Luomakunnan kohtalo Heprealaiskirjeessä

JOHDANTO

Aiemmassa postauksessani - arvoisa lukijani - kirjoitin kaikesta siitä, miten Ryan Juza perusteli kirjassaan The New Testament and the Future of the Cosmos näkemystä, jonka mukaan Uuden testamentin kirjoittajat ovat varsin yksimielisiä tämän luomakunnan kohtalosta. Tätä maailmaa ei suinkaan tuhota, vaan se tullaan uudistamaan. Tämän ja tulevan maailman välillä on sekä jatkuvuus että epäjatkuvuus, juuri samalla tavalla kuin Jeesuksen ylösnousemusruumiissa on jatkuvuus (se on sama) ja epäjatkuvuus (se on muuttunut). 

Tässä tekstissä haluan kuitenkin sukeltaa hieman syvemmin Heprealaiskirjeen sisältöön, koska sen teksti ei nopeasti luettuna näytä sopivan tähän suureen kehykseen. Onko tilanne siis se, että Heprealaiskirjeen ja muiden kirjoittajien välillä vallitsee ristiriita tässä asiassa? Vai tulisiko meidän sittenkin lukea Heprealaiskirjettä hitusen tarkemmin..? Juzan analyysin mukaan Heprealaiskirjeen kirjoittaja ei poikkea muiden kirjoittajien näkemyksestä, vaan hänkin edustaa katsontakantaa, jonka mukaan tämä luomakunta tullaan uudistamaan. Hyppäämme nyt itse kirjeeseen.

Poika on enkeleitä suurempi

Heprealaiskirje kuvaa Jeesusta enkeleita suurempana. Teema oli ajankohtainen ensimmäisellä vuosisadalla, mutta yhä tänään enkelit kiinnostavat monia ihmisiä ja kirjeen opetus on uudella tavalla ajankohtainen.

Kirja-arvio: The Israel of God

O. Palmer Robertson,
The Israel of God: Yesterday, Today, and Tomorrow
(Phillipsburg: P&R Publishing, 2000), 204 sivua.

Kirjoittaja on jo uransa loppupuolelle ehtinyt vanhempi tutkija, joka on opettanut ainakin kuudessa eri teologisessa seminaarissa kahdella eri mantereella ja ehtinyt myös toimia neljän eri seurakunnan pastorina. Hän on kirjoittanut useita kirjoja, joista ehkä akateemisesti kovatasoisin on NICOT-sarjan kommentaari Nahum, Habakkuk, and Zephaniah. VT:n profeettojen lisäksi Robertson liikkuu sujuvasti myös UT:n puolella, josta hän aikoinaan aloitti uransa. Taustaltaan hän on reformoitu liittoteologi.

Kirja lähestyy aihettaan ("Jumalan Israel") viidestä eri näkökulmasta ("its land, its people, its worship, its lifestyle, and its future", s. 2), joista jokaiselle on varattu yksi luku. Lisäksi oman lukunsa saavat Roomalaiskirjeen 11. luvun analyysi sekä kaikkien lukujen pohjalta nousevat, tiiviissä muodossa esitetyt loppupäätelmät.

Ensimmäinen luku käsittelee (luvattua) maata, alkaen vanhan liiton ajasta ja päättyen UT:n näkemykseen aiheesta. Eri tekstien pohjalta Robertson esittää, että maa oli lähinnä tulevien asioiden esikuva ja tyyppi, ei suinkaan lopullinen määränpää (Hepr. 11:16). "Pyhä" maa ja kaupunki olivat pyhiä vain siihen asti, kunnes Herran kirkkaus Hesekielin näyn mukaisesti jätti temppelin ja Jerusalem hävitettiin. Kirjoittaja analysoi tarkemmin myös näkyä kuolleista luista (Hes. 37) ja pyrkii osoittamaan, miksi vuonna 1948 syntynyttä Israelin valtiota ei voida pitää Hesekielin profetian (alku)toteutumana.

Uudessa liitossa maan käsite on laajentunut ja UT:n kirjoittajat puhuvatkin usein koko maapallosta yhden tietyn maa-alueen sijasta. Toisaalta myös taivaallinen Jerusalem on ottanut maallisen Jerusalemin paikan. Robertson onkin huolissaan siitä, että juutalaisille tarjotaan vanhan liiton varjoja ja esikuvia eikä uudessa liitossa tarjolla olevia parempia asioita: "How sad it would be if evangelical Christians who profess to love the Jewish people should become a primary tool in misdirecting their faith and expectation" (s. 31).

Luvussa kaksi kysytään, ketkä oikein kuuluvat "Jumalan Israeliin". Keskustelu lähtee liikkeelle siitä, että itse Abraham oli pakana ja että alusta asti pakanasta saattoi koska tahansa tulla juutalainen/israelilainen. Jopa juutalaisten eksegeettien mukaan (nykyään joissain piireissä tärkeäksi koettu) puhdasverisyys ei ollut mikään tavoite tai päämäärä - ympärileikkaus teki muukalaisesta israelilaisen.

Uuden testamentin osuutta käsitellessään Robertson korostaa, että "Jumalan Israel" pitää kyllä sisällään uskovat juutalaiset, mutta ei toisaalta sulje pois uskovia pakanoita. Hän käy myös lävitse Galatalaiskirjeen 6:16 viittauksen ja osoittaa, miksi kreikan sana και ei jakeen loppuosassa tarkoita "ja" vaan toimii epeksegeettisesti (kuten esim. KR -92 oikein kääntää). Paavali ei siis vedä mattoa oman argumenttinsa alta, vaan "Jumalan Israeliin" kuulumisessa on kyse vain siitä, että ihminen on luotu uudeksi.

Luvun lopussa kirjoittaja pohtii, millä ihmisryhmällä on oikeus Palestiinan maa-alueen hallintaan. Hänen mukaansa maan nykyisessä hallinnassa voivat Raamatun lupauksiin vedota korkeintaan vain ne, jotka uskovat Jumalan lähettämään messiaaseen ja toimivat maan haltuunotossa vanhurskaasti ja oikeudenmukaisesti. Mitä tulee kristittyihin, käytännössä heidän asenteenaan tulisi olla uskonnonvapauden ja oikeudenmukaisuuden puolustaminen alueella sekä väkivallan ja kostamisen täydellinen torjuminen.

Kolmannessa luvussa lähestytään Jumalan Israelin kultusta pitkälti Heprealaiskirjeen 7. luvun valossa. Robertson käy tekstiä huolellisesti läpi ja osoittaa, miksi uuden temppelin pystytys tai VT:n uhrijärjestelmään paluu on teologisesti täysin mahdotonta, nyt tai joskus tulevaisuudessa.

Neljännen luvun otsikko, "The Israel of God and Its Lifestyle" on ehkä hieman harhaanjohtava, sillä luku keskittyy erämaa-tematiikkaan sekä VT:ssa että UT:ssa. Kirjoittaja pyrkii osoittamaan, että UT:n aikana - ja edelleenkin - Jumalan kansan elämää hallitseva tai määrittävä paradigma on erämaavaellus. Emme ole vielä perillä eikä "kaikkien asioiden ennalleenasettamista" ole odotettavissa ennen kuin Jumalan valtakunta saa lopullisen täyttymyksensä. Tämä osaltaan selittää sitä, miksi UT:ssa "maan teologialla" ei ole samaa näkyvyyttä ja painoarvoa kuin VT:ssa.

Luvussa viisi keskitytään Jumalan valtakuntaan ja sen tulevaisuuteen. Robertson huomauttaa, että ensin pitää määritellä, mikä oikein on "Jumalan valtakunta". Samoin jos puhutaan "Israelista", niin pitää tietää, mistä puhutaan: onko kyseessä paikka, henkilö vai kansa, ja jos puhutaan kansasta, niin ketkä siihen oikein kuuluvat ja millä perusteella? Näihin kysymyksiin kirjoittaja vastaa käydessään läpi UT:n todistusta siitä, mikä on Jumalan valtakunta, mikä on sen tulevaisuus - ja miten "Israel" liittyy siihen.

Luvun herkullisimmat palat käsittelevät opetuslasten Israelia koskevaa kysymystä Jeesukselle Apostolien tekojen alussa (1:6) ja sitä, miten se tulisi ymmärtää erityisesti Luukkaan tuotannon valossa. Kirjoittaja analysoi myös muita UT:n tekstejä ja tulee mm. siihen johtopäätökseen, ettei dispensationalistien odottama Israelin messiaaninen valtio mahdu UT:n kirjoittajilla ajallisesti mihinkään väliin. Ainoan poikkeuksen tekee Ilmestyskirjan luku 20, jossa viitataan tuhatvuotiseen valtakuntaan, mutta tämän "ongelmakohdan" Robertson kohtaa turvautumalla amillennialistiseen tulkintaan (joka ei kylläkään olisi ollut lopputuloksen kannalta välttämätöntä).

Kuudennessa luvussa pureudutaan Roomalaiskirjeen 11. luvun ongelmiin. Robertsonin yksi avainpainotus on, että useimmiten me kysymme tulevaisuuteen liittyviä kysymyksiä, kun taas Paavali puhuu pääasiassa siitä, mitä juuri sillä hetkellä on tapahtumassa mm. hänen palvelutyönsä kautta ja kuinka juutalaiset ovat reagoineet evankeliumiin eri tavoin. Kirjoittajan pala palalta -analyysi auttaakin näkemään, kuinka montaa asiaa on tekstiä luettaessa pidetty itsestäänselvyytenä tai miten tietyt sanat ja fraasit ovat perustellusti tulkittavissa eri tavoin kuin on ajateltu. Analyysissaan hän ei edes turvaudu Roomalaiskirjeen kokonaisargumenttiin (tai Paavalin muuhun tuotantoon), vaan oikeastaan pelkästään luvun 11 avulla osoittaa, kuinka heikoissa kantimissa ajatus kaikkien juutalaisten viime hetken massakääntymisestä on. Lopuksi hän muistuttaa vielä, että koko luvussa ei joka tapauksessa ole minkäänlaista puhetta Israelin valtiosta tai sen maanpäällisen valtakunnan ennalleenasettamisesta, vaikka kyseistä tekstiä käytetään usein juuri näistä asioista keskusteltaessa.

Viimeisessä luvussa Robertson esittää joukon lyhyitä ja ytimekkäitä johtopäätöksiä aikaisempien lukujen pohjalta. Osaan voivat useimmat kristityistä teologisesta taustastaan riippumatta yhtyä, mutta jotkut loppulauselmista lienevät aika karvaita niille, jotka ovat nielaisseet dispensationalistisen koukun kohoineen päivineen. Tässä suhteessa ehdottomasti tylyin on lauselma #3: "It cannot be established from Scripture that the birth of the modern state of Israel is a prophetic precursor to the mass conversion of Jewish people" (s. 194).

Kirjasta on helppo löytää hyvää sanottavaa. Ensiksikin se käsittelee yksien kansien välissä monia kiinnostavaa teemaa eri näkökulmista. Usein samat asiat voi joutua keräämään monesta eri lähteestä. Kirja on myös hyvin helppolukuinen - lukijan ei tarvitse olla eksegeetti pysyäkseen kyydissä ja ymmärtääkseen esitetyt argumentit ja niiden perustelut. Toisaalta vaikka kirjaa ei olekaan kirjoitettu tutkijoita varten - joille suurin osa materiaalista ja esitetyistä tulkinnoista on varmasti tuttua - tuli Heprealaiskirjeen, Apostolien tekojen ja Roomalaiskirjeen analyyseissa muutama uusi ajatus ainakin tälle tutkijalle.

Ansioistaan huolimatta kirjassa oli myös joitakin puutteita. Kustannustoimittajalle oli ilmeisesti sattunut vähän huonompi päivä, sillä yhdessä alaviitteessa maamme pääkaupungista oli tullut "Helsinke", leipätekstiin oli yhdellä sivulla eksynyt sama tekstipätkä kahteen kertaan ja kreikan translitterointikin oli kauttaaltaan puutteellisesti tehty. Sen sijaan kirjoittajan omaan piikkiin voitanee pistää se, että perinteisen Yahweh-nimen sijasta käytettiin ilmaisua "Covenant Lord", mikä ärsytti jonkin verran kirjassa, jossa muutenkin toistettiin sanaa "covenant" liian usein. (Liekö kysymyksessä liittoteologien lempisana?) Nämä voidaan kuitenkin vielä laskea toisarvoisiksi ongelmiksi.

Kirjan ainoa todellinen miinus oli se, että siinä ei ollut hyödynnetty aiheeseen liittyvää tutkimusta riittävästi. Tämä näkyi kahdella eri tavalla. Ensiksikin käytetyistä lähteistä iso osa oli luvattoman vanhoja ja jopa tarkoitukseen sopimattomia. Jos kirja oli kirjoitettu pastoreille ja maallikoille, niin kuinka moni heistä kaivaa kirjastostaan esiin jonkun 1800-luvulla kirjoitetun kommentaarin tai vaikkapa Aarre Lauhan kirjan Die Geschichtsmotive in den alttestamentlichen Psalmen vuodelta 1945? Robertson on ilmeisesti kirjoittanut osan materiaalista kauan aikaa sitten, mutta monessa kohdassa olisi lähteeksi löytynyt uudempia ja tunnetumpia teoksia, jotka olisivat olleet paremmin avuksi tämän päivän lukijalle. (Mainittakoon myös, että kirjasta puuttuu sekä että lista viittauksista eri kirjoittajiin.)

Toiseksi kirjoittaja olisi voinut tehdä pääteesistään huomattavasti vakuuttavamman, jos hän olisi käyttänyt hyväkseen kaikkea sitä, mitä UT:n tutkijat ovat viime vuosikymmeninä kirjoittaneet Israelista, seurakunnasta, VT:n ja UT:n välisestä suhteesta, profeetallisten tekstien tulkinnasta, jne. Esimerkiksi monet evankeliumitutkijat korostavat, kuinka Jeesus omassa elämässään ja palvelutyössään astuu ikään kuin Israelin saappaisiin ja täydellisenä israelilaisena - todellisena Israelina, Jumalan poikana - tekee kansansa yksittäisenä edustajana sen, mihin koko kansa oli kutsuttu mutta mihin se ei kyennyt. Edelleen, monet UT:n kirjoittajat soveltavat pakanoiden ja juutalaisten muodostamaan joukkoon termejä ja tekstejä, jotka olivat VT:ssa varattu vain Israelille ja/tai juutalaisille. Näiden ja muiden asioiden huomiointi ja analysointi olisi tuonut kirjalle selkeästi lisäarvoa.

Miinuksistaan huolimatta kokonaisvaikutelma kirjasta jää selvästi plussan puolelle. The Israel of God on lyhyt ja ytimekäs oppimäärä niille, jotka haluavat tietää, mitä UT opettaa Israelista. Kirjaa voidaankin suositella erityisesti niille, joiden raamatullinen Israel-dieetti on tähän mennessä koostunut pääasiassa vanhatestamentillisista aineksista, mutta joiden olisi kokonaisvaltaisen ravinnonsaannin turvaamiseksi hyvä tutustua paremmin myös UT:n keittiöön ja sen uudistuneisiin makuihin.

Korvausteologia, osa I

Koska aina välillä kuulee puhuttavan “korvausteologiasta” – ja ajoittain jopa tarjotaan omillekin harteille ”korvausteologin” viittaa – päätin selvittää, mistä aiheessa oikeasti on kyse. Kävin lävitse useita satoja asiaa käsitteleviä kirjallisia lähteitä ja keräsin tähän joitakin löydöksiä:

”Korvausteologia” (engl. replacement theology) on negatiivisen latauksen sisältävä teoreettinen oppirakennelma, johon oikeastaan kukaan ei tunnusta syyllistyvänsä mutta josta helposti syytetään muita. Kyseessä ei siis ole mikään argumentti, vaan sana toimii lähinnä leimakirveenä, jonka heiluttaja pyrkii saamaan lukijan sympatiat omalle puolelleen.

Ilmiön virallinen, akateemisissa piireissä käytetty termi on ”supersessionismi” (engl. supersessionism tai supercessionism), joka ei ole juurikaan sen paremmassa maineessa. Se, mitä termillä varsinaisesti tarkoitetaan, riippuu käyttäjästä ja asiayhteydestä.

Eksegeettisissä piireissä termiä käytetään usein kuvaamaan Paavalin, Johanneksen ja Matteuksen asennetta, Heprealaiskirjeen kirjoittajasta puhumattakaan. Erityisesti monien juutalaisten eksegeettien ja kirjoittajien mielestä nämä kirjoitukset ovat pahemman luokan supersessionismia tai ”korvausteologiaa”, yrittäen esittää Jeesusta ja hänen seuraajiaan jotenkin VT:n kirjoitusten ja Jeesuksen ajan judaismin oikeana ja todellisena jatkeena. Myös monet kristityt eksegeetit kokevat nämä tekstit kiusallisina ja ovat valmiita myöntämään, että tällaisia antisemitistisiä vivahteita UT:sta todellakin löytyy, mutta kehottavat samaan hengenvetoon asettamaan ne kyseenalaisiksi. Jotkut ovat tosin huomauttaneet, että teksteissä näkyvä supersessionismi ja antisemitismi ovat pikemminkin holokaustin jälkeisen kollektiivisen syyllisyyden seurausta – ja siten tulkitsijoiden omissa silmissä – kuin alkuperäisten juutalaisten kirjoittajien heijastamia asenteita.

Myöskään kirkkoisät eivät pääse helpolla, vaan supersessionismi yhdistetään useisiin johtaviin kristillisiin vaikuttajiin jo toisen vuosisadan alusta lähtien: mm. Justinos Marttyyri, Ireneus, Origenes, Augustinos, jne. ovat saaneet jälkikäteen ”korvausteologi”-leiman otsaansa. Tosin heidänkin tulkintansa UT:sta vaihtelevat. Ajoittain kirkkoisien supersessionismi jopa muistuttaa tämän päivän dispensationalismia. Esim. Childs syyttää Justinosta "äärimmäisestä supersessionismista", koska Justinos näkee juutalaiset ja kristityt kahtena eri ”kansana” ja ryhmänä, toinen ”lihasta ja verestä” syntyneenä, toinen puolestaan ”uskosta ja Hengestä”.

Mielenkiintoista on sekin, että osa nykypäivän tutkijoista näkee supersessionismin korvanneen VT:n UT:lla, kun taas toiset näkevät, että VT tuli aikoinaan UT:n rinnalle osaksi kristittyjen kaanonia nimenomaan ”korvausteologian” vaikutuksesta. Ei siis ole yksimielisyyttä siitä, onko kristittyjen väitetty supersessionismi ollut VT:lle hyväksi vai pahaksi.

Kirjallisuudessa supersessionismilla on monet kasvot. Alla olevasta esimerkinomaisesta listasta voit katsoa, oletko syyllistynyt ”korvausteologiaan”:

• Se on natsismia ja fasismia pahimmillaan – ”ugly and brutal”, ”classical hatred of Jews” – ja syy holokaustiin.
• Sitä on sellainen raamatuntulkinta, jonka mukaan VT:n laki on Kristuksen tulon myötä hylätty tai ei ole enää voimassa.
• Sitä ovat nimitykset ”Vanha Testamentti” ja ”Uusi Testamentti”; niiden sijasta pitäisi käyttää esim. termejä ”juutalainen testamentti” ja ”kristillinen testamentti”.
• Sitä on ajattelu, jonka mukaan judaismin uskonnolliset rituaalit eivät enää ole voimassa.
• Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan judaismi ei ole yksi, kristinuskon kanssa vaihtoehtoinen tapa tulla saman Jumalan luo, vaan pelastuakseen juutalaistenkin pitää kääntyä ja hyväksyä Jeesus messiaanaan.
• Sitä on sellainen lähestymistapa, jonka mukaan Jeesusta seuraavat juutalaiset olivat (ja ovat) oikeassa suhteessa Jahveen – eivät suinkaan fariseukset, saddukeukset, Qumranin yhdyskunta tai joko muu judaismin haara, olipa sitten kyseessä ensimmäisen tai tämän vuosisadan juutalaisuus.
• Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan etniseltä alkuperältään ei-juutalaiset ihmiset ovat täysin syrjäyttäneet etniset juutalaiset, joilla ei ole enää mitään mahdollisuutta pelastua.
• Sitä on kaikki sellainen teologia, joka jotenkin asettaa kyseenalaiseksi perinteisen dispensationalismin tulkinnan kulmakivet: Jumalalla on kaksi eri kansaa ja kaksi eri suunnitelmaa; kristityt päätyvät taivaaseen ja juutalaisten aika (yhdessä VT:n profetioiden toteutumisen kanssa) tulee tuhatvuotisessa valtakunnassa maan päällä, vaikka nykyinen Israelin valtio nähdään jo tulevien tapahtumien esimakuna.

Akateemisessa tutkimuksessa halutaan tänä päivänä ottaa etäisyyttä supersessionismiin, mutta kuten yllä nähdään, sen torjuessaan ihmiset torjuvat (ja samalla vastaavasti hyväksyvät) erilaisia asioita. Dispensationalistiset konservatiivit ovat kärkkäitä asettumaan anti-supersessionismin puolelle, mutta hyvin usein se pitää sisällään nimenomaan sen, että judaismin tämän päivän eri haarat (eli juutalainen, ei-kristillinen uskonnonharjoitus) ovat hyväksyttäviä reittejä samaan päämäärään kuin mihin kristittyjen mielestä päästään vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Useimmille termiä käyttäville supersessionismin torjuminen ei siis suinkaan merkitse perinteisen dispensationalismin hyväksyntää, vaan ainoastaan Jeesuksen ja kristinuskon erityislaatuisuuden kyseenalaistamista.

Kirjoitelman toisessa osassa käsittelen asiaa oman teologisen ymmärrykseni pohjalta, ja viimeisessä osassa teen yhteenvedon käydystä keskustelusta.

 

EDIT 24.5.2021 & 20.7.2022:
Koska tämä aihe jaksaa puhuttaa vuodesta toiseen, niin lisätään pari linkkiä, jotka liittyvät aiheesta käytävään laajempaan keskusteluun:

Does the modern State of Israel fulfil biblical prophecy?

Does 'Israel' have a divine right to the land?

Theology of the Land from a Palestinian Perspective

EDIT 12.9.2024:
Keskusteluun tuo aivan uusia ulottuvuuksia Jason Staplesin keväällä 2024 ilmestynyt kirja:

Paul and the Resurrection of Israel: Jews, Former Gentiles, Israelites

Kirja pohjautuu osin hänen aiemmalle tutkimukselleen:

The Idea of Israel in Second Temple Judaism: A New Theory of People, Exile, and Israelite Identity

 

Todd Bentleyn sanoma hämmentää

Floridan Lakelandista on levinnyt maailmalle GodTv:n ja Internetin välityksellä "Healing Outpouring Revival" niin kuin Todd Bentley tätä liikehdintää kutsuu. Ottamatta kantaa siihen, mitä Lakelandissa tapahtuu, Todd Bentleyn sanoma hämmentää. Luettuani useita Bentleyn "opetuksia" ja katsottuani hänen videoitansa törmään alituisesti nimiin Bob Jones, Emma, "Winds of Changes", "Angel of Financies" ja monia muita "yliluonnollisiin olentoihin" liittyviä nimityksiä. Tässä poimintojani siitä, mikä minua Bentleyssä hämmentää. 1) Bentley väittää, että Heprealaiskirjeen kirjoitti Paavali yhdessä patriarkka Aabrahamin kanssa. Tämän tiedon hän väitti saaneensa ilmestyksen välityksellä. (Lähde: "Face to Face Encounter, Todd Bentley, part 2/3). On mielenkiitoista, että Paavali olisi ottanut yhteyden kuolleeseen, jonka hänen uskonsa kielsi. 2) Hän tulkitsee lausekkeen "kirkkautesi aarteet" (Fil. 4:19) seuraavan rukouksen avulla: "Astun esirukoukseen ja tulen enkeleiden työtovereiksi kysyen Isältä enkeleitä, jota ovat asetettu kerämään minulle rahaa: 'Isä, anna minulle juuri nyt taivaallisia enkeleitä, jotka on asettu kerämään minulle rahaa ja vaurautta. Ja anna noiden enkeleiden vapautua minun puolestani. Anna heidän mennä maan neljälle nurkalle ja kerätä minulle rahaa. Anna heidän, minun työtovereideni, kerätä ne." ( "I go into intercession and become a partner with the angels by petitioning the Father for the angels that are assigned to getting me money: "Father, give me the angels in heaven right now that are assigned to get me money and wealth. And let those angels be released on my behalf. Let them go into the four corners of the earth and gather me money. Let them gather my partners." (Lähde: "Angelic Hosts, Todd Bentley, part 3/3). 3) Hän väittää Emma nimisen enkelin ilmestyneen ja lisänneen aktiivisuuttaan parantamisien puolesta Lakelandissa. Minua tässä hämmentää Bentleyn sanomassa muutamat asiat: Ensiksi, Uudessa testamentissa Jeesuksen sovintotyön tähden ihmisillä on mahdollisuus kokea Jumalan läsnäolo suoraan ilman välittäjäolentoja (vrt. 2. Kor 3). Miksi tyytyä Bentleyn tavoin huonompaan vaihtoehtoon eli enkeleihin, kun Pyhän Hengen läsnäolo on itse Jumalan läsnäoloa? Armolahjatkin (Hengen lahjat) on kuvattu Jumalan suoraksi toimminnaksi seurakunnan rakennukseksi ilman enkeleiden tai muiden välittäjäolentojen väliintuloa. Toiseksi, Bentley painottaa enkelioppia niin radikaalisti, etten muista kenenkään tehneen näin tunnetussa kirkkohistoriassa. Lisäksi hänen opetuksilleen on mahdotonta löytää tukea Raamatusta. Kolmanneksi, Bentleyn väite lisäilmestyksestä kuten Heprealaiskirjeen kohdalla on nähtävä jo lähelle harhaoppia. Fresh Fire Ministries uskontunnustuksessa on artikla "Further Revelation", joka on asetettu Sanan rinnalle. (Artikla 12). Bentley opettaa profetaalisuudesta, profetian enkeleistä yms. siihen tapaan, että olen hämmentynyt. Neljänneksi...voit lisätä huomioitasi keskusteluosastolle.

Heprealaiskirjeen vastaanottaja I

Olen alkavan kesäloman kunniaksi päättänyt syventyä yhteen Raamatun kirjaan lähemmin. Kreikan kieleni parantamiseksi valitsin Heprealaiskirjeen johtuen sen parhaasta kirjakielisestä ilmaisusta. Tässä kirjoitussarjassa nostan esiin joitakin muistiinpanomaisesti kirjoitettuja juttuja koskien Heprealaiskirjettä. Ensimmäisenä on vuorassa tyypillisimmät argumentit siitä, että Heprealaiskirjeen vastaanottaja olivat pakanakristittyjä. Olkaa ystävällisiä ja kritikoikaa. Omaa kantaani en ole muodostanut vielä, joten haluan ajatella evidenssin läpi keskustellen muiden kanssa. ----

Heprealaiskirjeen vastaanottajat

Kysymys Heprealaiskirjeen vastaanottajista jakaa asiaan perehtyneet useaan leiriin. Kirjeen kreikankielinen otsake ”heprealaisille” ei ole tekstikriittisistä syistä autenttinen, eikä saisi hallita meidän ajatuksiamme kirjeen vastaanottajista. Todennäköisesti se lisättiin kirjeeseen kertoakseen myöhäisen kopioitsijan käsityksen joko kirjeen sisällöstä tai sen vastaanottajista.

Jos kirjeen sisältö on osoitettu juutalaiskristityille, on todettava, että kirje toistaa kurinalaisemmin Vanhan testamentin kirjallista sisältöä kuin mikään muu Uuden testamentin kirjoitus. Kirje on hyvää kirjakieltä ja viitteet Vanhaan testamenttiin on johdettu Septuagintasta. Muutoin kirjeen kieli ei ole septuagintamainen, vaan vastaa klassisen kreikan tyyliä.

Koska alkuseurakunnan Raamattu oli Septuaginta ja alkuseurakunnan piiriin tuli nopeasti lukutaitoisia ja koulutettuja pakanoita, on mahdollista, että he omaksuivat nopeasti tiedon kirjallisesti leeviläisestä pappiskoodista Vanhasta testamentista. Jo apostolisista isistä luemme, kuinka nopeasti Pyhän Kirjan kieli muokkasi pakanakristittyjen kieltä ilman, että he olisivat luopuneet hyvästä kreikankielen ilmaisuista. F. F. Bruce toteaakin, että kirjeen sisältö ei heijasta historiallisesti ensimmäisen vuosisadan Jerusalemin temppelin uhrikäytäntöjä, vaan kirjeen sisältö riippuu täysin Vanhan testamentin kirjallisesta tuntemisesta. Sen kirjoittamiseen ei tarvittu matkaa Jerusalemiin ja tutustumista temppelin käytäntöihin ennen vuotta 70 jKr.

Kirjeen kirjoittaja kuvaa vastaanottajien olleen vaarassa ”luopua elävästä Jumalasta” (3:12) ja vaipua takaisin tilaan, joka oli ennen ”uskon perustuksen laskemista ja parannusta kuolleista teoista” (6:1). Jos vastaanottajat olisivat luopuneet Kristuksesta ja palanneet takaisin juutalaisuuteen, he olisivat silti jatkaneet elävän Jumalan palvelemista, juutalaisessa yhteydessä. Lisäksi sanaparia ”kuolleet teot”, joista kirjeen vastaanottajien omatunto puhdistettiin Jeesuksen verellä (9:14) viittaa muussa juutalaisessa kirjallisuudessa pakanoiden tekoihin. Näiden perusteiden nojalla on mahdollista, että kirje osoitettiin niille, jotka olivat luisumassa takaisin pakanuuteen.

Arvioni: Edellä esitetty evidenssi on mielekkäästi tulkittu. Pakanahypoteesi pysyy kasassa. Erityisen tärkeä näkökohta on se, että Heprealaiskirje ei kuvaa toisen juutalaisen valtakunnan temppelikäytänteitä, vaan on kirjallisesti riippuvainen leeviläisestä pappiskoodista, jota ei enää harjoitettu Jerusalemissa. On siis mahdollista, että kirjeen kirjoittaja ja vastaanottajat eivät olleet käyneet koskaan Jerusalemissa.