lauantai 7. kesäkuuta 2008

Tule pian, Herra Jeesus, tai venttaisitko vielä vähän?

Joo eli tuohon Markin aiheeseen vähän liittyvä juttu tuli mieleen. Olen joutunut useampaan kertaan seurakuntakuvioissa seuraavanlaiseen konfliktitilanteeseen. Porukalla lauletaan lauluja, joissa toivotaan, että Herra tulisi pian. Sitten pastori vielä esittää tuon odotuksen äärimmäisen hyvänä ja ihannoitavana asiana. Ja sitten minä olen sanonut, että en kyllä toivo, että Jeesus tulisi vielä pitkää aikaan. Virhe! Se mitä seuraavaksi on vuorossa on se, että minulta tentataan mitäs syntiä se Pekka siellä helmoissaan piilottelee, josta ei halua vielä päästä eroon. Eikö ole kaveri vielä valmis Herransa kohtaamiseen. Vaikka olen sanonut, että tottakai minä haluaisin jo elää täysin Jumalan hallitsemassa valtakunnassa, mutta että on vielä paljon tuttuja, jotka eivät ole pelastuneet ja tämäkin elämä on vielä edessä päin, niin silti minua on pidetty syntisenä kerettiläisenä, kun en laula Maranataa muiden mukana. Olenko oikeasti uskossa, kun en halua Herran päivän vielä tulevan? Onko kaikilla muilla halu siihen, että kaikki jo loppuisi? Ja jos en halua kaiken vielä loppuvan, niin ohjaako se minut väärille urille tämän elämän suhteen, vai enkö halua kaiken loppuvan, koska elämäni on jo väärillä urilla? Mikä on syytä ja mikä seurausta, ja mitä seurauksia on mainitsemillani syillä?

19 kommenttia:

Julle kirjoitti...

Mä ainakin rakastan Jumalalta lahjaksi saamaani elämän lahjaa niin rapsakasti, ettei Jahven päivällä ole mitään kiirettä - taitaa näkyä tulkinnoissa ;)

Julle kirjoitti...

Itse asiassa, jos Raamatuss ei olisi kohtaa "tulee takaisin samalla tavalla kuin näitte hänen menevän", voisin uskoa, että Jeesus tulee kaikille heidän kuolemansa hetkellä.

Vt:n pohjalta nuo Herran tulemiset voisi tulkita muunakin kuin "tempauksena", esim. Jumalan ilmestymisen ja/tai tuomion saapumisena. Näin se poijaat tempausopin kannattajat vaan on!

keltanokka kirjoitti...

ai kamala. Kuulostat ihan minulta (kolmas kommentti pallo-keskustelussa). Sori jos on itsekästä sanoa näin.


Mitä siunausta on eskatologisella romantiikalla jos se jää laulujen ja hymistelyn tasolle muttei saa meitä hommiin "sielujen pelastumiseksi"? Okei, se hätä ei synny syyllistämällä ja jokainen katsokoon ihan vaan eteensä. Minä myös.


Ja eskatologiasta syntyvät muuten "rakentavimmat" vänkäykset RV:ssäkin... tai ehkä Israel-asioista syntyvät vieläkin rakentavammat.

Anonyymi kirjoitti...

Onko sillä ihan oikeasti jotain väliä, mitä me ajattelemme Jeesuksen tulon ajankohdasta? Hän kuitenkin tulee silloin kun on tullakseen.

Jenni

DrMark kirjoitti...

Sekä VT:n että UT:n puolella "Herran päivä", Jeesuksen "tuleminen", yms. tapahtumat esitetään asioina, joiden läheisyyden odotetaan motivoivan kuulijoita/lukijoita oikeanlaiseen toimintaan tai ajatteluun. Voidaan tietysti kysyä, että jos toiminta ja ajattelu ovat kohdallaan muutenkin - mikäli se on ylipäätään mahdollista - niin tarvitaanko tuollaista motivointia, mutta kyllä noilla jutuilla siis on nähdäkseni ainakin kirjoittajien mielissä ollut selvä tarkoituksensa.

Kun luin tuota Pekan alkuperäistä kirjoitusta ja myös noita kommentteja, niin mieleeni nousi kysymys myös siitä, että mitä ko. henkilöt mahtavat ajatella "Jahven päivän" ja "kaiken loppumisen" pitävän sisällään? Jotenkin jäi sellainen kuva, että tällainen tulevaisuus nähdään negatiivisena suhteessa siihen, missä nyt mennään. Eli nyt ovat asiat jollain tavalla paremmin kuin mitä ne tulevat olemaan Jeesuksen paluun ja näkyvän hallintavallan myötä? Itse ajattelisin, että paratiisi ilman käärmettä on aina parempi kuin paratiisi käärmeen kanssa, mutta makuja on tietty monenlaisia :-)

Kolmas relevantti pointti lienee se, että Herran päivä kulminoituu ajallaan. Jumalan silmissä ja mielessä se on tietysti jo tiedossa ja siten "fiksattu", mutta uskon sen ajankohdan olevan riippuvainen myös meidän ihmisten toimista. Eli ei muuta kuin hihat heilumaan niiden juttujen kanssa, joita Herra on kutsunut itse kutakin meistä tekemään... "Loppu" ei tule päivääkään liian aikaisin tai liian myöhään.

Julle kirjoitti...

Jos tuo päivä on fiksattu, eli tiedossa, niin silloinhan meidän kaikkien tekosetkin on fiksattu, eli ei tarvi tehdä mitään kuin elää fiks(at)usti, kun kaikki on kuitenkin fiksattu...

Vai tarkoitatko sitä, että jos "kaiken loppu" on jotenkin riippuvainen meidän kutsumme mukaisista tekemisistä, niin tuo loppukin roikkuu siihen asti, kun teot on suoritettu, eli fiksaus on fiksattu tietyyn tekojen summaan, esim. evankeliumien julistukseen kaikille kansoille, kunnes pakanoiden luku on täysi tms.

Olen joskus sanonut, että jos Herran toinen tulemus on kiinni ihmisten teoista, niin se tapahdu koskaan!!

Eli ei määrätty, mutta tiedetty, vai miten se oli? Ikuisuusvääntöä kristillisissä piireissä ;)

Anonyymi kirjoitti...

Lyhyesti Pekan kirjoitukseen…

Pitääkö tässä nyt määrittää mielipide vai totuus? Oletan, että Pekka ja Pekan pastori ajattelevat Jeesuksen tulon olevan lähellä ja ymmärtävät Hänen saapuvan minä hetkenä hyvänsä. Kumpainenkin tekee hartiavoimin töitä Pyhän Hengen valtaamana sielujen pelastukseksi ja pitää jumalasuhteensa niin kunnossa kuin mahdollista. Toinen kuitenkin toivoo Jeesuksen välitöntä ja toinen myöhempää tulemista. Pitäisikö nyt siis määrittää kumpi on oikeassa?

On hankala arvioida sitä, miten nämä toiveet edistävät omaa jumalasuhdetta ja suhdetta maailmaan. Ääritapauksissa mennään tulemista kohden paniikissa tai rallatellen.

Entä mitkä tekijät ovat vaikuttaneet henkilön valitsemaan lähestymistapaan? Kuinka pitkälle tämä on persoonakysymys? Entä traditio?

Voivatko Pekka ja Pekan pastori oppia toisiltaan jotain?

Mitäpä olette mieltä Isä meidän -rukouksen ”Tulkoon sinun valtakuntasi. ” -toteamuksesta? Millaisella aikataululla toivotte sen tulevan? Edellä mainitulla?

Jenni

DrMark kirjoitti...

Julle:

Kuulun niihin, jotka uskovat että ihminen tekee vapaita valintoja silloinkin, kun Jumala tietää ne etukäteen. Juudas oli siis itse vastuussa kavalluksestaan, vaikka se tiedossa olikin, jne. Uskon siis, että Jumala tietää "lopun" ajankohdan, mutta se on kuitenkin riippuvainen muistakin toimijoista kuin valtaistuimella Istuvasta.

Eli en siis ole vielä astumassa Pinnockin ja kumppaneiden kelkkaan...

Julle kirjoitti...

Hmm... paradoksi?

Julle kirjoitti...

Prosessiteologia ei ole vahvimpia suosikkejani muutenkaan, siinä Jumala ei tiedä juuri mitään!

keltanokka kirjoitti...

En tiedä enää kenen kommenttiin tämä liittyy, mutta. Olis kiva kuulla teidän ajatuksianne siitä, onko mielestänne sillä , mikä on herätysliikkeessämme sosiaalisesti hyväksytty tapa ajatella (ääneen) Jeesuksen paluuseen liittyvistä asioista, väliä vai ei?


Totuus itse paluusta lienee "ei teidän tule tietää aikoja eikä hetkiä"-sektorilla, joten se ei ole minulle käytännön kristillisyyden kannalta niin kiinnostavaa.


Mutta totuus siitä, ONKO SILLÄ VÄLIÄ, mitä me siitä ajattelemme ja puhumme, on paljon kiinnostavampi! Voimmeko tuhahtaa että no antaa äijien puhua kun se on niiden mielestä niin jännä aihe vai pitäisikö meidän haaveilla opetuksellisesta linjasta, jossa haastettaisiin uskovat terveellä tavalla jättämään lopun odottaminen ja siirtämään fokus missioon tässä ja nyt? Onko eskatologia-puheissa ja -opetuksessa potentiaalia viedä elävää kristillisyyttä hyvään tai huonoon suuntaan vai onko se se-ja-sama -aihe?


Minä olen syvästi kiintynyt kotiseurakuntaani ja kunnioitan herätysliikettämme, mutta koen silti surua siitä, että monet haikailevat jonkun menneen helluntaihengen perään tai kaipaavat kaupunkiin tuolla yllä maan päällä pilvien usvan ja samalla tuntuu, ettei ketään häiritse se, että tässä ja nyt seurakunnat eivät ole erityisen kasvusuuntaisia tai että monet ns. evankeliointikonstit ovat auttamatta out of date tai että kristillinen kenttä on vinksahtaneempi taistelutanner kuin fariseukset, kirjanoppineet, selootit ja essealaiset konsanaan.


Ja muistaakseni Life of Christ -kurssimme luennoija (hän minua korjatkoon jos erehdyn) sanoi, että Jeesuksen aikoina juutalaisten messiasodotus oli fever pitchissä. Ja silti, vaiko siksi, he eivät tunnistaneet Häntä! Ollaanko me samanlaisessa vaarassa missata jotain elintärkeää odottaessamme kuumeisesti Jeesuksen paluuta?


Niin, onko tästä aiheesta puhumisella väliä vai ei? Ja miksi; perustelut olis aina kivoja.


PS. Olis kiva myös kuulla mua viisaampien ajatuksia lopun ajoilla ja antikristuksella mässäilevistä bestseller-romaaneista ja elokuvista. Eskatologia selvästi myy kristillisessä viihdebisneksessä. Onko tällä väliä? Miksi?

Julle kirjoitti...

"Tilastollinen" tosiasia on se, että kun lopun odotus on huipussaan, ihmisiä tulee uskoon enemmän.

Varmaa ei kuitenkaan ole syy, eli onko uskoontulleiden määrä sidottu lopun "pelkoon" vai liittyykö herätykein ominaisuuksiin lopun odotus. Veikkaisin ensimmäistä. Jos näin on, voidaan tietysti pohtia, että millä pohjalla uskonratkaisu on, pelon vai rakkauden vetämä, ja miten se eri pohjilta kestää (esim. jos 30 vuoden uskossa olon jälkeen huomaa, ettei loppua tullutkaan, eli motiivi oli fuulaa).

Toisaalt apokalyptisia ilmiöitä hyödyntävä ajattelu ja kirjallisuus on todennetusti kriisiaikojen kirjallisuutta, eli kun maailmassa on erityisen paljon epävarmuutta ja pelkoja, genre elää.

Ennen epävarmuutta loi 3. maailmansodan uhka, kauhun tasapaino-ajattelu suurvaltapolitiikassa, nykyisin tuo epävarmuus liittyy ekokatastrofiin ja ilmastonmuutoksen seurauksien pelkoihin. Nämä ajan ilmiöt luetaan "eisegeesinä" Raamatun ja erityisesti sen "profeetallisten" jaksojen teksteihin, niihin vertauskuvalliseen teksteihin kun helppo vääntää uutinen kuin uutinen

Eli jos ajattelee uskoontulotilastoja, lopun odotuksella on väliä.

Katastrofi/fantasiakirjallisuus myy nyt hyvin myös maallisella kentällä. Mä rinnastaisin eskatologisen ei niin opillisesti painottuvan, vaan värikkäiden kuvausten hyvän myynnin noihin. Tällainen kriisi/apokalyptiset tapahtumat toisaalta liittyvät kautta aikojen ihmisiä kiinnostaneisiin hieman myyttisiin puoliin, esim. salaiset kansiot, lostit, salaliittoteoriat, mytologiat jne.

Kristillinen fiktiivinen "eskatologinen" kirjallisuus täyttää mielestäni kristittyjen tarpeet omille "puhdashenkisille" salaisille kansioille - ja vielä liittymällä Jumalan mysteerien avaamiseen tai niillä spekulointiin.

Merkitystä on sillä, että ihmiset viettävät aikaa kirjan kanssa, tyydyttyvät kristillisen kirjan kanssa, ja että kristilliset kustantajat pystyvät rahoittamaan myös marginaalisempaa Raamattua pohdiskelevaa tai sen tutkimiseen liittyvää kirjaa. Esim. Aikamedia on lehtitietojen mukaan elänyt Viimeisten päivien vaelllus-sarjalla (sekä tietysti harlekiinihenkisillä "Pappila" ym. sarjoilla).

DrMark kirjoitti...

Kristinuskossa on varmaan monia opinkappaleita, joista voidaan (osin hyvällä syyllä?) kysyä, mikä niiden merkitys on käytännön kristilliselle elämälle. (Pitäydyn kuitenkin antamasta esimerkkejä, etteivät villit huhut lähde kiertämään...) Näiden joukossa minusta ajatus Jeesuksen imminentistä paluusta on vielä suhteellisen relevantti. (Tekisi jopa mieleni toistaa, että Raamatussa sen oletetaan olevan erittäin relevantti kristityille, mutta jätänpä nyt toistamatta :-)

Jos paluulle ei ole kiirettä tai tarvetta tai muuten vain ajatus ahdistaa, niin minusta olisi hyvä tarkistaa, ovatko paluuseen liittyvät uskomukset linjassa enemmän Raamatun kanssa kuin esim. Left Behind -teologien kanssa (joille on teologisesti ilmeisesti käynyt juuri niin).

Jullen mainitsema pelottelu (erityisesti 70-luvulla) on sekin ikävä tosiasia. Tai ehkä terve Herran pelko on kohdallaan, mutta jos aikaveikkaukset menevät kerta toisensa jälkeen pieleen, niin harva jaksaa seistä varpaillaan kovin montaa vuosikymmentä. Onneksi monen usko on säilynyt, vaikkakin tiettyä liikettä pre-tribulationistisesta ajattelusta pan-tribulationismiin ja pan-millennialismiin onkin havaittavissa, kuten tämänkin blogin kommentit osoittavat.

Mitä tulee Jeesuksen aikalaisten odotuksiin, niin uskoisin, että Johannes Kastajan toiminta todella nostatti odotukset aika korkealle. Toki muutamia vääriä messiaita oli jo ilmestynyt, mutta kun pitkän tauon jälkeen ilmestyy Eliaa muistuttava profeetta erämaahan, väittäen olevansa juuri tulossa olevan messiaan edelläkävijä, niin kyllähän siinä saattoi ilmetä vähän pientä vapinaa kuulijoiden polvissa (tässä tietysti 30km kävely Jerusalemista auttoi jonkin verran).

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se edelleen näyttää siltä, että palstalla keskustellaan teodikeasta, jonka teoreettiset ja käytännölliset korostukset sekoittuvat. Jesh!

Mietin eilen muutamia keskusteluun liittyviä juttuja. Ehkä selvitykseni olisi syytä alkaa pallo-keskustelussa esittämistäni kommenteista. Vaikuttaisi siltä, ettei kirjoitustani ole välttämättä ymmärretty tarkoittamallani tavalla. En siis ole henkilökohtaisesti ollut juurikaan ahdistunut maailman lopusta tai Jeesuksen toisesta tulemisesta. Tuomion ajattelu on tosin saanut joskus sydämen hakkaamaan ja korvat punoittamaan eikä Ilmestyskirjan lukeminen 8-vuotiaana ennen nukkumaan menoa ole ollut paras vaihtoehto. Näitä kertoja lukuun ottamatta olen kyllä ollut siinä mielessä hengessäni köyhä, etten turhia paineita paluusta ole ottanut.
En ehkä ole ollut sitä sukupolvea, jota olisi peloteltu Jeesuksen paluulla tai rohkaistu pikaiseen tulemisen odotukseen. Tai voi olla että on yritetty. En ole varma. Lisäksi omat ensisijaiset intohimot Raamatun tutkistelussa sijoittuvat muihin aiheisiin.

Myönnän, että eskatologia rasittaa tulkintavaihtoehdoillaan siinä määrin, etten ole halunnut niihin erikoisemmin perehtyä. Toisaalta kaikki epämääräinen on kiehtovaa. Kiinnostava on myös mainitsemani teodikea, joka olennaisesti liittyy eskatologiaan. Katselen mielelläni eskatologiaa kyseisen termin kautta (kuten edelliset kommenttini osoittavat).

Ajankohta-agnostikkona (pan-tribulationisti?) vastaan loppuun liittyviin kysymyksiin, että en kykene saavuttamaan riittävää tietoa sanoakseni mitään varmaa. Ehkäpä olen sukupolveni tuote. Jos minua edeltäneet ovat lukinneet kantansa, pelänneet, todenneet ettei Kuningas saapunutkaan ja pettyneinä purkaneet traumojaan, on sillä varmasti ollut vaikutuksensa seuraavaan polveen. Onko ikäluokkani taas sellainen, joka murahtelee epämääräisesti paluuseen liittyvistä asioista, kun se ei pysty sanomaan mitään järkähtämätöntä (seurattuaan traumojen purkua)? Entäpä nuoremmat? Seuraako ikäryhmääni sukupolvi, jota ei voisi nämä asiat vähempää kiinnostaa? Sen jälkeen? Uskaltaako joku taas alkaa lietsoa Jeesuksen pikaisen paluun odotusta ja lyödä päivämääriä lukkoon? Jaa-a. En tiedä. Toisaalta kolmenkymmenen vuoden kuluttua minullakin saattaa olla vankka käsitys asioista (jos Jeesus ei ole vielä tullut), jolloin voin julistaa iloisesti, että näin se homma muuten menee. Sitten ollaan taas Pekka ja Pekan pastori –tilanteessa (jos siitä on päästykään).

Tykkäsin kovasti Keltanokan viimeisimmästä kommentista! Tyrkit kivasti.
Onko sillä väliä? Mielestäni on ja ei! Viittaan (Jullen tavoin) paradoksiin. Perustelen, jos keksin perusteet.

Jenni

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä se edelleen näyttää siltä, että palstalla keskustellaan teodikeasta, jonka teoreettiset ja käytännölliset korostukset sekoittuvat. Jee!

Mietin eilen muutamia keskusteluun liittyviä juttuja. Ehkä selvitykseni olisi syytä alkaa pallo-keskustelussa esittämistäni kommenteista. Vaikuttaisi siltä, ettei kirjoitustani ole välttämättä ymmärretty tarkoittamallani tavalla. En siis ole henkilökohtaisesti ollut juurikaan ahdistunut maailman lopusta tai Jeesuksen toisesta tulemisesta. Tuomion ajattelu on tosin saanut joskus sydämen hakkaamaan ja korvat punoittamaan eikä Ilmestyskirjan lukeminen 8-vuotiaana ennen nukkumaan menoa ole ollut paras vaihtoehto. Näitä kertoja lukuun ottamatta olen kyllä ollut siinä mielessä hengessäni köyhä, etten turhia paineita paluusta ole ottanut.
En ehkä ole ollut sitä sukupolvea, jota olisi peloteltu Jeesuksen paluulla tai rohkaistu pikaiseen tulemisen odotukseen. Tai voi olla että on yritetty. En ole varma. Lisäksi omat ensisijaiset intohimot Raamatun tutkistelussa sijoittuvat muihin aiheisiin.

Myönnän, että eskatologia rasittaa tulkintavaihtoehdoillaan siinä määrin, etten ole halunnut niihin erikoisemmin perehtyä. Toisaalta kaikki epämääräinen on kiehtovaa. Kiinnostava on myös mainitsemani teodikea, joka olennaisesti liittyy eskatologiaan. Katselen mielelläni eskatologiaa kyseisen termin kautta (kuten edelliset kommenttini osoittavat).

Ajankohta-agnostikkona (pan-tribulationisti?) vastaan loppuun liittyviin kysymyksiin, että en kykene saavuttamaan riittävää tietoa sanoakseni mitään varmaa. Ehkäpä olen sukupolveni tuote. Jos minua edeltäneet ovat lukinneet kantansa, pelänneet, todenneet ettei Kuningas saapunutkaan ja pettyneinä purkaneet traumojaan, on sillä varmasti ollut vaikutuksensa seuraavaan polveen. Onko ikäluokkani taas sellainen, joka murahtelee epämääräisesti paluuseen liittyvistä asioista, kun se ei pysty sanomaan mitään järkähtämätöntä (seurattuaan traumojen purkua)? Entäpä nuoremmat? Seuraako ikäryhmääni sukupolvi, jota ei voisi nämä asiat vähempää kiinnostaa? Sen jälkeen? Uskaltaako joku taas alkaa lietsoa Jeesuksen pikaisen paluun odotusta ja lyödä päivämääriä lukkoon? Jaa-a. En tiedä. Toisaalta kolmenkymmenen vuoden kuluttua minullakin saattaa olla vankka käsitys asioista (jos Jeesus ei ole vielä tullut), jolloin voin julistaa iloisesti, että näin se homma muuten menee. Sitten ollaan taas Pekka ja Pekan pastori –tilanteessa (jos siitä on päästykään).

Tykkäsin kovasti Keltanokan viimeisimmästä kommentista! Tyrkit kivasti.
Onko sillä väliä? Mielestäni on ja ei! Viittaan (Jullen tavoin) paradoksiin. Perustelen, jos keksin perusteet.

Jenni

Mikko Sivonen kirjoitti...

Täytyy myöntää että meikäinen on jo aivan valmis pääsemään uuteen ruumiiseen kun vanha ei muutu. Lahjan rakastaminen enemmän kuin lahjan Antajaa on epäjumalanpalvelus joka on koko ihmiskunnan ongelma. Eiköhän Herran täydellinen läsnäolo voita tällä puolella olevan taistelut...itsensä ja toisten kanssa. Kirkkaasti! (sanan varsinaisessa merkityksessä). Maranatha!

Julle kirjoitti...

Aika kauan elämän L
lahjansa antajan kohtaamista joutuivat odottamaan monet Vanhan liiton pyhät ;)

Mutta heistä sanotaankin, että elämästä kyllänsä saaneena lähtivät "yläilmoihin" kohtaamaan Jahvea. Tuo elämästä kyllänsä saaneet ei viitanne tympääntymiseen, vaan kaiken näkemiseen ja kokemiseen?

Ja totta kai, mitä huonommin on asiat ja/tai synkemmältä tulevaisuus näyttää, sitä herkemmin taivaskaipuu täyttää. Miljoonia vuosia kanteleen soittoa alkaa kiinnostaa muitakin kuin kansanmusiikin ystäviä...

Eli voisi kysyä, vaikuttaako taivaskuvammekin siihen, millainen ikävä sinne on? Jos kastekaapu päällä seisotaan kuorossa hoilaamassa ikuisuus, ei se minua kiinnosta, välillä puoli tuntia siviilit päällä seurakunnassa tuntuu ikuisuudelta ;)

Mutta ovatko Raamatun ikuisuuden kuvaukset vain osa totuus ajanvietosta, vai havainnollistavia ja ihmisten ymmärrettäviä kuvauksia uudesta paremmasta olomuodosta? (www.juhapartanen.net ja kirjoituksista "taivasikävä takaisin")

keltanokka kirjoitti...

halt! Taivaskaipuu ja Jeesuksen paluun odotus lienevät kaksi eri asiaa? Jälkimmäinen ymmärtääkseni sisältää jonkinlaisen globaalin game overin, kun taas edellämainittu on minulle hlö.koht voitto mutta kaikilla ei-pelastuneilla jatkuu yhä mahdollisuus pelastua.


Tämä just on tämä paradoksi (minun silmissäni) meidän uskovien käyttäytymisessä: haluttais kaikkien pelastuvan ja samalla haluttais Jeesuksen pikaista paluuta TEKEMÄTTÄ TYÖTÄ kaikkien pelastumiseksi ennen tuota hetkeä. Niinkuin että mitä me siis halutaan? Ollaanko me ajateltu kaikkea tässä lopunkaipuussamme ihan loogisesti? Alkuseurakunta laittoi Jeesuksen paluun odotuksessa aivan kaiken sileäksi. (Ja sit Paavali kohta keräsi rahaa Jerusalemin köyhille kristityille... että mikä on tasapainoista lopunodotusta?...)


Maranata, ehdottomasti! Mutta siihen asti, Herra, käytä pliis ja anna siihen Voima!


PS. Kiitti Jenni, koitan tyrkkitä jatkossakin jos eivät laita epä-eksegeettiä mustalle listalle... :)

Julle kirjoitti...

Samaa ketjua, toinen seuraa toista... Kausaalia!

Jos taivas ei kiinnosta, miksi odottaisi sinne pääsyä, joka on toisen tulemuksen seuraus.