perjantai 17. elokuuta 2007

Millä eväillä maisteriksi?

Mielessäni aina välillä pyörii kysymys siitä, miksi Suomessa(kin) koulutetaan teologian maistereita ja mihin ko. koulutuksen tulisi valmistaa. Tästä on varmasti erilaisia näkemyksiä, mutta on ollut mielenkiintoista esim. kuulla, kuinka ev.lut. kirkon papeiksi valmistuvat valittavat, että koulutus ei antanut työhön riittäviä valmiuksia, tai että "kreikka ja heprea tuli kyllä opittua, mutta mitä se eksegeesi on?".

Vapaiden suuntien puolella painopiste on puolestaan ollut pääasiassa käytännön työhön valmistamisessa, jolloin esim. kielten tai syvällisemmän teologian opiskelu on jäänyt vähemmälle. Siinä missä luterilaisen kirkon (ja sitä ennen katolisen kirkon) puolella pappissääty on opiskellut vuosisatojen ajan yliopistossa, vapaalla puolella on jopa seurakunnan johtoon viime vuosisadan puolella päässyt välillä hyvinkin tuoreena uskovana, "pelkän" PH:n kanssa ilman mitään alan koulutusta. Historiikeista päätellen tämä on kaiken lisäksi toiminut välillä ihan hyvin.

Malleja on siis monenlaisia. Vaan mitä pitäisi (erityisesti vapaiden suuntien) teologian maisterin osata tänä päivänä? Kreikkaa? Hepreaa? Englantia, tuota nykypäivän latinaa? Onko hyvä, jos maisteriksi pääsee esim. ilman kirkkohistorian tai vaikkapa systemaattisen teologian kursseja? Jne.

Kysymykseni ei siis koske sitä, mitkä ovat vaatimukset esim. seurakunnan pastoriksi tulemiselle, vaan sitä, mitä akateemisen opiskelun tuloksena saavutettu teologian alan maisterintutkinto viestii killan muille jäsenille. (Vai onko tällaisen tutkintonimikkeen edes tarkoitus viestiä mitään tai olla vertailukelpoinen muiden samanlaisten nimikkeiden kanssa?)

Eli erästä viimevuosisadan lopun "skandaalia" muistellen: onko ameriikantohtori tai kirjeyliopistosta valmistunut samalla viivalla kuin esim. Turun yliopistosta, Oxfordin yliopistosta tai vaikkapa Dukesta valmistunut "oikea" tohtori? Miksi tai miksi ei?

Kommentteja?

15 kommenttia:

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

Kysymys: "mitä se eksegeesi on?" pyörii varmasti yhtä lailla vapaiden suuntien maistereiden mielissäkin, tosin eri syistä.

Vapaissa suunnissa ongelma on juuri mainitsemiesi kreikan, heprean ja englannin puutteellinen taito ja painotus koulutuksessa. Halua painiskella tekstin kanssa tuntuisi kyllä olevan, mutta työkaluja ei "käytännön teologeille" tarjota.

Pappisopiskelijoiden ongelmaan voisi auttaa hiukkasen ainakin oxbridgessa käytössä oleva malli, että on pakosta keskityttävä alkukielissä jompaankumpaan ja myös tehtävä opitulla kielellä jotain. Luterilaisessa koulutusintoilussa on vähän liikaa "kaiken osaamisen" ja pätemisen vikaa niin katolisiin kuin vapaisiin suuntiinkin nähden.

Itse, ainakin toistaiseksi vielä, vapaita suuntia edustavana en näe mitään syytä mikä estäisi kieliopetuksen lisäämistä ja painottamista opinnoissa, tai ainakin siihen suuntaavan erikoistumis vaihtoehdon tarjoamista.

Vapaissa suunnissa onkin ehkä "kaiken osaamisen" sijasta hiukan "ei meidän rahkeet riitä tieteelliseen keskusteluun, keskitytään käytäntöön" tyyppistä asennetta.

Ainakaan Isosta Kirjasta ei pääse edes kandiksi ilman kirkkohistorian ja systemaattisen teologian opintoja.

Vertailukelpoisuutta haittaavat olennaisesti kuten totesitkin mannerten väliset suuret erot ja tutkintonimikkeiden suuret eroavaisuudet. MTh in ministerial studies, in bible and theology, in applied theology... Miltei lukemattomat Ma vaihtoehdot jne. On myös otettava huomioon, että ameriikan maalla Mth tarkoittaa aivan eri tasoa kuin euroopassa.

Vaikeahan tuosta on kenenkään täysin ottaa selvää. Yksittäisten yliopistojen maine antaa kuitenkin vielä onneksi jonkinlaista viitettä.

Marko Kaikula kirjoitti...

Ajatustesi pohjalta nostan joitakin omia "karkeita" ajatuksiani esille koskien teologiaa...

Teologia ennen modernin ajattelutavan ja yliopistolaitoksen syntyä edusti tai viittasi kokemusperäisen ja henkilökohtaisen tiedon saamiseen Jumalasta. Jumaluutta - divinitas - tutkittiin pelastuksen asiayhteydessä. Tuolloin tutkimus oli myös harjoittautumista henkilökohtaiseen hurskauteen ja Jumalan kokemisen lisäksi tietoon Hänen itseilmoituksensa sisällöstä. Kristillisessä teologiassa ei siis ollut ainoastaan kyse akateemisesta tieteellisestä harjoituksesta.

Kristillisen teologian valtavirrassa Jumaluuden tutkiminen ja yhteys Jumalaan teologian tavoitteena väistyi. Koska Jumaluutta ei voitu tieteellisesti tutkia, tarvittiin uusi / uusia tutkimuksen kohteita. Jumaluuden sijasta tutkimuksen painopiste siirtyi ihmiseen ja hänen uskonnollisen käyttäytymiseen ja sen historiaan jättämiin jälkiin. Yliopistoteologia ei nykyisessä mielessä välttämättä edes edellytä Jumalan olemassaoloa tai uskoa siihen. Mitä pitäisi siis maisterin tai "oppineen" osata? Hurskautta? Kokemusta Jumalasta? Osata käsitellä tietoa Jumaluudesta? Epäillä?

Tällä hetkellä tuntuu siltä, että "hengellisellä saralla" riittää kunhan tunnet ja vaahdotat Pyhän Hengen puolesta. Olit sitten talonpoika, kandi, maisteri, tohtori. Ja tämä itseäni oksettaa.

Mitä muut ajattelette? Terveisin. Marko Kaikula

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Tuo se on kyllä mielenkiintoinen kysymys. Usko ei ole joka miehen ja 1. Korinttolaiskirjeen mukaan ainakaan kovin fiksut eivät Jumalan teihin mielly. Siis Jumalan teihin, jotka ovat aina välillä aika käsittämättömiä.

Itsellä on paha ristiriita akateemisuuden ja hengellisyyden kanssa. Ärsyynnyn, kun joku puhuu puuta heinää suureen ääneen ja vaikuttavasti, eikä ymmärrä mitään teologiasta, kirkkohistoriasta tai eksegetiikasta. Sitten taas olen toisaalta kokenut voimakkaan Pyhän Hengen läsnäolon kokouksessa, jossa puhuja teki kaikki "virheet" saarnan pidossa, pomppi aiheesta toiseen, eikä kai ollut lopulta itsekään ihan varma, että mihin päätyi. Siinä sitten ihmettelin, että mites tähän pitäisi suhtautua.

Olenkin välillä uumoillut, että ollaanko menossa pahasti vikaan tällä akateemisella opiskelulla. Keskitytään antamaan sielunelämässä tilaa järjelle ja sen päätelmille, eikä järki kuitenkaan koskaan voi saavuttaa Jumalaa. Toisaalta näen, miten järjen vähäinen käyttö vaikuttaa jumiutumista perusteettomiin traditioihin ja hengellistä manipulointia Pyhän Hengen nimissä väärällä raamatuntulkinnalla.

DrMark kirjoitti...

Minusta tuota opiskeluasiaa voisi ajatella niin, että jos 1) eläisimme 1. vuosisadalla, 2) puhuisimme kreikkaa/hepreaa/arameaa, 3) ymmärtäisimme ja tuntisimme ympäröivän kulttuurin ja historian, ja 4) olisimme hyvin perillä juutalaisuudesta ja kirjoituksista (sekä tietysti olisimme viettäneet kolme vuotta Jeesuksen seurassa päivin ja öin), niin en näkisi akateemista opiskelua kovinkaan tarpeelliseksi.

Jos sen sijaan olemme suomalaisia, suomea puhuvia 2000-luvun kristittyjä, niin meillä on useampi kuilu (ainakin kielellinen, historiallinen, kulttuurinen, uskonnollinen) ylitettävänä ennen kuin voimme kunnolla ymmärtää Raamatusta niitäkin asioita, jotka eivät ole niitä kaikkein yksinkertaisimpia. Minä näkisin, että opiskelu (ja tässä tapauksessa useimmiten "akateeminen" opiskelu) auttaa meitä ylittämään näitä kuiluja.

Lisäksi tarvitaan tietysti sitä Jeesuksen kanssa olemista. Järki on Jumalan tuntemisen väline, ei sen lähde, ja terävä pää Jumalan käytössä on voimallinen työkalu. Jos minun pitäisi valita kahden "voidellun" puhujan välillä, kuuntelisin kyllä mieluummin sitä, joka tuntee Raamattunsa ja osaa sitä oikein selittää.

Mikko Sivonen kirjoitti...

Toisaalta me tarvitsemme akateemisesti vahvoja uskovia olemaan todistuksia että meidän uskomme perustuu historiallisiin tosiasioihin, ei satuihin.
Toisaalta akateemisuutta ei saa ikinä tehdä esteeksi palvelemisen paikalle.
Liittyen Pekan ja Markon kommentteihin, ajattelen hyvin samalla tavalla. Jumala on armollinen vaikkemme aina olisikaan tehneet kotiläksyämme. Mutta se ei ole tekosyy niitten jättämättä tekemiselle!

Marko Kaikula kirjoitti...

Olen samaa mieltä drmarkin kanssa siitä, että myös itse mielelläni kuuntelen sellaista pastoria, joka tuntee Raamattunsa ja osaa sitä selittää. Raamatunselitystä ei mielestäni kykene suorittamaan raamatullisesti, jollei ole perehtynyt vaikka (edes) omatoimisesti hermeneutiikan perussääntöihin. Uskon, että hermeneutiikka eksegetiikan kanssa on tosi vahva pohja lähes kaikelle raamatulliselle teologialle. Teologian kruununa on pidetty Raamatullista teologiaa (Biblical Theology), mutta suonette eksegeetit, että mainitsin edellä mainitun alueen.

Sellaiseen olen kiinnittänyt huomiota, että ne pastorit joilla on teologista koulutusta - jopa loppututkinto - vähemmän höpisevät ja kertoilevat omia juttujaan ja kokemuksiaan. He pysyvät aika uskollisesti Raamatun opetuksessa ja valitsemassaan aihepiirissä. Taas ne, joilta puuttuu teologinen koulutus, poukkoilevat siellä täällä ja "parhaassa tapauksessa" lukevat useita kymmeniä raamatunpaikkoa, ja pitävät sitä opetuksena. Usein heidät myös tunnistaa tarinoiden kertojina, eli pastorit näiltä osin ovat tyypillisiä vierailevia evankelistoja joiden puheen osuus täyttyy siitä kun he kertovat juttuja eri paikkakunnilta ja "ihmeistä ja merkeistä", jotka tapahtuivat heidän kokouksissaan. Onko kukaan toinen kokenut tai kiinnittänyt huomiota tällaiseen eroon?

Toki arvostan ja ymmärrän myös pastoreita tms. joilla ei ole teologista koulutusta. Tässä ei ole siitä kysymys, vaan siitä saanko minä seurakuntalaisena/kristittynä pastoreiltani Raamatullista opetusta - opetusta, joka olisi edes joskus perusteltua ja luotettavaa.

Se, mitä maisterina ainakin voi sanoa oppineensa, on tiedonhakuu. Mielestäni tämä on ainakin teologin alalla tärkeä näkökulma. Toki ainakin perusasiat tulisi maisterin hallita, mutta mitkä sitten ovat ne perusasiat?

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Tuhlatessani arvokasta nuoruutta kauppakorkeakoulussa tein graduna kyselytutkimukse helluntailaisten nuorten aikuisten preferensseistä mm. jumalanpalvelusten suhteen. Selkeä enemmistö piti puhujan teologista osaamista tärkeänä. Kyseessä ei siis näyttäisi olevan vain teologien narsistinen "kyllämeollaantärkeitä"-mantra, vaan tilastollinen totuus...ja tilastot ovat kanonisoitua totuutta.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Matti:

Kuinka paljon gradusi vaikutti sinun suuntautumiseesi? Vai olitko tehnyt valintasi teologisen koulutuksen suhteen aikaisemmin?

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Esalle:
Ei se gradu vaikuttanut vaan oli pikemminkin koko aiheeltaan jonkinlainen oire täydellisen väärästä sijainnista tieteenalojen kartalla.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Teologisen maisterin tutkinnon sisältöä on vaikea rajata. Semmoiset opinnot ovat kuitenkin tarpeen, että opiskelijan kielitaito (joka on seurakuntatyönkin tärkein työkalu) karttuu niin hyväksi , että:

1) On lukutaito lukea luetettavia raamatunselitysteoksia

Suositeltavat kielet englanti, kreikka ja heprea. Kreikan ja heprean kanssa pärjää, jos opettelee alkeet + yhden vuoden. Englantia pitäisi osata luettuna, kirjoitettuna ja puhuttuna suomen lisäksi.

2)Pystyy ymmärtämään oman seurakuntaliikkeensä historian ja sijoittamaan sen kirkkohistorian kartalle suhteessa muihin kirkkokuntiin.

(Esim. moni helluntailainen ei osaa nähdä, että helluntailainen näkemys pyhityksestä on lähempänä katolilaista kuin luterilaiset uskonnäkemystä. Helluntailaisuus on jatkumoa katolilaisuus-anglikaanisuus-metodismi-pyhitysliikkeet)

3) Ymmärtää kristinuskon keskeiset opit sekä niitä haastaneiden harhaoppien pääpiirteet, kuten markiniolaisuus.

4) Olla yleissivistys hieman kirvesvartta pidempi.

5) osaa kehittää pastoraalitaitoja koko työuransa lävitse.

sirkku L kirjoitti...

Mielenkiintoinen blogi. Toivottanette tervetulleeksi teologisen keltanokan; olen juuri aloittanut opintoni Isossa Kirjassa, ja tavoittelen (hyvin todnäk) Walesin BA:ta ja sitten MA:ta. Olen ollut uskossa n.26 vuotta, ja suurimman osan ajasta palvellut aktiivisesti kotisrk:ssani (Tre.Hellunt.). Uskallan siis sanoa tietäväni jotain Jumalan Sanaan kätkeytyvästä todellisesta Voimasta - kuten te muutkin. Opettajani täällä IK:ssa neuvoi, että jos tahdon opettaa Raamattua, ovat MA:n paperit ennen pitkää oltava. Ilmeisesti siis teologisen kouluttautuneisuuden suuntaan ollaan menossa... No, se esittelystäni.


Jumala on ihmeellinen. Hän valitsee toisinaan käyttöönsä lukutaidottomia "kansanihmisiä", toisinaan korkeasti koulutettuja - jopa teologeja. Teidänkin kommenteistanne huomaa, ettei tyhjentävää selitystä asialle ole. Herra säilyttää suvereenin asemansa kutsumusten ja armoitusten Antajana.


Mielenkiintoista kuitenkin on, että lähes kaikissa UT:n kirjeissä otetaan rankasti kantaa kahteen asiaan seurakuntien keskellä: 1) harhaoppien opettajiin 2) juutalaistajiin (judaizers -kuinka se suomentuu?). Eli jo tuolloin ympärillä oleva yhteiskunta + ihmisten vajavaisuus johti siihen, että todellista Sanomaa piti tiukasti opettaa ja puolustaa; milloin Kirjoituksiin (nyk VT) vedoten, milloin muistuttaen Jumalan teoista. Oli todella tärkeää, että oli koulutettuja (=Kirjoitukset tuntevia kuten Paavali ja ainakin Hep kirjoittaja) ja totuudelle uskollisia opettajia. "Yhdestä jakeesta opin tehneet" puhujat tekivät pahaa jälkeä kaikkialla. Pakko kai on myöntää, ettei kristikunta ole tässä sukupolvien mittaan kovastikaan petrannut. Meilläkin on taipumuksemme keksiä omat muotomeno-lisämme Jeesuksen rinnalle tai löytää muista "mielenkiintoisista" lähteistä vähän nyansseja ja keittää sanotaan vaikka uus-gnostilaista huttua. Tarvitsemme laajan ymmärryksen omaavia opettajia, jotka osaavat tuoda Sanan tasapainoisesti, ymmärrettävästi, perustellusti ja antaen tilaa Jumalan Voimalle.


Jumala siis yhä kutsuu ihmisiä opiskelemaan teologiaa. Itse ainakin koin selvän kutsun tulla tänne hankkimaan välineitä, joilla palvella ihmisiä. Sitä en tietenkään tiedä, mitä Jumala minulla ja opinnoillani aikoo. Tuskin ainakaan sitä, että minulla on maisterin-paperi seinällä ja pää täynnä vain teologisia solmuja ynnä retoriikkaa. Ellei sellaisen vaiheen kokeminen ole tärkeä ymmärtääkseni muita...



Tässä siis teologisessa mielessä kapaloissan potkivan vauvan kommentti: me tarvitsemme ihmisiä, jotka Jumala on kutsunut opiskelemaan Sanaansa, jotta Se säilyisi raittiina ja Hänen seurakuntansa saisi tervettä ravintoa. Minun mielestäni on selkeä ja hyvä käytäntö, että tätä varten on olemassa tutkintoja, joiden tekeminen osaltaan todistaa näystä ja halusta laittaa itsensä likoon. Mikään tutkinto silti ei korvaa sitä, että Jumalan PH:n täytyy avata Sana ja ylipäänsä olla Hän, Joka puhuu ihmisten sydämiin! Teologit (ylipäänsä, minä mukaan lukien) tarvitsevat nöyryyttä myöntää oma rajallisuutensa ja lopettaa turha kikkailu aiheissa, jotka ovat kätkettyjä. Minä rukoilen, että sitten kun alan saada sisäistä teologia, voisin laittaa kaiken saamani eteenpäin toisten palvelemiseen ja rakentamiseen - ja levätä niissä asioissa, joita en ymmärrä. Niin varmaan kaikki teologit rukoilevat; tuskin lausuin mitään uutta ja ihmeellistä... :) Jumala muokkaa astioitaan hyväksi katsomallaan tavalla.


On kuitenkin tärkeää, että KAIKKI opettajat, niin teologit kuin maallikotkin, suostuvat opetustensa arviointiin ja vanhemmiston taholta tuleviin kehotuksiin/hiontoihin/kieltoihin. Kun jo UT:n aikaan mentiin helpolla vinoon, kuinka paljon helpommin mennäänkään nyt.


Lopuksi sitaatti opettajaltani: "If the Word leaves us in tension, let us live in it. We don't need to solve all the questions."


Jeesus on Herra. (ei-fanaattisella äänensävyllä)


sirkku L

Valde kirjoitti...

No johan on markkinat! Helluntaipastoreilta vaaditaan kreikan ja heprean taitoa. Jos nyt ihan suoraan sanotaan, niin todellisuudessa monella kielitaidottomalla uskovalla on parempi käsitys Raamatun sisällöstä kuin monella alkukielien taitajalla. Kommentaareilla ja järkevällä raamatun lukemisella voi saavuttaa erittäin valistuneen näkemyksen useimmista hengellisen elämän kannalta relevanteista raamattuaiheista.

Siinä menee tovi, että heprea ja kreikka sujuu paremmin kuin nykyisten Raamattujen kääntäjillä. Vähän haiskahtaa akateeminen elitismi tai ehkä vain suhteellisuudentajun puute. Silloin tällöin lukee ja kuulee ihmisiä, joiden puheessa vilahtelee hienoja sanoja kuten "hermeneutiikka", mutta mikä on käytännön anti? Onko heidän pastoraalinen/käytännöllinen raamatuntulkinta jotenkin laadukkaampaa ja osuvampaa kuin vaikkapa Markku Tuppuraisen? (joka oletettavasti ei lue UT:ta kreikaksi)

Todella syvien eksegeettis-hermeneuttisten kysymysten ratkominen sitten onkin jo niin vaikeaa puuhaa, että monien tärkeiden kysymyksettelujen tunnistaminen ja tunnustaminen lienee ylivoimaista monille helluntailiikkeen "hermeneuteille".

ansssi kirjoitti...

Tässä ei nyt etsittykään ensisijaisesti niitä ominaisuuksia, joita pastorilta odotetaan. Kyse oli enemmän siitä, mitä voi odottaa henkilöltä joka sanoo itseään maisteriksi.

Sirkku mainitsi seurakuntien vanhimmat, joiden alaisuuteen tulisi suostua. Niin tulisikin, mutta onko heillä sitten riittävä raamatuntuntemus?

Ajattelen siis tilannetta, jossa asiaansa osaava henkilö (vaikkapa pätevä maisteri) jyrätään raamattunäkemyksensä vuoksi.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Valde:

Tässä pohdittiin maisterin tutkinnon sisältöä, eikä soveltuvuutta pastoriksi. Tosin seurakuntatyöhön tähtäävä maisterin on oltava myös sovelias pastoriksi. Kaikki maisterit eivät ole pastoreita eikä kaikki pastorit maistereita.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Kysymys taitaakin olla aika paljon siitä, että mihin koulutuksella oikein pyritään.

Jos halutaan jostakin kouluttaa teologian maisteri, niin mielestäni alkukielet kuuluvat ehdottomasti koulutukseen ja samoin alkeet eksegetiikasta, hermeneutiikasta kuten myös dogmatiikasta, kirkkohistoriasta ja vaikka jumalanpalveluselämästä. Ja sitten jokainen suuntautuu pääaineeseen oman mieltymyksen mukaan.

Mutta jos halutaan varustaa seurakuntien pastoreita vastaamaan maailman haasteeseen, niin ei ne alkukielet niin välttämättömiä ole, kuten Valde sanoikin. Enemmän täytyisi opettaa käyttämään ja etsimään sopivia kommentaareja ja lukea vain monenlaista vääntöä, jota sitten purettaisiin ohjatusti auki, jotta porukka oppisi argumentoimaan.

Nyt esim. Iso Kirja on paikka, jossa on pyritty yhdistämään sekä maisterikoulutus että pastorien varustaminen. Lopputulos on, että pastorit ovat maistereita, joiden teologinen pätevyys on ehkä yliopiston kandin luokkaa jos sitäkään, eivätkä he ole lopulta tulleet tarkoituksenmukaisesti varustetuksi omaan toimeensa.

Puhun nyt kuitenkin Walesin, en Global Universityn ohjelmasta, jossa maisteriohjelma on teologisesti huomattavasti varteenotettavampi, mutta ei sitten annakaan välttämättä yhtä paljon käytännönteologista osaamista.

Ehkä yksi ratkaisu olisi se, että vapaissa suunnissa luovuttaisiin kokonaan pyrkimästä teologian maistereiksi, ja muutettaisiin tutkinnot tyyliin pastoraaliuden maisteri, diakonian maisteri, seremonian maisteri, homiletiikan maisteri yms. Silloin ongelmaksi jäisi jatkokoulutuksen mahdollisuus ja tutkinnon hyödyntäminen, mutta joidenkinhan täytyy olla pioneereja ja luoda ladut, joilla muut hiihtävät.

Ehkä itselleni tässä maisterikoulutuksen ja muun teologisen harrastelun myötä on jäänyt yksi kysymys: mikä osaaminen on se, millä on Jumalan silmissä loppupelissä merkitystä? Vastaus on tällä hetkellä osaaminen pysyä coram deo, Jumalan edessä. Saa nähdä muuttuuko.