tiistai 25. tammikuuta 2011

Kuukauden kirja: Kristinuskon olemus

von Harnack, Adolf,
Kristinuskon olemus: kuusitoista luentoa, jotka kuulijakuntanaan kaikkien tiedekuntain ylioppilaita talvisemesterinä 1899/1900 Berliinin yliopistossa piti Adolf Harnack
(Helsinki: Otava, 1912).


Kristinuskon olemus on klassista liberaaliteologiaa puhtaimmillaan, joka kuulostaa helluntailaiselle yllättävän tutulta.

Adolf von Harnack etsii kristinuskon keskeisintä ydintä Uuden testamentin ja kirkkohistorian ylimääräisen sälän keskeltä. Hän tarkastelee historiallisesti mitä kristinusko on ollut (Jeesus ja erityisesti hänen vaikutuksensa ensimmäisiin seuraajiinsa sekä Paavalin) ja mitä siitä on tullut (kirkkohistoria nykypäivään). Ensimmäinen puolisko teoksesta käsittelee Jeesuksen julistuksen luonnetta sekä evankeliumin olemusta suhteessa ihmiselämän eri puoliin, kuten maailmaan, köyhyyteen, oikeuteen, työhön, kristologiaan sekä kirkkolliseen tunnustukseen. Tämän jälkeen von Harnack siirtyy tarkastelemaan kristinuskon kehitystä apostoliselta ajalta ja sen muotoutumista katolisuudeksi (kreikkalaiseksi ja roomalaiseksi) sekä lopulta protestanttisuutta, jota hän ja luentojensa kuulijat edustavat.

Von Harnack luopuu valistuksen aikana vaikuttaneesta ajatuksesta uskontojen yhteisestä ydinluonteesta, jonka erilaisia ilmentymiä eri uskonnot ovat. Tämä on liian yksinkertainen teoria. Sen sijaan hän sitoutuu Augustinuksen ajatukseen ihmisen sisäisesti kaipuusta Jumalan puoleen: "levoton on sydämemme, kunnes se löytää levon sinussa". Tässä näkyy uskonnon merkitys eksistenssille, schleiermachilainen sisäisen kokemuksen ja riippuvuuden korostus. von Harnackille nimenomaan kristinuskosta, ja kristinuskosta riisuttuna puhtaaksi kaikesta ylimääräisestä, löytyy Augustinuksen kaipaama sydämen lepo.

von Harnackin ihanne on sisäinen, henkinen uskonto, josta rituaalit ja ulkoiset muodot on riisuttu ja niiden sijaan kokemus ja Jumalan kohtaaminen on keskiössä. Jeesuksen julistama Jumalan valtakunta on ”henkinen suure”. Tämä uskonnon tärkein ydin historian saatossa meinaa aina peittyä ylimääräiseen: uhreihin ja rituaaleihin, fariseusten perinnäissääntöihin, korkeakirkollisen jumalanpalveluksen muotoihin ja ulkoisiin hienosteluihin. Sisäinen intohimo ja palavuus, Jumalan kohtaaminen muuttuu tarkoin määritellyksi dogmaksi ja tunnustuksiksi. Henkilökohtainen luottamus Jumalaan ja lähimmäisen rakastamisen harrastus helposti korruptoituu pappien välityksellä tapahtuvaksi muotomenoksi ja kirkkoinstituution ehdoilla tapahtuvaksi kaavan noudattamiseksi.

Toisaalta muutos on välttämätön, sillä todellisen uskonnon ydinasia kietoutuu aina muuttuviin historiallisiin konteksteihin. Jeesus ja opetuslapset ovat suhteuttaneet uskon omaan kontekstiinsa, aikaan ja paikkaan. Erityisesti korkeakirkollisuudessa puhtaaseen evankeliumiin on jo lisätty kuitenkin niin paljon ylimääräistä painolastia, että kristinuskon tosi luonne jää lähes peittoon. On osattava riisua ajan ja paikan tuomat ylimääräiset elementit, yritettävä murtautua uskon ytimeen.

'"Eihän ole kysymys "opista", joka muuttumattomana on perytynyt polvesta polveen tai jota kukin aika on mielivaltaisesti väännellyt, vaan elämästä, joka, aina uudestaan sytytettynä, palaa omalla liekillään. – – Kristuksella itsellään ja apostoleilla oli se vakaumus, että se uskonto, joka näin oli istutettu, tulevaisuudessa oli kokeva vielä suurempia asioita ja näkevä syvemmälle kuin sen perustamisen aikana". (8)

"Alkukristillisyyden täytyi hävitä, jotta kristinusko voisi pysyä. Ja sitten on muutos seurannut toistaan". (10)


Jeesus

Jeesuksen julistuksessa – evankeliumissa – tulee esiin keskeiset kristinuskon ydin:
1. Jumalan valtakunta ja sen tuleminen
2. Jumala isänä ja ihmissielun ääretön arvo
3. Korkeampi vanhurskaus ja lähimmäisenrakkauden motivoima hyväntekeminen

Jeesuksen julistuksessa sanoma Jumalasta ja hyvästä on esiintynyt puhtaimmillaan ja voimakkaimmillaan. Se ei ollut täysin uutta, mutta fariseukset olivat himmentäneet jo aikaisemminkin esiintyneen profeettojen kuuluttaman armeliaisuususkon tuhansilla seikoillaan. Jeesuksen jumalakuva on erilainen, täydellisempi kuin Vanhan testamentin. Todellinen Jumalan valtakunta ei ollut maallinen, poliittinen järjestelmä eikä Jeesus tosi messiaana ollut poliittinen vapauttaja kuten juutalaiset odottivat. Jumalan valtakunta tulee yksilölle, hänen sieluunsa, ja tämä omaksuu sen itselleen. Se on Jumalan hallintaa yksityisissä sydämissä, hän itse ja hänen voimansa. Olennaista Jeesuksen julistuksessa on myös ihmisen sielun ääretön arvo, sekä puhtaan rakkauden motiivista nouseva lähimmisen palveleminen.

Vastoin kristologisia dogmeja Jeesus ei pyydä uskomaan itseensä. Hän puhuu Isästä, johonka hänen toimintansa osoittaa. Evankeliumin ydin ei ole Poika, vaan Isä. Jeesus on Jumalan poika – ei myöhempien kristologisten tunnustusten mielessä – vaan siksi, että hän tuntee Jumalan omaksi isäkseen:

"Jeesuksella on vakaumus siitä, että hän tuntee Jumalan niinkuin ei kukaan ennen häntä, ja hän tietää tehtäväkseen sanoin ja töin ilmaista kaikille muille tämän jumalantuntemisen – ja sen mukana jumalanlapseuden” (95).

Jeesus välittää muille uuden suhteen Jumalaan Isänä. Hän on evankeliumin – sanoman Isästä – persoonallinen toteutuminen, hänen suhteensa Isään on esimerkki muille. Jos tämän sanoman sisäistämisen ja omakohtaisen uskonkokemuksen ennakkoehdoksi asetetaan kristologiset dogmit, tehdään suurta vääryyttä (ja niin myöhemmin tehtiinkin):

"Kuinka kauas siis joudutaankaan hänen neuvoistaan, kun asetetaan kristologinen tunnustuns evankeliumin eteen ja opetetaan, että ensin ihmisellä täytyy olla oikeat käsitykset Kristuksesta, sitten vasta hän voi lähestyä evankeliumia!” (108)."

Jeesuksessa on lisäksi tärkeitä huomata kolme asiaa, jotka synoptikot selvästi kertovat:
1. Jeesuksen julistuksen peruslinja ja sovellus 2. Jeesuksen kuolema 3. Vaikutus, jonka Jeesus on tehnyt opetuslapsiinsa, ja jonka he välittivät eteenpäin (= "Jesus remembered?!")

Uskon henkisestä ja tuonpuoleista odottavasta luonteesta huolimatta sillä oli täydellinen vaikutus maalliseen käyttäytymiseen:

Jeesuksen opetukset "todistavat keskellä suurinta mielenjännitystä sisäisestä vapaudesta ja sielun hilpeydestä, jollaista ei kellään profeetalla ennen häntä ole ollut. Hänen silmänsä viivähtävät mielihyvällä kukissa ja lapsissa, kedon liljoissa - - taivaan linnuissa ja räystään varpusissa. - - Se ylimaailmallisuus, jossa hän eli, ei hävittänyt häneltä tätä maailmaa". (28)

"Missä meillä historiassa muutoin on toista esimerkkiä siitä, että uskonto on aloittanut niin voimakkaalla ylimaailmallisuuden tietoisuudella ja samalla niin lujittanut maallisen yhteiselämän siveellisiä perusteita kuin tämä julistus?”(126).


Paavali

Paavali kuitenkin ymmärsi Jeesuksen valtakunta-julistuksen oikein, toisin kuin jotkut saksalaiset eksegeetit väittivät. Harnackin mielestä ei ollut väärä kehitys, että julistajasta tuli julistettu. Paavali on jatkanut oikeaan suuntaan Jeesuksen työtä, erityisesti viemällä sen ulos juutalaisuuden ja lakiuskonnon kahleista.


Katolinen kirkko

"Katolisuudessa elävä usko muuttui uskottovaksi tunnustukseksi, kristologia korvasi Kristukselle antautumisen, valtakunnan palava toivo muuttui kuolemattomuus– ja jumaloitumisopiksi, profetian korvasi raamatunselitys ja jumaluusopillinen tiede, papit korvasivat karismaatikot, veljistä tuli holhouksenalaisia maallikoita, ihmeet ja parantamiset jäivät tempuiksi, palavat rukoukset muuttuivat juhlallisiksi hymneiksi, henki laiksi ja pakoksi.Kreikkalainen filosofia muutti yksinkertaisen evankeliumin uskonnonfilosofiseksi spekuloinniksi. Vapaa henki ahdettiin tiukkoihin raameihin. Oikea moraalinen elämä alkoi saamaan eri tasoja, kvantitatiivista arvostelua – tekoja mitattiin."

Yhtälailla kreikkalaisessa ja roomalaisessa katolilaisuudessa on puhtaan uskon päälle kasattu aimo annos ylimääräistä. Silti von Harnack löytää sieltä myös hyvää, kuten munkkilaisuuden, jossa evankeliumin muoto on säilytynyt varsin aitona. Munkkilaisuus ”ei ole arvoton antamaan Kristuksen nimeä” (176). Myös Augustinuksen perinnön von Harnack näkee aitona ja hyvänä elementtinä roomalaiskatolilaisuudessa. Kirkosta yleensä on tullut kuitenkin oikeuslaitos, jossa pelastus tarjotaan sopimuksen muodossa määrätyillä ehdoilla.


Protestanttisuus

Uskonpuhdistuksen von Harnack näkee tärkeänä muutoksena kohti henkistä uskoa. Reformaatio riisui monta kuorta ytimen päältä. Evankeliumi ja henkilökohtainen uskon kokemus asetettiin tärkeimmälle paikalle, rituaalien tilalle sana ja rukous.

Kuitenkin von Harnack ajattelee, että Luther sotkeutui tarpeettomiin kaste– ja ehtoollisteologisiin kiistoihin. Sen sijaan tämä olisi voinut kokeilla kulkea pitemmän matkan yhdessä radikaalireformaattoreiden kanssa, jotka toimivat von Harnackin mukaan samassa hengessä kuin Luther. Samoin kolminaisuusoppi ja Kristuksen kaksiluonto-oppi jäivät turhiksi dogmaattisiksi taakoiksi.

von Harnackin mielestä protestanttisuuden tulee yhäkin kehittyä, ettei jumiuduta tuottamaan uudenlaista katolisuutta. Erityisesti evankeliumin korostamaan sosiaaliseen vastuullisuuteen tulee panostaa. Ennen kaikkea tarvitaan uusi kehitysvaihe, sillä maailmankuvamme on äärettömästi muuttunut uskonpuhdistuksen ajoista. Vaikka viime vuosisadat ovat olleet tieteen kehityksen kulta-aikaa, tiede ei voi vastata tärkeimpiin eksistenssiä koskeviin kysymyksiin.

Hegeliläinen historiankehitysvisio tulee ylevästi esille von Harnackin loppujulistuksessa. Hän kehottaa luomaan katseen ihmiskunnan historian kulkuun ja sen ylöspäin pyrkivään kehitykseen, ponnistamaan ja palvelemaan etsimään henkien yhteyttä. Tällä tavalla ihmiset eivät vajoa elämänkyllästymiseen ja epätoivoon, vaan ”me saamme varmuuden Jumalasta, siitä Jumalasta, jota Jeesus Kristus on nimittänyt isäkseen ja joka on myös meidän Isämme”.


Arvio

Harnack on tosi liberaaliprotestantti. Protestantti, sillä juutalaisuus on lakiuskontoa ja katolisuus muotomenoja. On merkittävä huomata, miten juutalaisuudesta ja fariseuksista puhutaan erilaisin, vähemmän naivein sävyin Sandersin jälkeisellä ajalla. Uskonnollinen romantikko Schleiermacherin hengessä. von Harnackin paatoksessa toisia kirkkokuntia kohtaan on kuultavissa samaa sävyä kuin nykyisillä helsinkiläisillä, jotka etsiytyvät Tunnareiden ja Pieperin lämpivään väliin piiloon ahdistavaa eksegetiikkaa ja hurmoksellisia karismaatikkoja.

Pieni sana evankeliumien käytöstä. Synoptikoista Harnack hyväksyy yllättävän monia lauselmia autenttiseksi, Johanneksesta ei mitään. Apokalyptiikka saa kuitenkin jäädä Harnackin Jeesus-kuvassa myyttiseen maailmankuvaan kuuluvaksi henkisen uskonnon lapsuusajan apupyöräksi. Pientä pre-eksistenttistä jeesusseminaarilaisuutta siis havaittavissa. Seminaarilaista henkeä edustaa myös valikoidulla lukemisella rekonstruoitu Jeesus-kuva. Harnack ei ole sattunut pohtimaan, mitä Jeesuksen poika-status merkitsee esimerkiksi viinitarhan isännästä, palvelijoista ja isännän pojasta kertovassa vertauksessa.

En voi silti olla lämpeämättä perusajatuksesta, että kokemuksen tulee edeltää kognitiota. Täydellisen jumaluuden ja ihmisyyden kerkeää kyllä lausumaan jälkeenkin, mutta sen lausuminen on tyhjää kuminaa ilman kokemusta.

von Harnack julistaa pietismin hengessä, tekstistä tulee mieleen helluntaisaarna useammin kuin kahdesti. Objektiivista tai ei, tällaisia puheita saisi kuulla yliopistolla useammin. Kuvittelen sen kuulostaneen Niilo Yli-Vainion, Matti Myllykosken ja Kunniattomat paskiaiset -elokuvan Hitlerin sekoitukselta.

2 kommenttia:

hra Rautis kirjoitti...

Tämä auttoikin purkamaan
D.A.Carsonin viittausta luennossaan "A History of the New Perspective on Paul" kun hän puhuu Dunnista:

"He sees himself (I don't think he would deny what I´m about to say, we've had long conversations of what he is trying to do) He sees himself as a kind of new HARNACK... in some ways that is a kind of role Dunn has adopted for himself."

Lars Leevi kirjoitti...

Ilmeisesti Carson tarkoittaa siis pyrkimystä tekstin irroittamiseen sen kirkkohistoriallisesta painolastista. Luennon otsikosta irrallisena kommentti saattaisi tosiaan olla aika kummallinen. New Harnack ≈ samanlaiset rillit ja viikset?