maanantai 29. lokakuuta 2007

Kadonneen oikean version metsästys

Ajattelin tässä jakaa kommentoitavaksi näkemystäni ainoasta oikeasta raamattuversiosta. Alustan ensin hieman, että miten siihen päädyin ja sitten perustelen sen vastaansanomattomasti. Eli kaikki alkoi Herran vuonna n. 1997, kun vuoden uskossa oltuani päätin johdattaa jehovantodistajat oikeaan uskoon. Ajattelin, että se on piis of keik, mutta toisin kävi. Asematunnelin uskolliset sedät alkoivat puhua minulle Jumalan nimen poistamisesta Raamatusta, ja se Pyhä Henki sitten todisti heidän olevan oikeassa. Jalathan siinä lähti uskolta alta ja minä aloin etsiä sitä oikeaa versiota. Sillä tiellä tuli ostettua sen tuhannen versiota hyllyyn ja onnistuin jopa saamaan kreikankielisiä koodekseja, joissa vierekkäin sinaitikus, bezae, aleksandrinus ja joku neljäs. Olisi siinä tissendorffinkin kriittisiä versioita valokopioina. Luin yliopiston tekstikritiikkihyllyjä ja tein karttoja lukutapojen levinneisyydestä (auttoi muuten hahmottamaan aika tavalla). Kaikki tämä ei suinkaan helpottanut oloa, vaan vei uskon käsikirjoituksiin tyystin. Niissä on eroja joten mihinkään ei voi luottaa. Ja sitten sen löysin - Majority Text. Olin täysin myyty tuolle ihmeelliselle tekstille, jota aioin puolustaa henkeen ja vereen. Keräsin netistä mappikaupalla aineistoa ja selasin Metskeriä ja Alandia sun muita kavereita etsien puolustusta tekstityypille. No löytyihän niitä jokunen, varhaiset lainaukset kirkkoisillä ja vanhalatinalainen käännös sekä myöhäisempi peshitta, joka olikin tosin kuulemma bysanttilaisen tradition korruptoima. Goottilaisessakin löytyi tukea taisteluuni. Kuitenkaan kriittinen mieleni ei voinut hyväksyä tosiasiaa, että Majority Text, suuri rakkauteni, oli harmonisaatio ja varhaisen kirkon hapatuksilla lisätty (mm. Jeesus söi kalan lisäksi kupillisen hunajaa, jolla minulle yritettiin yhteen aikaan perustella että Jeesus oli kasvissyöjä, koska hän söi sen - viitaten hunajaan - eikä ne). Annoin sille siis pakit ja käänsin katseeni alkuperäisiin raamattuversioihin, joihin on kelpuutettu vain varhaisimmat käsikirjoitukset (sinaitikuskin myöhäinen). Lopputuloksena en sitten halunnutkaan lukea Raamattua ollenkaan ja näytin mieltäni Jumalalle korotetulla kädellä, joka erään Ison Kirjan opettajan mukaan on paha teko. Mutta aikaa kului ja valo lisääntyi. Alkoi mietityttämään se, että miksi jonkun tissendorffin roskiksesta kaivama nysäversio ansaitsi paikan katolisen alkukirkon aivoriihen edellä. Ei kai ne nyt tyhmyyttään harmonisoineet yhtä versiota, jota alkoivat levittää. (Tästä alkaa aukottomat perustelut). Tajusin, että sen aikuiset viisaat olivat olleet vähintään yhtä älykkäitä kuin minä, joka olin tajunnut alkuperäisen lukutavan metsästyksen Don Quijoten saappaissa juoksemiseksi. Miksi antaa paikallisten lukutapojen erottaa uskovia, kun tärkein unohtuu eli mikä on tekstin sanoma. Annoin ylistykseni heidän (ja omalle) viisaudelle ja asetin Majority Tekstin ansaitsemalleen kunniapaikalle jälleen. Mutta sitten alkoi sen oikean metsästys jälleen. Tekstus Reseptus oli mene, mene, tekel ja ufarsin, joten uudempi piti löytää. Löysinkin kaksi, joista varsinkin Farstad ja Hodgesin versio miellytti, mutta he saivat kritiikkiä omalta advokaatiltaan D. B. Wallaceltakin Ilmestyskirjan osiosta. He eivät seuranneet systemaattisen loogisesti Majorityä, koska se näytti menevän liiaksi metsään ja olivat tehneet huorin Alandin kanssa. En voinut hyväksyä sellaista versiotakaan. Pitkän aikaa odotin, kunnes pari viikkoa sitten törmäsin EMTV Raamattuun, Majority versioon, jossa kritiikki olisi huomioitu ja Ilmestyskirjakin saatu oikeille tolilleen (mitä ne sitten ovatkaan sen ollessa kyseessä). Heiltä oli ilmestynyt Logos Bible, jossa VT oli uusi versio Septuagintasta, Hallelujaa! Siinä etsimäni. Heiltä vielä kuitenkin uupui versiostaan apkryfikirjat, joten päätin odottaa hetkisen. Ajattelin surffailla netissä ja etsiä kritiikkiä kyseistä tekstilaitosta kohtaan, jolloin törmäsin siihen ihanaan, kauniiseen opukseen, joka vei sydämeni (ainakin nyt hetkeksi, kuka tietää huomisesta). Siinä se oli, kolmikirjaimisena ja tradition auktoriteetin kaunistamana mystiikka tiaranaan, EOB. English Orthodox Bible, jota ei siis vielä ole saatavilla kokonaisena ilmeisesti, on itäisen kreikkaa puhuvan kirkon englanninkielinen laitos, joka valmistuessaan on se, mitä olen etsinyt. Siinä on oikeaoppisen kirkon kanonisoima ut, apokryfikirjat ja septuaginta retusoituna, selitykset ja esipuheet ja kaikki. Ja miksi tällainen on muka sitten niin ihmeellisen ainoa oikea? No sehän on selvää: kukaan ei pääse käsiksi alkuperäiseen, joten jokin olisi kaikkein järkevintä vain valita ja päättää yhdessä, että pidetään tätä oikeana. Ja millä olisi siihen varmasti oikeus? Tottakai sillä laitoksella, jolla se on tradition valossa aiemmin ollut kunnes joku varas kiipesi aidan yli Siinain luostariin ja pölli roskikseen heitetyn roskakasan. EOB! EOB! EOB! Yhtykää siihen ja johtakaa kaikki sen siipien alle, jolloin turha tekstikriittinen hölmöläistouhu loppuu ja päästään keskittymään sanan tekemiseen sen hengellisessä, ei tekstikriittisen akateemisessa tekstilaitosmerkityksessä. Olen puhunut enkä muuta voinut.

keskiviikko 17. lokakuuta 2007

Eksegeettis-hermeneuttinen loikka

Raamattua opettaessani törmään usein siihen tosiasiaan, että tämän päivän uskovilla ei aina ole ymmärrystä siitä, että meitä erottaa Raamatun teksteistä ja erityisesti VT:sta nelikertainen kuilu: ajallinen, kielellinen, kulttuurinen ja uskonnollinen. Välillä VT:a luetaan aivan kuin UT:a ei olisikaan kirjoitettu, ja tuo nelinkertainen kuilu ylitetään ikään kuin sitä ei olisikaan olemassa. Eksegeettinen analyysi ("mitä teksti puhui alkuperäisille kuulijoille") jätetään helposti kokonaan väliin ja perinteinen hermeneuttinen askel ("mitä teksti puhuu meidän tilanteeseemme") otetaan sekin kovin kevyesti. Itseäni kiinnostaa ennen kaikkea eskatologia ja kysymys siitä, voidaanko VT:n ennustusten, profetioiden ja odotusten odottaa toteutuvan kirjaimellisesti tänä päivänä - varsinkin kun VT ja UT itse antavat viitteitä siitä, että toteutuminen on (ja on ollut) useimmiten kaikkea muuta kuin kirjaimellisesti sitä, mitä etukäteen ajateltiin. Tähän samaan soppaan liittyy kuitenkin myös Suomen Siionissa niin tärkeäksi koettu Israel-kysymys: voidaanko VT:n Israelin/Juudan ja tämän päivän Israelin valtion (ja/tai etnisten juutalaisten) välille vetää muitta mutkitta yhtäsuuruusmerkki? Jos jotain tämänsuuntaista Raamatun tulkintaa harrastetaan, on sillä monenlaisia mielenkiintoisia seurauksia, vähän kontekstista riippuen: - ei nähdä, kuinka moni VT:n odotus on jo saanut täyttymyksensä Jeesuksen palvelustyön ja ylösnousemuksen kautta - ajatellaan, että Jumalalla on oikeastaan kaksi kansaa, Jeesuksen seuraajat ja juutalaiset, ja että molemmille kansoille on oma suunnitelmansa, oma tulevaisuutensa, oma tapansa pelastua, jne. - odotetaan uutta temppeliä ja uhrijärjestelmän uutta tulemista - suurimman osan Ilmestyskirjan sisällöstä ajatellaan koskettavan vain juutalaisia ja/tai eikkiksiä, uskovien tultua tempaistuksi taivaaseen heti kirjan alkuvaiheissa Ja niin edelleen. Lopputuloksena on joukko näkemyksiä, joita on kovin vaikea sovittaa yhteen Raamatun tai edes UT:n kokonaissanoman kanssa. Itse olen ajatellut, että jos pakanalähetys olisi jäänyt väliin, ei kenelläkään olisi ollut mitään valittamista. Jo VT:n aikana oli nähtävissä, että Jumalan kansan rajat menevät loppupelissä sydämessä eikä isovarpaiden välissä. Samoin 1. vuosisadalla oli eri juutalaisia ryhmiä, jotka katsoivat olevansa se oikea Israel. Niinpä Raamatun valossa ei olisi ollut mitenkään ongelmallista nähdä, että todellinen Israel muodostuu itse asiassa niistä juutalaisista, jotka seuraavat Jeesusta Messiaanaan. Ongelmaksi muodostui kuitenkin se, että tähän Israeliin tuli - kuten jo VT:ssakin ja jopa Jeesuksen itsensä sukupuussa - mukaan myös pakanoita. Pakanoiden määrän lisääntyessä ja suhteellisen prosenttiosuuden kasvaessa tuli tietysti joillekin mieleen sellainen ajatus, että "etnisillä" juutalaisilla (joka sekin on Raamatun valossa pitkälti kyseenalainen käsite) ei enää ole mitään mahdollisuuksia pelastua - ja tällaista korvausteologiaa vastaan Paavalikin hyökkäsi. Hänen mielestään juutalaisillakin on mahdollisuus tulla osaksi todellista Israelia, mutta samalla tavalla kuin muutkin: uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Tänä päivänä kuitenkin tietyillä tahoilla opetetaan, että ajatus todellisesta Israelista, joka muodostuu Jeesuksen ympärille ja joka on VT:n lupausten perijä, on "korvausteologiaa". Se, että tällainen eksegeesi menee seulasta läpi on eksegeetin silmissä hämmentävää. Toisaalta voidaan ajatella, että holokaustin ja kirkkohistoriassa tapahtuneiden julmuuksien aiheuttama syyllisyys, dispensationalismin ilosanoma, Hal Lindseyn kaltaiset "profetia-expertit", yms. ovat tekijöitä, jotka ovat pitkällä tähtäimellä kantaneet tietyissä kirkkokunnissa satoa, jonka hedelmä on nyt nautittavissa. PS. Minulla ei ole mitään juutalaisia tai juutalaistyötä vastaan, päinvastoin. Sen sijaan minulla on paljonkin sellaista eksegeesiä vastaan, joka saa kristityt lahjoittamaan rahaa esim. Temppelivuoren uskolliset -liikkeelle siinä toivossa, että joku räjäyttäisi Temppelivuoren moskeijan maan tasalle, jotta saataisiin kolmas temppeli, jotta Jeesus tulisi takaisin.

keskiviikko 10. lokakuuta 2007

Liberaaliteologit helluntailiikkeessä

Ristin Kansa -lehden pääkirjoitus numerossa 10/2007 otti kantaa mitä ilmeisemmin ainakin minun teksteihini. En tosin ole tarkastanut noita lähdeviitteitä RV:hen, jotka Lehmuskoski on ansiokkaasti mukaan liittänyt mutta muistaakseni noihin aikoihin kirjoittelin joitain aiheeseen liittyviä sepustuksia.

Juhana Lehmuskoski on teologian maisteri Helsingin yliopistosta ja mm. kirjoittanut kirjan Yksi Kaste, joka pitkään on ollut käytetyimpiä baptistisia kirjoja Suomessa. Nykyisin Lehmuskoski käsitykseni mukaan on ns. Helluntaikansa -liikkeen pääjulkaisun Ristin Kansa -lehden päätoimittaja. Ottakaapa kantaa ja esittäkää näkemyksiä.

PÄÄKIRJOITUS

On kyselty, voivatko sellaiset teologit olla liberaaliteologeja, jotka kumminkin hyväksyvät kristinuskon perustotuudet, esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymisen, ristinkuoleman, ylösnousemisen (esim. RV 18.7. 2007, nro 29, s. 6) Liberaaliteologia on kehittyvää lajia. Professori Heikki Räisänen, joka oli opettajani Helsiengin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa, on edennyt siihen vaiheeseen, että hän kielsi Hengellisen Kuukauslehdnen haastattelussa Jumalan olemassaolon.

Kotoiset helluntaiteologimme eivät ole näin pitkällä. He ovat kuitenkin jo kannattaneet lluopumista kirjaimellisesta Raamatun tulkinnasta (RV 6.6. 2007 s. 5) Samassa yhteydessä on tullut esiin hälyttävä tieto, että nykyinen raamattukoulutuksemme tähtää samaan päämäärään. Liberaaliteologeja eivät ole vain ne, jotka kieltävät suuria perustotuuksia, vaan myös ne, jotka kieltävät Raamatun täyden erehtymättömyyden - Nyt on jo esitetty näkemys, että Raamatun kirjoittajat eivät ole edes pyrkineet historialliseen tarkkuuteen (RV 30.5. 2007, s. 11) On ollut rohkeutta kirjoitta, että Raamattu ei ole kaikessa erehtymätön (RV 4.7.2007 s. 4). Ihminen on pienen järkensä avulla löytävinään Raamatusta ristiriitaisuuksia. Paavalin selitetään erehtyneen kirjeissään. Monissa keskusteluissa on esimerkiksi esitetty, että Paavali oli vain aikansa lapsi ja hänen kelpoisuusvaatimuksensa vanhimmiston jäsenille eivät kaikilta osin ole enää voimassa. Mitä tämä kaikki on, jos ei liberaaliteologiaa? Raamattu itse esittää, että ”Sana on kokonansa totuus” (Ps. 119:160). Paavali ja jopa Jeesus uskoivat Raamatun sanainspiraatioon. Antakoon taivaan Herra meille nöyryyttä alistua Jumalan Sanan alle, että meidän ei tarvitse sanoa: "Minä käännän sinun todistuksesi minun akselteni puoleen.” Voimme sanoa psalmistan sanoi.: ”Minä kääännän askeleeni sinun todistustesi puoleen.” (Ps. 119:59)

Juhana Lehmuskoski Ristin Kansa 10/2007

torstai 4. lokakuuta 2007

Virtuaalinen graduseminaari

Matti K:n alkusanat: Siirrymme alkuperäisen safarin tavoitteen mukaisesti myös opinnäytetöiden työstämisen alueelle eli luomme virtuaalisen graduseminaarin. Tiedoksi muillekin, että erilaisten julkaistavaksi tarkoitettujen tuotosten osien (hyvin pienien ja hyvin suurien) käsittely täällä voi olla hyödyllistä. Koska olemme perustajatriadin kanssa hyväksi nähneet painottaa nimenomaan kanonisen Raamatun tutkimista, olisi tietysti suotavaa, että keskittyisimme nimenomaan sen tematiikkaa käsitteleviin eepoksiin. No, Valtterin aihe on ainakin suoraan ytimessä, joten kommentointia kehiin... VALTTERIN TEKSTI Siinä olisi alustava suunnitelma gradutyöstäni: 1 Kor 8:6 toisen temppelinajan monoteismin valossa 1. Juutalainen monoteismi alkukristillisenä aikana. a) Jumalan personifioidut attribuutit: - Herran enkelin vaikutushistoria. - Henki - Viisaus - Logos b) Enkelit ja korotetut Israelin historian suurmiehet: c) Jumalan eksklusiiviset ominaisuudet (yhteenveto Jumalan personifioiduista attribuuteista ja välittäjäolennoista) d) UT:n monoteismin piirteitä 2. Heprealaisen Raamatun YHWH-kohtien siirtyminen Jeesukselle (YHWH=kyrios=Jeesus) 3. 1 Kor 8:6:n eksegeesi - sheman "Yksi Herra" nimityksen siirtyminen Jeesukselle. 4. Konventionaalinen monoteistinen kyrios-kieli Paavalilla siirrettynä Jeesukselle. Avainkohta:"Meillä on vain yksi Jumala, Isä. Hänestä on kaikki, ja me olemme häntä varten. Ja yksi on Herra, Jeesus Kristus, hänen kauttaan on kaikki, niin myös me." Omaan näkemykseeni on selkeästi eniten vaikuttanut Richard Bauckhamin loistava artikkeli: http://www.forananswer.org/Top_JW/Richard_Bauckham.pdf. Bauckhamin mukaan 1 Kor 8:6 on sheman ja Room 11:36:n uudelleentulkinta, joka ottaa shemasta Jumalan nimet ja Room 11:36:sta Jumalan ominaisuudet ja jakaa ne Jumalan ja Jeesuksen kesken. Eli toisin sanoen Paavali identifioi Jeesuksen shemassa mainituksi Herraksi. Paavali yleisestikin kuvaa Jeesusta kielellä, joka on monoteistisesti hapatettua. Gordon D. Feen uusi kirja Paavalin kristologiasta havainnollistaa tätä ilmiötä hyvin. Fee tosin ei juurikaan määrittele monoteistista kieltä suhteessa toisen temppelin ajan juutalaisen kirjallisuuteen, mikä on hänen tutkimuksensa heikkous. Nähdäkseni Paavalin puhe Jeesuksesta ilmaisuilla "yksi Herra", "sama Herra", "Herran päivä" etc. on juutalaisessa kontekstissa yksinomaan Jumalalle osoitettua kieltä. Jopa Paavalin sanonta "meidän Herramme" (kyriou hemoon) ei mahdollisesti ole ymmärrettävissä shemasta irrallisena kyrioksena: "Herra Jumala meidän Herramme on yksi" (kyrios ho teos hemoon kyrios eis estin). Pelkkä kyrios-sanan käytön ei automaattisesti tarvitsisi rikkoa juutalaisen monoteismin rajoja, mutta jos se tuodaan devotionaaliseen (=seurakunnallinen rukoilu, ylistys, Jumala-kokemus, Jumalan palvelu) kontekstiin, herättää kyrios-nimi kysymyksen Jeesuksen samaistamisesta VT:n Jumalaan. Asiaa voi havainnollistaa esimerkillä Paavalin kirjeistä: "...jotka avuksi huutavat meidän Herramme Jeesuksen Kristuksen nimeä kaikissa paikkakunnissa". Käsittääkseni vuosisadan vaihteen juutalaisessa kirjallisuudessa enkelin rukoilu on mainittu jossain yksittäisessä tilanteessa, mutta esimerkiksi Mikaelin nimeä ei "huudettu avuksi kaikissa paikkakunnissa" - puhumattakaan, että rukous olisi kohdistunut enkeliin uskovien "Herrana". Josefus kertoo juutalaismarttyyreista, jotka tapettiin sen vuoksi, että he eivät suostuneet nimittämään keisaria kyriokseksi. Ilmeisesti katsottiin, että henkilön nimittäminen kyriokseksi kultillisessa yhteydessä loukkaa yhtä todellista kyriosta. Tähän voi verrata UT:n kohtia, joissa Jeesus tunnustetaan kyriokseksi - 'kultillisessa' yhteydessäHurtadon lanseeraama käsite devotionaalisista käytännöistä monoteismin tunnusmerkkinä on mielestäni oikeansuuntainen: Jerusalemin temppelissä uhrattiin vain yhdelle Jumalalle, synagogissa rukoiltiin ja ylistettiin vain yhtä Jumalaa. Tämä oli ainakin yleinen linja (Chester ja Gieschen osoittavat poikkeustapauksia, mutta ne tuskin oikeuttavat johtopäätökseen, että enkelin/enkelien rukoilu olisi voinut olla laajalle levinnyt organisoitu käytäntö jumalanpalveluksissa). Esimerkiksi UT:ssa enkeleiden kumartaminen ja ylistäminen kielletään. Ainoastaan Jumalaa voi kutsua hyväksi, sanoo Jeesus itse! Bauckham antaa lisäpiirteitä Jumalan tunnusmerkkeihin: luomisteon ja eskatologisen vallan/istuimen. Mielestäni luominen on toimiva esimerkki. Esimerkiksi enkeleitä ei tietääkseni sijoiteta luomisen välikappaleiksi missään toisen temppelinajan juutalaisessa dokumentissa. Jumalan valtaistuin ja eskatologinen hallinta sen sijaan ovat sen sijaan jääneet minulle epäselväksi monoteismin kriteerinä. Gieschen (Angelomorphic Christology) argumentoi vakuuttavasti sen puolesta, että Viisaus, Logos, Nimi ja Henki ainakin jossain määrin saivat piirteitä Vanhan testamentin Herran enkeli -käsitteestä. Esimerkiksi Filonille kaikki Herran enkeli -teofaniat viittasivat Logokseen. Herran enkeli näyttäisi monissa VT:n kohdissa olevan jonkinlainen Jumalan ulkoisesti manifestoitunut muoto. Filon ilmeisesti näki samoin, koska hän mainitsee, että Jumala voi ottaa enkelin muodon. Hieman minulle vieraita ovat Gieschenin tulkinnat enkeleistä ajanlaskun alun juutalaisissa lähteissä. Gieschenin mukaan jotkut enkelit ovat aidosti osa Jumalan olemusta. Heillä on myös oma Jumalasta erillinen persoonallisuus. Samoin Gieschenin mukaan esimerkiksi Viisaudella on jossain määrin oma persoonallisuus (degree of own personhood), joka on olemuksellisessa yhteydessä Jumalaan. Myös Metatronin nimitys "pienempi Jahve" ja Yahoel-enkelin nimi (YHWH, El) ovat Gieschenille monien muiden tekijöiden ohessa Jumaluuden merkkejä (ylläolevassa artikkelissa Bauckham muuten vakuuttavasti argumentoi Yahoelin ei-jumalallisuuden puolesta). Gieschenin metodologia Jumaluuden määrittelemiselle oli kyllä jotenkin anakronistisen ja hatusta vedetyn tuntuinen. Hurtadon artikkeli "What Do We Mean by 'first century jewish monotheism'" tarjoaa mielestäni parempia välineitä monoteismin ymmärtämiseen. Hurtadon ideana on nostaa metodit itse lähteistä. Mitä Jumalan ominaisuuksia enkeleille ei anneta, ne ovat Jumaluuden tunnusmerkkejä (Gieschenin näkökulmasta tosin hieman kehämäinen määritelmä). Näen oikeana Bauckhamin tavan jaoitella välittäjäolennot kahteen luokkaan. (1) Ensimmäiseen luokkaan kuuluu Henki, Viisaus, Sana, Nimi ja Kirkkaus. Bauckhamin mukaan näissä ei ole kysymys Jumalan identiteetin ulkopuolisista olennoista/voimista, vaan Jumalan identiteetin sisäisestä todellisuudesta. (2) Toiseen luokkaan kuuluvat enkelit, korotetut patriarkat ja muut olennot, jotka Bauckham näkee Jumaluuden ulkopuolisina olentoina. Mielestäni Bauckhamin metodi pitäisi olla ainakin tutkimuksen lähtökohtana, vaikka käytännössä jakolinja olisi hankala vetää. Itsellelleni on syntynyt joitain luokittelun suuntaviivoja: - On sattuvaa, että yhdelläkään "välittäjäolennolla", jotka Bauckham sijoittaa Jumalan identiteetin sisäpuolelle, ei ole persoonallista nimeä: Viisaus/Henki/Nimi/Kirkkaus/Logos. Sen sijaan enkeleillä on lähes aina persoonanimi: Mikael/Melkisedek/Gabriel/Yahoel. Mielestäni tämä viittaa siihen, että Viisaus/Henki/Logos eivät ole minkäänasteisella persoonallisuudella varustettuja olentoja, vaan paremminkin Jumaluuden ominaisuuksia. - Enkeleitä ei tietääkseni koskaan sijoiteta luomisen välikappaleeksi. Sen sijaan ainakin Sana, Viisaus ja Henki esiintyvt luomisen välikappaleina säännöllisesti. Ainakin erään juutalaisen monoteististisen retoriikan mukaan Jumala loi maailman itse, ilman välikappaleita. Sana, Viisaus ja Henki eivät ilmeisesti ole Jumalan näkökulmasta "toisia", vaan osa Jumalan omaa luomistoimintaa. - Henki on kiistattomimmin Jumalan oma ominaisuus monissa Vanhan testamentin kohdissa ja intertestamentaarisessa kirjallisuudessa. Salomonin Viisaudessa Henki on sama asia kuin Viisaus, samoin Viisaus ja Logos identifioidaan Filonilla (joskin joskus erotellaankin - taiteellisesti?). Joka tapauksessa olisi harhaajohtavaa asettaa juutalaisen luomiskuvauksiin "Hengen koulukuntaa" tai "Logoksen koulukuntaa". Koska kysymys oli Jumalan maailmaan suuntautuvasta toiminnasta, ei tämän asian spesifillä nimellä ollut ratkaisevaa merkitystä. Jumalan läsnäoloa luonnehditaan Hengeksi, Viisaudeksi ja Logokseksi. - Erojakin toki on Hengen ja Viisauden/Logoksen välillä. Käsittääkseni Henkeä ei kuvata luoduksi lainkaan. Viisaus ja Logos sen sijaan kuvataan luoduiksi. On sinänsä vaikea kysymys, mitä juutalaiset kirjoittajat tarkoittivat sillä, että Jumala loi oman Viisautensa tai Sanansa. Viisaus näyttäisi olevan hieman erillinen Hengestä, vaikka molemmat identifioidaan silloin tällöin - ilmeisesti sen takia, että ne ovat vain nimiä joillekin samoille Jumalan toimintafunktioille. 1 Kor 8:6:ssa Paavali sanoo: "...hänen [Jeesuksen] kautta on kaikki". Melko yleisesti Jeesuksen instrumentaalinen rooli luomisessa nähdään suhteessa Viisauden tai Logoksen osaan luomisessa. Bauckhamin mukaan Jeesus täten tietoisesti sijoitetaan Jumalan identiteetin sisäpuolelle. Sitä vastoin Christopher Tuckettin mukaan Viisaus-kieli on itsessään niin monitulkintaista, että sitä voitaisiin soveltaa monella tavalla. Ilmeisesti jopa hahmoon, joka ei ehkä kuulu Jumalan olemukseen/identiteettiin. Itse näen Tuckettin tulkinnan ongelmallisena, koska (1) Logos/Viisaus luomisen yhteydessä on selkeimmin osa Jumalan identiteettiä. Luomistehtävässä ei tietääkseni toimi koskaan Jumalasta selkeästi erillinen olento (enkeli, patriarkka jne.) (2) Room 11:36:n monoteistinen julistus kuuluu: "Hänestä, Hänen kauttaan ja Häneen on kaikki". Paavali mieltää luomistyön instrumentaalisen osan Jumalan itsensä toiminnaksi. Jumala loi maailman itsensä kautta - oman Viisautensa kautta. On siis ilmeistä, että Viisauden ja/tai Jeesuksen vastaavanlainen osa luomisessa ymmärrettiin Jumalan toiminnaksi. Niin kuin Paavali jakaa sheman Jumalan nimet Jeesuksen ja Jumalan kesken, samoin hän jakaa 11:36:n Jumalan luomisominaisuudet Jumalan ja Jeesuksen kesken. Bauckhamin termeillä Jeesus sisällytetään Jumalan identiteettiin. Viisauden ja Jeesuksen välistä suhdetta on yritetty ymmärtää matalakristologisesti myös toisella tavalla. Dunn (Christology in the Making) tulkitsee Viisauden Jumalan sisäpuoliseksi ominaisuudeksi ja pitää selvänä, että monoteistinen Paavali ymmärsi sen samoin. Dunnin strategia on erottaa Viisaus ja Jeesus Paavalin kirjoituksissa. Tämä johtaa todella vaikeaan ratkaisuun: esim. 1 Kor 8:6 ei itse asiassa viittaa lopulta Jeesukseen vaan Jeesuksessa ilmentyneeseen/asuneeseen Viisauteen. Tällaista tulkintaa vastaan on vaikea loogisesti argumentoida. Se yksinkertaisesti vain iskee päin kasvoja epäintuitiivisena väitteenä. Siirakin kirjassa esiintyy jonkinlainen lain ja Viisauden "identifiointi". Siirak ei kuitenkaan eksplisiittisesti lausu, että "laki antoi mannaa taivaasta" tai että "lain kautta Jumala loi maailman". Tärkeä aihealue tutkimuksen kannalta on VT:n YHWH/kyrios kohtien siirtyminen Jeesukselle Paavalin kirjeissä. Usein juutalaisena paralleelina viitataan Qumranin Melkisedek-hahmoon, joka identifioidaan heprealaisen Raamatun Elin tai Elohimin kanssa. Bauckham kuitenkin osoittaa, että kaikella todennäköisyydellä qumranilainen eksegeetti ei ymmärtänyt kyseisten VT:n kohtien Elohimia/Eliä Jumalaksi (ks. Bauckham-linkki). Juutalaiset eksegeetit tiesivät hyvin, että Elohim/El ei viittaa aina Jumalaan. Tämä on hyvin mielenkiintoinen aihe ja on syytä tutkia muiden välittäjäolentojen osalta. Fil 2:9 ("hänelle annettiin nimi kaikkia muita nimiä korkeampi") oli alkuperäinen aiheeni. Jopa matalakristologian lippulaiva Maurice Casey hyväksyy "nimen" viittaavan Jumalan nimeen. Caseyllä on kuitenkin takataskussaan esiteltäväksi enkeli Yahoel, jolla myös on Jumalan nimi: näin Jeesus pysyy aikansa monoteismin sisällä muiden välittäjäolentojen joukossa. Caseyn tulkinnan problematiikka on ilmeinen. Aabrahamin apokalypsissa sanotaan enkeli Yahoelista, että Jumalan nimi "on hänessä". Fil 2:11 puolestaan kuvaa kaikkien tunnustavan, että "Jeesus on Herra". Yahoel ei ollut YHWH, vaikka YHWH:n nimi asui hänessä. Aabrahamin apokalypsin kirjoittajan päähän ei juolahtaisikaan, että eskatologisena päivänä kaikki polvet notkistuisivat Yahoelin nimessä ja kaikki kielet lausuisivat, että "Yahoel on YHWH". Lopuksi vielä sana enkelien olemuksesta. Esimerkiksi Qumranin kirjakääröissä riittää pengottavaa. Joskus muinaishistoriallisina aikoina lainasin Hyvinkään kaupunginkirjastosta Raija Sollamon toimittaman Qumran-kirjan. Jo silloin tuli ihmeteltyä kuinka läheltä enkeli Mikaelin/Melkisedekin kuvaus liippaa Totuuden Henkeä, ikäänkuin kysymyksessä olisi sama hahmo. Periaatteessa on mahdollista, että jokin enkeli ymmärrettiin Viisauden tai Logoksen kaltaiseksi Jumalan manifestaatioksi. Olihan Viisauden ja Logoksen esikuva jossain määrin VT:n Herran enkeli. Voi myös olla, että qumranilaiset ymmärsivät Hengen Jumalasta irrallisena henkien ylijohtajana, Belialin vastamiehenä. No, tämä on hataraa spekulaatiota...

Entäs jos vanha vakaumus perustuu asiavirheeseen?

RV:n mielipidepalsta on täyttynyt kannanotoista puolesta ja vastaan veriruoka-aineena keskustelussa. Koska olen osana tässä pahamaineisessa keskustelussa, postaan tänne erään vastineistani johtuen, että vastamielipiteen esittäjä haastoi eksegeettisen ajatteluni kyseissä asiassa. **** Arto Pölläsen mielipide ”Vanhoja vakaumuksia ei kannata horjuttaa” haastaa omaksumani näkemyksen verestä ruoka-aineena (RV 39). Esitetty mielipide sisältää lähtökohtaisesti monia asia- ja tulkintavirheitä. Tämä on nettiversio RV:ssa julkaistusta lyhyemmästä mielipidekirjoituksestani. Edellä tulen ottamaan kantaa Pölläsen tarjoamaan nefes-sanan käännökseen sieluna, sekä hänen Ilmestyskirja viitteisiin. Nefes-sanan käännökseksi on tarjottu sanaa "sielu", jota pidän käännösvirheenä johtuen Septuagintan nominin ”psyche” vaikutuksesta. Mielestäni kyseinen tulkinta sisältää sekä asiavirheitä että huonoa käännöstieteellistä ymmärrystä. Aloitan jälkimmäisestä. Yleinen käännöstieteellinen periaate on, että paras mahdollinen kohdekielen sana tai sanan merkityskentän merkitys kääntää lähdekielen sanan merkityksen. Heprean nefes-sana merkitsee nomini-muodossa "elämä, elävä olento" ja verbi-muodossa "antaa elämä, henkäyttää". Kreikan psyche ei ole itsessään väärä käännös heprean nefes-sanalle, koska kohdekielenä sen merkityskenttä vaihtelee "sielun" ja "elämän" välillä. Tämän voi tarkistaa mistä tahansa hyvästä koinekreikan sanakirjasta. Kuitenkin yleiskirjallisena ilmiönä psychen käännös sieluna mukailee kreikkalaista filosofiaa, ja tämä vaikutti vielä Vanhan kirkkoraamatun käännökseen. Tästä virheestä onkin kysymys. Nykyään antiikin kielten tutkimus on edennyt niin pitkälle, että on syytä muistaa raamattutieteiden professorin D. C. Fredericksin varoittava sana: "Meidän tulisi olla erittäin varovaisia ettemme johtaisi kreikkalaista psykologiaa nefes-sanan kääntämiseen, vaikka yli 700 kertaa nefes viittaa ihmisen sisäiseen olemukseen, mutta tuskin koskaan sieluun." Näin on ilmeistä, että aleksandrialaiset Septuagintan kääntäjät valitsivat psyche-sanan, koska eräs sen merkityksistä on elämä, elävä olento. Tämän taustatiedon ollessa hämärän peitossa Arto Pölläsen mielipide antaa ymmärtää asiavirheen kera, että Paavali lainasi Septuagintan versiota luomiskertomuksesta kirjeessään korinttolaisille (1. Kor 15:45). Tarkka Septuagintan tuntija kuitenkin huomaa, että kyseessä oli Paavalin midrastinen tulkinta Septuagintan tekstistä, eikä suinkaan suora lainaus. Tämä tarkoittaa sitä, että Paavali lisäsi lainauksensa sisälle selittäviä sanoja, kuten adjektiivin "elävä" (Ut:n teksti alkukielellä: eis psychen sozan). Se määrittää nominia psyche sen alkuperäisessä, hepreankielisessä mielessä "elävä olento". Miksi Paavali sitten lisäsi adjektiivin "sozan" tähän asiayhteyteen? Selitys on yksinkertainen. Hän halusi tehdä merkityseron nominien ”psyche” ja ”psychiko” välillä, etteivät korinttilaiset sotkisi niitä keskenään. Psychiko on Paavalin kielenkäytössä käsite, joka viittaa korinttilaisten sielulliseen hengellisyyteen, joka ilmentää syntiinlankeemuksen tilaa. Tästä näemme, että Paavali osasi tehdä eron "sielun" ja "elävän olennon" välillä, koska hän näin käsitteli Septuagintan lainausta, jottei sitä ymmärrettäisi väärin Korintissa. Valitettavasti sekä Vanhan kirkkoraamatun että Raamattu kansalle -version kääntäjät epäonnistuivat tässä kohden käännöksessään. Tosiasia on, että "sielu" on väärä suomenkielinen käännös 1. Moos. 9:4 jakeelle ja "elävä sielu" 1. Kor. 15:45 jakeelle. Nämä kohdat olisi pitänyt kääntää vastineella "elävä olento". Toinen asiakokonaisuus liittyy Arto Pölläsen ehdotukseen, että Ilmestyskirjan 2:14 ja 20 valossa epäjumalille uhratun lihan syöminen kielettiin kokonaan kristityiltä, ja näin myös veren ruoka-aineena tänä päivänä. Käytäntö syödä epäjumalille uhrattua lihaa mainitaan muuallakin Uudessa testamentissa (Ap.t. 15:20, 29; 21:25; 1. Kor 8:1, 4, 7, 10; 10:19). Mainitun Ilmestyskirja paikkojen kohdalle on ehdotettu neljää eri tulkinta mahdollisuutta: 1) osallistuminen temppeliaterialle epäjumalan palvonnan yhteydessä, 2) osallistuminen uhratun lihan syömiseen julkisten, uskonnollisten juhlien aikana, 3) epäjumalille uhratun lihan ostaminen torilta ja 4) uhriateria tarjottuna uskonnollissa tapaamisissa. Uuden testamentin henki on selvä. Vaihtoehdot 1), 2) ja 4) ovat epäjumalan palvontaa. Vaihtoehto 3) on, mitä Paavali puolsi. Muutoin heikolla omallatunnolla varustetun kristityn tulisi syödä vihanneksi (Room 14:2). Jos tästä on mitään periaatetta johdettavissa niin, veriruoka-aineena kuuluu samaan kategoriaan. Epäjumallille uhrattuna sen syöminen on syntiä. Muutoin ei ole uusitestamentillista perustetta asialle. Sivumainintana voisin myös sanoa, että Ilmestyskirja 6:9-11 ei liity mielestäni käytävään keskusteluun. Esitetty alttari ei edes symbolisesti edusta uhrialttaria, vaan esirukousten alttaria, kuten voidaan luotettavista kommentaareista tarkistaa. Kuinka marttyyrien veri symboloisi tässä yhteydessä sovitusta? Se tehtävä kuuluu vain Jeesuksen verelle Ilmestyskirjassa. Marttyyrien veri nykyisessä asiayhteydessä nähdään kristityn pyhimpänä rukouksen/palvonnan muotona. He olivat vuodattaneet elämänsä kuolemaan Kristuksen seuraajina. Muilta osin en käy Pölläsen mielipidettä kommentoimaan, koska se toistaisi aikaisemmin esitetyt argumenttini. Totean vain, että jos vanha vakaumus verensyöntikiellosta perustuu vanhentuneeseen ja epätodeksi osoitettuun tietoon, sillä ei ole tarpeellista sitoa ihmisten omaatuntoa.

keskiviikko 3. lokakuuta 2007

Päivä Mamzerina: Lukukokemuksia

Aloitin päivän sosiaalitieteellisellä Jeesus-tutkimuksella. Andries van Aarde on kirjoittanut artikkelin/luvun "Jesus as Fatherless Child" kirjaan The Social Seting of Jesus and the Gospels (2002). Van Aarden ideana on, että Jeesus oli Mamzer eli avioliiton ulkopuolella tai jonkinlaisen huoraamisen tuloksena siitetty tapaus ja että tämä aiheutti Jeesuksen psykologisessa kehityksessä huomattavia erityispiirteitä. Jeesus samastui äitiinsä, minkä ilmiön vaikutuksia voidaan van Aarden mukaan nähdä eri kulttuurien tavoissa initiaatioriitillä vieraannuttaa poika äidiltä opituista feminiinisistä arvoista. Jeesus ei ilmeisestikään vieraanunut, vaan hän emoili myöhemmin muita mamzer-leiman alla käriseviä hylkiöitä, vastusti auktoriteetteja jne. Kun historiallisen rekonstruktion perustana on Jeesus-seminaari ja lähteinä Funk ja Crossan, ei liene suurikaan hämmästys, että van Aarden teoria ontuu. Vähän tökki myös hänen tapansa käsitellä kehityspsykologiaa, joka antoi aika amatöörimäisen kuvan. Päätin valita lukuluettelostani tämän jälkeen Raymond E. Brownin kaksi artikkelia “Gospel infancy narrative research from 1976 to 1986 : part I (Matthew)” CBQ Vol. 48, 1986, 468-483. ja “Gospel infancy narrative research from 1976 to 1986 : part II (Luke)” CBQ Vol. 48, 1986, 660-680. Näissä Brown tarkastelee kymmenen vuotta sitten kirjoittamansa massiivisen Birth of Messiah -kirjan jälkeistä keskustelua Jeesuksen lapsuuskertomuksista. Van Aardeneilla on aika pitkä tie kuljettavanaan päästäkseen edes lämppäreiksi Brownin tapaiselle raskassarjalaiselle. Argumentteja käsiteltiin huolellisesti ja tutkijoita otettiin keskusteluun niin liberaaliradikaaleista kuin katolisista ja evankelikaalisista konservatiiveista. Väitteet olivat aina ilmaisun vahvuuden suhteen suoraan verrannollisia niiden puolesta puhuvien argumenttien vakuuttavuuteen. Samalla linjalla jatkoi Ben Witheringtonin Dictionary -artikkeli "Birth of Jesus" (Dictionary of Jesus and the Gospels, 1992). Witherington antaa tasapainoisen ja monipuolisen kuvan Jeesuksen syntymäkertomusten tutkimuksesta. Sen paremmin Brown kuin Witheringtonkaan eivät esitä natisevia harmonisaatioita mutta kiinnittävät huolellisina eksegeetteinä huomiota moniin täydellistä epähistoriallisuutta puoltavien teorioiden ongelmakohtiin. Livuin taas takaisin Mamzer-teemaan ja luin Meir Bar-Ilanin artikelin “The Attitude toward Mamzerim in Jewish Society in Late Antiquity” Jewish History, Vol. 14, 2000, 125-171. Tämä oli klassinen esimerkki erittäin hyvin kirjoitetusta artikkelista, jossa villit ja puolihuolimattomat poikkitieteelliset improvisaatiot oli korvattu hillittömillä noottiteksteillä ja monipuolisella asian pyörittelyllä. Skeptisyyteni historiallisen Jeesuksen tulkitsemista mamzer-viitekehyksessä kohtaan kasvoi hiukan tämän artikkelin myötä. Bar-Ilanin mukaan mamzereita ei kaikien lähteiden mukaan syrjitty juuri muuta kuin siten, että he eivät saaneet naista paremmista kasteista. Seuraava artikkeli rymistikin sitten täysillä koko mamzer-tulkintaa vastaan. James F. McGrath (“Was Jesus Illegitimate? The Evidence of His Social Interactions” Journal for the Study of the Historical Jesus Vol. 5, 2007, 81-100.) on sitä mieltä, että Jeesus ei ollut mikään mamzeri ja ettei hänen toiminnassaan ole mitään viitteitä minkäänlaisesta statusalemmuuskompleksista. Täytyy sanoa, että McGrathin argumenteissa on pääpiirteissään järkeä, joskin hän tuntuu tyrmäävän koko idean hiukan liian suoraviivaisesti. Jeesuksen syntymäkertomukset, tarve esitellä hänen sukuluettelojaan, mamzer-kategorian olemassaolo, Mark 6. luvun ilmaus "Marian poika" ja Johanneksen evankeliumin äpäräsyytökset voidaan ihan perustellusti tulkita niin, että Jeesusta välillä kutsuttiin "son of a bitch" nimellä. Tässä välissä täytyi jo lukea Tintti Afrikassa -sarjakuva, jotta oikea tieteellinen perspektiivi säilyisi terävänä. Päivän varsinainen ajatusten herättäjä oli kirja, jonka olen hankkinut kauan sitten mutta vasta tänään ehdin/viitsin sen lukea. Kyseessä on Bruce Chiltonin kirja Rabbi Jesus: An Intimate Biography. Kannet ovat hienoimmat missään Jeesus-kirjassa näkemäni ja takakannen suosittelijoiden koostumus herättää ensimmäiset ajatukset kirjan omintakeisuudesta. John P. Meier, Craig A. Evans ja Jacob Neusner ovat tietysti aika lailla saman tyylilajin miehiä, mutta legendaarisen piispa John Shelby Spongin mukanaolo suosittelijana on aika "striking". Sivun 309 jälkeen Spongin mukana olo tulee täysin ymmärrettäväksi...ja Meierin sekä Evansin suureksi kysymysmerkiksi.... ... Olin hankkinut kirjan suurin toivein, koska Chilton on maailmanluokan spesialisti juutalaisuuden tutkimuksessa ja kirjoittanut paljon hyviä eksegeettisiä tutkimuksia. Lisäksi suuresti arvostamani Scot McKnight oli 2003 kirjoittamassaan artikkelissa ottanut Chiltonin vakavasti, joskin kumonnut pääpiirteissään tämän väitteen. Tämä oli omiaan luomaan kuvaa varteenotettavasta tutkimuksesta. Ensimmäinen väsynyt kommentti oli se, että "tutkijat eivät ole ottaneet huomioon Jeesuksen juutalaisuutta..." Eli se, että vetää kipan päähän, nenään kaarevan implantin, kasvattaa otsakiehkuran ja tanssii Israelin lippuun kietoutuneena hora-tanssia, ei luo asiantuntijavaikutelmaa ainoastaa Suomalaisissa herätyskristillisissä yhteisöissä vaan myös tutkijamaailmassa. Ainakin näin oletetaan... Kolmekymmentä vuotta jokainen Jeesus-kirja on poikkeuksellisella ja ennenkuulumattomalla tavalla ottanut huomioon Jeesuksen juutalaisuuden. Niinpä niin. Lainataan muutama paikka Mishnasta ja Talmudista + pari ajankuvausta Josefukselta, puhutaan Mariasta Mirjamina ja Jeesuksesta Jeshuana, niin johan olemmekin aivan mullistavan kuhnilaisen paradigman räjäytyksen edessä...ja jotta ette pidä minua anti-semitistinä niin totean, että lauloin tyttärelleni unilauluksi (kymmeniä kertoja) Israelin kansallislaulua Hatikvaa hepreaksi D-mollista (sitä välillä erilaisiin molleihin ja duureihin moduloiden)... Vielä ihan viimeisille sivuille asti yritin päästä selvyyteen, onko Chilton kirjoittanut tämän jonkinlaisena parodiana, onko hän käynyt Skotlannissa sienestämässä ja sekoittanut teehensä "the nice little red one...oh yes that with some lovely white spots". Minkäänlaisia todisteita ei väitteille tarjoilla ja jokainen hiukankin Jeesus-tutkimusta tunteva tietää, että niitä ei ole suurimmalle osalle väitteistä olemassakaan. Fiktiona kirja on aika mukaansatempaava ja monia juutalaisia tapoja sekä paikkoja kuvataan elävästi. Toisaalta joissakin kohdissa mieleeni hiipi kysymys "mistäs Chilton tuon tietää?". Esimerkiksi fariseuksista ei todellisuudessa tiedetä kovinkaan paljoa. Kuitenkin Chilton kertoo heistä kuin kalakavereistaan. En myöskään ole yhtään niin varma kuin Chilton, että voimme historiallisista lähteistä päätellä Jeesuksen ajan juutalaisten todella bylsineen toisiaan avioliiton ulkopuolella kuin viagralaboratorion testikanit. Chilton mm. ehdottaa, että Jeesus aina välillä katosi Maria Magdaleenan kanssa jonnekin "The inclusion of sexuality in the enjoyment of God's bounty is a basic feature of Judaism. Just as Jesus bantered with his disciples, so his disciples also bantered with him. Where is the rabbi, absent so late in the celebration? With seven-demoned Miriam. Again." så här skriver broder Chilton. " sivu 145. Muutenkin Chiltonin Jeesus muistuttaa tsaarin hovin pimiöshamaani Rasputinia, joka harjoittaa Merkava mystiikkaa ja kabbalismia. Eli Jeesus meditoi Hesekielin vaunuja ja pääsi nopeasti transsiin, jossa hän sitten koki Jumalan abba-isyyttä ja muita ihmeellisiä asioita. Myös ylösnousemusilmestykset juontuvat tämän Merkava-mystiikan avulla. Jos haluatte lukea vähän asiallisemman (ja asiantuntevamman) kritiikin kirjasta suosittelen Craig L. Blombergin reviewtä osoitteessa http://www.denverseminary.edu/article/rabbi-jesus-an-intimate-biography

maanantai 1. lokakuuta 2007