keskiviikko 25. heinäkuuta 2007

Kysymys kaanonista

Olen jo pidemmän ajan pohdiskellut kysymystä kaanonista: Miksi me protestanttisen perinteen vaalijat pidämme vain näitä kirjoja uskontulkintamme mittana? Mikä on perustelumme kaanonille ylipäätään? Olen päätynyt jonkinmoiseen lopputulokseen loogisen pohdiskelun seurauksena, mitä valottaa seuraava pätkä Masters-kurssilla kirjoittamastani esseestä. Lainaus esseestä alkaa: 5.1 Kaanonin oikeutus Mutta jos pelastushistoriallisen tulkinnan edustajat sanovat perustavansa tulkintansa yksin kaanoniin on heillä ongelmia. Ensimmäinen ongelma on se, että VT tai UT eivät kumpikaan sisällä puolustusta ilmoitusluonteelleen kokonaisuutena tai nimeä niitä kirjoja, joihin teologian tulisi rajoittua. Kaanon ei siis sisällä syytä eikä tukea itseensä rajautumiseen teologiaa muotoiltaessa. Toinen ongelma on se, että kaanonin rajat vaihtelevat kirkkokunnasta riippuen. Ainoa lähtökohta kaanonin valitsemiselle teologian lähtökohdaksi on se, että uskotaan kirkon (kukin kristitty oman kirkkonsa) tehneen oikean ratkaisun määritellessään kaanonin tulkintansa perusteella. Räisänen mainitsee katolisen Schlierin toimineen juuri näin, jonka perusteluista kaanoniin pitäytymisestä hän sanoo, että Schlier "tunnustaa kaanoniin rajoittumisen historiallisesti mielivaltaiseksi. Valitessaan siitä huolimatta Uuden testamentin teologian hän tietää tekevänsä teologisen uskonratkaisun, jota ei voi – eikä tarvitse – perustella historiallisesti. - - Kaanon erottaa toisistaan sellaista mikä on historiallisesti kuulunut yhteen, ja yhdistää sellaista mikä historiallisesti ei ole kuulunut yhteen." Tällöin ei Dunnin mukaan todellinen auktoriteetti ole kuitenkaan enää kaanon, vaan kirkon tulkinta. Mannermaan ajatus tulee lähelle tätä, jonka mukaan "Kirkon opin perusta on Raamattu ymmärrettynä sen hermeneuttisen avaimen avulla, jonka muodostavat vanhan kirkon symbolit ja näitä laajempina kehinä selittävät muut tunnustukset". Tämä on ymmärtääkseni totta – ja samalla oikein, sillä kirkon tulkinta on koko ajan ollutkin todellinen kaanon. Tätä vastaa Myllykosken kuvaama Stuhlmacherin raamatullinen hermeneutiikka, jossa "Tekstin ja tulkitsijan välissä on kirkollinen (tunnustus)traditio, johon jälkimmäisen on orientoiduttava saavuttaakseen yhteisymmärryksen (Einverständnis) kirjoitusten kanssa. - - Hermeneuttisen kehän muodostavat kirjoitukset, kirjoitusten tulkinta ja kirkko." Kirkko määritteli kaanonin tulkintansa perusteella ja sen perustaksi, joten vain kirkon tulkinta on se oikea tulkinta, jonka perusta kaanon on. Tämä täysin riippumatta siitä, kuinka hyvin kaanon tukee sitä tulkintaa, jonka perustaksi se on määritelty. Sen arvo kaanonina perustuu uskoon, että se tukee tuota tulkintaa, eikä sille ole syytä antaa arvoa ilman tuota tulkintaa. Siksi kirkon tulkinnasta irrottautumisen looginen seuraus onkin luopuminen myös kaanonista teologian lähteenä. Gyllenbergin viittaus tradition erehtyvyyteen, jonka tähden traditiota tulisi tarkastella kaanonilla, on itsessään kestämätön, sillä vain traditio oikeuttaa kaanonin. Tradition julistaminen erehtyväksi olisi kaanonin arvon kieltämistä.¨ Lainaus esseestä päättyy. Se, mihin tuo pohdiskeluni ymmärrykseni mukaan johtaa jos sitä jatkaa loogisesti eteenpäin on, että on kaksi vaihtoehtoa: tunnustaa kaanonin määritelleen kirkon auktoriteetti tai luopua tiukasta kaanoniin rajautumisesta. Enpä selittelekään enempää tästä eteenpäin meneviä pohdintojani, vaan esitän mieluummin kysymyksiä. Mikä on perusteluna sille, että pidämme kiinni kaanonista mutta emme välttämättä muista sen määritelleen kirkon sanelemista uskoa koskevista kaanoneista? Onko mahdollista, että Jumala ei olisi koskaan tarkoittanut kaanonin olemassaoloa taikka sitä, että kaanonin rajat pysyvät muuttumattomina? Ilmoittaako Jumala vielä ihmisille tahtoaan ilmoituskäsityksen (erehtymätöntä totuutta) mukaisella tavalla?

2 kommenttia:

Esa Hyvönen kirjoitti...

Pari kommenttia:

1) Kaanonin muodostuminen on kaksitasoinen prosessi - Vt:n kaanon ja Ut:n kaanon muodostuivat erilaisten historiallisten prosessien kautta. Näitä prosesseja pitäisi tarkastella omana osa-alueenaan.

2)Ut:n kaanon on ekumeninen eli se ei vaihtele läntisen ja itäisen kristikunnan välillä.

3) Protestantit seuraavat Talmudin määrittämää kaanonia, johon n. 99% Ut:n viitteistä tai allusioista Vt:n liittyy.

4) Traditio on tärkeä tarkastelukohta. Mutta traditiokin on asetettava historiallisen tutkimuksen kohteeksi. Siksi väitänkin, että nykyisellään säilynyt kaanon läpäisee historiallisen testin luotettavuudessa.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Esan hyviin kommentteihin tuon muutaman oman ajatuksen:

1) Olen ajatellut paljon sitä, "sammuiko" Vt:n aikainen profeetallinen henki Jumalan toimesta vai sammuttiko sen kenties kirjallisessa muodossa olevalla Jumalan sanalla päteminen? Olen miettinyt, tapahtuiko sama kristilliselle kirkolle kaanonin muodostamisen kautta. Vaikka kaanonin muodostamiselle oli olemassa hyvät perustelut harhaoppien pelkoineen ja kirjarovioiden uhkineen, niin oliko se sittenkään oikea ratkaisu?

2) Ut:n kaanon voi olla ekumeeninen, mutta protestantit eivät tue mitään oppejaan apokryfisillä VT:n kirjoilla (toisin katoliset esim. kiirastulioppi), ortodoksisessa perinteessä luetaan paljon myös Ut:n apokryfikirjoja ja myöhempien kirkkoisien teksteillä on lähes yhdenvertainen asema kanonisoitujen kirjoitusten kanssa (Johannes Damaskolaisen uskon tarkka esitys) ja koptilaisella kirkolla on 35 Ut:n kirjaa.

4) Millä tavoin nykyisellään säilynyt kaanon läpäisee historiallisen testin luotettavuudessa? Kaikkia hyvin laajaltikin aiemmin luettuja kirjoituksia ei ole kaanonissa (Pietarin ilmestys, Hermaan Paimen, Kleemenssin kirjoitukset, Barnabaan kirje) ja toisaalta jo Eusebios mainitsee mahdollisesti epäperäisiksi Ilmestyskirjan, 2. ja 3. Johanneksen kirjeen ja joitakin muita, joita vastaan on puhuttu.

Itselle tämä on ollut eksegeettinen ongelma sen takia, että tällä hetkellä on ollut haussa motiivi eksegetiikan tekemiselle, koska eksegetiikan kohteelta on puuttunut selvät rajat.