perjantai 23. lokakuuta 2009

Joitain kristittyjä on vain niin vaikea ymmärtää

Tässä uutislinkissä eräs Pohjois-Carolinalainen baptistiporukka kertoo järjestävänsä saatanallisten kirjojen rovion Halloweenina. Rovioon pääsee mukaan mm. Billy Grahamin ja Rick Warrenin teoksia, sekä myös Raamattuja, jotka eivät ole KJV-käännöksiä - ennen kaikkea NKJV! Vaikka viime jouluna myös Keskisuomalaisen mielipidekirjoituksessa julistettiin KR33/38 olevan ainoa Jumalan Sana, KJV:llä on järkyttävän suuri merkitys järkyttävän monelle amerikkalaiselle. Kaikkein kummallisimpia lienevät ne tutkijat, jotka puolustavat KJV:n lähteenä olevaa "majority text":iä (eli byzanttilainen tekstiperhekö se oli?) ohjeellisena UT:n tekstinä.

maanantai 19. lokakuuta 2009

Kuukauden kirja: Troubled Waters

Witherington, Ben III,
Troubled Waters: Rethinking the Theology of Baptism
(Waco: Baylor University, 2007), 153 sivua.


Uusia kasteteologisia haasteita kaipaavana päätin tarttua nimenomaan Ben Witheringtonin aihetta käsittelevään kirjaan, sillä kirjoittaja on aikaisemminkin säväyttänyt yllättävillä tulkinnoillaan. Näissä odotuksissa ei tarvinnut pettyä tälläkään kertaa, sillä heti johdannossa kirjoittaja kertoo tutkineensa kastekysymystä 70-luvulla ja huomanneensa sekä sylivauvakasteen että uskovien kasteen harjoittajien yhtä lailla poikenneen teologisesti kasteopissaan UT:n opetuksesta. Näin rohkean väitteen jälkeen lukija jää mielenkiinnolla odottamaan, millaista on se valo jota BW on melkein kolme vuosikymmentä meiltä muilta pantannut.

Johdanto antaa jo muutaman vinkin siitä, minkätasoista keskustelua kirjassa on odotettavissa. Kaikki päälähteet ovat nimittäin kastetta käsitteleviä kirjoja vuosilta 1950-78 - ainoana poikkeuksena James Dunnin Baptism in the Holy Spirit (1979), johon BW tosin nojaa paikoittain vahvasti. Vaikeissakaan tekstikohdissa ei lukijan kannata odottaa dialogia eksegeettien tai kommentaarien kanssa, sillä kirjoittajan mielestä kastekysymys on "teologinen ja historiallinen" kysymys, jota ei ratkaista eksegeesillä.

Johdannon lisäksi kirjassa on kahdeksan lukua. Ensimmäisessä luvussa tutkitaan kristillisen kasteen mahdollisia edeltäjiä ennen UT:n aikaa: ympärileikkausta, juutalaisten proselyyttikastetta ja Qumranin yhdyskunnan peseytymisriittejä. Ympärileikkauksen suhteen BW päätyy siihen näkemykseen, että sen ja kasteen välillä voi olla osittaista jatkuvuutta. Samoin hänen mukaansa ei voida täysin sulkea pois sitä mahdollisuutta, että kristillinen kaste olisi saanut vaikutteita proselyyttikasteesta, jossa käännynnäisen sylivauvakin kastettiin, vaikkakin varhaisin todiste tästä on peräisin noin kolmannen vuosisadan puolestavälistä. Qumranin puhdistautumiset puolestaan saattavat olla relevantteja siksi, että kyseistä riittiä edellytettiin yhdyskuntaan liittyviltä, vaikka erilaisia pesuja saattoi jäsenillä olla kolmekin päivässä.

Qumranin merkitys tulee esiin myös toisessa luvussa, joka käsittelee Johanneksen kastetta. BW:n mielestä Johannes Kastajan palvelutyö oli todennäköisesti saanut vaikutteita qumranilaisilta, joiden parissa Johannes oli mahdollisesti kasvanut. Luonteeltaan Johanneksen kaste oli eräänlainen "uudelleenympärileikkaus", valmistautuminen sekä tulevaan vihaan että Pyhän Hengen tuloon. Tämä sopii myös Jeesuksen kohdalla, joka luultavasti näki kasteensa kuoleman kuvana tai symbolina. Pyhän Hengen tulo kasteen jälkeen viittaa myös siihen, että vesikaste tulee nähdä henkikasteeseen valmistavana askeleena tai riittinä. Luvun loppupuolella BW tekee pari pientä ekskursiota, joiden tuloksena on että (a) Mark. 10:13ff ja sen rinnakkaiskohdat eivät sovi sylivauvakasteen perusteluksi, ja (b) 1. Kor. 7:14 perusteella ei voida sanoa, hyväksyikö Paavali sylivauvakasteen.

Kolmannessa luvussa käsitellään Apostolien tekoja, josta monien mielestä löytyvät ne ratkaisevat tekstit. BW liittyy tähän samaan joukkoon. Ns. perhekuntakasteista hän ei löydä tukea tai todisteita sylivauvojen kasteelle. Sen sijaan hänen käsittelyssään ratkaisevaksi osoittautuu hänen näkemyksensä siitä, että erilaiset viittaukset Pyhän Hengen osuuteen kuvaavat henkikastetta, joka on yhtä kuin uudestisyntyminen. Tämän perusteella BW tuleekin siihen tulokseen, että koska Apostolien teoissa vesikaste välillä tulee ennen PH:llä täyttymistä ja välillä vasta sen jälkeen, niin usko/uudelleensyntyminen ei selvästikään ole välttämätöntä ennen kastetta. Paavalin oman kokemuksen perusteella hän myöskin järkeilee, että "jos kerran Paavalin kääntymisprosessi alkoi hänen vielä ollessaan ei-uskova, niin eikö seurakunta myös voi aloittaa sylivauvan kääntymisprosessin kastamalla hänet hänen vielä ollessaan uskosta osaton?".

Seuraavassa luvussa tutustutaan Paavalin omiin näkemykseen kasteesta. BW:n oleellisin havainto on se, että kaste on Paavalille ympärileikkausta vastaava ja sen korvaava "alustava" (initiatory) riitti, joka kuvaa tai edeltää uudestisyntymistä eli henkikastetta. Vesikaste ei siis suinkaan ole uskoa seuraava confirmation ritual, eivätkä usko ja vesikaste Paavalilla muutenkaan liity läheisesti toisiinsa. BW myös argumentoi, että jos kerran Paavali hyväksyi kasteen ottamisen kuolleiden puolesta, niin eikö hän paljoa ennemmin olisi hyväksynyt myöskin uskoville vanhemmille syntyneiden vauvojen kastamisen.

Viidennessä luvussa käydään lyhyesti läpi Johanneksen tekstejä, joissa kirjoittajan mukaan ei viitata vesikasteeseen vaan ainoastaan käytetään sakramentaalista kieltä.

Luvussa kuusi käydään läpi Heprealaiskirjeen (luvut 6 & 10) ja 1. Pietarin kirjeen (luku 3) näkemyksiä kasteesta. Luvussa hyödynnetään jälleen myös Dunnin kirjaa, jota BW (s. 104) siteeraa hyväksyvästi: "The popular idea that conversion precedes baptism... is not to be found in the New Testament." Hänen mukaansa UT ei myöskään vastaa kysymykseen siitä, pitäisikö uskovien vanhempien lapsia kastaa sylivauvoina, joilloin päätös asiasta pitää tehdä muilla perusteilla kuin UT:n esimerkkien ja mallien valossa.

Seitsemännessä luvussa kirjoittaja tiivistää olennaisimman vesikasteen teologiasta UT:ssa: se symboloi (a) hengellistä puhtaaksipesua, (b) kuolemaa (joka tulee ymmärtää ennen kaikkea Jumalan tuomiona), ja (c) henkikastetta. Samassa luvussa heitetään myös nopea katsaus UT:n jälkeiseen aikaan. BW huomauttaa, että jos ensimmäisen kristitillisen sukupolven sylivauvoja kastettiin, niin on outoa, että tämä ei mitenkään heijastu myöhemmin kirjoitetuista UT:n dokumenteista, joissa esiintyy ainoastaan "lähetyskasteita". Hän myös siteeraa Kurt Alandia, joka oli teologisista syistä sylivauvakasteen kannattaja mutta jonka oman tutkimuksen mukaan todisteita sylivauvakasteen harjoittamisesta löytyy vasta kolmannelta vuosisadalta.

Viimeisessä luvussa esitellään kymmenen asiaan liittyvää suositusta, joista puolet on baptistisia ja puolet paedo-baptistisia kristittyjä varten. Ehkäpä mielenkiintoisimpia ovat seuraavat teesit:
1) Sylivauvakastetta ei löydy UT:sta, mutta se on silti hyväksyttävää UT:n pohjalta kehitetyn teologian valossa.
2) UT:ssa vesikaste edeltää henkikastetta (eli uudelleensyntymistä) ja tämän tulisi näkyä tämän päivän seurakuntien käytännössä.
3) Vesikaste ei ole Jumalan teko - eikä se liitä ketään Kristuksen ruumiiseen - vaan Jumalan suorittaman teon eli henkikasteen kuva, jonka seurakunta toimittaa kastettavalle.
4) Seurakunnan tulisi harjoittaa kastekuria, eli "sakramentteja" ei saa jaella kenelle tahansa vaan ainoastaan todellisten Jeesuksen seuraajien vauvoja tulisi kastaa.


Tämän kirjan suhteen lukukokemus varmaan riippuu ainakin osittain siitä, minkälaisesta taustasta lukija itse tulee. Esimerkiksi suomalaista yleisöä tuskin miellyttää se, että kirjoittaja päätyy kannattamaan sylivauvojen kastetta mutta ilman luterilaisille rakasta teologista sisältöä. Toisaalta kirjassa on tiettyjä ominaisuuksia, joista useimmat lukijat voivat omasta vakaumuksesta huolimatta olla yhtä mieltä. 


Itse kiinnitin huomiota erityisesti seuraaviin kolmeen seikkaan:

1) Kirjoittajan teesiin vaikuttaa ratkaisevasti hänen näkemyksensä siitä, että Apostolien teoissa kaste PH:llä/ssä, PH:llä täyttyminen, PH:n lahja, PH:n tuleminen henkilön "päälle", jne. kuvaavat kaikki "Pyhän Hengen kastetta", jonka hän ymmärtää uudestisyntymiseksi. Tätä ei kuitenkaan missään vaiheessa kirjaa argumentoida, vaan oletetaan itsestäänselvyydeksi.

2) Kirjoittaja kumoaa heikkoja argumentteja puolin ja toisin, mutta ajoittain myös ratsastaa niillä. Lisäksi muutamassa kohdassa kirjoittajan tutkimusote on aika huolimaton. Lukijana olisin kaivannut dialogia nimenomaan eksegeettisen tutkimuksen kanssa, sillä hän esittää useita väitteitä, jotka esim. kulloiseenkin tekstiin liittyvien kommentaarien valossa ovat hyvin kyseenalaisia.

3) Hyvin pitkään oli vaikea nähdä, millä tavalla kirjoittajan käsittelemät asiat liittyvät toisiinsa. Tämä ja muutama muu seikka saivat minut muodostamaan sellaisen hypoteesin, että kirja on pitkälti kokoelma 30 vuotta vanhoja, hieman sakalaisia muistiinpanoja, eikä kirjoittaja ole vaivautunut paneutumaan asiaan tarpeeksi huolella hioakseen niistä selkeän kokonaisuuden ja huomioidakseen asiaan liittyvän tuoreemman tutkimuksen.

Kirjan ansioiksi voitanee lukea BW:lle tyypillinen nokkelien otsikkojen käyttö sekä se, että kirja tosiaan lähestyy kohdettaan ajoittain hyvin mielenkiintoisella tavalla, joka avasi uusia näkökulmia ainakin tämän lukijan mielessä.

Kaiken kaikkiaan rohkenen sanoa, että Troubled Waters ei jätä ketään kylmäksi. Sen sijaan se, lämmittääkö kirja lukijaa sisäisesti vai lähinnä takassa, riippuu lukijasta.

perjantai 16. lokakuuta 2009

Eerdmans Commentary on the Bible

Raamatuntutkimuksen vakavastiottava mutta samalla hartausmielessä harjoitettu raamatun lukeminen kaipaa tuekseen muutakin kuin (turhan konservatiivisen) NIV:n alaviitekommentaarin. Itsekkään en viitsisi tässä opiskelijan elämäntilanteessa keräillä erillisiä UT:n kommentaareja. Eräs Tampereen helluntaiseurakunnan nuorisopastorikin on ilmaissut vaikeutensa päättää, mikä kommentaarisarja palvelisi saarnaajankin tehtävää ja olisi samalla kuitenkin tutkimuksen huomioon ottava. Vaikka yleensä "kaikki yksissä kansissa" -kommentaarit tulee kierrettyä kaukaa, lapsi hyppäsi kohdussani huomattuani, että Eerdmans on pyrkinyt julkaisemaan fiksun koko Raamatun kommentaarin, jota amazon.co.uk:sta saisi varsin fiksuun hintaankin ainakin käytettynä! Mutta onko kellään tästä teoksesta kokemusta?

Punahilkka ja Jeesus

Folkloren ja satujen tutkija Jamie Tehrani Durhamin yliopistosta on löytänyt maailmalta Punahilkka-sadusta 34 päähaaraa ja ainakin 72 niiden muunnelmaa. Eniten päähaaroja on Euroopassa, mutta satua löytyy myös Afrikasta ja Itä-Aasiasta saakka. Tehranin mukaan sadun juonikuvion voi rakentaa evoluutiopuuksi. Päämuunnelma on yksi haara, "laji". Lajista on erkaantunut uusia alalajeja, kun juonikuvioon on tullut "mutaatio", tarinan pieni muutos. Mutaatioita ovat mm. Miten Punahilkka kohtaa ison pahan suden? Ketä kaikkia susi syö? Pelastuuko Punahilkka lopuksi ja kenen toimesta? Tämä HS:n joku aikaa sitten uutisoima artikkeli toi luonnollisesti mieleen Jeesus-tutkimuksen. Samoihin aikoihin luin James Dunnin Jesus Remembered -teosta, jossa itseäni vakuutti erityisesti hänen oraalitradition painotuksensa. Dunnin mukaan monet traditiovaihtelut, joihin ollaan usein nähty syynä esimerkiksi Luukkaassa ja Matteuksessa radikaali redaktio Markuksen tekstistä tai vaikkapa proto-Q tms. erilainen kirjallinen lähde, ovat paljon paremmin selitettävissä oraalitraditiolla. Dunn nojaa huomattavasti Kenneth Baileyn traditionvälitysmalliin, jossa erityisen keskeistä on se, että mitä enemmän tietty kertomus liittyy yhteisön identiteettiin, sitä tiukemmin tarinan piirteet pysyvät samanlaisina. Yhteisön identiteettiä määrittävissä kertomuksissakin voi syntyä vaihtelua sivuseikoissa, mutta pääasiat tuppaavat pysymään oraalitraditiossa samoina. Baileyn teoria on jonkinlainen välimuoto Bultmannin "kaikki on kertoo mitä haluaa Jeesuksesta ja muut uskoo" -ajattelusta ja toisaalta Birger Gerhardssonin rabbiinisen tiukasta traditionvälitysmallista. Punahilkka ei välttämättä anna uutta tietoa Jeesus-tradition välityksestä, mutta kiinnitin artikkelissa huomiota sadun eteenpäinkertomisessa tapahtuvaan pysyvyyden ja vaihtelevuuden suhteeseen. Pysyvyydestä ja vaihtelusta/muuntelusta Jeesus-traditioiden arvioinnissakin on pitkälti kyse. Muutama asia tuli artikkelia pohtiessa mieleeni. Tehranin mukaan ensimmäinen Punahilkka-sadun on kertonut Aispos 600-luvulla eKr. On uskomatonta, että satu, jonka ei luulisi merkitsevän kellekkään mitään uskonnollisen identiteetin kannalta, voi jossain määrin säilyä tunnistettavassa muodossa maan ääreltä toiselle kaksi ja puoli vuosituhatta. Tässä tietysti herää myös epäilys, josko Tehranin on tehnyt mieli nähdä kyseinen satu sielläkin, missä se ei olisikaan enää ollut sama, niinkuin Jeesus-tutkimuksessakin on käynyt hellenististen vertailukohtien kanssa (theios aneer tms.). Punahilkan näkökulmasta traditiomutaatioita tapahtuu aika hitaasti. Tehrani saattaisi ajatella, että alle 40 vuodessa ryhmien identiteettiä voimakkaasti määrittävien Jeesus-juttujen kertominen oraalisessa kulttuurissa ei juuri kerkiä levitä käsiin, ja jutut säilyvät todella samanlaisina. Voidaan kuitenkin ajatella - hieman Baileyn vastaisesti - että siinä missä kellään ei ole tarvetta muuttaa punahilkkajuttua juuri siksi, ettei se kosketa yksilön identiteettiä, Jeesus-jutut muokattiin helposti (Tuomaan evankeliumin tavoin) oman näköiseksi, puolustamaan omaa uskonnollista näkemystä. Punahilkka-tarinan suden korvaa Japanissa, Koreoissa ja Burmassa usein tiikeri. Samoin Luukas esittää monet asiat Jeesus-traditiossa varsin kreikkalaisten mallien mukaisesti (vaikkapa katon "tiilet" Lk. 5.19/Mk. 2.4 tai Jeesuksen oikeudenkäynnin kulku Lk. 23.1-25). Punahilkkojen tarinoiden opetukset liittyvät myös usein kulttuurien tarpeisiin. Samanlaisesta tendenssistä Jeesus-traditiossa parhaana esimerkkinä lienee Jeesuksen ja fariseusten debaatti käsien pesemisestä Mt. 15.1-20/Mk. 7.1-23. Jeesuksen opetuksen Matteus tulkitsee juutalaispainotteiselle yleisölleen fariseusten puhtaussäädöksiä kritisoivassa mielessä, kun Markus pakanapainotteiselle yleisölleen tulkitsee Jeesuksen julistaneen kaikki ruoat puhtaiksi kertaheitolla. Kenties kumpaakin tulkintaa voidaan pitää oikeutettuina. Tarinan opetushan on enemmän tulkinnanvarainen kuin tarina itsessään. Keskeinen punahilkan opetus on, ettei pienten tyttöjen kannata puhua vieraille sedille tai lähteä heidän mukaansa. Minä kyllä tiedän kyseessä olevan sadun, mutta en ole tiennyt tällaisesta opetuksesta. Kenties turvallisessa Suomessa sitä ei ole ollut niin tärkeä painottaa (vai onko jollekkin painotettu??). Jeesus-traditioiden kasvu ei jämähtänyt evankeliumeihin. Risto Uro hypotesoi parhaillaan, että Tuomaksen ja synoptikkojen välillä kerkesi olemaan elävä oraalinen vaihe. Keskiajan taidetta katsomalla voimme nähdä kertomusten "juonipuiden" uusia haaroja. Hyvää tarkoittavat nykyuskovat lainaavat jotain sanontaa tai kertomusta ihan päin seiniä uudelleen ja uudelleen kun kukaan ei vaivaudu lukemaan sitä Raamatusta.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009

Quiz 1

Järjestän tässä pienen testin, jossa lukijan tulee tulee arvata mistä teologian historian klassikkokirjasta ja -kirjailijasta/tutkijasta on kysymys. Kun eräänä päivänä tulevaisuudessa sivilisaatiomme ajanjakso on sulkeutunut ja loppuun käsitelty, tulevien sukupolvien silmissä saksalainen teologia tulee esiintymään suurena ja uniikkina ilmiönä meidän aikamme ajatuksen historiassa ja hengellisessä elämässä. Sillä ei missään saksalaista temperamenttia voida löytää yhtä täydellisenä kuin elävänä kokonaisuutena olosuhteita ja tekijöitä, joita ovat filosofinen ajattelu, kriittinen terävä-älyisyys, historiallinen näkemys ja uskonnollinen tunne, ja ilman mitään näistä syvällinen teologia on mahdotonta. Ja suurin saavutus saksalaista teologiaa on Jeesuksen elämän kriittinen tutkimus. Mitä se on saavuttanut, on tietysti (uusien) olosuhteiden asettaminen tulevalle uskonnolliselle ajattelulle. Dogmihistorian sivuilla tämä työ nähdään negatiivisena...sen ponnistukset ovat luoneet uuden dogmatiikan... On mielenkiintoista todeta, että jo aikanaan tämä kaveri ymmärsi mihin hänen aikalaistensa työ johti. Siksi ote tästä kirjasta edustaa teologian historian yhtä luetuinta kirjaa, koska se visioi mitä tulevaisuus on Jeesus-tutkimuksen, teologian ja dogmihistorian saralla. Vinkkejä kirjoittajan spottamiseen ovat tietenkin: 1) Saksalainen teologia 2) Positivistinen ajattelu tieteestä ja Jeesus-tutkimuksen lopullisuudesta 3) Erityinen käsitys saksalaisen sivilisaation ylivertaisuudesta Kuka, mikä kirja ja milloin?

torstai 8. lokakuuta 2009

Mitro Revon anakronistinen Jeesus

Poliitikko ja Isä Mitro Repo antoi haastattelun Europarl TV:lle. Hän lausui mielenkiintoisen perusteen omalle valinnalleen olla poliitikko sosiaalidemokraattien siivessä: "Minun Herrani Jeesus Kristus oli sosiaalidemokraatti jollain tapaa joka tapauksessa saarnoissaan." Tämä lausahdus on noteerattu suomalaisessa mediassa sammakoksi siitä syystä, että heidän mielikuvissa poliitiikkaa ja uskontoa ei tule sekoittaa. Minun mielenkiintoni taas kohdistuu tähän populistiseen tapaan perustella Jeesuksella kaikki mihin ihminen ryhtyy ja Jeesuksesta tehdään aasi, jolla on helppo ratsastaa vaikkapa Europarlamenttiin. Mitro Revon Jeesus on jälleen esimerkki anakroniasta. Anakronia tulee kreikasta (anakronos), jolla tarkoitetaan asian sijoittamista väärään ajankohtaan aikajanalla. Jeesus ei voinut olla sosiaalidemokraatti, koska tämänkaltaista poliittista ideologiaa ei ollut olemassa ajanlaskumme alun tuntumassa. Edes hänen saarnojen tulkitseminen poliittisesta ideologiasta käsin ei tee oikeutta historialle vaikka joitakin samansuuntaisia teemoja voidaan löytää sekä Jeesuksen että sosiaalidemokraattien (ohjelma-)julistuksesta. Historiallisesti on tosi, ettei Jeesus lainannut sosiaalidemokraatteja julistuksessaan. Joten Jeesus ei ole sosiaalidemokraatti. Mutta on yhtä tosi, että sosiaalidemokratia alkoi alkujaan kehittyä saksalaisten kristittyjen parissa jolloin varhaiset sosiaalidemokraatit saattoivat lainata Jeesusta omassa yhteiskunta ideologiassaan, koska tämä poliittinen ideologia syntyi kronologisesti Jeesuksen jälkeen - mikä idiootti itsestäänselvyys tämäkin on, mutta tulipahan kirjoitettua. Vaikka sosiaalidemokratia on Suomessa etäännyttänyt itsensä sen kristillisestä aatetaustasta Mitro Repo on palannut tämän aatteen historiallisille juurille. Tässä mielessä Mitro Revon anakronistinen Jeesus-kuva on ymmärrettävissä. Astetta vakavampi ilmiö kuitenkin on se, että oikeaan-historian-aikajaksoon-sijoittamattomalla Jeesuksella yritetään perustella monia asioita. Yksi mielenkiintoisimmista ilmiöstä on Mitro Revon edustama inhimillinen Eurooppa, jonka arvoperustan hän näkee Jeesuksen julistuksessa. Usein kuitenkin mietin, miksi Jeesus, joka on Raamatun kovin helvettisaarnaaja, mielletään ainoastaan rakkauden lähettilääksi. Millä tavoin Jeesus, joka julisti sekä lähimmäisyyttä että helvetintulta, voisi sijoittua nykyaikaiseen uskonnollispoliittiseen keskusteluun? Tätä ajatellessa on vaarana, että sekä Revon partakarvat että minun hiuskuontaloni saattavat syttyä palamaan tulella leikkiessä. Jeesuksen sanoman soveltaminen nykyaikaan vaatii mielestäni enemmän työtä ja vaivan näköä kuin uskallamme ääneen edes todeta (näin kokemusperäisen kristillisyyden keskeltä kirjoittavana totean). Tästäkin huolimatta Jeesus-tutkijoiden Jeesus-kuvat usein muistuttavat enemmän heitä itseään ja heidän ideologiaansa kuin todellista Jeesusta. Onko niin, että mitä tahansa yritämme Jeesuksesta sanoa päätyy kategoriaan anakronistinen, mutta jotkin anakronistiset Jeesus kuvat ovat parempia likiarvoja todellisesta Jeesuksesta kuin toiset?

tiistai 6. lokakuuta 2009

Eksegeettinen safari vetää lukijakuntaa

Suomen kielen levinneisyys on suhteellisen pieni. Tästäkin huolimatta Eksegeettinen safari blogina on merkattu raamattuaiheisten biblioblogien listaan, jonka parhailta sijoilta löytyvät englanninkieliset blogit. Sijoitusperuste on kuukauden ajalta mitatut kävijämäärät. Listalle pääsy kriteerejä en osaa sanoa, mutta jostain syystä tämä blogi on merkattu tuolle listalle. Eksegeettisen safarin sija tällä hetkellä on vajaa 300. Parhaimmillaan Eksegeettisen safarin sija on ollut 245. Olemme Suomen luetuin raamattuaiheinen blogi. Nöyrin kiitos lukijoille!