maanantai 3. elokuuta 2009

Hyvä vs. huono teologia

Törmäsin kuluvalla viikolla mielenkiintoiseen kirjoitukseen, joka käsittelee teologisen koulutuksen merkitystä. Teksti on kirjoitettu yhden kirkkokunnan olosuhteita silmälläpitäen, mutta on minusta laajemminkin sovellettavissa Suomen vapaaseen kristillisyyteen. Oletko samaa vai eri mieltä? Kommentoi! Tässä kirjoitus: Teologian hapatuksesta Kirkkokuntamme sääntöuudistusta pohdittaessa eräs keskustelua herättänyt asia oli kokeneiden maallikoiden mahdollisuus yhdyskuntamme pastorivaltakirjaan. Liikkeemme on perinteisesti rakentunut maallikoiden aktiivisuuden varaan, ja siksi monet kokivat, että teologisen koulutuksen vaatiminen pastorin valtakirjan saamiseksi oli uhka seurakuntien elinvoimalle. Joillakin tuntuu olevan jopa sellainen käsitys, että koulutus itsessään on uhka oikealle evankeliumille. En tahdo ottaa kantaa siihen, millainen koulutus hengellisen työn tekijällä pitäisi ”vihkiluvan” saamiseksi olla, mutta tahtoisin hieman puolustaa teologiaa tässä kulttuurissamme, jossa se helposti rinnastetaan farisealaisuuteen tai anttikylliäismäiseen liberalismiin. Kuka on teologi? Teologia ei ole mikään yliopistollisen koulutuksen omaavien keskinäinen salatiede, vaan teologiaa tekee jokainen, joka lausuu väittämiä Jumalasta. Raamatun sanomaa saarnaava maallikko on siis yhtä lailla teologi kuin teologian tohtorikin. Oikeastaan jokaisella meistä on oma teologiamme, joka koostuu niistä käsityksistä, joita meillä on Jumalasta ja raamatun sanomasta. Mistä hyvää teologiaa tulee? Koulutus ei siis tee teologia, vaan jokaisessa uskovassa on oma sisäinen teologinsa, samoin kuin suuressa osassa ei-uskovistakin. Oleellista onkin esittää kysymyksiä siitä, millaista teologiamme on: onko se hyvää vai huonoa. Baptistisessa viitekehyksessä hyvä teologian katsotaan perustuvan hyvin tiukasti raamattuun: siihen mitään lisäämättä ja siitä mitään pois jättämättä. Huonoa teologiaa katsotaan olevan sen, mikäli opetetaan jotain, mikä on raamatun tekstin kanssa selvästi ristiriidassa. Evankelikaalisen käsityksen mukaan Jumala on inspiroinut raamatun kirjoittajia, ja tämä tekee raamatusta sen ehtymättömän aarreaitan, joka se on. Usein luotamme myös siihen, että Jumala inspiroi raamatun lukemistamme siten, että ymmärrämme tekstiin kätkettyjä yhtäläisyyksiä ja profeetallisia merkityksiä. Baptistien periaate on kuitenkin, että raamattu pitää tarkistaa raamatulla, ja missä myöhempi ilmoitus, kuten oma inspiraatio, poikkeaa raamatun muusta ilmoituksesta, siinä se on väärää. Ideaalitilanteessa teologiaa opiskelleella on tässä kohden apuvälineenään tietoa, jonka avulla hän voi paremmin peilata inspiraatiotaan raamattuun. Hän kysyy: ”voiko näin sanoa?” ja etsii vastausta, kunnes saa vahvistuksen. Sitä ennen hän ei voi aiheesta hyvällä omallatunnolla opettaa. Maallikon on vaikeampi tarkistaa ajatustensa oikeellisuutta. Usein hän vain luottaa sokeasti ajatukseensa ja sanoo sen tulleen Pyhältä Hengeltä, vaikka ei voi käsitystään millään vahvistaa. Kaikki intuitio ei nimittäin ole Pyhän Hengen puhetta, niin kuin ei kaikki päättelymmekään aina ole lujaa totuutta. Maallikko on siis alttiimpi harhaopeille, vaikka olettaisimme molempien toimivan hyvässä tahdossa. Oppimattomalta ei voi edellyttää hyvää teologiaa siinä määrin kun oppineelta voi. Ongelmana on vain usein se, että tavallinen seurakuntalainen arvostelee saarnan tai raamattutunnin sen innostavuuden perusteella, ei sen todellisen sisällön perusteella. Niinpä ”hyvänä saarnaajana” pidetään usein sellaista, joka osaa ilmeikkäästi vahvistaa kuulijoidensa ennakkokäsityksiä, olkoonkin, että nämä eivät oppineet mitään uutta tai eivät tee mitään eri tavalla saarnan kuultuaan. Huonon teologian museo Meillä baptisteilla, samoin kuin muillakin länsimaisilla herätysliikkeillä, on oma, vahva huonon teologian perinteemme, jonka peruskivi on se, että tuomitaan asioita oman tunteen pohjalta, vedoten löyhästi raamatun sanaan ja soveltamalla asiayhteydestä irrotettua jaetta väärän tuomiomme perusteeksi. Eräs tällainen perinteinen huonon teologian argumentti on puhua ruumiista Pyhän Hengen temppelinä ja sillä perusteella nyrpistää nenää toisen uskovan ärsyttävälle tavalle. Paavali kirjoittaa kyseisessä raamatunkohdassa (1 Kor. 6:12–20) haureudesta. Mikäli lähdemme laajentamaan Pyhän Hengen temppeli -periaatetta koskemaan kaikkea fyysisyyttämme, velvoitamme itse asiassa kaikki uskovat olemaan hyvässä kunnossa, kauniita, tyylikkäästi pukeutuvia ja suloisesti tuoksuvia, etteivät loukkaisi Pyhän Hengen temppeliä. Niin emme kuitenkaan tee, koska on kätevämpää käyttää tätä raamatunpaikkaa vain yhden asian vastustamiseen. Tällainen farisealaisuus on seurakunnissamme arkipäivää, ja se johtuu siitä, että me baptistit luemme raamattua ahkerasti, ymmärtämättä paljonkaan lukemastamme. Vaarallisimmillaan se johtaa jopa seurakuntien riitaisuuteen ja jakaantumisiin, kun ne, joilla on huonoimmat perustelut, pitävät kovinta ääntä. Suomalainen baptismi – samoin kuin suomalainen teologian kenttä ylipäänsä – on pahasti jälkijunassa koko teologian opetuksen alueella. Toisaalta meillä baptisteilla koulutusta ei arvosteta ja luullaan, ettei sillä ole mitään annettavaa, toisaalta Helsingin yliopistossa ei vieläkään ole huomattu, että teologi voi myös uskoa Jumalaan hyvin perustellusti. Sitä vastoin englanninkielisissä maissa nimenomaan Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön uskova teologia käy valtavaa buumia: se on edistynyttä ja seurakuntia elvyttävää toimintaa, jossa raamattu todella löydetään sinä elämän lähteenä, joksi Jumala on sen tarkoittanut. Ei oppi ojaan kaada Hyvä teologinen koulutus on aseemme farisealaisuutta ja kulttiutumista vastaan ja se torjuu tehokkaasti vanhenevan kirkkokunnan maallistumista. Se on varustamista ja opetuslapseuttamista sanojen parhaassa merkityksessä. Se tuottaa monikertaisen sadon, kun oppia ei pantata vaan jaetaan monella tasolla eteenpäin: aikuisten pyhäkouluissa, kirjoina, videoluentoina, saarnoina... Se tekee suomalaisista baptisteista taas vapaan kristillisyyden edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijaan. Tälläkin hetkellä upean maallikkopanoksemme lisäksi me tarvitsemme armolahjassaan ahkeria ja älykkäitä teologeja, joiden raamatun tutkimukseen voi luottaa. Minun mielestäni tämän tulisi olla suomalaisten baptistien tärkein kiintopiste tulevina vuosina, niin rukouksissamme kuin resursoinnissakin.
Lari Kemiläinen Vaajakosken baptistiseurakunnan vanhimmiston maallikkojäsen

13 kommenttia:

Julle kirjoitti...

Olen aika pitkälti samaa mieltä opiskelun antamien työkalujen hyödyistä. Itsekin olen joutunut kuulemaan tuomioita Raamatun ja jumaluusopin opiskelun vaarallisuudesta - muu opiskeluhan on hyvää ja toivottavaa - vaikka olen vain Iso Kirjan kasvatti, enkä minkään teologisen tiedekunnan ;)

Tosin "maallikoiden" kritiikki on usein saattanut juontaa "teologien" esiintymisestä ja heidän kylmiltään aika ration makuisista demytologisoinneista, joiden pelätään sammuttavan uskoa yliluonnolliseen - sekä edelläkin käytettyjen tapaisista "lookia"-sanoista, jotka helposti nolaavat niitä tuntemattoman.

Monet maallikkoliikkeiden merkittävistä vastuunkantajista ovat kyllä itsenäisesti opiskelleet teologiaa (eli lukeneet samoja opuksia kuin tiedekunnissakin vedellään), mutta sitähän ei kannata paljastaa, vaan puhua Jumalan ja elämän koulusta.

BigLerowski kirjoitti...

Ja se, minkä jätin kirjoittamatta kolumniini, oli, että kuitenkin maallikot arvostavat titteleitä kumman paljon silloin kun ne tulevat jostain hurlumheiyliopistosta tai jos jollain on tehtynä Israelin arkeologiasta appro Jerusalemin yliopistolle niin hänhän on käytännössä auktoriteetti, mitä raamatun tulkitsemiseen tulee ;)
Mitä populismiin tulee, niin paras yhdistelmä taitaa olla komean kuuloinen tutkinto ja topakan eisegeettinen ote opetuksessa.

DrMark kirjoitti...

Tässä teologian pelossa on itse asiassa kyse kahdesta eri ilmiöstä, vaikka teologiaa ja teologista koulutusta pelkääjät tahot pyrkivätkin asiaa retoriikallaan hämmentämään.

Ensinnäkin monet pelkäävät - ja syystä - sitä, että tietynlaisen teologian edustajat pyrkivät asettamaan Raamatun kirjoitukset ja normatiivisuuden kyseenalaiseksi, hylkäämään Raamatun ihmeet, kieltämään Jeesuksen ylösnousemuksen, jne. Tällaista perinteiselle kristinuskolle vierasta lähestymistapaa kutsutaan usein "liberaaliteologiaksi".

Toinen uhka monelle itseoppineelle saarnamiehelle on sellainen teologia, joka asettaa omat rakkaat lempidogmat kyseenalaiseksi. Tällainen "teologinen hapatus" ei välttämättä ole "liberaalia", vaan hyvinkin konservatiivisen teologin ainoa rikos on se, että hän päätyy jossain asiassa eri tulkintaan kuin kenties vuosikymmenet aiheesta puhunut saarnamies.

Jälkimmäisen esimerkin konservatiivista teologia voi saarnamiehen olla vaikea horjuttaa Raamatusta nousevilla argumenteilla, joten käyttöön täytyy ottaa raskaampia, tunteisiin vetoavia aseita. Yksi tällainen on niputtaa teologi samaan nippuun pahojen liberaaliteologien kanssa. Päättelyketju menee siis jotenkin näin:

jotkut teologit ovat pahoja --> kaikki teologit ovat pahoja --> teologian opiskelu on pahasta

Mutta kuten alkuperäinen kirjoittaja jo totesi, on teologeja ja sitten on teologeja. Kaikki "maallikoiden" pelkoreaktiot eivät siis aina johdu siitä, että Raamattua muita pitempään ja perusteellisemmin tutkinut henkilö olisi väärässä.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Opin jotain uutta tänään, sillä suurin osa tuntemistani evankeelisista, koulutetuista teologeista ovat baptisti taustaisia. Tämän sanon kansainvälisestä näkökulmasta, koska kosketukseni suomalaiseen baptismiin on ohut ellei olematon.

Yleisesti ottaen tunnistan sekä aloittavassa artikkelissa että DrMarkin analyyttisessä kommentissa paljon suomalaiselle vapaakristillisyydelle tyypillistä ainesta. Haluaisin myös nostaan erään kysymyksen esiin. Johtuneeko kielteisyys teologiselle koulutukselle myös perinpohjaisesta laiskuudesta, mitä tulee teologisen asiantuntijuuden hankkimiseen? Teologian sisältöihin ja raamattutuntemuksen hankkimiseen nimittäin tarvitaan perselihaksia ja kipeitä niskoja lukuintensiivisyyden tähden - oli sitten kyse oppiarvosta tai hyvästä maalikkoasiantuntijuudesta.

Julle kirjoitti...

En usko, että kysymys on läheskään aina laiskuudesta. Joskus laiskuuden sijaan kysymys on priorisoinnista oman rajallisen ajan tai varsinaisten kiinnostuksen kohteiden puitteissa.

Monet voivat kipeyttää perselihaksensa (tai muut lihaksensa) yhtä intensiivisesti muiden kuin teologisten asioiden parissa.

Priorisoinnista (henkilökohtaisista arvostuksista) voisi juontua myös kielteisyys tai myönteisyys eri asioita/harrastuksia kohtaan, kuten esimerkiksi kuntoiluun, alkukieliin, eksegetiikkaan tai traktaattienjakoon.

Henkilökohtaiset arvostukset puolestaan voivat juontua persoonallisuuden eroista, erilaisista lahjoista tai vaikkapa kotitaustoista.

Petteri kirjoitti...

Tähän sopinee Lutherin kommentti teologeista: "A theologian is made, not by thinking or reading or speculating, but by living and dying and being damned".

BigLerowski kirjoitti...

Viime kädessä kaikki kiteytyy arvovaltaan ja arvottomuuden tunteeseen. Koulutettu teologi nähdään helposti uhkana, koska hänellä on risteävien käsitysten kanssa painiessa isommat lihakset.
Moni hengellisesti vastuuta kantava olisi halunnut kouluttautua eikä ole syystä tai toisesta voinut – haluaisi omata vankan osaamisen tuomaa auktoriteettia ja tuntee itsensä huonoksi koska sitä ei ole. Tietynlaisessa persoonassa tämä muuttuu defensiiviseksi käyttäytymiseksi: perustellaan omaa kouluttautumattomuutta jollain muulla kuin todellisilla syillä, vaikka ne olisivat ihan hyviäkin. Silloin astuu kuvaan koulutuskysymyksen hengellistäminen tyyliin “en ole saanut Herralta lupaa” tai “olen saanut opetukseni Pyhältä Hengeltä”.
MUTTA varmastikaan Jumala ei edellytä pitkällistä teologista koulutusta kaikilta ja Hän varmasti ohjaa vilpitöntä mieltä. Eikä vilpitön mieli minusta nostakaan piikkejään pystyyn, kun koulutuksesta on kysymys. Voimakkaasta “knee-jerk”-reaktiosta herää itselläni aina kysymys, että mistä on kysymys.
Esa: Suomalainen (valtavirta)baptismi on tosiaan enemmän helluntailaista kuin etelävaltiolaisbaptistista, enkä yllättyisi vaikka kirkkokunnan ulkopuolisessa baptismissa olisi jossain kulttimaisiakin piirteitä, sillä baptistien sitoutuminen Raamattuun saa monet hyvinkin erilaiset toimijat omaksumaan baptistin nimen.
p.s. Elokuun loppupuoliskolla pitäisi ajella pitkin Appalakkeja… sielläkin olisi mahdollisuuksia tutustua monenlaisiin baptisteihin ja helluntailaisiin.

sirkku kirjoitti...

Raamatulla on perusteltu ja oikeutettu mm. seuraavia asioita.

- diktaturia
- demokratia
- materialismi & hedonismi
- asketismi
- egosentrisyys
- itseinho
- naisviha & sukupuolistereotypiat
- miesviha & sukupuolistereotypiat
- sadismi
- masokismi
- separatismi
- fundamentalismi
- teokratismi (voiko sanan taivuttaa näin?)
- poliittinen vaikuttaminen
- politiikasta pidättäytyminen
- pakko kokea karismaattisia ekstaaseja
- pakko välttää karismaattisia ekstaaseja
- täysi kielto käyttää luovuutta (tanssi, teatteri, taiteet...)
- äärimmäinen kannustus käyttää luovuutta (tanssi, teatteri, taiteet...)
- holokausti, juutalaisten massamurha
- juutalaisten suojeleminen holokaustilta ja massamurhalta
- sota
- rauha
- tappaminen
- kuoleminen eli marttyyrius
- pasifismi ja aseistakieltäytyminen
- joistakin ruoka-aineista kieltäytyminen
- kaiken ruuan hyväksyminen
- kaikki pääsevät Taivaaseen
- vain meidän pieni piiri pääsee Taivaaseen
- predestinaatio
- vapaa tahto
- perisynti
- pelagiolaisuus ja sen semiversio
- kaikki kristilliset nominaatiot
- jälleensyntymä -ainakin Tampereen Aurinkotalon mukaan


Ihminen voi ilmeisesti päättää mitä vaan, perustella Raamatulla ja myydä ajatuksensa seuraajilleen "raamatullisena". Sitten tulee Raamattua opiskellut "teologi", joka pystyy haastamaan väitetyn raamatullisuuden. Konflikti ja kriisi on väistämätön ja se liittyy paitsi yllä todettuun arvovalta-asiaan, myös uskon perustukseen ja vilpittömään pelkoon "raamatullisuuden" hylätyksi tulemisesta (ainakin rivijäsenillä). TOSIN, jos seurakunnissa opetettaisiin ihmisille berealaisten asennetta, eivät pahasti vinossa olevat "raamatullisuudet" välttämättä edes pääsisi juurtumaan. Onneksi on raamattukouluja, joissa tuota asennetta vielä opetetaan ja saatetaan ihmisiä tietoisiksi omasta väistämättömästä teologin roolistaan.


Pölyn laskeuduttua on jäljellä kysymys: onko mitään sellaista, mitä Raamatulla voi perustella siten, ettei sitä voi perustella Raamatulla nurin? Jeesus kaiketikin tunsi ihmisluonnon kun tiivisti ytimen Matt 22:37-40. Miksiköhän "raamatullisuudet" niin usein rikkovat juuri tuota ydintä vastaan?



Kiitos, antoisa ja ihana kolumni ja siitä nousseita ajatuksia.

DrMark kirjoitti...

Esalle baptisteista:

Ehkä yksi syy siihen, että monet varsinkin pohjois-amerikkalaiset eksegeetit ovat baptistitaustaisia, on se, että jo pelkästään ns. "Etelän baptistit" muodostavat erittäin ison kirkkokunnan, puhumattakaan muista baptismin haaroista. "Baptistien" kirjavaan joukkoon Jenkkilässä mahtuukin kaikenlaista porukkaa, epäilyttävistä lahkosaarnaajista aina Billy Grahamiin ja teräviin eksegeettisiin ajattelijoihin asti.


Ja vielä mahdollisesta teologisesta laiskuudesta:

Tässä on varmaan useampi asia vaikuttamassa. Ensiksikin meiltä puuttuu terveen teologisen opiskelun kulttuuri ja positiiviset mallit. Yksisilmäisen on helppo ottaa ohjat autossa, jossa muut matkustajat ovat sokeita eikä kukaan ole kuullutkaan kaksisilmäisistä kuskeista. Miksi sivistää itseään, kun saarnaajaksi pääsee muutenkin? Sitä paitsi oma "ministry" tarjoaa paljon enemmän kiksejä kuin vuosien uuttera puurtaminen, jonka aikana saattaa kaiken lisäksi joutua ulos omalta teologiselta mukavuusvyöhykkeeltä. Tämä yhdistettynä teologian opiskelun tuomaan stigmaan karsii jo suurimman osan porukasta.

Toiseksi teologian opiskelu on - tai sen pitäisi olla - yhteisöllistä toimintaa. Joku voi kovasti haluta sivistää itseään, mutta se on aika vaikeaa yksin (varsinkin muun työn ohessa). Mitä asioita opiskella ja missä järjestyksessä? Mitä kirjoja lukea ja miksi? Kuka vastaa kysymyksiin, joita lukiessa herää, tai ainakin ohjaa etsimään vastauksia oikeasta suunnasta? Kuka antaa palautetta oppimisesta ja tarvittaessa auttaa oikaisemaan kurssia? Kuka tsemppaa silloin, kun itsekuri meinaa loppua tai jokin muu opiskeluun ja oppimiseen liittyvä ongelma iskee?

Varmaan näennäiseen "laiskuuteen" on muitakin syitä - kuten nuo Jullen esille tuomat vaikuttimet - mutta nämä kaksi lienevät kuitenkin vahvasti mukana monissa tapauksissa.

BigLerowski kirjoitti...

BTW, aloin tänä kesänä kerätä ajatuksiani blogiin oikeastaan tuosta BrMarkin mainitsemasta syystä: näiden asioiden pitäisi olla yhteisöllisesti pohdittavia. En ole tosin vielä mainostanut blogiani kellekään tai missään, lähinnä koonnut fiiliksiäni sinne koska on kiva kirjoittaa ne auki, mutta käykää kurkkaamassa ja kommentoimassa jos kiinnostaa.

porttis kirjoitti...

Hei,

Muutama lyhyt kommentti keskusteluun akateemisesta opiskelusta ja raamattukouluista.

Mielessäni vähän samoja ajatuksia kuin Drmarkilla. Olen opiskellut aikoinaan kolmivuotisen baptistien raamattukoulun 20 vuotta sitten ja nyt olen paria tenttiä vaille TM Helsingin yliopistosta.

Helsingin Yliopistossa ongelmallisinta opetus on juuri eksegetiikassa. Jeesus on monille opettajille puusepän poika Nasaretista ja Uuden Testamentin tekstit nähdään vain osana aikakautensa muuta kristillistä hartauskirjallisuutta. Myös Tuomaan evankeliumin tuominen rinnalle aitona evankeliumina sai minut näkemään punaista. Näkökulma ei sinänäsä ole väärä, kaikkea tulee tarkastella kriittisesti, mutta se ei ole ainoa tapa tarkastella Uutta Testamenttia.

Eksegetiikan opetuksessa viitataan jatkuvasti Raamatun epäjohdonmukaisuuteen ja teksteissä esiintyviin virheellisyyksiin. Näkökulma on kriittinen ja skeptinen (tein eksegetiikasta vain perusopinnot) Akateemisena näkökulmana ihan ok Raamattua voi lähestyä eri teorioiden kautta.Opiskelijat vaan yleisesti tuntuvat kunnioittavan proffien johtopäätöksiä ja luottavan ns. Jeesus-tutkimukseen.

Toinen ongelma Helsingin Yliopistossa on se, että 90% opettajista on luterilaisia ja koko koulutus tähtää luterilaisen kirkon pappien kouluttamiseen.

Jokainen tulkitsee Raamattua omasta viitekeyksestään käsin. Vaatii omaa perusteltua näkemystä vapaakristillisestä teologiasta, jotta ei jää kansankirkko vyörytyksen alle.

Herännäisyyden negatiiviset puolet vaikuttavat kaikkialla vahvasti ja siksi suhtaudutaan yleisesti aika negatiivisesti kokemuskristillisyyteen, jossa painotetaan henkilökohtaista uskoontuloa (poikkeuksiakin löytyy opettajista.)

Itselleni UT:n tekstikurssi ja analysointikurssi olivat silti kuitenkin positiivinen kokonaisuus. Kreikan kielen opetus oli erittäin hyvää ja perusteellista. Sain myös työkaluja kuinka käydä kiinni teksteihin.

Toinen ääripää ovat vapaakristilliset seminaarit silloin kun ne ovat enemmän ammatillisia kouluja, joissa opiskelijat yrittävät sisäistää valmiiksi pureksittuja opetuksia itseensä. Asioiden oma työstäminen jää vähemmälle. Sopiva määrä kritiikkiä ja itsekritiikkiä tekee hyvää myös saarnaaja/pastorikoulujen oppilaille.

Yliopistolla systemaattisen teologian laitos ja kirkkohistorian laitos ovat yllättävän konservatiivisia. Katolisuus kuitenkin yllättävän usein pilkistää opetuksesta.

Iso plussas oli perusteellinen opetus Suomen kirkkohistoriasta eri vaiheista. Se oli yksi parhaista kokonaisuuksista ja auttaa ymmärtämään suomalaista kristillisyyttä ja tätä päivää. Opetuksessa siinä käytiin läpi myös vaapaan kristillisyyden syntyä.

Opinnoissa on myös baptisteja (ja mutia vapaita seurakuntia) tukevia kokonaisuuksia. Kirkkohistorian aineopinnoisssa voi esim. keskittyä tenttimään myös kokonaisuuden, jossa käsitellään evankelikaaleja ja baptisteja (Martin Luther King Jr., Billy Graham, Southern Baptist conflicts, Evangelical history etc.)

Pastorin työssä minua yhä kuitenkin kantavat opetukset, joita sain nuorena raamattukoulussa. Monia silloin oppimiani "totuuksia" tai selityksiä olen myöhemmin hyljännyt, mutta seurakuntatyön lähtökohta voi olla vain usko Raamattuun Jumalan sanana ja Raamatun oppi uskovien seurakunnasta...

Julle kirjoitti...

Tuli tuosta edellisestä kommentista mieleen se, mitä olen usein sanonut joskus oppilaille ja muissakin tilanteissa julkisestikin.

Teologisten tiedekuntien siteeramien lähteiden ja tutkijoiden,(kuten esimerkiksi Räisäsen, tuon "pahamaineisen" suomalaisen eksegetiikan lippulaivan Euroopassa ;) tekemä eksegeettinen pohjatyö on arvokasta ja helpottaa "maallikkoteologien" hommaa huomattavasti - eli ei kannata hyviä ja faktuaalisia pohjia heittää sivuun vain sen takia, että ne tulevat tietystä teologiantrendikertsistä (esim. Helsinki) tai tietyltä kaverilta.

Hyvistä pohjista voi tehdä johtopäätöksiä, jotka ovat "uskonhenkisempiä" kuin perusagnostikkojen ja nykyhetken skandinaavisen "eettismoralistisen" suvaitsevaisuuskultin "uhrien" johtopäätökset omassa viitekehyksessään.

Itse uskon myös, että vapaiden suuntien omien "leikkikoulutuksien" omaavien on helpompi kiertää (jopa argumentointiin pystyen) edellä kirjoittaneenkin mainitsemat "tositeologian" karikot verrattuna ilman tällaista taustaa esim. Helsingin teologiseen tiedekuntaan hypänneiden.

BigLerowski kirjoitti...

Juu-u. Voimakkaasti tunnustuksellisen opetuksen ongelma on kritiikin puute, kun ryhmäkoheesio on tärkeämpää kuin totuuden etsiminen, ja voimakkaasti kriittisen koulutuksen ongelma on totuuden puute, kun dialektinen prosessi ei pysähdy koskaan. Minusta usko vaatii molemmat osatekijät perustuksekseen: pitää olla totuuksia, joihin uskoa, sekä kriittisyyttä, jotta voi uskoa kokematta uskottelevansa itselleen jotain.