maanantai 30. marraskuuta 2009

Kuukauden kirja: Kristinuskon synty

Aejmelaeus, Lars, Kristinuskon synty (Kirjapaja: Jyväskylä, 2000), 419 sivua. Kristinuskon synty on johdantoteos Uuteen testamenttiin sekä ensimmäisen vuosisadan keskeisiin kristillisiin kehitysvaiheisiin ja ilmiöihin. Kirja lähtee liikkeelle hahmottamalla poliittis-filosofis-uskonnollista viitekehystä kristinuskon synnylle ja päättyy apostolisten isien kirjoituksiin ja Uuden testamentin kaanonin muodostumiseen. Tässä arviossa nostan esille muutamia omaa huomiotani kiinnittäneitä näkemyksiä. Pohdin teosta myös siitä näkökulmasta, että se on Helsingin yliopiston teologisen tiedekunnan ensimmäinen tentittävä kirja, ja niinollen sen mielestäni tulisi tarjota jonkinlainen keskilinjan näkemys nykytutkimuksen tilasta. 1. Jeesus ja evankeliumit Historiallisen Jeesuksen käsittely on jokseenkin sekava, ja Jeesuksesta on vaikea saada yhtenäistä kuvaa. Tämä kenties siksi, että Aejmelaeus käyttää Jeesuksen esittelyssään vain hyvin varmaa Jeesus-materiaalia. LA nostaa Jeesuksen opetuksista esille (luterilaiseen tyyliin?) mm. valtakunnan, isä meidän -rukouksen, vuorisaarnan ja käsittelee Jeesuksen etiikkaa. Itse jäin kaipaamaan lisäkäsittelyyn kontroversiaalimpaa Jeesusta, hänen suhdettaan lakiin ja temppeliin sekä kuolemaan johtaneisiin tapahtumiin. Evankeliumien yleisjohdannossa on 2000-luvulla julkaistuksi kirjaksi hieman muotokriittinen maku. LA toteaa, että ”evankeliumien tarkoituksena on synnyttää ja vahvistaa uskoa Jeesukseen Jumalan poikana ja ihmisten Vapahtajana” ja ”evankeliumit ovat uskontodistusta ristillä maailman syntien vuoksi kuolleesta, Jumalan kuolleista herättämästä ja taivaaseen korottamasta Herrasta”. Muistikuvat Jeesuksesta muokkautuivat seurakunnan tarpeiden mukaisesti, ja myös alkuseurakuntien profeettojen välittämät koroitetun Kristuksen sanat sekoittuivat historiallisen Jeesuksen sanoihin. ”Puhtaasti historiallinen näkökulma” ei kiinnostanut alkukirkkoa vaan ”Kristuksen tahto tässä ja nyt”. Tällainen lähestymistapa ei mielestäni tee oikeutta uudemmalle Jeesuksen ja evankeliumien tutkimukselle. Useat nykytutkijat näkevät evankeliumien täyttävän oman aikansa biografian piirteet. Evankeliumeissa on myös paljon aineistoa, jolle on hankala löytää mielekästä sitz im lebeniä niin, että seurakunnan (yksittäiset) tarpeet olisivat kirjoittamista hallitseva keskeinen motiivi. Lisäksi oletus varhaiskristillisen profetian sekoittumisesta Jeesus-traditioon on käsittääkseni ajatus, jonka puolesta ei löydy juuri mitään näyttöä mutta jota vastaan kyllä. Kyseessä lieneekin muotokriittinen jäännös. Matteuksen, Markuksen ja Luukkaan käsittely seuraa jokseenkin normaalia tutkimuksen keskikaistaa. Linja apokryfisiin evankeliumeihin on maltillinen, LA:n mukaan ne eivät lisää meille mitään todellista tietoa Jeesuksesta. Myöskin Q-yhteisöhypoteesit hän katsoo uhkarohkeiksi ja sensaatiohakuisiksi. Papiaksen Markuksen evankeliumiin liittyvästä katkelmasta LA tekee suorasukaisen päätelmän. Koska Eusebios toteaa Papiaksen ”olleen kovin vähä-älyinen, minkä voi päätellä hänen teoksestaan”, Aejmelaeus toteaa, että ”kysymyksessä voisi siis olla vain pelkkä arvaus ja UT:n tekstien pohjalta tehty päätelmä”. Melkoinen johtopäätös Eusebioksen kommentista, jonka tarkoitus oli tuskin viitata Papiaksen historialliseen epäluotettavuuteen! Näin Papiaksen historiallisesti huomiota ansaitseva kommentti sivuutetaan varsin kevyesti. 2. Paavali ja seitsemän kirjettä LA on Paavali-tutkija, ja kenties siksi Paavali saa kirjasta paljon elintilaa, joka onkin varsin mieluista luettavaa. LA onnistuu piirtämään (liian?) johdonmukaisen kuvan apostolista, jonka koko teologian siemen istutettiin häneen Jeesuksen ilmestymisen kokemuksessa. LA keskittyy Paavalin teologian keskeisimpiin korostuksiin – kuten ”heikkouden ristinteologiaan”, vanhurskauttamiseen, ”heikon veljen periaatteeseen” ja yhteisen rakentumisen teologiaan, kristillisen kilvoittelun pääperiaatteisiin. Hän huomioi myös Kristuksen pikaisen paluun odotuksen vaikutuksen Paavalin opetuksessa. LA:n pohdinta Paavalin vanhurskauttamiskäsityksen kehittymisestä ja suhteesta lakiin on tiivistettyä ja mielekästä luettavaa ja näyttää ottavan ”new perspective”-tutkimuksen tehokkaasti huomioon. Luterilaisessa maassa kun eletään, myös kaste ja ehtoollinen saavat oman lukunsa. Tuttuun tapaan LA laskee Paavalin kirjoittaneen tunnetuista kirjeistään vain seitsemän. Hän kuitenkin pysähtyy hetkeksi esittämään senaikaista kirjeenkirjoitustapaa, sen ongelmia ja siihen mahdollisesti sisältyneitä väliaikoja, jolloin uutta informaatiota saattoi tulla ovesta sisään. Tällainen informaatio on mielekästä tutkimukseen tutustuvalle, ja antaa välineitä arvioida itse kirjeiden sisällön yhtenäisyyttä. Historian tapahtumista LA päättelee muun muassa, että vaikka Paavali oli jo kaukana Euroopassa apostolista dekreettiä laadittaessa (Ap.t. 15:29), sillä sen laatiminen ei tule näkyviin Galatalaiskirjeestä eikä sen linjanvedot 1. Korinttilaiskirjeen lihansyömisohjeista. Paavalin ja Pietarin Antiokian välikohtauksen hävittyään Paavalilla meni hermot, pakkasi telttamiehen pakkinsa ja lähti omille lähetyskentilleen. 3. Johannes-kirjallisuus ja ”kirkollinen redaktori” Johanneksen evankeliumin kohdalla LA korostaa ”kirkollisen redaktorin” roolia, joka on kirjoittanut myöhemmin luvut 15-17 ja 21. Kirkollinen redaktori on lähentänyt tekstiä kohti ”turvallisempia ja vakiintuneempia kristillisen uskonopin muotoiluja”, mutta toisaalta ”hänenkään peruslinjauksensa” eivät sittenkään ”ole kaukana varsinaisen evankelistan korostuksista”. Luvuissa 15-17 redaktori siis korostaa Kristuksen takaisintuloa Pyhän hengen muodossa, joka jää uskovien luokse asumaan. Hommaa sekoittaa se, että LA:n mukaan redaktorilla on ollut teologinen vaikutus Johanneksen 1. kirjeen eskatologiaan, jossa odotetaan Kristuksen tulemista perinteisessä mielessä (2:28). Siis mitä ihmettä? Ensin ”perinteistä uskonoppia” korostava redaktori esittelee evankeliumin luvuissa 15-17 Pyhän Hengen tulemisen muodossa tapahtuvaa realisoitua eskatologiaa, sitten redaktorin teologia vaikuttaa Johanneksen kirjeeseen niin että siinä korostetaan tulevaisuudessa tapahtuvaa Jeesuksen paluuta. Ilmeisesti LA siis katsoo, että redaktorin lisäyksiä evankeliumissa ovat myös Jeesuksen ei-vielä-tapahtuneeseen tulemukseen ja kuolleiden ylösnousemukseen liittyvät kohdat, ja niiden teologia on vaikuttanut Johanneksen kirjeen eskatologiaan. Mutta tästä sopasta nousee kysymys, onko järkeä erottaa koko hommasta kaksi erilaista teologista leveliä, jossa oltaisiin siirrytty realisoidusta eskatologiasta (joka yleensä katsotaan myöhemmäksi kehitykseksi) futuuriseen eskatologiaan (joka yleensä katsotaan ”alkuperäisemmäksi” odotukseksi)? 4. Ilmestyskirja ja metodien moninaisuus Ilmestyskirjan kohdalla tarjotaan mielekäs malli eri metodien soveltamisesta (omaan tyyliinsä tämän tekee myös Olavi Kokkonen Ilmestyskirja-kirjassaan :-). Ajatusta tuhatvuotisesta valtakunnasta voidaan tutkia esimerkiksi profeetallis-apokalyptisestä traditiohistoriallisesta näkökulmasta käsin. Lohikäärmeen roolia (12:3) voidaan pohtia uskonnonhistoriallisesta näkökulmasta vertaamalla olentoa ei-juutalaisiin myytteihin. Ilmestyskirjan petoa tarkastellaan aikahistoriallisesta näkökulmasta, jonka perusteella 666 näyttäisi viittaavan jo kuolleen mutta uudelleen historian näyttämölle ilmaantuvan Keisari Neron odotukseen. Teosta katsotaan myös historioivasta näkökulmaa, joka on ”fundamentalistien piirissä suosittu”. LA pitää nimenomaan oppia yhtäkkisestä uskovien ylöstempauksesta villinä spekulaationa. Lopuksi käsitellään ilmestyskirjan ”aitoa tulkintaa”. 5. Yliluonnollisen aineksen käsittely LA on kirjoittanut kolmiosaisen teossarjan Jeesuksen ylösnousemuksesta, jota hän pitää historiallisena tapahtumana. Tämä tulee selväksi myös käsittelemässämme kirjassa, mutta kaikkiin ihmeellisiin juttuihin ei suhtauduta samalla plausibiliteetillä. Neitseestäsyntymiskertomusten LA katsoo syntyneen kolmesta tekijästä: i) VT:n profetioiden vaikutus erityisesti Matteuksen tarinan sepittämiseen, ja Septuagintan Jes. 7:14 sanan parthenos myöhempi tulkinta, josta pääteltiin että Messiaksen tuli syntyä neitseestä (vaikka hepreankielinen alma ei tähän viittaisikaan), ii) antiikin käsityksistä suurmiesten syntymään liittyvistä ilmiöistä, kuten tähti , iii) sirpalemaiset historiantiedot kuten veronkeräys ja Herodeksen julmuus. LA:n esitys tarinoiden sirpalemaisesta synnystä on vakuuttava, mutta pelkkä Jes. 7:14 neitseestäsyntymisajatuksen synnyttäjänä tuntuu riittämättömältä. (Aiheesta lisää täällä.) Jeesuksen ihmeisiin LA suhtautuu optimistisesti: ”[U]usimman tutkimuksen valossa onkin ilmeinen historiallinen tosiasia se, että Jeesus on suorittanut ihmetekoja...” LA toteaa, että riivaajien karkoittaminen ja sairauden parantaminen tarkoittivat antiikissa pitkälti samaa asiaa. Myös kokemuksiin näyistä, kuten Paavalin kääntymyksessä kohtaamaan Kristukseen ja Johanneksen ilmestykseen, LA suhtautuu mielekkäinä: ”Damaskon tien kokemuksessa Paavali luotiin uudelleen. Hänen elämänsä pimeyteen ja kaaokseen koitti uusi järjestys ja valo” ja Ilmestyskirjassa ”on hyvin aidon kokemuksen sävyä”. Korinttilaisen kielilläpuhumisen LA uskoo olevan pitkälti samankaltainen ilmiö mitä nykykarismaattisuudessa tavataan. Vaikka ilmiötä voidaan selittää psykologisesti, ei LA halua redusoida Jumalan mahdollista vaikutusta pois kuvasta. Turhan yksioikoisesti LA olettaa Korintissa kyseessä olleen vain ”taivaallisen kielen” (1. Kor. 13:1), ja sen, että "Luukas" apostolien tekoja 80-90 luvulla kirjoittaessaan ymmärsi väärin mitä kielilläpuhuminen oli vuosikymmeniä sitten ollut, ja siksi esittää helluntaina ilmenneen oikeita, puhuttuja kieliä. Mielestäni kuitenkin esim. 1. Kor. 14:10 perusteella ei ole syytä itsestäänselvästi olettaa, että Korintissa kyse oli vain ”enkelikielestä”. 6. Pseudepigrafia LA katsoo 10 kirjettä UT:ssa pseudepigrafeiksi, jotka ovat kuusi Paavalin nimissä kirjoitettua kirjettä ja lisäksi Pietarit, Jaakob ja Juudas. Hänen linjauksensa on kovin itsevarmaa verrattuna siihen, minkälaista vääntöä monen kirjeen autenttisuudesta käydään tutkijoiden kesken. Pseudepigrafian perustelu nojaa esimerkiksi Jaakobin kirjeen kohdalla pitkälti hiljaisuusargumentteihin, eli asioihin, joita LA:n mielestä kirjeessä tulisi käsitellä, jos se olisi aito. Vahvin argumentti löytyy siitä, että Eusebios sanoo Jaakobia sanottaneen epäperäiseksi. Kuitenkin kirjeen vähäinen huomio alkukristillisyydessä voidaan selittää pitkälti paavalilaisen kristinuskon levinneisyyden seurauksena. Yleisimpänä pseudepigrafi-argumenttina esitetään hyvä kreikka. Pseudepigrafiaan olisikin kaivannut jonkinlaisen metodikappaleen, jossa esiteltäisiin lyhyesti ne perusteet painoarvoineen, joilla tutkijat arvioivat kirjeiden aitoutta. Esimerkiksi Kuula-Nissinen-Riekkisen oppikirjassa Johdatus Raamattuun tällainen kappale on, ja Kuula hieman varoittaa lukijaa ottamasta hänen kantojaan itsestäänselvyyksinä. 7. Ti oun eroumen? Itse olisin kaivannut teokselta enemmän systemaattisuutta perinteisten UT:n johdantoteosten malliin, jossa olisi selkeästi a) kirjoittaja b) paikka c) vastaanottajat. Nyt eri kirjojen käsittely tapahtuu ei-säännöllisellä tavalla kummallisten otsikoiden alla kuten ”karavaanietiikan ankaruus”. Mielekkänä pidin sitä, että kirjoittaja ei yritä pukeutua teko-objektiivisuuden kaapuun vaan jokseenkin avoimesti esimerkiksi diggailee Paavalin teologiaa ja pitää johanneslaisia kapeakatseisina ”sisäistyneen hengellisyyden” lahkona. Joskus häiritsee itsevarma linja, joka ei kuitenkaan eroa peruseksegeetikoiden tavasta käsitellä asioita. Entä millaisen näkemyksen tutkimuksesta sitten kirja tarjoaa uudelle opiskelijalle? Mielestäni enemmän oikean kuin väärän. Eniten kenkääni hiersi evankeliumien autenttisuuden käsittely sekä pseudepigrafia, joissa olisin toivonut esiteltävän myös ”konservatiivisempien” argumenttien olemassaoloa ja esimerkiksi ajoituksiin liittyvät epävarmuudet oltaisiin huomioitu. Kirja kuitenkin onnistuu tiivistämään reiluun neljäänsataan sivuun sellaisen annoksen, jonka osaaminen tarjoaa rautaisen pohjan syvempään tutustumiseen UT:n tutkimukseen.

sunnuntai 22. marraskuuta 2009

Miksi opiskella teologiaa?

Tämän(kin) blogin kommenttiketjuissa on viime päivinä syytetty teologiaa, teologian opiskelua ja teologian opettajia yhdestä jos toisestakin asiasta (eikä kaikkia kommentteja ja syytöksiä ole edes julkaistu). Purkauksen taustoja ja todellisia syitä voi vain arvailla, mutta esille nostettu kysymys on silti pohtimisen arvoinen. Millaiset motiivit ja päämäärät saavat Jeesuksen seuraajan opiskelemaan teologiaa? Toistaiseksi tarjottuja motiiveja ovat mm. vallanhalu, kinastelun ja pätemisen tarve sekä pyrkimys helluntaikansan hajoittamiseen ja hallintaan - tai peräti vallankaappauksen suorittamiseen helluntaikirkossa. Tämän kritiikin mukaan teologeilla ei myöskään ole aitoa rehellisyyttä tai halua totuuden etsimiseen (poikkeuksena tosin Kärkkäinen ja Ruohomäki). Tällaiset päämäärätkö kiiltävät teologiaa opiskelemaan lähtevän nuoren silmissä siinä vaiheessa, kun he astuvat raamattuopiston (tai pahemmassa tapauksessa, teologisen tiedekunnan) ovesta sisään? Tämän blogin lukijoissa on runsaasti niitä, joilla on omakohtaista kokemusta asiasta tai jotka ehkä vasta harkitsevat teologian opiskelua. Kommentoikaapa ja kertokaa, miksi opiskella teologiaa...! PS. Tässä helluntaiteologeja ahkerasti kritisoineelle ystävällemme kilpailevassa puljussa toimivan "maallikon" näkemys teologiasta ja teologisesta koulutuksesta.

keskiviikko 11. marraskuuta 2009

Liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä

Helsingin yliopiston teologian laitos tunnetaan seurakuntapiireissä paikkana, jossa Jumalan sanan ja protestanttisten isien traditioiden puolesta ankarasti kiivaileva nuorukainen voi helposti menettää uskonsa. Onkin sanomatta selvää että Raamattukoulu Räisänen edustaa kansainvälisissä mittasuhteissakin katsottuna sitä eksegetiikan "liberaalimpaa" laitaa, ainakin jos oppilaitosta tarkastellaan sen nimekkäimpien opettajien kirjoitusten pohjalta.