sunnuntai 28. joulukuuta 2008

Korvausteologia, osa II

Aihetta käsittelevän kirjoitelman ensimmäisessä osassa loin lyhyen katsauksen siihen, mitä ”korvausteologialla” ja sen virallisella vastineella, supersessionismilla, ymmärretään niiden parissa, jotka tällaisia nimityksiä käyttävät. Tiivistäen voisi todeta, että supersessionismia tuntuu olevan aika moneen lähtöön, joten pelkkä ”korvausteologiasta” syyttäminen ei vielä paljoakaan kerro.

Koska aiheesta alkaa RV-lehdessä pian (tai on jo oikeastaan alkanut) julkinen keskustelu, jossa tunteet saattavat hyvinkin näytellä suurempaa osaa kuin eksegeettiset argumentit, ajattelin kerätä tähän listan ”teeseistä”, joiden pohjalta oma ajatteluni nousee. Näin eri mieltä olevilla on epämääräisen syyttelyn sijaan mahdollisuus tarttua yksittäisiin teeseihin, joiden paikkansapitävyydestä voidaan sitten käydä keskustelua.

Olen pyrkinyt täydentämään teesejä relevanteilla viitteillä, jotta kukin voi itse tarkistaa, mitä teksti sanoo. (Valitettavasti tosin suomalaiset käännökset usein kätkevät alkutekstissä käytettyjä oleellisia ilmaisuja, joten kaikkea ei voi tarkistaa vain suomea osaamalla.) Olen myös pidättäytynyt vetoamasta auktoriteetteihin, jotta tietämättömyys asiaan liittyvän tutkimuksen vaikuttajista ja vaikutteista ei olisi esteenä keskustelulle.

Koska etukäteen on vaikea ennakoida, mihin suuntaan mahdollinen keskustelu tulee etenemään, oletan että alla oleva lista tulee elämään jonkin verran (yritän kuitenkin olla koskematta numerointiin, eli mahdolliset lisäteesit tulevat listan loppuun).
  1. Raamatun lupaukset ja profetiat toteutuvat usein tavoilla, joita on etukäteen mahdoton ennustaa. Tästä löytyy esimerkkejä jo VT:n puolelta, mutta erityisesti Jeesuksen myötä ja myöhemmin syntyneen UT:n valossa tilanne mutkistuu entisestään. Siksi VT:n profetioita ei voi tulkita "kirjaimellisesti" ilman Jeesuksen ja UT:n mukanaan tuomien muutosten huomioimista.
  2. Jumalan suunnitelma on alusta asti ollut se, että hänen kansaansa Israeliin kuuluu muitakin kuin niitä, jotka ovat geneettisesti Jaakobin jälkeläisiä. Egyptistä lähti osana Israelia ”paljon sekakansaa” (2. Moos. 12:38) ja Mooseksen puoliso oli midianilainen (4. Moos. 10:29). Nämä ja muissa vaiheessa mukaan liittyneet pakanat olivat tasavertaisia kansalaisia, mikäli halusivat palvella Herraa (2. Moos. 12:19, 48-29; Joos. 8:33). Näitä Jumalan kansaan oksastettuja pakanoita on jopa Jeesuksen esivanhempina (Matt. 1:5). Raamatun valossa ajatus kansasta, joka on etnisesti ja geneettisesti puhtaasti Jaakobin jälkeläisistä muodostuva ryhmä, ei pidä paikkaansa (ks. esim. artikkeli "Who Is a Jew?"). (Oma asiansa on sitten kovasti huomiota osakseen saanut DNA-tutkimus, mutta se menee jo eksegeettisen argumentoinnin ulkopuolelle.)
  3. VT:ssa Jumala lupaa tehdä kansansa kanssa uuden liiton (Jer. 31:31-34). Tämä liitto tehtiin Jeesuksen kuoleman kautta ja samalla vanha, Siinailla tehty ja Israelin rikkoma liitto tehtiin vanhentuneeksi (Heb. 8:6-13).
  4. Jo VT:n puolella todelliseen Jumalan kansan nähdään muodostuvan niistä, joiden sydän on ympärileikattu (5. Moos. 10:16; 30:6; Jer. 4:4). Paavali vahvistaa tämän olevan voimassa myös UT:n puolella (Room. 2:25-29; 4:9-12). Paavalin mukaan Abrahamin lapsiksi/siemeneksi lasketaan ne, jotka ovat sitä uskon kautta Jeesukseen Kristukseen (Room. 4:13-25; 9:6-33; Gal. 3:7-29).
  5. Jo VT:n puolella kutsutaan yhteen kokoontunutta Israelin kansaa ”seurakunnaksi” (kr. εκκλησια, sama sana kuin UT:ssa).
  6. Paavali kutsuu juutalaisten ja pakanoiden muodostavaa seurakuntaa UT:ssa Jumalan ”omaisuuskansaksi” (Tiit. 2:14), viitaten 2. Moos. 19:5 lupaukseen siitä, että jos Israel pitää liiton Herran kanssa, se tulee oleman hänen omaisuuskansansa. Pietarin mukaan tämä juutalaisten ja pakanoiden muodostamaa seurakunta on ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo ja Jumalan omaisuuskansa” (1. Piet. 2:9). Tämän ilmaisun taustalla on 5. Moos. 7:6, jonka mukaan Israel on ”pyhä kansa” ja Jumalan ”omaisuuskansa” (עם סגלה, λαος περιουσιος).
  7. Jo VT:n puolella nousee esille monta kertaa jäännöksen käsite, eli Jumalan siunaukset ja lupaukset eivät toteudukaan kaikkien kohdalla, vaan ainoastaan niiden osalta, jotka uskon kautta tulevat niistä osallisiksi. Sama nähdään myös UT:n puolella: vaikka enemmistö Jeesuksen aikalaisista torjuikin hänet, Jumala on pysynyt uskollisena kansalleen eikä ole hyljännyt sitä, vaan Paavalinkin aikana oli olemassa ”jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut” (Room. 11:1-5).
  8. Puhuessaan jäännöksestä Paavali käyttää jo VT:ssa Israelista käytettyä symbolia, oliivipuuta. Puuhun kuuluvat ”luonnollisina oksina” Jeesukseen uskovat juutalaiset, mutta ”villeinä oksina” myös Jeesukseen uskovia pakanoita. Kriteerinä on ”grace, not race”, eli Jumalan kansaan kuulutaan uskon eikä rodun, armon eikä lain perusteella (Room. 11:13-24).
  9. Vaikka Jumalan kansan laajenemisesta on iso kasa viitteitä jo VT:n puolella, edes helluntain jälkeenkään apostolit eivät vielä täysin ymmärtäneet asiaa. Paavali väittääkin saaneensa erityisen ilmestyksen tästä asiasta, jonka Herra aikaisemmin oli pitänyt salassa. Ennen Israelin kansan ulkopuolella eläneet ”vierasheimolaiset” olivat osattomia Israelille annetuista liitoista ja niihin liittyvistä lupauksista, mutta nyt he kuuluvat samaan Jumalan kansaan. Laki ja sen säädökset erottivat juutalaiset ja pakanat toisistaan, mutta nyt heitä erottava väliseinä on purettu. Niinpä pakanakristityillä on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin; heitä koskee sama lupaus kuin mikä Jumalan kansalle Vanhan testamentin puolella annettiin. (Ef. 2:11–3:9)
  10. Paavalin mukaan Abrahamille annetut lupaukset toteutuvat Kristuksessa (Gal. 3:16-18).
  11. VT:ssa Israel ei noudattanut Jahven antamia maan hallintaan liittyviä ehtoja, joten se menetti maan.
  12. UT:ssa Kanaaninmaasta tai mistään muustakaan maa-alueesta maapallolla ei puhuta Jumalan kansan omana maana. Sen sijaan monia VT:n tekstejä, jotka liittyvät (luvattuun) maahan, käytetään UT:ssa viittaamaan koko maapalloon (esim. Room. 4:13; Matt. 5:5 / Ps. 37:11; Ilm. 1:7 / Sak. 12:10-14).
Yllä olevien teesien (sekä muutaman itsestäänselvyyden ja teeseissä viitattujen artikkeleiden sisällön) tiivistelmä: Jumalan suunnitelma oli alusta alkaen tehdä tyhjäksi syntiinlankeemuksen seuraukset ja kutsua itselleen kansa kaikista maailman ihmisistä. Tämä kehitys lähtee näkyvästi liikkeelle Abrahamista, jatkuu Jaakobin jälkeläisissä ja huipentuu Jeesuksessa, jonka kautta kaikki maailman kansat tulevat siunatuiksi sekä uskon kautta osallisiksi VT:ssa annetuista lupauksista. VT:n seurakunta (joka piti alusta alkaen sisällään myös muita kuin Abrahamin jälkeläisiä ja joka ison osan historiastaan oli vain jäännös kaikista Abrahamin jälkeläisistä) jatkuu myös UT:ssa seurakuntana. UT:n seurakunnan – joka on Paavalin mukaan Jumalan ”omaisuuskansa” – ydin muodostuu Jeesukselle uskollisista Abrahamin jälkeläisistä, mutta nyt mukaan on uskon kautta päässyt ihmisiä kaikista kansoista, Jumalan sulattaessa uskovat juutalaiset ja pakanat yhdeksi Jumalan kansaksi. Jeesus on ainoa tie kaikille.

Historian kuluessa monet (ks. esim. erään tunnetun uskonpuhdistajan näkemys) ovat esittäneet, että ”Israel lihan mukaan” (tai sen osajoukko eli Jaakobin jälkeläiset lähinnä Juudan sukukunnasta) menetti mahdollisuutensa torjuessaan Jeesuksen ja että sen osana on nyt vain liiton kiroukset ja pelastuksen ulkopuolelle jääminen, pakanoiden korvattua sen. Tämä on minusta selkeää ”korvausteologiaa”. Sen sijaan ajatus siitä, että ”pyhän jäännöksen” mukaan on armosta ja uskon kautta otettu – kuten jo VT:ssa ennustettiin – muitakin, ei ole minun mielestäni minkäänlaista ”korvausteologiaa” sen enempää kuin luonnollisten oksien korvaaminen villeillä oksilla Paavalin oliivipuu-vertauksessakaan. Tätä asiaa ja sen kaikkia seurauksia eivät ensimmäisen vuosisadan juutalaiset meinanneet oikein ymmärtää – eikä aihe tunnu olevan yhtään helpompi joillekin tämän vuosisadan kristityille.

Käydyn keskustelun tiivistelmä löytyy trilogian kolmannesta osasta.

perjantai 26. joulukuuta 2008

Korvausteologia, osa I

Koska aina välillä kuulee puhuttavan “korvausteologiasta” – ja ajoittain jopa tarjotaan omillekin harteille ”korvausteologin” viittaa – päätin selvittää, mistä aiheessa oikeasti on kyse. Kävin lävitse useita satoja asiaa käsitteleviä kirjallisia lähteitä ja keräsin tähän joitakin löydöksiä:

”Korvausteologia” (engl. replacement theology) on negatiivisen latauksen sisältävä teoreettinen oppirakennelma, johon oikeastaan kukaan ei tunnusta syyllistyvänsä mutta josta helposti syytetään muita. Kyseessä ei siis ole mikään argumentti, vaan sana toimii lähinnä leimakirveenä, jonka heiluttaja pyrkii saamaan lukijan sympatiat omalle puolelleen.

Ilmiön virallinen, akateemisissa piireissä käytetty termi on ”supersessionismi” (engl. supersessionism tai supercessionism), joka ei ole juurikaan sen paremmassa maineessa. Se, mitä termillä varsinaisesti tarkoitetaan, riippuu käyttäjästä ja asiayhteydestä.

Eksegeettisissä piireissä termiä käytetään usein kuvaamaan Paavalin, Johanneksen ja Matteuksen asennetta, Heprealaiskirjeen kirjoittajasta puhumattakaan. Erityisesti monien juutalaisten eksegeettien ja kirjoittajien mielestä nämä kirjoitukset ovat pahemman luokan supersessionismia tai ”korvausteologiaa”, yrittäen esittää Jeesusta ja hänen seuraajiaan jotenkin VT:n kirjoitusten ja Jeesuksen ajan judaismin oikeana ja todellisena jatkeena. Myös monet kristityt eksegeetit kokevat nämä tekstit kiusallisina ja ovat valmiita myöntämään, että tällaisia antisemitistisiä vivahteita UT:sta todellakin löytyy, mutta kehottavat samaan hengenvetoon asettamaan ne kyseenalaisiksi. Jotkut ovat tosin huomauttaneet, että teksteissä näkyvä supersessionismi ja antisemitismi ovat pikemminkin holokaustin jälkeisen kollektiivisen syyllisyyden seurausta – ja siten tulkitsijoiden omissa silmissä – kuin alkuperäisten juutalaisten kirjoittajien heijastamia asenteita.

Myöskään kirkkoisät eivät pääse helpolla, vaan supersessionismi yhdistetään useisiin johtaviin kristillisiin vaikuttajiin jo toisen vuosisadan alusta lähtien: mm. Justinos Marttyyri, Ireneus, Origenes, Augustinos, jne. ovat saaneet jälkikäteen ”korvausteologi”-leiman otsaansa. Tosin heidänkin tulkintansa UT:sta vaihtelevat. Ajoittain kirkkoisien supersessionismi jopa muistuttaa tämän päivän dispensationalismia. Esim. Childs syyttää Justinosta "äärimmäisestä supersessionismista", koska Justinos näkee juutalaiset ja kristityt kahtena eri ”kansana” ja ryhmänä, toinen ”lihasta ja verestä” syntyneenä, toinen puolestaan ”uskosta ja Hengestä”.

Mielenkiintoista on sekin, että osa nykypäivän tutkijoista näkee supersessionismin korvanneen VT:n UT:lla, kun taas toiset näkevät, että VT tuli aikoinaan UT:n rinnalle osaksi kristittyjen kaanonia nimenomaan ”korvausteologian” vaikutuksesta. Ei siis ole yksimielisyyttä siitä, onko kristittyjen väitetty supersessionismi ollut VT:lle hyväksi vai pahaksi.

Kirjallisuudessa supersessionismilla on monet kasvot. Alla olevasta esimerkinomaisesta listasta voit katsoa, oletko syyllistynyt ”korvausteologiaan”:
  • Se on natsismia ja fasismia pahimmillaan – ”ugly and brutal”, ”classical hatred of Jews” – ja syy holokaustiin.
  • Sitä on sellainen raamatuntulkinta, jonka mukaan VT:n laki on Kristuksen tulon myötä hylätty tai ei ole enää voimassa.
  • Sitä ovat nimitykset ”Vanha Testamentti” ja ”Uusi Testamentti”; niiden sijasta pitäisi käyttää esim. termejä ”juutalainen testamentti” ja ”kristillinen testamentti”.
  • Sitä on ajattelu, jonka mukaan judaismin uskonnolliset rituaalit eivät enää ole voimassa.
  • Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan judaismi ei ole yksi, kristinuskon kanssa vaihtoehtoinen tapa tulla saman Jumalan luo, vaan pelastuakseen juutalaistenkin pitää kääntyä ja hyväksyä Jeesus messiaanaan.
  • Sitä on sellainen lähestymistapa, jonka mukaan Jeesusta seuraavat juutalaiset olivat (ja ovat) oikeassa suhteessa Jahveen – eivät suinkaan fariseukset, saddukeukset, Qumranin yhdyskunta tai joko muu judaismin haara, olipa sitten kyseessä ensimmäisen tai tämän vuosisadan juutalaisuus.
  • Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan etniseltä alkuperältään ei-juutalaiset ihmiset ovat täysin syrjäyttäneet etniset juutalaiset, joilla ei ole enää mitään mahdollisuutta pelastua.
  • Sitä on kaikki sellainen teologia, joka jotenkin asettaa kyseenalaiseksi perinteisen dispensationalismin tulkinnan kulmakivet: Jumalalla on kaksi eri kansaa ja kaksi eri suunnitelmaa; kristityt päätyvät taivaaseen ja juutalaisten aika (yhdessä VT:n profetioiden toteutumisen kanssa) tulee tuhatvuotisessa valtakunnassa maan päällä, vaikka nykyinen Israelin valtio nähdään jo tulevien tapahtumien esimakuna.
Akateemisessa tutkimuksessa halutaan tänä päivänä ottaa etäisyyttä supersessionismiin, mutta kuten yllä nähdään, sen torjuessaan ihmiset torjuvat (ja samalla vastaavasti hyväksyvät) erilaisia asioita. Dispensationalistiset konservatiivit ovat kärkkäitä asettumaan anti-supersessionismin puolelle, mutta hyvin usein se pitää sisällään nimenomaan sen, että judaismin tämän päivän eri haarat (eli juutalainen, ei-kristillinen uskonnonharjoitus) ovat hyväksyttäviä reittejä samaan päämäärään kuin mihin kristittyjen mielestä päästään vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Useimmille termiä käyttäville supersessionismin torjuminen ei siis suinkaan merkitse perinteisen dispensationalismin hyväksyntää, vaan ainoastaan Jeesuksen ja kristinuskon erityislaatuisuuden kyseenalaistamista.

Kirjoitelman toisessa osassa käsittelen asiaa oman teologisen ymmärrykseni pohjalta, ja viimeisessä osassa teen yhteenvedon käydystä keskustelusta.

torstai 11. joulukuuta 2008

Gordon Feen tulkinta avioerosta ja kihlautumisesta (1. Kor 7:27-28) ja sen kritiikki

Olen työskennellyt useasti Gordon Feen 1. Korinttilaiskirjeen kommentaarin kanssa erityisesti kirjeen seitsämättä lukua. Tälläkin kertaa, kun jakeet 27-28 ovat kyseessä, kyseinen selitysteos johtaa minua kysymään, millä perustein Fee näin tulkitsee. Hänen käännöksensä näistä jakeista kuuluu: "27 (a) Oletko sidottu naiseen? Älä etsi vapautumista. (b) Oletko vapaa naisesta? Älä etsi vaimoa. 28 Mutta jos menet naimisiin, et tee syntiä; ja jos neitsyt menee naimisiin, hän ei tee syntiä. (Are you bound to a woman? Do not seek to be released. Are you free from a woman? Do not look for a wife. But if you do marry, you have not sinned; and if a virgin marries, she has not sinned.)" Hänen tulkintansa mukaan 27a on kielto avioerolle, mutta 27b koskee kihlautumista. Tästä seuraa se, että jos mies kihlautuukin ja menee naimisiin (j. 28), hän ei tee syntiä. Ensimmäinen ongelma Feen tulkinnassa on jakeen 27b pääverbi λελυσαι tempuksen väärinymmärtäminen. Se on tempukseltaan perfekti ja harvinainen Paavalin kirjeissä. Perfektien osalta yleinen sääntö on, että jos kirjoittaja sen valitsee aoriitan tai preesensin sijaan, painotus on menneellä tapahtumalla. Mutta Fee kääntää perfektin reaalipreesensinä. Tempusta vastaava käännös olisi: "Vapauduitko naisesta? " Toinen ongelma Feen tulkinnassa on jakeen 27b pääverbin λελυσαι tulkinta suhteessa jakeen 27a nominiin λυσις . Hän tulkitsee verbin liittyvän kihlaukseen, vaikka jakeen 27a nominin λυσις hän tulkitsee vapautumisena avioliitosta eli avioerona. Kannatan 27a:n tulkintaa oikeana lukutapana myös 27b:n pääverbin kohdalla. Molemmat liittyvät avioliitosta vapautumiseen eli avioeroon. Tämä on loogista, koska kyseessä on saman sanaperheen nomini- ja verbimuodot. Olettaisin, että syy Feen tulkintalinjalle on hänen ennakkoasenne seuraava jaetta 28 kohtaan, jossa mainitaan mahdollisuus avioitua niille, jotka ovat "vapautettu" naisesta eli aiemmasta avioliitosta. Fee torjui aikaisemmin kommennetaarissaan uudelleenavioitumisen mahdollisuuden tulkinnallaan jaksossa 1. Kor 7:10-15. On siis luonnolista tällöin ratkaista jakeiden 27-28 tulkinta jakeiden 10-15 ehdoilla. Mutta onko mitään toista tapaa tulkita kahden tekstin välinen suhde kuin Feen esittämä tapa? David Instone-Brewer tulkitsee 1. Kor 7:10-15 siten, että Paavali pitää roomalaista erilleen muuttamista Kristuksen käskyn vastaisena tapana perustelulle avioerolle. Kyseinen jaeryhmä sisältää nimittäin juutalaisille avioeroteksteille tuntemattoman verbin χωριζω, jonka esiintymistiheys kreikkalais-roomalaisissa papyruslöydöissä on huomattavampi ja näyttää heijastavan roomalaista tapaa avioerolle erilleen muuttamisena. Tällöin ei toteutunut Vanhan testamentin ehto Mooseksen säätämästä avioerokirjasta. Paavali ei voinut hyväksyä tätä Jeesuksen käskyn vastaisesti. Tämä on totta, sillä Jeesuksen mielestä avioero saattoi tapahtua vain Mooseksen säätämän avioerokirjan myötä (5. Moos 24:1-4 vrt. Matt 19:1-9), jos perusteena oli haureus. Paavali lainasi korinttilaisten tilanteessa toista Vanhan testamentin perustetta avioerolle eli hylkäämistä (2. Moos 21:10-11 vrt. 1 Kor 7:10-15). Molemmat puolsivat siis Vanhan testamentin perusteita (haureus ja hylkääminen) avioeroille erikoistapauksissaan ja Vanhan testamentin tapaa asettaa avioero voimaan. Vasta tämän jälkeen eronnut oli vapaa menemään uudelleen naimisiin (vrt. 1. Kor 7:27-28). Tämän päälle on mielenkiintoista todeta, kuten Feekin asian huomaa, että λελυσαι verbi merkitsee papyrusaineistossa "vapautettu sopimuksesta". Tämä täsmää Vanhan testamentin näkemystä avioliitosta ehdollisena liittosopimuksena, joka alkaa aviovalasta. Avioliitto saattoi tällöin purkautua vain tämän sopimuksen raukeamisena. Parhain kokonaisesitys tämän suuntaisesta tulkinnasta lienee David Instone-Brewerin käsialaa kirjassa Divorce and Remarriage in the Bible: The Social and Literary Context (Eerdmans 2002). Instone-Brewerin kirjassa on myös mielenkiintoinen havainto siitä, että useat länsimaalaiset lainsäädännöt ovat perineet Vanhan testamentin tavan avioerosta juridisena toimenpiteenä, jota ei roomalaisessa yhteiskunnassa noudatettu ennen kristilisyyden leviämistä. Jos roomalainen tapa olisi voimassa, ihmiset voisivat muuttaa tänäkin päivänä vain erilleen ilman, että toisen osapuolen oikeus yhteiseen omaisuuteen tai lasten taloudellinen asema olisi turvattu. On siis mielenkiintoista kuin 5. Moos 24:1-4 on vaikuttanut läntiseen oikeuslaitokseen näinkin pitkän ajan jälkeen.

maanantai 8. joulukuuta 2008

Seurakunnan vanhimmat ensimmäisellä vuosisadalla

Aikaisempien kirjoitusten kommenttiketjuissa on sivuttu kysymystä seurakunnan johtajuudesta ja/tai vanhimmistosta, mutta aihetta on käsitelty vielä aika suppeasti. Tämän kirjoituksen tarkoitus on jatkaa keskustelua mutta laajentaa jonkin verran näkökulmia. Ensiksikin on syytä kysyä, syntyikö seurakuntien johtajuus tyhjiössä vai oliko sillä yhteyksiä siihen, miten juutalainen yhteiskunta tai Israelin kansa sen pyhissä kirjoituksissa oli organisoitunut. VT:ssa pienin yhteiskunnallinen yksikkö oli useimmiten "isän koti" eli huone/perhekunta, johon saattoi kuulua jopa neljä sukupolvea puolisoineen ja lapsineen sekä palvejoineen ja orjineen. Seuraavalla tasolla oli klaani, jonka muodostivat samaan sukuun kuuluvat perhekunnat, jotka usein vielä asuivat samalla alueella. "Vanhimmisto" oli tietyllä alueella (kaupunki, kylä, tms.) olevan perhekuntaverkoston senioreista koostuva joukko. (Klaanin jälkeen seuraavaksi suurin yksikkö oli heimo, mutta se ei enää liity tähän vanhimmisto-kysymykseen.) Lisäksi voidaan kysyä - mikäli oletetaan vanhimmisto-instituution saaneen vaikutteita jostain - oliko seurakuntien vanhimmiston mallina VT:n sijasta vaikkapa synagogien toimintatapa, tai peräti jokin roomalaisesta yhteiskunnasta tuttu rakenne. Edellisiin liittyen UT:n lukijoille nousee kysymys siitä, miten yhdessä kaupungissa kristityt kokoontuivat ja millainen oli seurakunnan "johtoporras". Näyttäisi siltä, että esim. Paavali ajatteli yhden kaupungin kristittyjen muodostavan "seurakunnan". Toisaalta hän saattaa viitata ko. kaupungissa eri kodeissa kokoontuviin "seurakuntiin". Kuinka meidän tulisi tässä yhtälössä ymmärtää "vanhimmat"? (a) Esim. Roomassa kodissa X kokoontuvan joukon vanhimmat (eli useita vanhimpia per kokoontuminen). (b) Yksi vanhin per kokoontuminen; Rooman srk:n vanhimmat muodostuvat näiden pienempien ryhmien yksittäisistä johtajista. (c) Rooman seurakunnan vanhimpia on vähemmän kuin erillisiä kokoontumisia, eli osa yksittäisten kotikokoontumisten johtajista voi olla vanhimpia, mutta kaikki eivät ole. (d) Jokin muu kuvio (mikä?). [Oma tämänhetkinen työhypoteesini on, että vanhimmat ovat kaitsijoita, joiden tehtävänä on paimentaa laumaa (eli vanhin = kaitsija = paimen).] Edellisen kysymyksen vastauksista riippuen voidaan edelleen kysyä, olivatko esim. Rooman seurakunnan (eli käytännössä kotiseurakuntaverkoston) vanhimmistossa toimiminen ja Roomassa kokoontuvan yksittäisen kotiseurakunnan johtajistossa toimiminen eri tason johtotehtäviä, joista vaikkapa toiseen naisilla oli enempi asiaa kuin toiseen. Jne. Kun nämä asiat (ja muutama muu: mitä UT opettaa "vanhimmistotyöskentelystä" tai missä UT:ssa rajataan tietyt asiat - mitä ne nyt sitten missäkin kontekstissa ovat - vain vanhimmiston tehtäväksi? yms.) on selvitetty, voidaan sitten kysyä, miten meidän tulisi tänä päivänä hoitaa asiat omissa seurakunnissamme (mikäli olemme sitä mieltä, että meidän tulisi jotenkin seurata UT:n tarjoamaan mallia ja/tai ohjeita). Tässä kokonaisuudessa riittää paljon haastetta. Toivottavasti kukaan ei kuvittele, että naisen asemaa lukuunottamatta meillä on kaikki muut seurakuntaan ja sen johtajuuteen liittyvät asiat jo ratkottu ja hyvin hallussa.