perjantai 23. helmikuuta 2018

Neljän evankeliumin kanonisuus

By Richard Bauckham

1 Johdanto

Miksi Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia? Miksi ei enempää, eikä vähempää? Kysymys on sitäkin tärkeämpi, kun tiedostamme monien muidenkin evankeliumeiden olemassaolon varhaisilla vuosisadoilla. Kiinnostus tähän alueeseen syttyi itse asiassa 1890-luvulla, kun tutkijat saivat Egyptistä käsiinsä papyruksen, jonka oletettiin olevan osa Pietarin evankeliumia. Aihe on tullut tunnetuksi erityisesti Dan Brownin Da Vinci -Koodin kautta, jossa aihetta käsitellään hyvin virheellisesti. Meidän ei ole vaikea ymmärtää miksi tämä alue kiinnostaa ihmisiä, koska näissä teoksissa on salamyhkäisyyden tuntua ja niiden ympärille on helppo kehittää kokonaisia salaliittoteorioita. Ehkä nämä muut teokset kertovatkin vaietun totuuden todellisesta Jeesuksesta, josta kanoniset evankeliumit ovat vuosisatojen ajan vaienneet? Ja ehkä niiden Jeesus onkin paljon lähestyttävämpi kuin se Jeesus, joka välittyy meille Uuden testamentin evankeliumeista? Da Vinci -Koodi on hyvä esimerkki ainakin siitä miten asiat esitetään mahdollisimman väärin. Kirja nimittäin väittää, että gnostilaiset evankeliumit esittävät Jeesuksen ainoastaan ihmisenä, ilman mitään jumalallisia ominaisuuksia. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta! Gnostilainen Jeesus oli läpikotaisin yliluonnollinen ja jumalallinen hahmo, eikä siis juurikaan tavallinen ihminen.

On ainakin yksi asia, jossa nämä muut evankeliumit voivat auttaa meitä hyvinkin paljon: ne auttavat meitä ymmärtään paremmin kanonisia evankeliumeita. Eräs tutkija on joskus todennut — joskin hieman liitoitellen — että henkilö, joka tuntee pelkästään kanoniset evankeliumit, ei vielä tunne niiden sisältöä riittävän tarkasti. Pointti on sanoa, että me kykenemme arvostamaan niiden sisältöä paljon paremmin vasta kun ne asetetaan rinnakkain muiden evankeliumeiden kanssa. Mikä oli se prosessi, jonka kautta vain nämä neljä päätyivät Uuteen testamenttiin? Oliko kyseessä todellakin vain poliittinen taistelu ja sen voittaminen? Vieläkö voimme pitäytyä vuosituhantisessa perinteessä, jossa juuri nämä neljä evankeliumia ovat se linssi, jonka kautta tavoitamme todellisen Jeesuksen?

Tämä uunituore kirja sisältää 31 artikkelia, jotka on jaettu seitsemään osa-alueeseen. Kirjan alussa paljon huomiota saa erityisesti Uuden testamentin evankeliumit


2 Mikä on evankeliumi?

Ihmiset, jotka ovat kuulleet muista evankeliumeista, mutta eivät ole koskaan lukeneet niitä itse, olettavat varsin helposti, että kyseessä on samanlaiset teokset kuin Uuden testamentin evankeliumit. Näin ei missään tapauksessa ole. Toisella ja kolmannella vuosisadalla oli liikenteessä hyvinkin erilaisia evankeliumeita. Monia niistä voidaan kutsua gnostilaisiksi evankeliumeiksi. Gnostilaisuus on ollut jo kauan paljon käytetty yleisnimike, jonka käytön jotkut tutkijat ovat kuitenkin kyseenalaistaneet kokonaan. Me voimme kuitenkin käyttää sitä rajoitetussa merkityksessä, koska parempaakaan nimikettä ei ole tietääkseni tarjolla. (Niitä voitaisiin kutsua Nag Hammadin evankeliumeiksi, koska ne löydettiin sieltä vuonna 1945, mutta tämäkin on rajallinen termi.) On nimittäin olemassa useita asioita, jotka erottavat nämä gnostilaiset evankeliumit kanonisista evankeliumeista. Käytänkin sanaa ”gnostilainen” hyvin rajatussa merkityksessä.

On tiedostettava, että jotkut varhaisina vuosisatoina liikkeellä olleet evankeliumit eivät ole säilyneet meidän aikaamme saakka. Meidän onkin tarkennettava sitä, millaisia teoksia tuona aikana oli liikkeellä. Aloitamme ensin teoksien sisällöstä; itse teologisiin eroihin palaamme myöhemmin.

(1) Ensiksikin oli olemassa narratiivisia (eli kertomuksiin keskittyviä) evankeliumeita. Kaikki neljä evankeliumia Uudessa testamentissa ovat juuri tällaisia, koska ne kertovat ison kertomuksen alkaen joko Jeesuksen lapsuudesta [Matteus ja Luukas] tai hänen julkisen julistustoimintansa alusta [Markus] kertoen kertomusta aina hänen ylösnousemukseensa saakka ja rajoitetustti myös sen jälkeisistä tapahtumista. Tarkemmin sanottuna nämä ovat elämäkerrallisia teoksia (eng. biographical), koska niiden genre eli kirjallisuuslaji sopii parhaiten tuon ajan elämäkerrallisiin teoksiin. Oli olemassa muitakin tämäntapaisia varhaisia evankeliumeita ja ehkä jopa yhtä varhaisia, mutta me tiedämme niistä hyvin vähän. Eräs arameankielinen teos oli käytössä eritoten juulaiskristityillä, mutta siitä on säilynyt vain muutamia katkelmia. Ns. Pietarin evankeliumi, josta on säilynyt melko laajakin kokonaisuus, on ehkä ollut juuri tällainen teos, kuten myös jotkut muut tuntemattomiksi jääneet teokset, joista on olemassa enää vain äärimmäisen pieniä papyruspalasia. Niistä emme siis voi sanoa juuri mitään. Ainoakaan tuntemamme gnostilainen evankeliumi ei kuitenkaan ole tällainen narratiivinen evankeliumi.

(2) Narratiivisia evankeliumeita oli myös hieman erilaisia, kuten ns. lapsuusevankeliumit. Ne kertovat paljon enemmän Jeesuksen lapsuudesta kuin kanoniset evankeliumit ja ne lähinnä paikkaavat olemassaolevia aukkoja. Ne eivät koskaan voineet edes haastaa kanonisia evankeliumeita tästä syystä.

(3) Meillä on olemassa yksi esimerkki sanontoja sisältävästä evankeliumista (eng. sayings Gospel) joka tunnetaan Tuomaan evankeliumina. Se on kokonaisuudessaan pelkkiä Jeesuksen sanoja sisältävä teos. Tutkijoiden keskuudessa käydään melkoista kädenvääntöä siitä tulisiko teos lukea mukaan gnostilaiseen kirjallisuuteen vain ei. Ideologisesti sillä on kuitenkin paljon samaa gnostilaisten ajatusten kanssa ja itse sisällytän sen sateenvarjo-sanan ”gnostilaisuus” alaisuuteen.

(4) Suurin osa gnostilaisista evankeliumeista ovat ylösnousemuksen jälkeen asetettuja dialogeja tai ilmestyksiä. Esimerkiksi Marian evankeliumi, Jaakobin salainen kirja, Johanneksen salainen kirja, Keskustelu Vapahtajan kanssa ja muut tämäntapaiset teokset kuuluvat tähän kategoriaan. Niissä huomion kohteena on ylösnoussut Jeesus, joka antaa esoteerista (eli salailevaa tai sisäpiirille tarkoitettua) opetusta yhdelle tai useammalle opetuslapselle.

(5) Muutama gnostilainen evankeliumi on mainitun ryhmän 4 tapaisia teoksia, mutta niissä keskustelu on ajoitettu jo ennen Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta. Tunnetuin näistä teoksista lienee Juudaksen evankeliumi, mutta myös koptinkielinen Pietarin ilmestys kuuluu samaan pakettiin.

(6) On myös olemassa evankeliumeita, jotka ovat enemmänkin teologisia tutkielmia, kuten Totuuden evankeliumi tai Filippoksen evankeliumi.


3 Neljän evankeliumin kanoninen asema: miten?

Yksi asia on selvä: myöhään toisella vuosisadalla oli olemassa useita evankeliumeita ja monet niistä väittivät olevansa apostolin arvovallalla varustettuja (kuten Matteuksen, Markuksen, Luukkaan, Johanneksen, Tuomaksen, Filippoksen, Jaakobin, Marian jne.). Miten tämän kaiken keskeltä nousi tietty evankeliumeiden ryhmä, joka päätyi Uuteen testamenttiin ja jotka siten luettiin kanonisiksi? Termillä ”kaanon” tarkoitetaan tässä sitä, että neljän evankeliumin kokoelma oli ainoa arvovaltaiseksi nähty kokoelma. 180-luvulla tuottoisana ollut Irenaeus kirjoitti paljon neljän evankeliumin arvovallasta ja kokoelmasta vastustaen kaikkia muita ehdotuksia. Tämä kuitenkin tapahtui aikana, jolloin muitakin vaihtoehtoja olisi ollut tarjolla. Miksi siis neljä? Me tiedämme, että Roomassa toisen vuosisadan puolivälissä vaikuttanut Markion hyväksyi vain tarkasti editoidun Luukkaan evankeliumin ja näin ollen hän hylkäsi muiden evankeliumeiden arvovallan. Tatianos puolestaan kasasi vuoden 170 paikkeilla ns. Diatessaronin (”neljän kautta”), joka oli neljän evankeliumin harmoninen kokonaisuus. Kumpikin näistä vaihtoehdoista olisi ollut kirkolle hyvinkin mahdollinen, koska se olisi auttanut hirmuisen paljon vastaamaan kritiikkiin, joka koski neljän evankeliumin välisiä eroavuuksia. Oli lisäksi olemassa sellainenkin vaihtoehto, että arvovaltaisiksi olisi katsottu erikseen useampikin evankeliumi, kuten tapahtui gnostilaisten parissa. Miksi siis neljä ja miksi juuri erikseen? Ja miten tämä kaikki tapahtui?

On sanottava heti alkuun, että tässä kohden törmäämme historialliseen ongelmaan, koska on hyvin paljon asioita, joita emme suoranaisesti tiedä. Olen sitä mieltä, että suurimmaksi osaksi tämä prosessi tapahtui ruohonjuuritasolla eri seurakunnissa ja aktiivinen viestintä vaikutti siihen eri paikallisseurakuntien välillä. Tämä tapahtui kuitenkin hyvin nopeasti, koska jo varhain kristittyjen kokoontumisissa luettiin sekä Vanhan liiton Kirjoituksia että omia uusia Kirjoituksia. Tämä pakotti siis pohtimaan asiaa aika lailla alusta saakka. Jonkilainen konsensus (eli enemmistö) on syntynyt jo melko varhain, mutta historiallista dataa ei ole juurikaan olemassa.

On olemassa yksi avainkysymys evankeliumeista toisella vuosisadalla: oliko neljän evankeliumin arvovaltainen kokoelma valmis jo 100-luvun alussa ennen Markionin yhtä evankeliumia tai gnostilaisten useampaa evankeliumia, vai oliko se myöhempi vastaus Markionille ja muille vasta toisen vuosisadan jälkimmäisellä puoliskolla? Jos kyseessä oli varhainen päätös, silloin Markion ja gnostilaiset olivat pelissä haastajan roolissa. Mutta jos kyseessä oli myöhempi päätös, silloin käsissämme on tilanne, jossa liikkeellä oli paljon erilaisia mielipiteitä ja kilpailua, ja neljän evankeliumin lukitus oli vastaus vastaryhmittymille. Tutkijat ovat jakautuneet tässä kysymyksessä. Jälkimmäinen näkemys neljän evankeliumin myöhäisestä arvovallasta on ollut hallitseva ainakin 1900-luvun tutkimuksessa ja se on edelleen suosittu näkemys, mutta nyt on noussut esiin melko vaikuttava tuki varhaisemman ajoituksen kannalta.

Itse ajattelen, että on olemassa yksi hyvin vaikuttava argumentti varhaisemman ajoituksen puolesta. Se liityy evankeliumeiden luonteeseen. Olen jo maininnut joitain niitä eroja, joita näemme eri evankeliumeissa suhteessa kanonisiin evankeliumeihin. Pointtini on siinä, että ylösnousemuksen jälkeen liitetyt ilmestys-teokset olettavat, että Jeesuksen elämästä oli olemassa hyvin tunnettuja teoksia. Näiden teoksien lukijoiden oletettiin omaksuneen tietoa Jeesuksen aiemmasta elämästä ja hänen opetuslapsistaan muista tunnetuista teoksista eli neljästä evankeliumista. Jotkut näistä evankeliumeista eivät edes nimeä Jeesusta, vaan puhuvat hänestä vain Pelastajana tai Herrana. Näin ollen gnostilaisten evankeliumeiden tarkoitus on lisätä jotain jo laajasti olemassaolevaan tietoon. Gnostilaiset eivät suoranaisesti hylänneet Jeesuksen opetuksia kuten ne oli talletettu neljään kanoniseen evankeliumiin, mutta niiden tarkoitus oli löytää niistä salaisia merkityksiä, jotka oli ymmärrettävissä vain tiettyjen valaistuneiden kohdalla, jotka olivat saaneet tarkempaa ja salaista opetusta ylösnousseelta Jeesukselta. Joissain tapauksissa niissä oletetaan, että Jeesuksen julkiset puheet eivät olleet hänen todellinen viestinsä, joka oli tietenkin talletettu vain valituille gnostilaisille. Paras viini oli siis varattu viimeiseksi, ylösnousemuksen jälkeen paljastettavaksi. Joka tapauksessa, gnostilaiset evankeliumit olettavat neljän evankeliumin tunnettavuuden.

Tämä tarkoittaa sitä, että neljä kanonista evankeliumia olivat laajasti tunnettuja ja arvostettuja toisella vuosisadalla, eikä tämä tapahtunut paljoakaan Johanneksen evankeliumin kirjoittamisen jälkeen. Käytännössä kaikki muut uudet evankeliumit joutuivat tilanteeseen, jossa niiden sanomaa verrattiin näihin arvovaltaisiin neljään evankeliumiin. Ainoa tapa päihittää nämä evankeliumit oli siis kirjoittaa teos, joka oli luonteeltaan ja sisällöltään täysin erilainen kuin nämä kanoniseksi havaitut teokset. Neljä evankeliumia ovat siis muita evankeliumeja varhaisempia sekä ajallisesti että loogisesti.

Kaikkein tärkein kriteeri ainakin Irenaeukselle ja Muratorin kaanonin kirjoittajalle oli apostolisuus. Neljä evankeliumia olivat kaikki nopeasti arvovaltaisessa asemassa, koska ne palautuivat apostoliseen auktoriteettiin. Tämä myös selittää sen, miksi Markuksen evankeliumi pääsi mukaan tähän neljän koplaan siitä huolimatta, että sen käyttö oli äärimmäisen vähäistä jo varhaisina vuosisatoina. Koska sen sisältö löytyy miltei kokonaisuudessaan Matteuksen ja Luukkaan versiossa, sen lukeminen oli helppo sivuuttaa keskittymällä näihin kahteen. Mutta se oli varhaisesta saakka mukana neljän kokoelmassa, koska sen sisällön ajateltiin palautuvan Pietarin todistukseen. Apostolisuus oli myös todennäköisin syy sille, että kirkko vastusti Diatessaronin harmonista kokoelmaa: koska jokainen evankeliumi kantoi apostolista arvovaltaa, niiden täytyi seisoa itsenäisinä todistajina. Mutta mitä asioita apostolisuuteen sitten liittyy? Ainakin seuraavia asioita tulee painottaa. 


(1) Oli olemassa tärkeä kronologinen (eli ajallinen) aspekti. Jokaisen apostolisen evankeliumin piti tulla apostoliselta ajalta eli käytännössä ennen vuotta 100. Tästä osoittaa mm. edellämainittu Muratorin fragmentti, koska se hylkää Hermaan Paimen -nimisen teoksen todeten, että sitä ei voi julkisesti lukea jumalanpalveluksissa, koska se on kirjoitettu liian hiljattain (siis noin vuodesta 170 katsottuna). Teos on listan mukaan kyllä hyödyllinen ja sitä tulisi lukea yksityisesti, mutta ei siis julkisesti sunnuntaijumalanpalveluksissa. Teos ei ole evankeliumi, mutta sitä suuremmalla syyllä tämä logiikka pätee evankeliumi-teoksiin.

(2) Apostoliset evankeliumit tulevat Jeesuksen valitsemien apostolien sisäpiiristä. Tämä kaventaa meidän kriteeriämme: ei riitä, että evankeliumi on apostoliselta ajalta, koska sen tulee olla peräisin tietyn piirin keskuudesta. Tämä tarkoitti erityisesti kahtatoista apostolia, mutta Jeesuksella oli muitakin apostoleiksi valittuja henkilöitä. On tärkeä huomata, että kyse on ”apostolien piiristä tulemisesta”, koska Markus ja Luukas eivät olleet itse tässä joukossa, mutta he olivat tähän joukkoon tiukassa kytköksessä. Emme siis saa käsittää termiä ”apostolisuus” liian tiukasti, koska se tarkoittaa henkilöitä, jotka olivat siinä asemassa, että he tiesivät mitä Jeesuksen valitsemat opetuslapset opettivat.

(3) Kolmanneksi apostolisuus tarkoittaa sitä, että teoksen sisältö on harmoniassa valtakirkon opetuksen kanssa. Jos jonkun teoksen alkuperä oli hieman mysteeri, kuten vaikka Tuomaan tai Marian evankeliumin kohdalla, niitä voitiin arvioida niiden sisällön perusteella pohtien onko se apostolista opetusta. Tässä kohden on toki huomattava, että neljälle kanoniselle evankeliumille ei vain ”annettu” auktoriteettiasemaa, vaan se oli ollut niillä jo pidemmän aikaa. Uskon sääntönä tunnettu kirkon opetuksen ydinsisältö oli ollut kauan linkitettynä neljään evankeliumiin. Mikään muu evankeliumi ei läpäissyt tätä testiä.


4 Neljän kanonisen evankeliumin tunnusomaiset piirteet

Siirrymme nyt kanonisten evankeliumeiden sisältöön ja niihin eroihin, joita kuka tahansa voi huomata niitä lukiessaan. Erityisesti ne, jotka viettävät enemmänkin aikaa evankeliumeita tutkien joutuvat painimaan niissä olevien eroavuuksien kanssa. Tällainen saattaa kuitenkin hyvin nopeasti hämärtää meidän näkökykyämme ja joskus olisikin hyvä vaihtaa näkökulmaa. Yhtä hyvin me voisimme keskittyä kanonisten evankeliumeiden keskinäisiin samankaltaisuuksiin suhteessa gnostilaisiin evankeliumeihin, jotka kulkevat omia teitään. Kyse on siis näkökulmasta: keskenään luettuna kanonisten evankeliumeiden väliset eroavuudet nousee helposti esille, mutta gnostilaisten evankeliumeiden kanssa luettuna on helppo huomata miten samankaltaisia ne todellisuudessa ovatkaan.

(1) Kun puhumme genrestä, kanoniset evankeliumit ovat elämäkertoja. Ne kuvaavat todellisen henkilön elämää todellisessa maailmassa. Gnostilaisista evankeliumeista kuitenkaan ainoakaan ei edusta elämäkertaa ja ne keskittyvät kuvaamaan ylösnouseen Jeesuksen antamia ilmestyksiä irrottaen siten Jeesuksen konkreettisesta historiallisesta maailmasta myyttiseen maailmaan. Jeesuksesta tulee yliluonnollinen vierailija, joka puhuu ajatonta totuutta. Olen jo puhunut siitä miten gnostilaiset evankeliumit olettavat kanonisten evankeliumeiden kertomuksen, mutta samaan aikaan ne väheksyvät sitä.

(2) Uuden testamentin neljä evankeliumia kertovat kaikki kertomuksen, joka nivoutuu hyvin tiukasti Vanhan testamentin suureen Israel-kertomukseen. Tämä on yksi olennaisimpia ja helpoiten havaittavia seikkoja, koska kaikki neljä tekevät tämän kytköksen heti evankeliumin alussa — joskin omalla tavallaan. Matteus aloittaa evankeliuminsa sukuluettelolla ja linkittää Jeesuksen Aabrahamiin opettaen, että Jeesus on Israelin kertomuksen jatkumossa ja hän vie sen huipennukseen. Markus taas aloittaa vetoamalla eritoten Jesajan lupauksiin ja osoittaa miten ne nyt toteutuvat Johannes Kastajan astuessa esiin Jeesuksen edelläkävijänä. Luukkaankin kertomuksen ilmapiiri on läpikotaisin Heprealaisen Raamatun kyllästämää. Johannes puolestaan aloittaa evankeliuminsa samoilla sanoilla kuin Kirjoitukset alkavat: ”Alussa oli…” Hän siis menee Israel-kertomuksen taakse kaiken alkuun ja liikkuu siitä sitten Israelin kautta osoittaen miten Jeesus sopii koko suureen raamtulliseen kertomukseen.

Gnostilaisista evankeliumeista tällainen linkki puuttuu täysin. Koskaan niissä ei vedota täyttyneisiin profetioihin Tuomaan evankeliumin lausumaa 52 lukuunottamatta, jossa Jeesus itse asiassa kieltää tämän linkin omalla kohdallaan! Suurimmassa osassa gnostilaisia evankeliumeita Jeesusta ei koskaan kutsuta Kristukseksi, joka on taas Uudessa testamentissa yleisin Jeesuksesta käytetty ”titteli”. Ei tietenkään, koska se linkittää Jeesuksen Israelin kertomukseen. Kanoniset evankeliumit korostavat pelastusta Israelin kautta maailmalle, mutta gnostilaiset evankeliumit kuvaavat maailman ongelmaa universaalisti ja tarjottu pelastuskin on myyttinen, eikä niinkään historiallinen.

(3) Kanoniset evankeliumit on tiukasti sidottu juutalaiseen monoteismiin eli uskoon yhteen ainoaan Jumalaan. Näille teoksille lähtökohta on se, että on olemassa yksi Jumala, joka on luonut maailman ja Hän on Israelin Jumala ja samoin Jeesuksen Jumala. Juuri tähän asiaan Irenaeus puuttui, kun hän kävi läpi eroavuuksia kanonisten evankeliumeiden ja muiden evankeliumeiden välillä. Gnostilaisten evankeliumeiden Jumala ei nimittäin taatusti ole Israelin Jumala! Tämä on koko Israel-kertomuksen poisleikkauksen ytimessä. Monissa gnostilaisissa evankeliumeissa me törmäämme luomismyyttiin, jonka mukaan materiaalinen maailma on pahaa tarkoittavan luoja-jumalan tekosia, ja joka on myös Israelin jumala, mutta Jeesus taas tulee Todellisen Jumalan luota, joka on aivan eri asia. Jeesus edustaa siten täydellistä Jumalaa, jolle gnostilaiset todella kuuluvat. On totta, että tämä myytti puuttuu suoranaisesti monista gnostilaisista evankeliumeista — kuten Tuomaan ja Marian evankeliumeista — emmekä me voi tässä kohden arvioida sitä onko tämä myytti lausumaton ennakko-oletus näissä teoksissa. Mutta nämä teokset eivät yhdistä Jeesuksen Jumalaa Vanhan testamentin Luoja-Jumalaan.

Itse asiassa monet gnostilaiset evankeliumit eivät käytä sanaa ”Jumala” juuri lainkaan. Tämä on melko räikeä ero suhteessa muuhun ajan kirjallisuuteen. Nämä evankeliumit välttävät tätä sanaa, koska niiden kirjoittajat tietävät, että sana tuo heti mieleen (heidän mukaansa virheellisen) ajatuksen Jeesuksesta, joka kutsuu Jumalakseen Israelin Jumalaa.

(4) Vielä yksi eroavuus on historiallinen ote ylipäätään. Kanonisissa evankeliumeissa kertomus on rakennettu todellisen historian varaan, joka on mahdollista monessa kohden tarkistaa. Tässä tapauksessa kanonisten evankeliumeiden kertomus sijoittuu ensimmäisen vuosisadan Palestiinan juutalaisuuteen, sen tapoihin ja ajatuksiin, uskonnollisiin menoihin ja poliittiseen ympäristöön. Siinä määrin kuin gnostilaiset evankeliumit pyrkivät tähän, ne ovat riippuvaisia kanonisista evankeliumeista ja yleensä ne myös vääristävät tätä tietoa, kuten asettaessaan Öljymäen Galileaan. Gnostilaisia evankeliumeita ei kiinnosta todellinen historia.


5 Evankeliumit apostolisena todistuksena

Olemme jo todenneet, että apostolisuus oli olennaisin kriteeri, jota varhainen kirkko käytti määritellessään neljän evankeliumin arvovaltaisen aseman. Kirjassani Jesus and the Eyewitnesses: The Gospels as Eyewitness Testimony (2006 / 2. uudistettu painos 2017) argumentoin, että vastoin yleistä tutkimuksen suuntaa meillä on hyvät syyt uskoa, että kanoniset evankeliumit ovat hyvin lähellä sitä miten silminnäkijät toistivat asioita mitä he olivat nähneet ja kokeneet. Meillä ei enää ole mitään hyviä syitä uskoa, että evankeliumeissa olevat yksittäiset traditiot kulkivat suullisesti kauan eteenpäin nimettöminä, erillään silminnäkijöiden todistuksesta aikana ennen kuin ne kirjoitettiin evankeliumeiksi. Sen sijaan meillä on hyvät syyt uskoa, että silminnäkijät toimivat aktiivisesti näiden traditioiden käsittelijöinä ja takaajina aina siihen saakka, kunnes evankeliumit kirjoitettiin. He olivat traditioiden luotettavuuden takaajia. Kuten olen edellä todennut, ja josta suurin osa evankeliumitutkijoista on samaa mieltä, neljä evankeliumia edustavat elämäkertoja. Niiden ensimmäisille lukijoille ne olisivat näyttäytyneet nimenomaan elämäkertoina, joissa oli käytettyjä tavanomaisia historiallisia metodeja. Tuon ajan ihmisillä oli vahva käsitys siitä miten historiaa tulisi kirjoittaa: sen tuli perustua silminnäkijöiden havaintoihin. Kunnollinen historioitsija oli joko itse silminnäkijä tai hän nojautui silminnäkijöiden todistukseen. Siksi kunnollisen historian piti olla sellaista, joka kertoi tapahtumista, joihin oli vielä pääsy tämän linkin kautta. Kanoniset evankeliumit ovatkin aikalaishistoriaa eli ne on kirjoitettu oikean ajan sisällä, riittävän lähellä tapahtuneita tosiasioita.

Meillä on siis käsittääkseni käsissämme Uudessa testamentissa evankeliumit, joiden kautta pääsemme kiinni apostolien todistukseen Jeesuksesta. Painotan sanaa ”todistus” (eng. testimony). Evankeliumeiden silminnäkijät eivät olleet puolueettomia tarkkailijoita, jotka vain seurasivat sivusta, vaan he olivat läheisesti mukana itse tapahtumasarjassa, jota he tallettivat. He olivat tiukasti sitoutuneet Jeesukseen josta he kertoivat. On siis tärkeää huomata, että tälle todistukselle historialla on väliä, toisin kuin gnostilaisille evankeliumeille. Historia on totta kai tulkittua (se ei voi mitään muuta ollakaan), mutta se on todellakin historiaa, joka on tulkittu. Kanoniset evankeliumit antavat meille siten pääsyn historiallisen Jeesuksen elämään sen kautta miten hänen läheiset opetuslapsensa veivät sanomaa eteenpäin.


6 Neljän kanonisen evankeliumin arvovalta kanonisina teoksina

Varhaiskirkon valtavirralle kanoniset evankeliumit olivat todellinen portti Jeesukseen ja heille gnostilaiset evankeliumit kertoivat eri Jeesuksesta, ja siten väärästä Jeesuksesta, joka ei linkittynyt ensimmäisen vuosisadan historialliseen tilanteeseen, joka ei ollut osa Israelin kertomusta, ja joka ei tullut maailman Luoja-Jumalan luota. Uskon vahvasti, että tämä tuomio on täysin paikkansapitävä. Isot kysymykset olivat pelissä ja Jumalan kansan luonne tulevien vuosisatojen ajaksi olisi voinut muuttua aivan kokonaan.

On edelleen painotettava sitä, että varhaiskirkko ei kaventanut evankeliumeiden monimuotoisuutta yhteen evankeliumiin, vaan se hyväksyi kokonaiset neljä ja samalla ainoastaan neljä evankeliumia. Meillä on siis käsissämme rajoitettu monimuotoisuus. Olemme myös todenneet, että nämä neljä evankeliumia ovat keskenään hyvin samanlaisia jos niitä luetaan rinnakkain gnostilaisten evankeliumeiden kanssa.

Mutta miksi nykyään on niin paljon melua näistä muista evankeliumeista ja miksi ne aiheuttavat niin paljon kiinnostusta? Yksi olennainen syy tähän on postmoderni aika, jota me elämme. Kulttuurimme haluaa irtautua traditionaalisen kirkon rajoittavasta kaanonista ja painottaa monia erilaisia näkökulmia Jeesukseen ja kristilliseen uskoon. Taustalla on aikamme radikaalin monimuotoisuuden ruokkiminen. Kaikki erilaiset näkemykset Jeesuksesta ovat OK. Kaikki haaveet ovat samalla viivalla. Kaikki maininnat traditionaalisista evankeliumeista arvovaltaisina uskon johdattelijoina nähdään sitovana ja painostavana.

Kysymyksemme tulevat lopulta näihin kahteen kysymykseen: onko todella olemassa todellinen Jeesus, joka eli ensimmäisen vuosisadan Palestiinassa, ja joka on edelleen elossa tänään niin, että me voimme muodostaa häneen henkilökohtaisen suhteen? Ja onko sillä mitään väliä millaisen Jumalan Jeesus haluaa meille paljastaa? Jos vastaus näihin kysymyksiin on ”kyllä”, silloin me joudumme tehdä saman erotuksen kuin varhaiskirkko ja päätellä, että kanoniset evankeliumit kuvaavat meille erilaisen Jeesuksen ja erilaisen Jumalan kuin gnostilaiset evankeliumit.


* Teksti on paikoin lyhennetty suomennos Richard Bauckhamin kirjan The Christian World Around the New Testament (Baker Academic, 2017) luvusta 11.


Ei kommentteja: