maanantai 29. lokakuuta 2007

Kadonneen oikean version metsästys

Ajattelin tässä jakaa kommentoitavaksi näkemystäni ainoasta oikeasta raamattuversiosta. Alustan ensin hieman, että miten siihen päädyin ja sitten perustelen sen vastaansanomattomasti. Eli kaikki alkoi Herran vuonna n. 1997, kun vuoden uskossa oltuani päätin johdattaa jehovantodistajat oikeaan uskoon. Ajattelin, että se on piis of keik, mutta toisin kävi. Asematunnelin uskolliset sedät alkoivat puhua minulle Jumalan nimen poistamisesta Raamatusta, ja se Pyhä Henki sitten todisti heidän olevan oikeassa. Jalathan siinä lähti uskolta alta ja minä aloin etsiä sitä oikeaa versiota. Sillä tiellä tuli ostettua sen tuhannen versiota hyllyyn ja onnistuin jopa saamaan kreikankielisiä koodekseja, joissa vierekkäin sinaitikus, bezae, aleksandrinus ja joku neljäs. Olisi siinä tissendorffinkin kriittisiä versioita valokopioina. Luin yliopiston tekstikritiikkihyllyjä ja tein karttoja lukutapojen levinneisyydestä (auttoi muuten hahmottamaan aika tavalla). Kaikki tämä ei suinkaan helpottanut oloa, vaan vei uskon käsikirjoituksiin tyystin. Niissä on eroja joten mihinkään ei voi luottaa. Ja sitten sen löysin - Majority Text. Olin täysin myyty tuolle ihmeelliselle tekstille, jota aioin puolustaa henkeen ja vereen. Keräsin netistä mappikaupalla aineistoa ja selasin Metskeriä ja Alandia sun muita kavereita etsien puolustusta tekstityypille. No löytyihän niitä jokunen, varhaiset lainaukset kirkkoisillä ja vanhalatinalainen käännös sekä myöhäisempi peshitta, joka olikin tosin kuulemma bysanttilaisen tradition korruptoima. Goottilaisessakin löytyi tukea taisteluuni. Kuitenkaan kriittinen mieleni ei voinut hyväksyä tosiasiaa, että Majority Text, suuri rakkauteni, oli harmonisaatio ja varhaisen kirkon hapatuksilla lisätty (mm. Jeesus söi kalan lisäksi kupillisen hunajaa, jolla minulle yritettiin yhteen aikaan perustella että Jeesus oli kasvissyöjä, koska hän söi sen - viitaten hunajaan - eikä ne). Annoin sille siis pakit ja käänsin katseeni alkuperäisiin raamattuversioihin, joihin on kelpuutettu vain varhaisimmat käsikirjoitukset (sinaitikuskin myöhäinen). Lopputuloksena en sitten halunnutkaan lukea Raamattua ollenkaan ja näytin mieltäni Jumalalle korotetulla kädellä, joka erään Ison Kirjan opettajan mukaan on paha teko. Mutta aikaa kului ja valo lisääntyi. Alkoi mietityttämään se, että miksi jonkun tissendorffin roskiksesta kaivama nysäversio ansaitsi paikan katolisen alkukirkon aivoriihen edellä. Ei kai ne nyt tyhmyyttään harmonisoineet yhtä versiota, jota alkoivat levittää. (Tästä alkaa aukottomat perustelut). Tajusin, että sen aikuiset viisaat olivat olleet vähintään yhtä älykkäitä kuin minä, joka olin tajunnut alkuperäisen lukutavan metsästyksen Don Quijoten saappaissa juoksemiseksi. Miksi antaa paikallisten lukutapojen erottaa uskovia, kun tärkein unohtuu eli mikä on tekstin sanoma. Annoin ylistykseni heidän (ja omalle) viisaudelle ja asetin Majority Tekstin ansaitsemalleen kunniapaikalle jälleen. Mutta sitten alkoi sen oikean metsästys jälleen. Tekstus Reseptus oli mene, mene, tekel ja ufarsin, joten uudempi piti löytää. Löysinkin kaksi, joista varsinkin Farstad ja Hodgesin versio miellytti, mutta he saivat kritiikkiä omalta advokaatiltaan D. B. Wallaceltakin Ilmestyskirjan osiosta. He eivät seuranneet systemaattisen loogisesti Majorityä, koska se näytti menevän liiaksi metsään ja olivat tehneet huorin Alandin kanssa. En voinut hyväksyä sellaista versiotakaan. Pitkän aikaa odotin, kunnes pari viikkoa sitten törmäsin EMTV Raamattuun, Majority versioon, jossa kritiikki olisi huomioitu ja Ilmestyskirjakin saatu oikeille tolilleen (mitä ne sitten ovatkaan sen ollessa kyseessä). Heiltä oli ilmestynyt Logos Bible, jossa VT oli uusi versio Septuagintasta, Hallelujaa! Siinä etsimäni. Heiltä vielä kuitenkin uupui versiostaan apkryfikirjat, joten päätin odottaa hetkisen. Ajattelin surffailla netissä ja etsiä kritiikkiä kyseistä tekstilaitosta kohtaan, jolloin törmäsin siihen ihanaan, kauniiseen opukseen, joka vei sydämeni (ainakin nyt hetkeksi, kuka tietää huomisesta). Siinä se oli, kolmikirjaimisena ja tradition auktoriteetin kaunistamana mystiikka tiaranaan, EOB. English Orthodox Bible, jota ei siis vielä ole saatavilla kokonaisena ilmeisesti, on itäisen kreikkaa puhuvan kirkon englanninkielinen laitos, joka valmistuessaan on se, mitä olen etsinyt. Siinä on oikeaoppisen kirkon kanonisoima ut, apokryfikirjat ja septuaginta retusoituna, selitykset ja esipuheet ja kaikki. Ja miksi tällainen on muka sitten niin ihmeellisen ainoa oikea? No sehän on selvää: kukaan ei pääse käsiksi alkuperäiseen, joten jokin olisi kaikkein järkevintä vain valita ja päättää yhdessä, että pidetään tätä oikeana. Ja millä olisi siihen varmasti oikeus? Tottakai sillä laitoksella, jolla se on tradition valossa aiemmin ollut kunnes joku varas kiipesi aidan yli Siinain luostariin ja pölli roskikseen heitetyn roskakasan. EOB! EOB! EOB! Yhtykää siihen ja johtakaa kaikki sen siipien alle, jolloin turha tekstikriittinen hölmöläistouhu loppuu ja päästään keskittymään sanan tekemiseen sen hengellisessä, ei tekstikriittisen akateemisessa tekstilaitosmerkityksessä. Olen puhunut enkä muuta voinut.

2 kommenttia:

Esa Hyvönen kirjoitti...

Tulin uskoon Herran vuonna 1992, jolloin rakkaat kristittymme tappelivat juuri ilmestyneen Raamatun käännöksen oikeellisuudesta. Sain lahjaksi "pirun väännökseksi" ristityn uuden käännöksen.

Muistan sen tuskan hien, kun eräs ansiotyössä oleva kristitty käski minua varatonta 14-vuotiasta polttamaan saamani Raamatun. Minulla ei ollut varaa ostaa korvaavaa 1938-käännöstä. Hän yritti saada minut näin tunnustamaan "aidon uskon" Isään, Poikaan ja Pyhään Kirjaan (1938). Uskonalkeeni eivät näin kohdistuneet itse Jumalaan, vaan sitä sivuaviin juttuihin.

Pikkuhiljaa kehitin itselleni hieman keskivertoa kriittisemmän asenteen suojatakseni orastavan uskonelämäni. Tuolloin jo ymmärsin, että kohtaloni on perehtyä Raamatun käännöksiin. Tämä johti Leivon turhaumaan "Mikä versioista on oikea?" Lopputuloksena tälle eksistentiaaliselle uskon kriisille oli alkukielien opiskelu ja perehtyminen tekstikritiikkiin. Näiden lopputuloksena voin todeta, että jokainen lukemani käännös on luotettava, mikäli usko tähtää opilliseen minimaalisuuteen. Tämä minimaalisuuden kriteeri on se, jota opetan toisillekin.

Minimaalisuus kriteeri tähtää klassisen kristinuskon oppien toteamiseen. Nämä opit ovat tiivistetty uskontunnustuksissa (Apostolinen, Nikean jne.). Hyvä raamatunkäännös kunnioittaa kristinuskon perusoppien muodostumista ja se on riittävä ilmoitus ja auktoriteetti ihmisen pelastumiseksi. Toisin sanoen ihmisen ei tarvitse olla teologi tai tekstikriitikko luottaakseen Jumalan pelastavaan suunnitelmaan.

Tästä huolimatta ei ole väärin pyrkiä parempaan. Paras käännös on jäänyt kääntämättä ja paras tekstikriittinen laitos on jäänyt kokoamatta. Näin tulee olemaan, mutta uskon silti kehitykseen. Pääsemme aina vain lähemmäksi totuutta koskaan pääsemättä perille tuntien historiallisen tutkimuksen rajoitukset ja tiedon puuttumisen aukot. Tie nöyryyteen on tietysti näiden tosiasioiden tunnustaminen. Tekstikriitikon työ ei lopu koskaan, mutta joltain osin se antaa meille varmuuden nykyisten käännösten yleisestä luotettavuudesta.

Julpero kirjoitti...

Tämän väännös/käännös-intifadan juuret johtavat aika pitkälti Iisraelin pyhään maahan ja Syväntöjen talliin.

Jo vanhan käännöksen aikaan kunnioittamani "Vaari" Syväntö julkaisi traktaattilehtisen, jossa esiteltiin vanhan käännöksen väännöksiä. Uusi käännös oli tietysti sen jälkeen tietysti suoranaista rienausta.

Samaa tradiotiota jatkaa nykyisin esim. "Vaarin" tytön Mirjan sekä Halvor Rönningin Raamatun kääntäjien koti Jerusalemissa.

Moni tunteilla kokevista (ns. hengellisiksi koetuista) saarnamiehistä ja Israel-lähteitä aina kaikkia muita lähteitä vakuuttavimpina pitävistä on ottanut väännösteorian omakseen.