ratkaisun koskien työtä ja kutsumusta.

Marko Kaikula kirjoitti...

Jäi vielä edelliseen kommenttiini kirjoittamatta, että tietenkin Arto Antturi on itse pätevin vastaamaan häntä koskeviin kommenteihin. Ystävällisesti M. Kaikula

ansssi kirjoitti...

Fundamentalistiset painotukset taitavat olla Suomen helluntailiikkeessä historiallisten tilanteiden tulosta.

Nimeltä mainitsematon tässäkin ketjussa mainittu arvostettu herätysliikkeemme opettaja kertoi miettineensä aikoinaan kuumeisesti josko lähtisi yliopistoon opiskelemaan jumaluustiedettä. Hän päätyi kuitenkin lopulta itse ottamaan asioista selvää, kun sopivaa amerikankielistä kirjallisuutta oli saatavilla.

Otaksuisin hänen löytäneen paljonkin aivan tietyn tyyppistä materiaalia, joka tuli tueksi ja turvaksi silloisessa konfliktitilanteessa toisaalta luterilaisen kirkon ja toisaalta "kaikenmaailman hihhulien" kanssa.

Fundamentalistien teologinen järjestelmä saattoi karkeasti sanottuna olla silloin varteenotettavan tuntuinen "kättä pidempi".

Opilliset kiistat taisivat liittyä pitkälle uskoontulokysymykseen ja kulminoituivat sen myötä kastekysymykseen. Kun vielä samaan aikaan oli huolehdittava erilaisten sekavien kuljeskelevien oppien karkoittamisesta, taisivat yltiökarismaattisuuteen kriittisesti suhtautuvat tekstit puhutella. Karismaattisuuttahan meillä vastutetaan edelleen vetoamalla äärifundamentalistisiin lähteisiin.

En tiedä millä lääkkeillä sitä Pyhän Hengen kastetta sitten opillisesti tuettiin - tai tarvitsiko sitä silloin opillisesti tukeakaan? Riitti että Kukkula oli kova sana.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Kiitos Marko Kaikula huomautuksista.

kristitty kirjoitti...

Liberaaliteologit torjuvat kaiken mitä on ihmettä, mutta eivät ymmärrä sitä, että elämä onkin juuri ihme, mehän emme saa koskaan tieteen avulla tietoa muusta kuin van näkyväisestä maailmasta mutta emme näkymättömästä. No on ollut näkyväisessä maailmassa asioita ja sitten olemme ne saavuttaneet, mutta ennenkuin olemme ne saavuttaneet, ne ovat silti olleet olemassa, ja ovat olleet olemassa vaikka joku olisi sanonut, että niitä ja niitä ei ole olemassa, samoin on Luojan maailma, Luojan maailma sekin on olemassa näkyväisessä maailmassa ihan samalla tavalla kuin muutkin asiat, siis siten että ne asiat joita emme ole saavuttaneet, ovat silti olleet meistä riippumatta olemassa, näin on minusta harha se , mitä liberaalit sanovat.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Kristitty kirjoitti:
"Liberaaliteologit torjuvat kaiken mitä on ihmettä, mutta eivät ymmärrä sitä, että elämä onkin juuri ihme, mehän emme saa koskaan tieteen avulla tietoa muusta kuin van näkyväisestä maailmasta mutta emme näkymättömästä."

Kommenttia;
Pidätkö tätä liberaalin määritelmänä eli "henkilö, joka torjuu kaiken mitä on ihmettä"? Yksi tämän keskustelun ydinhaasteita on liberaaliteologin määritteleminen. Suuri joukko "liberaaleiksi" leimattuja tutkijoita hyväksyy ihmeen käsitteen.

Arto kirjoitti...

Heip,

Eräs ystävä ystävällisesti opasti mut tälle palstalle ja löysin sieltä yllättäen itseni! Kiitos tosiaan Marko Kaikulalle asiallisista korjauksista mun henkilöhistorian suhteen. En sen enempää ryhdy kommentoimaan erittäin mielenkiintoista keskustelua, mutta kerron, että innostuin järjestämään keskustelutilaisuuden ihmeistä 31.10. Helsingin tuomiokirkon kryptassa. Kirjoittelen aiheesta lisää lähempänä h-hetkeä, mutta perustietoja löytyy http://kohtaamispaikkanakrypta.blogspot.com ja http://antturi.blogspot.com.

Toni kirjoitti...

Kuka on mikä? -ajatuksia
90 % suomalaisista on pihalla suurimman osan teologian piirissä käytetyjen termien suhteen.

Monella ihmisellä on tarve käydä hengellisiä keskusteluja toisten ihmisten kanssa teologisista kysymyksistä.

Monet ihmiset haluavat sijoittaa itsensä tiettyyn lokeroon. Sen sijaan harvemmalla on tietoa siitä, mihin lokeroon kuuluu, tai mihin lokeroon haluaa olla matkalla. Tämän seurauksena rakentavien keskustelujen käyminen niin liikkeiden sisällä kuin liikkeiden kesken menee sekavaksi ja jopa mahdottomaksi ajoittain.

Pidän Esan kirjoitusta oikein hyvänä alkuna sille, että asiaa saadaan korjattua kenties vielä meidän aikanamme niin, että mahdottomuudesta huolimatta helluntailiikkeemme ja sen jäsenet löytävät oman turvallisen lokeronsa.

Koulutuksesta/opistoista/...:
Pidän hyvin tarpeellisena liikekohtaisia koulutuksia. Niiden tehtävä on palvella sekä liikkeen omia sisäisiä tarpeita, että myös vuorovaikutusta ulos.

Teologien tehtävänä näen (kehittyvä näkemykseni)
1. kerätä tietoa
2. analysoida tietoa
3. systematisoida tietoa
4. muuttaa se kansantajuiseksi
5. jakaa tietoa
(eksegetiikkaa rakastavat saavat leikkiä mielinmäärin kohdissa 1-3, mutta en laittaisi pahakseni, jos olisi myös yhtä kova panostus kohtiin 4 ja 5)

Näkisin, että olisi kova tarve, ainakin helluntaikentällä, antaa teologeille (pastorit, vanhimmat, teologian opiskelijat,..) välineet opettaa "klassisen kristinuskon" opit ja myös ne erityiskysymykset, jotka tekevät helluntailaisista nimenomaan helluntailaisia suhteessa muihin liikkeisiin.

Omalla kohdalla pidin Ison Kirjan opetuksesta, mutta se jäi välillä hiukan epäselväksi, mitä Suomen "luterilais"helluntailaiset ajattelevat. Olen tyytyväinen siitä, että tiedän erilaisia soteriologisia näkemyksiä, ja tiedän että "fanaattisuudestaan" huolimatta helluntailiikkeemme täällä on hyvinkin epäyhtenäinen, jos alettaisiin tarkistamaan näkemyksiä jae kohtaisesti.

Tämä ei tarkoita, että haluaisin Talvipäivien 78. konsiilin iskevän lopullisesti Trenton malliin lopullisesti lukkoon viimeistäkin teologista vivahdetta. Päinvastoin. Pidän vaarallisena tällaista opin naulaamista lopulliseen muotoon.

Historia osoittaa, että ilman omaehtoista oppimista vapaata tahtoa käyttäen ei synny muuta kuin kapinallisia reformi-terminaattoreita. Eläköön vapaa tahto, oppimisen vapaus, vaihtoehtojen runsaus, mutta täytyy ihmisillä olla jotakin, mihin tarttua ja mistä lähteä liikkeelle.

Uskontunnustusten oppimisen jälkeen on hienoa, jos jollakin on halua jatkaa oppimisen tiellä ja kasvaa vähintään "keskustelukykyiseksi" helluntailaiseksi, ehkä jopa teologiksi, ellei jopa sitten ihan kaikkien ihmisten ja enkelien ihailemaksi eksegeetiksi ;)

Yhteenveto:
Lokerosoitumiselle on tarvetta. Sen saa aikaan "uskontunnustus" ja sen opettaminen. Eksegeettien ja teologien työpanos on tarpeen.