perjantai 17. heinäkuuta 2009

Kuukauden kirja: Just a Taste of Heaven [osa 1]

Petts, David,
Just a Taste of Heaven: A Biblical and Balanced Approach to God's Healing Power
(England: Mattersey Hall, 2006), 300 sivua.

Kirja-arvostelu, osa I

Kirja-arvosteluni David Pettsin kirjasta on samalla ensimmäinen tutustuminen henkilön opetukseen tai kirjallisuuteen. Johdannossa Petts tuo esille oman lähtöasetelmansa asian käsittelylle. Hän on vakuuttunut näkemistään parantumisihmeistä (s.5) ja hän on itse saanut välittää parantumisia (s.6). Hän kuitenkin tiedostaa, etteivät kaikki jumalisetkaan ihmiset parane (s. 6) ja hänen Master thesiksensä johtopäätös on, että Kristus on sovittanut syntien mukana sairauksien sijaan niiden syyn (s.6).

Kirja koostuu kolmesta osasta:
Part one - biblical passages about healing 9-108
Part two - a biblical theology of healing 109-232
Part three - healing in practise 233-278


Part one- biblical passages about healing 9-108
Kirjan ensimmäisessä osassa Petts aloittaa esittämällä kohtia Raamatusta, joiden perusteella saa uskoa, että Jumala haluaa parantaa (luku 1). Sen jälkeen hän esittelee parantamista tai parantumisia käsitteleviä kohtia Vanhasta testamentista (luku 2), jonka jälkeen siirtyy jokaisen evankeliumin erillisestä käsittelystä (luvut 3-6) opetuslasten kutsumisen kautta (luku 7) Apostolien tekoihin (luku 8) ja Jaakobin kirjeeseen (luku 9). Jokaisen luvun lopussa on ytimekäs yhteenveto luvun keskeisistä johtopäätöksistä.

Lukukohtainen arviointi
Ensivaikutelma on yleensä tärkeä ja Petts tyri sen minun kohdallani. Luvussa 1 (s.11) Petts perustelee teesiään ”Jumala halua parantaa” VT:n jakeella (Ex. 15:26), jonka viesti on pikemminkin ”Jumala lähettää sairauksia – mutta on olemassa mahdollisuus välttyä niiltä”. Samoin harmittaa se, että hän heti kirjan alussa käyttää Mark. 16:17-20 pätkää, vaikka heti perään toteaa sen puuttuvan alkuperäisimmistä käsikirjoituksista ja että saman asian ajaisi pelkät Apostolien tekojen kertomukset (s. 13). Ensimmäisestä luvusta ei Pettsille pisteitä.

VT:n parantumisia käsittelevän luvun 2 Petts aloittaa tuomalla esille, että VT:n teksteissä sairaus voi tarkoittaa joko hengellistä sairautta eli syntiä tai fyysistä sairautta. Kun puhutaan Jumalan parantavan tulee nämä eri mahdollisuudet huomioida tulkinnassa (s. 18-19). Hänen perusteltu tulkintansa Jes. 53:5:stä onkin, että ”hänen haavojensa kautta me olemme parannetut” synnin sairaudesta (s.20).

Ihmettelen sitä, että hän toistamiseen käyttää kohtaa Ex. 15:26 hyvänä esimerkkinä Jumalan halusta parantaa (s. 23). Sivun alaviitteessä hän itse toteaa kohdan sisältävän vaikean käsitteen Jumalasta sairauden lähettäjänä mitä lupaa käsitellä myöhemmin. Lisäksi hän antaa viitteen kohtaan Dt. 32:39, jossa Jumala sanoo ”I wound and I heal”. Mielestäni tämänkaltainen vaikea kohta olisi suosiolla kannattanut jättää myöhemmin esiteltäväksi. Petts tuo esille myös toisen huonon kohdan Dt. 28:1-63, josta itsekin sanoo, ettei siinä oikeasti puhuta parantamisesta vaan hyvinvoivana pitämisestä. Sairauksien lähettämisestä DT:n luvussa kyllä puhutaan (s. 24).

Huolimatta mielestäni epäonnistuneista esimerkkijaevalinnoista Petts myös vakuuttaa analysoinneillaan. Petts analysoi Psalmin 103 sisältöä mielestäni osuvasti ja huomioi kuka puhuu ja mille ja mitä: Daavid sielulleen jo tapahtuneesta kokemuksesta. Kyse ei siis ole ikuisen parantamislupauksen annosta kaikille (s. 25-27).

Petts tuo luvussa esille myös henkilöitä, jotka parantuivat (s. 28-35) sekä ihmisiä, jotka eivät parantuneet (s. 36-38). Lisäksi hän sanoo suoraan, että ei ole olemassa helppoa vastausta sille, että Jumala lähettää sairauksia. Hän tosin listaa näkökulmia, jotka voivat auttaa asian käsittelemisessä (s. 38-40) ja lopettaa VT:n kohtien esittelyn lupauksiin Messiaasta ja parantumisen ajasta (s. 40-41). Pettsin pistesaldo avautui ja meni reilusti plussan puolelle joistakin huonoista esimerkkijakeista huolimatta. Analyysit olivat vakuuttavia ja selkeitä ja yhteenveto-osuus kuvasti tasapainoista kokonaisnäkemystä parantamisesta Raamatussa.

Luku 3 on Matteuksen evankeliumin kohtien analysointia. Petts huomioi monta tärkeää näkökulmaa: 1) usko Jumalan haluun parantaa ei ole edellytys parantumiselle (s. 43), 2) vaikka Jeesuksen toiminta kohdistui Israelilaisiin niin usko palkittiin olipa se kenen tahansa (s. 47), 3) uskon rooli parantumisissa on epäselvä (s. 49), ja 4) sairaus voi olla demonista alkuperää tai sitten ei (s. 50). Hyvin maltillista ja epäselvyydet huomioivaa opetusta, joten pisteitä ropisi jälleen.

Tässä luvussa Petts kuitenkin tuo areenalle sellaisen perustelukukkasen, joka ärsyttää minua. Petts opettaa Jeesuksen eläneen täydellisesti Jumalan auktoriteetin alla ja sen olevan parantamisen edellytys (S. 45, 48, 51). Perusteluna Joh. 5:19 vapaasti ”Poika ei voi tehdä mitään itsestään vaan tekee vain mitä näkee Isän tekevän”. Vaikka tässä Petts vasta aloittelee kohdalla ratsastamista, niin Pettsin tulkinta tästä on se, että Jeesus ei tehnyt yhtään parantamista ilman, että Pyhä Henki hänet joka kerta erikseen siihen ohjasi ja valtuutti. Tästä lisää Luukkaan kohtien esittelyssä luvussa 5.

Luvussa 4 Petts käsittelee Markuksen evankeliumin kohtia. Tässä luvussa Petts ei vakuuta vaan tekee tikusta asiaa. Käsitellessään Jairuksen tyttären ja verenvuotoa sairastaneen naisen parantamisia (s. 54-55) Petts tekee ison numeron siitä, että toinen oli arvostettu, nimeltä mainittu mies ja toinen nimeltä mainitsematon nainen ja siitä, miten nopeasti Jeesus kunkin paransi. Onhan se hienoa, että hän huomaa, että yhteiskunnallisella asemalla ei ollut Jeesukselle merkitystä, mutta toteamuksen arvo on mielestäni samaa luokkaa kuin Jyväskylän väitöskirjojen löydöt: ”Lihavilla ihmisillä on kipeät nivelet myöhemmällä iällä”.

Petts yrittää myös kielikikkailulla saada tekstistä enemmän irti kuin siinä on, vaikka alaviitteessä (s. 59) hän huomioi itsekin, että seuraavan analyysin perustana oleva näkemys ei ole täysin varma. Kun Jeesus sanoo naiselle ”Sinun uskosi on sinut parantanut” Petts näkee paljon vaivaa sen osoittamiseksi, että kyse olisi myös pelastumisesta ja täydellisestä elämän kaikkien osa-alueiden laadun parantamisesta (s. 59-61). Pettsin teksti sopisi sielunhoitokirjaan ja hoitaa varmasti rikkinäisen sielua, mutta teologiseen tutkielmaan analyysi on turhan sentimentaalista eisegeesiä. Miksei riitä, että tarina koskee vain fyysistä paranemista? Pettsin pistesaldo ei lisääntynyt tällä luvulla.

Luukkaan evankeliumia käsittelevän luvun 5 Petts aloittaa aiemmin mainitsemallani ärsyttävällä perustelulla, että Jeesus paransi vain kun Pyhä Henki ohjasi hänet tekemään niin (s.63-64). Jälleen hän perustelee alaviitteessä opetuksensa Joh. 5:19:lla ja sanoo, että Jeesus teki vain mitä Isä luultavasti Pyhän Hengen kautta hänelle sanoi. Johanneksen kohta ei kuitenkaan tee Jeesuksen suhteesta Isän tahtoon näin tiukassa lieassa olevaa, vaan jättää mahdollisuuden myös sille, että Jeesus vain tunsi Jumalan mielenlaadun ja toimi täydellisessä harmoniassa sen suhteen. Miksi tämä nyt on niin tärkeää? Petts itse sanoo, että jos hänen näkemyksensä on tosi, ei kenenkään pitäisi pyrkiä välittämään parantumista muuta kuin Pyhän Hengen välittömästi johdattamana (s. 64 ja myöhemmin 78-79). Onko se näin, en tiedä, mutta Pettsin perustelu opetukselle ei ole kestävä vaikka se olisikin tervetullut.

Luukkaan kohdalla Pettsin analyysi kertomuksissa ontuu. Kun hän analysoi katon läpi lasketun halvaantuneen parantamista, hän aika heppoisesti jättää ulkopuolelle halvaantuneen uskon ja sanoo Jeesuksen kohdistaneen huomion vain ystävien uskoon (s. 65). Tarinassa ei kuitenkaan kerrota kuinka äänekkäästi halvaantunut esim. vaati ystäviään laskemaan hänet katon läpi. Ehkä hän oli ystäväpiirissään narsistinen despoottihallitsija jota toteltiin orjallisesti. Yleisesti ottaen en arvosta sellaisia tulkintoja, joissa julistetaan voimakas teologia jonkin tapahtuman kuvauksesta, josta kerrotaan hyvin vähän ja josta siis jää paljon tietämättä.

Toinen mielestäni heikohko analyysi koskee hengen vaivaaman kumaraisen naisen parantamista. Koska Jeesus ei selvästi käskenyt henkeä lähtemään naisesta vaan puhui vain naiselle, ei kyse ollut hengen valtaamaksi joutumisesta ja demonin ulosajosta (s. 67). Mielestäni demonisaatio jää kohdassa avoimeksi, koska henki kuitenkin mainitaan sairauden aiheuttajana. Tästä lisää kirjan seuraavan osan arvioinnissa, kunhan se valmistuu.

Johtopäätösosuus luvussa 5 on kuitenkin hyvä ja maltillinen, joten huolimatta luvun sisältämistä ärsyttävyyksistä Petts kuittaa pisteet yhteenvedollaan.

Luvussa 6 Petts käsittelee Johanneksen evankeliumin kohtia ja tekee tärkeitä huomioita Betesdan lammikon tapahtumista. Jeesus paransi välillä kaikki, mutta välillä vain jonkun tietyn, joka ei edes etsinyt häneltä apua, ja jätti muut apua tarvitsevat parantamatta (s. 73). Betesdan lammikon tapauksessa Petts tekee yleisen mutta mielestäni ehkä hätiköidyn tulkinnan Jeesuksen sanoista miehelle: ”Älä tee enää syntiä tai jotakin pahempaa voi tapahtua sinulle”. Pettsin mukaan luonnollisin tulkinta on, että miehen sairaus oli seuraus jostain hänen synnistään (s. 74). Kuitenkin yhtä mahdollinen tulkinta on, että mies harjoitti preesenssissä jotakin sairauteensa liittymätöntä syntiä, joka voisi johtaa hänet pahempaan sairauteen kuin mistä Jeesus hänet paransi.

Sokeana syntyneen tapauksessa (s. 76) Petts tuo esille hyvän näkökulman: Onko Jumala sittenkään julma, jos hän synnyttää jonkun sokeana, jos juuri se on ainoa syy miksi tuo ihminen ottaa pelastuksen vastaan? Mutta sitten Petts alkaa taas ontua analyysissaan. Jeesuksen käyttämä savi sokean parantamisessa on selvä viittaus Gen. 2:7:ään, jossa Jumala loi ihmisen maan tomusta ja korostaa näin siis Jeesuksen jumaluutta (s. 77). Ihmeen päätarkoitus on epäilemättä antaa hengellinen opetus siitä, että ihmiskunta on sokea ja Jeesus ainoa joka voi antaa valon (s. 78). Petts sai pisteitä hyvistä huomioista mutta menetti ne huonoilla analyyseillaan. Luvun pistesaldo plusmiinusnolla.

Luku 7, jossa Petts analysoi opetuslasten lähettämistä julistamaan ja parantamaan on tähänastisista luvuista paras, vaikka hän jälleen näkee mielestäni turhaa vaivaa Markuksen loppujakeiden käytön perustelulle (s. 85-86). Pistesaldo nousi roimasti.

Luku 8 käsittelee Apostolien tekoja. Luvussa Petts käyttää paljon tilaa sen näkemyksensä perustelemiseksi, johon olen jo aiemmin ärsyyntyneenä viitannut: parantamisen välikappaleena voi olla vain jos Pyhä Henki tapauskohtaisesti siihen ohjaa. Petts käyttää neljä sivua sen perustelemiseen, että Pietari saattoi parantaa ramman temppelissä vain koska Pyhä Henki hänelle sanoi: ”Paranna tuo mies” (91-94). Petts pyrkii osoittamaan, että myös Paavalin parantamistoiminta oli Pyhän Hengen ohjausta kädestä pitäen. Kun Paavali paransi sairaan Maltalla, hän rukoili ennen kuin laittoi kädet tämän päälle. Tämä ei Pettsin mukaan voi tarkoittaa sitä, että Paavali olisi rukoillut sairaan puolesta, vaan hän rukoili Pyhän Hengen johdatusta tähän nimenomaiseen parantamiseen (s.95-96). Luvun johtopäätöksessä Petts vielä kopauttaa nuijalla näkemyksensä varmaksi (s.98). En voi mitään sille mutta tämä luku oli Afrikan tähden rosvo, joka vei kaikki pisteet.

Luku 9 Jaakobin kirjeestä on jälleen todella hyvää analyysia. Kirjeen tausta ja lähikonteksti huomioidaan ja sillä rakennetaan perusta opetukselle. Ainut kritiikki on se, että kun sairaan puolesta rukoilemisen kohdassa mainitaan ”jos hän on tehnyt syntiä, se annetaan hänelle anteeksi”(s. 105), Petts ei seuraa omaa muualla käyttämäänsä tapaa rakentaa teologiaa kirjaimellisesta lukutavasta. Kohdassa ei puhuta nimittäin mitään syntien tunnustamisesta, joten olisi ollut loogista, että hän olisi tuonut esille mahdollisuuden, että kuten parantumisessa ei tarvita uskoa siihen, että Jumala haluaa parantaa (s. 43), ei syntien anteeksisaaminenkaan aina edellytä syntien tunnustamista. Mutta luku toi menetettyjen pisteiden paikalle uusia.

Yhteen veto kirjan ensimmäisestä osasta
Yhteenvetona kirjan ensimmäisestä osasta voi sanoa, että Pettsin kirja on hyödyllinen opus aiheesta ”Raamatullinen näkemys Jumalan parantavasta voimasta”. Perusteluna tälle näkemykselle mainitsen, että Petts 1) käsittelee parantamista ja parantumisia selkeästi, 2) analysointi on pääpiirteissään hyvää, 3) hän esittelee eri näkemysten kohdalla opetuksen epävarmuutta Raamatun pohjalta, 4) nostaa esille vaikeita kysymyksiä, ja 5) hän onnistuu mielestäni hyvin osoittamaan, että Raamatun mukaan Jumalalta on saanut odottaa parantumista VT:n aikana, Jeesuksen aikana ja että parantaminen jatkuu seurakunnan toiminnassa.

Miinuksina näen sen, että Petts 1) pyrkii löytämään joistakin parantumiskertomuksista enemmän merkityksiä kuin olisi tarpeen ja 2) hänen näkemyksensä Pyhän Hengen välittömästä ohjauksesta parantamisissa on mielestäni hutera ja sen perustelu saa kirjan ensimmäisessä osassa suhteettoman paljon tilaa.

Ensimmäinen osa kirjasta vakuutti siis siitä, että Petts kykenee näkemään ja huomioimaan kokonaiskuvan käsittelemästään aiheesta. Ensimmäinen osa ei kuitenkaan vakuuttanut hänestä raamatuntutkijana tai eksegeetikkona, ja odotan sitä, mitä toinen luku ”a biblical theology of healing" tuo tullessaan.

lauantai 4. heinäkuuta 2009

Martin Hengel (1926-2009)

Yksi aikamme tuotteliaimmasta eksegeeteistä, varhaiskristillisyyden ja toisen temppelikauden juutalaisuuden asiantuntijoista, professori Martin Hengel, on kuollut 82-vuotiaana Tübingenissä. Hän jatkoi Tübingenin mainekkaiden eksegeettien perinnettä. Poiketen heistä ja erityisesti Adolf von Harnackista alkaneesta liberaalista tulkintatraditiosta Hengelin työ Raamatun tulkitsijana ei ainoastaan ollut rehellistä ja kriittistä, vaan usein hän kirjoitti rationaalisella tasolla uskoa vahvistavia kirjoituksia. Ehkä paras esimerkki tästä on The Four Gospels and the One Gospel of Jesus Christ (2000). Voidaan sanoa, että Hengel toi evankelikaalit takaisin vakavasti otettavaa saksalaista raamatunselitystä. Hengelin alaisuudessa moni evankelikaalinen monografia sai julkaisutilaa maailmanmainetta niittäneessä WUNT-sarjassa. Hengelin tieteellisen työnsä ehkä tunnetuin teos on Judentum und Hellenismus (1972), joka on Uuden testamentin alalla "mussen"-lukemistoa. Teoksessa peilataan juutalaisuuden ja hellenismin vaikutusta historialliseen Jeesukseen ja häntä seuranneeseen liikkeeseen Palestiinassa. Jos Hengelin teoksista pitäisi suositella yhtä ainutta kirjaa, se olisi tämä. Sen vaikutushistoria on nähtävissä myös siinä, että se löytyy myös englanniksi käännettynä. Hengel jättää tutkijayhteisölle perinnön, josta saadaan hyöty irti vielä vuosikymmenienkin päästä. Henkilökohtaisesti olen saannut hänen teoksistaan paljon irti.