perjantai 23. syyskuuta 2011

Alkusoittoja Vanhan testamentin teologialle (V. Mäkipelto)

Perdue, Leo: After the Collapse of History: Reconstructing Old Testament Theology. 2005, 385 s. Augsburg Fortress.

Perduen teos kuuluu Augsburg Fortressin kirjasarjaan, joka lupaa soittavansa alkusoittoja raamattuteologialle. Kaiken kaikkiaan Perduen kirja vaikuttaa. Sen sijaan että hän rakentaisi Vanhan testamentin teologiaa alusta, hän tarjoilee monivärisen kirjon Vanhan testamentin tulkintahistoriaa suhteellisen tiiviissä paketissa. Perdue rakentaa käsityksiään hienosti pitkän perinteen päälle.


Historian romahdus ja teologian heiluriliike

Perdue lupaa kirjansa johdantokappaleessa, The Present Status of Old Testament Theology, muodostaa johdannon viimeaikaisiin ja uusiin tapoihin tehdä Vanhan testamentin teologiaa: toisaalta hän haluaa arvioida kriittisesti niitä teologioita, jotka ovat nousseet esille toisen maailmansodan jälkeen, toisaalta hänen tavoitteenaan on kertoa esimerkkejä niistä viimeaikaisista Raamatun tutkimuksen tavoista, jotka edistävät Vanhan testamentin teologiaa.

Tämän päivän Vanhan testamentin teologiaa leimaa Perduen analyysin mukaan siirtyminen valistuksen historiallisesta positivismista tilanteeseen, jossa teologia on sirpaloitunut moniin näkökulmiin, jotka nousevat erilaisista filosofioista ja länsimaiden ulkopuolisten kulttuurien piireistä. Enää ei kysytä Von Ranken tavoin: ”Wie es eigentlich gewesen?” vaan myönnetään historiantutkimuksen rajallisuus ja tyydytään historiallisiin todennäköisyyksiin. Tällaisen historian romahduksen jälkeen onkin syytä kysyä, missä määrin teologia voi pohjautua historiallisesti epävarmoihin tapahtumiin. Perdue varoittaa kirjassaan relativismin ääripäästä, jossa ajatellaan, että mikään ei itseasiassa ole totta yksilön oman maailman ulkopuolella. Erityisesti eettisessä keskustelussa on Perduen mukaan syytä löytää jonkinlaisia suuntaviivoja.

Kirjansa toisessa kappaleessa, From History as Event to the History of Religion, Perdue kuvaa Vanhan testamentin teologian tutkimushistoriaa heiluriliikkeenä kahden vastakkaisen intressin välillä. Uskonnonhistoriallinen (Religiongeschichte) koulukunta, joka tunnetaan historiallis-kriittisestä menetelmästään on ollut kiinnostunut muinaisen Israelin uskonnon kehityksen rekonstruktiosta. Vanhasta testamentista ei silloin etsitä teologista ydintä, vaan sitä lähestytään historiantutkimuksen lähtökohdista käsin ja tunnustetaan sen teologinen moneus. Perdue esitteleekin liudan tähän lähestymistapaan lukeutuvia tutkijoita, joiden nimet ovat tuttuja erityisesti historiallis-kriittisen metodin piiristä: esimerkiksi Hermann Gunkel (1862–1892) liitetään muotohistorialliseen tutkimuksen, Julius Wellhausen (1844–1918) on tehnyt tunnetuksi Pentateukin nelilähdeteorian ja Sigmund Mowinckel (1884–1985) muistetaan tärkeänä psalmitutkijana, joka on kehitellyt sakraalisen kuninkuuden teesiä muinaisen Israelin uskonnossa.

Heilurin toisessa päässä on tutkimus, jonka tavoitteena on tehdä niin sanottua raamattuteologiaa. Raamattuteologian lähtöpisteenä on Perduen mukaan Johann Philipp Gablerin virkaanastujaispuhe Altdorfin yliopistossa vuonna 1787, jossa hän argumentoi sen puolesta, että raamattuteologia ja Raamatun historiallinen tutkimus erotettaisiin toisistaan. Raamattuteologia olisi dogmatiikasta erillinen osa-alue, joka kuvaisi kronologisessa järjestyksessä Raamatusta nousevia näkemyksiä. Näiden pohjalta raamattuteologia olisi puhtaimmillaan yleiskatsaus niistä teologisista näkemyksistä, jotka ovat universaalisti ja jumalallisesti valtuutettuja oppeja. Raamattuteologian pyrkimyksenä onkin historian saatossa ollut löytää Vanhan testamentin teologian ydin (Mitte), jolla on merkitystä kristilliselle teologialle. Toisen maailmansodan jälkeen raamattuteologiset pyrkimykset saivat tuulta siipiensä alle erityisesti vastareaktiona uskonnonhistoriallista tutkimusta kohtaan. Tärkeimpänä esimerkkinä mainittakoon Karl Barth (1886–1968), joka piti tärkeänä sitä, että Jumalan ilmoitus löytyy kirjoituksista eikä ihmisen hengellisen kokemuksen tai kultuurisen ja sosiaalisen elämän keskeltä.

Kahden erilaisen - uskonnonhistoriallisen ja raamattuteologisen - lähestymistavan yhteiset ja erilaiset piirteet ovat Perduen mukaan muodostaneet ”luovan jännitteen”, joka on jatkunut Vanhan testamentin teologiassa viimeisen kahden vuosisadan ajan. Näiden pohjalta hän esittää, että meidän ei tule hylätä historiallista analyysiä Israelin uskonnon rekonstruktiossa. Tämän rekonstruktion on kuitenkin toimittava jumalallisen viestin äänitorvena nykyajan kirkoille. Raamatun moninaisia ääniä on myös tarkasteltava kriittisesti, jotta voidaan erottaa, mikä on sopivaa modernille uskolle ja mikä ei. Tässä kohtaa valveutunut lukija kuitenkin kysyy, että mitä eettistä järjestelmää vastaan Raamatta voidaan kritisoida? Ongelma on vielä suurempi erityisesti teologian näkökumasta.


Vapautuksen ääniä

Seuraavissa kolmessa kappaleessa Perdue esittelee kattavasti teologioita, jotka lukeutuvat laajasti ymmärrettynä vapautuksen teologian yläkäsitteen alle. Purduen esittelemiä teologioita yhdistää vapautuksen näkökulma: Vanhaa testamenttia tulkitaan sorretun vähemmistöryhmän näkökulmasta. Tärkeää näissä teologioissa on sosiaalisen kontekstin merkitys. Lukija lähestyy tietyssä sosiaalisessa tilanteessa kirjoitettua tekstiä omasta yhteiskunnallisesta asemastaan. Objektiivisen historiantutkimuksen tavoite todetaan mahdottomaksi, ja Vanhan testamentin kuvaamista tapahtumista haetaan yhtymäkohtia oman ryhmän tilanteeseen.

Latinalaisamerikkalaisen vapautuksen teologian piiristä mielenkiintoisin henkilö oli Fernando Segovia, jonka teologiaa on luonnehdittu diasporan teologiaksi. Segovia toteaa historiallis-kriittisen metodin sinänsä olevan riittämätön teologian muodostamiseen, ja turvautuu sen lisäksi uudempiin kirjallisuskriittisiin sekä sosiaalitieteistä nouseviin menetelmiin. Segovian hermeneutiikka nousee diasporan käsitteestä, jolla hän tarkoittaa laajasti kaikkia niitä ihmisryhmiä, jotka asuvat muualla kuin synnyinmaassaan. Hän soveltaa teksteihin reader-response -näkökulmaa, jossa tässä tapauksessa Raamatun merkitys nousee siitä, että sitä tulkitaan ”toiseuden” kokemuksen läpi. Diasporassa elävien kokemuksesta tulee se linssi, jonka kautta Raamatun sanoma aukeaa. Jeremian kirja sisältää siitä näkökulmasta lupauksen paluusta omaan maahan mutta myös kehoituksen elää omaa identiteettiään vieraassa maassa. Babylonian pakkosiirtolaisten kokemukset resonoivat helposti nykyaikana diasporassa elävien kanssa.

Naisnäkökulma Vanhan testamentin teologiaan tulee kattavasti esiteltyä seuraavassa kahdessa kappaleessa. Feministitutkijoiden tavoite on oikeastaan osoittaa sekä Vanhan testamentin että sitä tutkivan eksegetiikan patriarkaalinen luonne. Feministiteologioista ei voi puhua yhtenäisenä kokonaisuutena, mutta niiden kehityksestä voidaan Perduen mukaan erottaa kolme vaihetta: (1) ensin niitä leimasi patriarkaalisuuden kritiikki ja sellaisten teologioiden heikkouden osoittaminen, jotka eivät ota naisten kokemusta todesta, (2) nyt reilu sukupolven ajan on ollut käynnissä teologisen kielen ja metodien uudelleenmuotoileminen feministisen hermeneutiikan avulla ja (3) viimeisimmät uudet feministiteologiat ovat vaikuttaneet suuresti akateemiseen ja kirkkojen keskusteluun.

Feministitutkijoiden metodit vaihtelevat. Toiset turvautuvat perinteisiin historiallis-kriittisiin metodeihin, toiset uusiin kirjallisuuskriittisiin metodeihin ja toiset yhdistelevät näitä kahta. Purduen esittelemistä tutkijoista nostan tässä esiin Carol Meyersin, joka on tutkinut Israelin historiaa erityisesti sukupuolen näkökulmasta. Meyers on oikeastaan historioitsija, joka tulkitsee muinaisen Israelin historiaa ja yhteiskuntaa etnoarkeologiaksi kutsumansa teoreettisen mallin kautta. Hän yhdistelee antropologiasta nousevia etnologisia malleja arkeologiseen tutkimusaineistoon. Erityisenä kiinnostuksen kohteena hänellä on naisten asema ensimmäisen rautakauden Israelissa. Tärkeä tutkimustulos on se, että naiset osallistuivat suuressa määrin myös ruumilliseen työhön, ja että nainen johti miehensä auktoriteetin alla kotitaloutta (mishpaha), jolla oli laajat taloudelliset ja asumiseen liittyvät toiminnot. Meyers nostaa esille tärkeän huomion, jonka tulisi nähdäkseni vaikuttaa myös nykyteologiaan: Jahvistin luomiskertomus ja syntiinlankeemuskertomus (Gen. 2–3) korostavat miehen ja naisen välistä solidarisuutta ja tasa-arvoa.

Vapautuksen näkökulmasta kirjoitettu Vanhan testamentin teologia ei näytä hylkäävän historian merkitystä teologiassa. Purduen esittelemät feministiteologit Elisabeth Schüssler Fiorenza ja Meyers hyödyntävät uusien kirjallisuuskriittisten metodien lisäksi historiallis-kriittistä tutkimusta. Materiaalinen kulttuuri ja arkeologia tuovat paljon lisävaloa naisten asemaan muinaisessa Israelissa. Tärkeänä metodina mainittakoon Fiorenzan hermeneutics of suspicion, jossa yritetään päästä käsiksi niiden ihmisryhmien ääniin, jotka teksti vaimentaa. Myös Latinalaisen Amerikan mies- ja naisnäkökulmat (mujerista) samastuvat Vanhan testamentin kertomuksiin vapautuksesta ja diasporasta.

Nämä näkökulmat saavat länsimaisen lukijan kyselemään: missä määrin esimerkiksi oma kontekstini suomalaisena, nuorena miesopiskelijana vaikuttaa ymmärrykseeni siitä, millaisiin kysymyksiin teologian tulisi vastata? Miten voi nähdä myös näiden kysymystenasettelujen ulkopuolelle?


Vanhan testamentin teologiaa postmodernista ajattelusta käsin

Yksi haastavimpia kappaleita Perduen kirjassa oli mielestäni postmodernia ajattelua ja Raamatun tutkimusta käsittelevä kappale From History to Cultural Context: Postmodernism. Toisaalta kappale iskee suoraan historian ja teologian kysymyksenasettelun ytimeen: mikä on historian merkitys Vanhan testamentin teologiassa, jos objektiivista historiaa ei ole olemassakaan?

Perdue kirjoittaa postmodernista ajattelusta avoimesti kriittiseen sävyyn. Määritellessään postmodernia ajattelua tärkeimpänä hän pitää sitä, että siinä on kysymys kulttuurisesta siirtymästä, jonka ytimessä on tieto-oppi. Postmoderni ajattelu on ominaista nimenomaan kirjallisuudessa ja politiikassa, joka on kulttuurin ytimessä. Postmodernismi kritisoi valistuksen käsitystä siitä, että olisi olemassa objektiivinen totuus, johon ihminen voi tutkimuksella päästä käsiksi. Tietäminen on enemmänkin prosessi, jossa tietäjä ja se, mitä tiedetään ovat dialogissa ihmisen ymmärryksessä. Niinpä totuus on subjektiivinen ja yksilön ymmärrykseen sidottu asia. Ei ole olemassa objektiivista maailmaa, vaan totuus on ihmisen rekonstruktio.

Postmodernin Raamatun tutkimuksen edustajista Perdue esittelee muun muassa Walter Brueggemannin. Brueggemann ei Perduen analyysin mukaan täytä täysin postmodernin ajattelijan saappaita, mutta hänen Vanhan testamentin teologiassaan on siitä keskeisiä piirteitä. Brueggemannin mukaan meidän tietomme on luonnostaan kontekstuaalista, mikä tarkoittaa sitä, että järkeen ja kokemukseen vaikuttaa aina yksilön oma paikka maailmassa. Järkkymätön ja kuviteltu objektiivisuus on jopa vaarallisempaa kuin relativismi. Vanhan testamentin teologian tulee olla uutta ja tuoretta, mutta on myös tärkeää, että historiallis-kriittisiä menetelmiä ei hylätä, vaikka se moderni epistemologia, jossa ne ovat syntyneet onkin kritiikin kohteena. Käytännössä tällainen tasapaino näkyy Brueggemannin analyysissä Jeremian kirjan kaaosmyytistä (Jer. 4:23–26), jonka hän sijoittaa historiallisesti Juudan pakkosiirtolaisuuteen liittyvään epävarmuuden aikaan. Runo antaa uuden luennan Genesiksen ex nihilo -luomiskertomukseen riisumalla luomakunnan vakaasta olotilasta takaisin autiouteen ja tyhjyyteen. Minkä Jumala on todennut olevan hyvää, ihmiset ovat häpäisseet luomattoman pimeyden kuiluun. Eräällä tapaa myytti antaa selityksen epäoikeudenmukaisen maailman karulle tilalle.

Perdue on oikeassaan kritisoidessaan postmodernia ajattelua sen historiallis-kriittistä tutkimusta pelkistävästä luonteestaan. Valistuksen ajattelu ei ollut yksiselitteisesti positivismia, jossa historiallisen totuuden ajateltiin olevan tavoitettavissa. Nykyäänkin historiallinen tutkimus etsii vain teoreettista objektiivisuutta osallistuen dialogiin muiden näkemysten kanssa. Siksi Vanhan testamentin teologiaa tehtäessä on Brueggemannin tavoin otettava huomioon historiallinen todellisuus. Samalla tuota pohjaa voidaan virkistää postmodernin ajattelun helmillä. Perduen esittelemä tutkija Mieke Bal tiivistää historian merkityksen siten, että historiaa tarvitaan, jotta voisimme ymmärtää nykyaikaa. Historiasta, jota lähestytään nöyrästi epistemologian rajat myöntäen, on hyötyä ainakin sen suhteen, että teologia pystyy ohjaamaan etiikkaa ihmislajia säilyttävällä tavalla.


Postkolonialistinen Raamattu

Kirjan kahdeksannessa kappaleessa Perdue myöntää kirjoittavansa omasta intohimostaan ja solidaarisuudestaan käsin. Hän on tehnyt töitä erityisesti postkolonialistisen Raamatun tulkinnan parissa. Postkolonialistisen teorian ja Raamatun suhteen määrittelee mielestäni parhaiten srilankalainen R.S. Sugirtharajah, joka on yksi keskeisimmistä suuntauksen kehittäjistä. Postkolonialismi on hänen mukaansa luentaa, jonka tarkoitus on kritisoida erilaisia totalitarismin muotoja, jotka nousevat eurooppakeskeisestä ajattelusta. Se edustaa keskustelevaa imperialismin ja kolonialismin vastustusta sekä näiden inkarnaatioiden kritisoimista politiikan, ekonomian, historian ja teologian ja Raamatun tutkimuksen alueella. Nykyään sen piirissä kritisoidaan erityisesti neokolonnialismia, joka jatkaa monikansallisten yritysten Kolmatta maailmaa riistävien toimien kautta kolonnialismin perintöä.

Kuten kaikissa kontekstuaalisissa vapautuksen teologioissa, postkolonialistisen raamatuntulkinnan ytimessä on paradoksi: afrikkalainen feministiteologi Mercy Amba Oduyoye tiivistää sen toteamalla, että Raamattua on käytetty naisten alistamiseen, mutta toisaalta se toimii inspiraationa niille naisille, jotka käyttävät sitä hyväkseen heidän vastustaessaan naisia kohtaan osoitettua väkivaltaa. Raamattu siis toisaalta tukee ja toisaalta vastustaa sortoa. Gerald West nostaa Uuden testamentin lähetystyöhön liittyvät kohdat (Matt 28:19; Ap.t. 13–14 yms.) esimerkkinä kohdista, joilla siirtomaavaltojen pakanoiden käännyttämistä on perusteltu ja siten legitimoitu kolonialistista valtaa. Toisaalta vapautuksen kertomukset eksoduksesta ja paluusta Babylonian pakkosiirtolaisuudesta sekä psalmien valituslaulut ovat esimerkkejä teksteistä, jotka ovat tukeneet marginaalissa olevia ryhmiä.

Postkolonialististen raamatuntulkinnan yhteys jo aiemmin käsiteltyihin vapautuksen teologioihin on ilmeinen. Perdue toteaakin postkolonialismin pioneerin Sugirtharajahin lyöttäytyneen yhteen Segovian kanssa muodostaakseen yhteistä diasporan teologiaa. Ei ole siis ihme, että Jeremian kohdalla Perdue esittelee hyvin samankaltaisen postkolonialististen tulkinnan kuin aiemmin vapautuksen teologian silmälasien kautta. Jeremia on postkolonialistille pakkosiirtolaisuudessa muotoiltua diasporan teologiaa, joka ammensi tuhon ja hajaannuksen katkerasta kokemuksesta muotoillen sen odotukseen tulevasta vapautuksesta.


Yhteenveto: Alkusoitto Vanhan testamentin teologialle

Vanhan testamentin teologiaa muodostaessaan Perduen ote on tasapainoa etsivä. Tasapainoa hän hakee muun muassa historiaan sijoittuvan ja nykyhetken teologian välillä. Historiallis-kriittisiä metodeja tarvitaan, sillä muuten ammottava historiallinen aukko jättää tilaa mielivaltaisille ja pohjattomille teologioille. Toisaalta tulkitsijan on yhä avoimemmin tunnustettava oma paikkansa ja kontekstinsa, joka vaikuttaa vääjämättä myös historian tulkintaan. Tulkintatradition tuntemisen tärkeys historian tulkinnassa on tärkeä, mikä korostuu erityisesti tässä sivuutetussa juutalaista teologiaa käsittelevässä kappaleessa. Näiden lisäksi Perdue kehottaa myös Raamatun kirjoitusten omien kontekstien kriittiseen arviointiin. Vanhan testamentin sisältämä ajattelu on Perduen mukaan paikoin hyvinkin patriarkaalista, rasisista ja homofobista, ja näihin suuntauksiin suhtauduttava torjuvasti.

Kirjan yhtenä ydinkysymyksenä voidaan nähdä historian ja teologian suhde. Mikä paikka historialla on Vanhan testamentin teologiassa? Perdue ymmärtää historian tarpeelliseksi, mutta totuuden sijaan todennäköisyyksiin nojaavaksi rakennelmaksi. Teologiaan sen merkitys tulee toisaalta relativismin välttämisessä ja toisaalta narratiivisen teologian kautta. Narratiivista teologiaa Perdue ei määrittele sen tarkemmin. Päätöskappaleessaan Perdue toteaa kuitenkin, että kertomuksista kumpuava teologia auttaa siirtymään siitä yksioikoisesta näkemyksestä, että usko on oikeaksi todettujen opinkappaleiden kokoelma. Ennemminkin usko on ymmärrettävä matkaksi prosessissa, jossa ohitetaan monenlaisia kaatuvia ja esiinnousevia maailmoja. Keskustelun, kertomusten ja kontekstuaalisuuden kautta Vanhan testamentin teologia voi myös ottaa kantaa nykyajan keskeisiin kysymyksiin.

Kirjan heikkous on siinä missä sen vahvuuskin. Perdue ei käytännössä muodosta Vanhan testamentin teologiaa tai tarkastele tekstejä sen valossa. Ajattelisi, että jo toisessa samaa aihetta käsittelevässä kirjassaan Perdue haluaisi tarjota omakohtaisempia lähestymistapoja esimerkkitekstien valossa. Nyt kirja jää sinänsä mielenkiintoiseksi johdannoksi teologian ja tutkimuksen historiaan. Toivottavasti Perdue laajentaa jatkossa alkusoittoaan käytännön eksegeettisellä työskentelyllä.

– Ville Mäkipelto

3 kommenttia:

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Ihan mielenkiintoista keskustelua Vanhan testamentin teologiasta. Luin sitä joltisen verran Mth kurssin raamattuteologia projektia varten. Itselleni on muodostunut ajan myötä näkemys, jonka mukaan oleellisia asioita Vanhasta testamentista koskien nykyään uskoontulevia on lähinnä Genesiksen ensimmäiset 12 lukua Aabrahamin kutsuminen viimeisenä, Psalmit kuvauksena jumalayhteydessä elämisen tunneskaalan moninaisuudesta sekä osa profeettojen kirjoituksista, joista välittyy oikea henki ja asennoituminen milloin mitäkin epäoikeudenmukaisuutta tai Jumalasta vieraantumsita kohtaan. Tuntuupa Markionmaiselta menolta itsellä. En vain pysty enää ymmärtämään miksi Israelin kansan historia yhteydessä Jumalaan olisi jotenkin välttämätön osa kirjoituksia, joiden perusteella muodostetaan Uuden liiton uskovia koskevaa teologiaa. Oleellisia ovat luominen, syntiinlankeemus ja epäjumalanpalvelijan kutsuminen kansojen keskeltä. Usko Jeesuksen messiaanisuuteen ei synny Vanhan testamentin tekstejä tutkimalla, vaan kohtaamalla oma syntisyys ja evankeliumi Jeesuksesta vapahtajana, ja evankeliumin vastaanottaminen. Ja sen jälkeen sitten kohdataankin elävä Jumala ja Hänen toimintansa pelkkien tekstien sijaan, joissa kerrotaan miten Hän on milloinkin toiminut (VT). Olisin siis ilmeisesti valmis aika radikaaliin raamattureformiin, jos on kyse meitä koskevan teologian muodostamisesta.

Ville Mäkipelto kirjoitti...

Mielenkiintoista "markionlaista" pohdintaa :)

"Usko Jeesuksen messiaanisuuteen ei synny Vanhan testamentin tekstejä tutkimalla, vaan kohtaamalla oma syntisyys ja evankeliumi Jeesuksesta vapahtajana, ja evankeliumin vastaanottaminen."

Tämä kokemus onkin oikeastaan se linssi, jota vasten minunkin mielestä Vanhan testamentin tekstejä tulisi lukea. Tämä oli myös se kokemus, jota vasten varhaiset kristityt lukivat ja tulkitsivat kirjoituksia. Kristillistä teologiaa on vähän paha tehdä pelkästään VT:sta käsin ilman UT:a.

Eikai Israelin kansan historia ja sen kokemukset kohtaamisista Jumalan (jumalten?) kanssa ole mitenkään välttämätön osa pelastusta, mutta kyllä se teologiaa voi rikastuttaa uusilla näkökulmilla. Moni hengellinen teema löytyy ainoastaan Vt:n lehdiltä, ja Ut:n hengellinen konteksti ja intertekstuaalisuuden ymmärtäminen jää hieman köykäiseksi ilman kirjoituksia. Olkoonkin, että pelkästään heprealainen kaanon ei tätä näkökulmaa kata.

Janne Kärkinen kirjoitti...

Itse olen vasta vaivainen teologinalku enkä hirveän painokkaita mielipiteitä uskalla laukoa. On kuitenkin sanottava, etten yksinkertaisesti pysty lukemaan VT:a (ainakaan täysin) samasta näkökulmasta kuin ensimmäiset kristityt. Minun mielestäni jos halutaan tehdä uskottavaa Vanhan testamentin teologiaa, lähtökohtien on noustava VT:sta itsestään. Käsittääkseni se on kristityllekin aivan mahdollista.

Perduen ajattelua en tunne tätä tiivistelmää enempää, mutta eipä hän minustakaan mitään VT:n teologiaa ole tässä saanut aikaiseksi, lähinnä esitellyt erilaisia teologioita joille haetaan tukea VT:sta.

Mielenkiintoinen on kuitenkin tuo ajatus että "kertomuksista kumpuava teologia auttaa siirtymään siitä yksioikoisesta näkemyksestä, että usko on oikeaksi todettujen opinkappaleiden kokoelma". En ole kaverin kirjaa lukenut, mutta tässä olisi mielestäni ollut mahtava lähtökohta oikealle VT:n teologialle. Sitä voisi Perdue kehitellä eteen päin...