Maan teologia 3: Viimeiset teesit

Tämä on kolmas osa maan teologiaa käsittelevää kirjoitusta, joka pohtii Israel-teologiaa arvioiden samalla kuluneena vuonna julkaistua teosta The Land Cries Out: Theology of the Land in the Israeli-Palestinian Context.

KRISTUS ON LAIN LOPPU JA VT:N TÄYTTYMYS – MUTTA MITÄ SE TARKOITTAA?

Kirjan lopussa Uuden testamentin professori Peter Walker tekee kokoavia huomioita keskustelusta. Uusi testamentti osoittaa, että Israelin Messiaana Jeesus tuli täyttämään Abrahamille ja Daavidille tehdyt liitot. Keskeinen ongelma liittyy kuitenkin siihen, mitä ”täyttäminen” tarkoittaa. Ovatko liitot ja lupaukset entisellä tavallaan voimassa senkin jälkeen, kun Jeesus on täyttänyt ne? Vai täyttääkö Jeesus liitot tavalla, joka tuo lupausten alkuperäisen, ”kirjaimellis-konkreettisen” muodon päätökseensä, ja liitot toteutuvat nyt hieman eri tavalla kuin Vt:n alkuperäisestä näkökulmasta saattoi odottaa?

Kommenttipalsta: Ensin usko, sitten kaste

Esa Hyvönen kirjoitti artikkelissaan "Ensin usko, sitten kaste" (RV-lehti 45), että

"UT:n esimerkkien valossa kastetta edeltää evankeliumin julistaminen, uskon syntyminen ja parannuksen teko. - - Kristillisen elämän alkuun liittyvät pelastuksen lahjat, kuten vanhurskauttaminen tai Pyhän Hengen osallisuus, vastaanotetaan "uskossa kuulemisen" kautta. Raamatussa kasteen ei siis voida nähdä välittävän pelastuksen lahjoja. Perustellumpaa on ajatella, että kaste vahvistaa ja tunnustaa näiden lahjojen jo olemassa olevan merktiyksen. Näin kaste itsessään ei pelasta, vaan toimii uskontunnustuksena jo tapahtuneesta."

Liberaaliteologian allikko helluntaiherätyksessä

Juha Ahvio on kirjoittanut vastineen RV:ssä ja Eksegeettisellä safarilla kirjoittamiini kirja-arvosteluihin. Vastine on sujuvasti ja viihdyttävästi (enkä tarkoita tällä sarkastisesti koomista) kirjoitettu ja avaa toivottavasti maailmaa hyödyttävän keskustelun aiheesta liberaaliteologia ja Suomen Siion.

En lähde yksilöidysti vastaamaan vastineen jokaiseen teesiin ja kommenttiin. Ahvion pamfletti oli kirjoitettu på pamfletiska ja minä vastasin på pamfletiska. Kun tästä tyylilajista siirrytään till dialogiska, on tehtävä kiteytyksiä ja keskityttävä pääkohtiin. Kokemus on osoittanut, että liian moniteesisen keskustelun käyminen hajoaa käsiin. Muista kohdista voidaan keskustella eri foorumeilla sitä mukaan, kun ne koetaan tarpeelliseksi. Kommentoin tässä siis lähinnä ongelman ydintä eli sitä osiota, johon Ahvio tarttuu kirjoittaessaan:

Kommenttipalsta: Esa Hyvösen Foibe-tulkinta

Esa Hyvönen kirjoittaa Ristin Voiton mielipiteet-palstalla (RV 2/2012) seuraavasti: "Paavali käskee Timoteus-kirjeessä, että seurakuntapalvelijan tulee olla yhden vaimon mies (1 Tim. 3:12), mutta vastoin tätä käskyä hän suosittelee Roomalaiskirjeessä (Room. 16:1) Rooman seurakunnalle Kenkrean seurakunnan naispuolista seurakuntapalvelijaa Foibea. Miksi Paavali sitoo Efeson seurakunnan kohdalla sekä vanhimman että seurakuntapalvelijan tehtävän sukupuoleen, mutta Roomassa ja Kenkreassa sama asia näyttäytyy aivan toisessa valossa?"

Israel-teologia?

RV-lehden (2011/47) mukaan Suomen Helluntaikirkon tulevaisuusfoorumissa hiottiin hiljattain mm. "Israel-teologiaa". Itse en paikalla ollut, mutta olisin kiinnostunut kuulemaan Esalta tai joltakulta muulta paikalla olleelta, minkälaisia teologis-eksegeettisiä lähestymistapoja tuohon aiheeseen tilaisuudessa otettiin. Jo aiheen otsikko nimittäin herättää kaikenlaisia kysymyksiä esimerkiksi siitä, mikä "Israel" tuossa on kyseessä:

Kommenttipalsta: Kristillinen näkemys avioeron perusteista

RV-lehden numerossa 46 (17.11.2010) on Esa Hyvösen opetuskirjoitus "Kristillinen näkemys avioerojen perusteista: Tapauskohtaista arviointia Raamatun hengessä". Artikkelissa luodataan eri näkemyksiä avioerosta: VT:n laki (sallittu tietyissä olosuhteissa), Jeesuksen kanta (vain uskottomuus kelpaa syyksi) ja Paavalin mielipide (jos uskosta osaton puoli haluaa avioeron, antaa hänen tehdä niin). Lopuksi Hyvönen esittää, että Raamatun opetusta voidaan nykypäivänä soveltaa niin, että annetaan "Raamatun hengen valaiseman järjen" päättää, milloin on sallittua ottaa puolisostaan ero. Esimerkiksi uskottomuus on edelleen helppo tapaus, mutta päihderiippuvuus tai kommunikaatio-ongelmat vaativat jo enemmän pohtimista.

Kommenttipalsta: Aarrekätkö nimeltä Qumran

Uusimmassa RV-lehdessä (nro. 40, 6.10.2010) Matti Kankaanniemi kertoo lukijoille hieman Qumranin alueelta löydetyistä kirjakääröistä ja niiden merkityksestä Raamatun tutkimukselle. Kuolleenmeren kirjakääröjen perusteella on tultu mm. sellaisiin johtopäätöksiin, että Johanneksen evankeliumi ei olekaan sellainen gnostilaisväritteinen kirja kuin joskus luultiin, tai että meille säilyneet Vt:n tekstit ovatkin selvinneet pitkästä kopiointiprosessista hämmästyttävän hyvin.

RV:n mielipidepalstalla tunnetaan heikosti tekstikritiikkiä

Tämän päiväisessä RV:n julkaisussa (RV 10) sekä Juha Ketola että Martti Ahvenainen sivusivat Uuden testamentin tekstikritiikkiä. Molempien kannanotoista syntyy vaikutelma asiantuntijuudesta, vaikka heidän esittämänsä lähtökohdat ovat faktuaalisesti vääriä.

Ketola toteaa virheellisesti, että Uuden testamentin käsikirjoituksissa on 0,5 % eroavaisuus, jota tekstikritiikki tutkii. Eroavaisuus prosentti on huikeasti suurempi. Riippuen tilastointitavasta liikumme lähes 10-15 % lukemissa, ehkä jopa korkeammissa luvuissa. Eklektiset tekstikritiikot (Nestle-Aland-Metzger-Fee-traditio) kuitenkin puoltavat optimistista näkemystä, että heidän metodillaan vain 0,5-2,0 % tekstikriittisistä varianteista jäävät ratkaisematta tai on ratkaisevalla tavalla ongelmallista pitää hankittuja tuloksia varmoina. Useat tekstikriitikot pitävät tätä liian optimaalisena lopputuloksena.

Ketola toteaa "pyhien Kirjoitusten todistettavuus on suurempi kuin minkään muun antiikin ajan tuotteen". Tämä lauselma ei perustu faktoihin. On totta, että Uuden testamentin kopiomääriä löytyy huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Aristoteleen teoksista jääneitä kopioita. Mutta suurimäärä voi todistaa myös vastakkaiseen suuntaan. Miksi on mahdollista, että variaatioiden määrä vaihtelee käsikirjoituksesta toiseen?

Vanhan testamentin osalta Ketola ei oikein tiedä mistä puhuu. Aikaisin, täysin hepreankielinen, käsikirjoituskokoelma on vasta vuodelta 900 jKr, mikä taas on samalla todistettavuuden tasolla tilastollisesti kuin vaikka Platonin teokset.

Martti Ahvenainen käsittelee tekstikritiikiä seuraavasti:

Sama koskee Uuden testamentin tekstejä. Nykyiset Nestle-Alandin kokoamat Uuden testamentin kreikankieliset tekstit, joihin useimmat nykyiset UT:n käännökset nojautuvat, eivät ole sataprosenttisesti identtisiä vanhojen bysanttilaisten tekstien kanssa. (RV 10 s. 10)

Ahvenainen välittää tässä monta vääristynyttä kuvaa UT:n tekstikritiikistä.

Ensiksi bysanttilainen teksti perhe ei ole identtinen edes itsensä kanssa, joten vastavaa identtisyyttä ei voida vaatia koko käsikirjoitusmerta ajatellen. Tämä harha syntyy pääasiassa King James Version-käännöksen luomasta illuusiosta, joka perustuu Erasmus rotterdamilaisen tekstikriittisiä valintoja täynnä olevan bysanttilaiseen tekstiin. Tämän tunnustuvat bysanttilaiset tekstikriitikot.

Toiseksi Nestle-Alandin perusta on luotu 300-400-luvuille jKr. ajoitettaviin käsikirjoituksiin lisäksi niitä on verrattu aikaisempiin papyruslöytyihin. Bysanttilainen esiteksti on vasta viidenneltä vuosisadalta ja niiden kultakausi 600-1100 jKr.

Kolmanneksi nykyiset käännökset perustuvat välttämättömään tekstikriittiseen prosessiin, sillä kuten edellä mainitaan Uudessa testamentissa vaihteluvälillä 10-15 % ei ole olemassa jotakin täydellistä alkutekstiä, vaan välttämättömyys tutkia mitkä variantit ovat mahdollisesti oikeita.

Raamattunäkemyskeskustelussa on ikävää, että faktoja pyöristellään oman näkemyksen eduksi. Minusta tekstikritiikki on uskon harjoittamiselle myönteinen haaste, sillä tämän ilmiön tunnustaminen pitäisi johtaa tarkkaan Raamatun tutkimustyöhön, joka avaa parhaimillaan Raamatun sanomaa.

Ääniä savun keskeltä

”ÄÄNIÄ SAVUN KESKELTÄ” – TYRWÄÄLÄISEN LAHKOSAARNAAJAN HÄTKÄHDYTTÄVÄT VIIME HETKEN PALJASTUKSET INKVISITIOROVION HEHKUN KESKELTÄ USKOMATTOMASTA SALALIITOSTA AJAA KELLUVA HELLUNTAILIIKE HENGELLISEEN NATO-JÄSENYYTEEN

Alkusanat
Käytän hyväkseni netin suomia mahdollisuuksia ja vastaan pohdiskellen RV-artikkelieni ensimmäistä osaa koskevaan kritiikkiin. Ajoittain teksti on varmasti vaikeaa ja käytetyt sanat outoja mutta ne voi hypätä yli ja lukea esimerkiksi vain luvun Teudas – Kaikkien väärinymmärrysten äiti. Eksegeettinen safari on eksegeettien blogi ja siellä käytetään heidän (eli meidän) slangiaan. Tässä ei ole kysymyksessä hyökkäys Juha Ketolaa vastaan ja toivon, ettei sitä sellaiseksi tulkita. Arvostan Juhaa saarnaajana, joka elää aidosti opetuksensa mukaisesti ja pidän hänestä myös ihmisenä. Tämä ei muuten ole mitään kaanaankielistä kohteliaisuussoopaa vaan ihan totta. Meillä on näkemyseroja Israelin valtion rajapyykkien paikoista ja siinä missä Juha puhuu kovalla äänellä vahvoja ilmauksia, minä uuvutan lukijat ja kuulijat sosiologisella ja varmasti monen mielestä ylimielisellä pyörittelyllä ja loukkaan helluntaisarkasmilla herkimpien tuntoja. Eräs ystävällinen rouva sanoi minulle eilen saarnan jälkeen I Borgå, että ”sinulla on ihan oma paikkasi helluntaiherätyksessä”. Samaa totean omalta puoleltani Juhalle.

Kommenttipalsta: Raamatun arvovalta perustuu Kristukseen

Tämän viikon RV-lehdessä (nro. 8, 24.2.2010) on jälleen Matti Kankaanniemen kirjoitus, jossa luotaillaan Raamatun asemaa ja sen arvovaltaa kristityn elämässä. Lähestymistapa on tällä kertaa sellainen, että toimitukseen tuskin tulee runsaasti tilausten peruutuksia. Toisaalta kirjoituksessa on muutama pointti, jotka toivottavasti antavat ajattelun aihetta myös niille, jotka vain "lukevat Raamattua yksinkertaisesti niin kuin se on kirjoitettu" ja siten kyseenalaistavat kaikkien muiden tulkinnat.

Kommenttipalsta: Sanan arvovalta ei kaadu epätarkkuuksiin

RV-lehden numerossa 6 (10.2.2010) ilmestyi Raamatun erehtymättömyyttä ja arvovaltaa tarkastelevan juttusarjan ensimmäinen osa, Matti Kankaanniemen "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" [sic]. Artikkelissa Matti esittelee Raamatun rosoisuutta ja ottaa kantaa mm. Chicagossa vuonna 1978 laadittuun Raamatun virheettömyysjulistukseen.

Kirjoitus herättelee eittämättä monenlaisia ajatuksia Suomen helluntaikentässä. Oman mielenkiintoni herätti erityisesti kommentti siitä, että "tiettyä epätarkkuutta Raamatun ilmoitukseen tuovat jo pelkät käännös- ja kopiointiprosessit, joiden seurauksena esimerkiksi Jeesuksen opetukset poikkeavat hieman alkuperäisistä". Esimerkiksi oli annettu Matt 5:13, jossa "alkuperäinen" arameankielinen ilmaisu (תפל) voi merkitä sekä "menettää makunsa" että "tulla tyhmäksi", ja jonka kreikankielisessä käännöksessä on käytetty verbiä μωραινω, "tehdä tyhmäksi" (joka tosin kreikan leksikkojen mukaan merkitsee myös "tehdä mauttomaksi" - mutta ainoastaan tässä kontekstissa).

Tästä nousee kaksi kysymystä:

Olisi ensiksikin kiva kuulla, mihin kirjoittaja sijoittaa suuremman arvovallan: Raamatun tekstien takana oleviin historiallisiin tapahtumiin (esim. tässä tapauksessa historiallisen Jeesuksen [tod. näk.] alkuperäisiin sanoihin), vaiko Raamatun tekstien välittämään ilmoitukseen ja historiallisten tapahtumien (inspiroituun?) tulkintaan (eli tässä tapauksessa evankeliumin kirjoittajan tekstiin [toki siinä määrin kuin kuvittelemme esim. viimeisimmän eklektisen tekstin vastaavan alkuperäisiä])?

Toiseksi minua kiinnostaa tuo oletettu aramealainen (tai joidenkin kommentaattorien mukaan heprealainen) alkuperäinen ilmaisu. En tiedä, onko tuo tulkinta Blackin kirjan (jota minulla ei ole käsillä) peruja vai mistä se juontaa juurensa. Yritin etsiskellä sopivaa aramean/heprean tekstiä, jossa tuo merkitys olisi ilmeinen, mutta en äkkivilkaisulla löytänyt. Ehkäpä Matilla olisi tarjota sopiva viite?
Toisaalta en pitäisi mahdottomana sitäkään, että Matteuksen käyttämällä kreikankielisellä sanalla voisi tuossa kontekstissa olla myös kuvaannollinen/idiomaattinen merkitys "menettää makunsa" tai "tulla suolattomaksi", koska samassa virkkeessä verbillä μωραινω ilmaistu ongelma selvästi identifioidaan suolan katoamiseksi (ja sanojen merkityksen arvioinnissahan kolme tärkeintä tekijää ovat tunnetusti konteksti, konteksti ja konteksti).

Tässä siis muutama alustava reaktio Matin ansiokkaaseen kirjoitukseen. Aihetta on jo hieman puitu eri näkökulmista täällä Safarilla aikaisemminkin, mutta toivottavasti Matti ja muut jaksavat vielä jatkaa keskustelua (myös Safarin hiljaisen enemmistön kommentit ovat tervetulleita)!

Safarin kommenttipalsta

Safarilaiset kirjoittavat aika ajoin teologisis-eksegeettisiä artikkeleita, jotka ilmestyvät eri foorumeilla joko netissä tai painetuissa julkaisuissa. Mm. RV-lehden sivuilla on ilmestynyt säännöllisesti joidenkin safarilaisten kirjoituksia. Nämä kirjoitukset ovat sisällöltään (luonnollisesti!) mielenkiintoisia ja monta kertaa niitä olisi mukava päästä kommentoimaan. Useimmiten tällaisia mahdollisuuksia ei kuitenkaan joko ole tai sitten ne ovat hyvin rajallisia.

Safari haluaa nyt osaltaan korjata tätä tilannetta käynnistämällä kommenttipalstan, jossa voidaan jatkaa keskustelua muualla ilmestyneen artikkelin tai jutun pohjalta. Ideaalitilanteessa artikkelista on saatavilla myös nettiversio, mutta esim. RV-lehden opetusartikkeleista voitanee keskustella siltäkin pohjalta, että monella on mahdollisuus saada käsiinsä painettu versio silloinkin, kun artikkelia ei ole esim. julkaistu sivustolla www.ristinvoitto.fi. Pääpaino tulee olemaan tuoreilla artikkeleilla, mutta tarvittaessa voidaan suurennuslasin alle ottaa aikaisemmin julkaistujakin tuotoksia. Safarin toimitukselle voi myös esittää toivomuksia :-)

Ensimmäinen kommentoitavaksi tuleva artikkeli seuraavassa postauksessa...

Kristitty ja väkivalta

Miksi kansallisvaltion autonomian puolustaminen on arvo, jonka puolesta kristityn tulisi tappaa tai kuolla? Tämä kysymys, jonka Richard Hays esittää UT:n etiikan kirjassaan The Moral Vision of the New Testament, on mielestäni hyvä ja pohtimisen arvoinen. Luettuani juuri koko aukeaman täydeltä uskovien asepalvelusta koskevaa keskustelua viimeisimmästä RV-lehdestä ajattelin, että tätä aihetta voitaisiin pohtia myös täällä Safarilla.

Korvausteologia, osa III

Korvausteologiaa käsittelevän trilogian (ks. osat I ja II) on aika saada päätöksensä. Tässä pieni yhteenveto aiheesta:

Sivustolla on aiheen käsittelyn aikana tilastojen mukaan vieraillut yli tuhat uniikkia kävijää. Kaikkia ei välttämättä ole kiinnostanut korvausteologia, mutta toisaalta monet ovat käyneet sivustolla jopa satoja kertoja. Olin esittänyt usealle aihetta RV-lehdessä kommentoineelle henkilölle henkilökohtaisen kutsun saapua keskustelemaan aiheesta avoimesti ja perustelemaan, miksi näkemykseni ovat heidän mielestään väärässä. Lisäksi lehden numerossa 8/2009 esitettiin yleinen kutsu (sivuston osoitteen kera) kaikille halukkaille osallistua keskusteluun.

Tämän kaiken valossa pidän sekä ihmeellisenä että merkittävänä, että vain Juhani Kuosmanen uskaltautui keskustelemaan aiheesta ja vieläpä omalla nimellään. Nostan Juhanille hattua siitä, että hän ei tyytynyt vain leimakirveen heilutteluun vaan esitti perusteluja ja tulkintoja, joiden pohjalta hänen oma ajattelunsa nousee. Kumpikaan meistä ei odottanut käännyttävänsä toista, mutta ainakin oma ymmärrykseni ja kunnioitukseni Juhania kohtaan lisääntyi. Vaikka olimmekin eri mieltä monesta asiasta, näen nyt selkeämmin, millaisesta kokonaispaketista perinteisen dispensationalistisen näkemyksen kohdalla on kyse. Toivottavasti muutkin keskustelua seuranneet saivat lisää ajateltavaa puolin ja toisin.

Yleisesti ottaen iso osa keskustelusta liikkui muualla kuin osassa II esittämissäni varsinaisissa teeseissä. Niitä yritti haastaa lähinnä N.N. (joka ei siis ole lyhennys kenenkään nimikirjaimista vaan nomen nescio, "tuntematon henkilö"), mutta mielestäni sangen epäonnistuneesti. Ilmeisesti suurin hätä alkuperäisiin artikkeleihini reagoineilla ihmisillä olikin tämän päivän Israelin valtiosta. Ehkäpä he älysivät itsekin, että en artikkeleissani enkä teeseissäni ottanut siihen kantaa millään tavalla, eivätkä siksi vaivautuneet keskustelemaan?

Toinen mahdollinen (ja varmaankin se todennäköisempi, ikävä kyllä) syy teologisten haastajien vähyydelle löytyy viimeisimmän RV-lehden pääkirjoituksesta (lihavointi minun):

Vain harva asia on synnyttänyt uskovien parissa niin paljon ahtaita asenteita kuin suhde Israeliin. Juutalaistyötä on leimannut perinteisesti vahva tunne, ahkera käytännön toiminta ja heikosti muotoiltu teologia. Tästä maaperästä on versonut ahdasmielisyyttä, joka on häirinnyt ihmissuhteita ja rakentavaa yhteistyötä jopa juutalaistyötä tekevien omassa keskuudessa.

Tähän voi vain todeta, että quod erat demonstrandum eli suomeksi M.O.T.

Lopuksi: mitä tulee juutalaisiin, niin heitä voi - ja pitää - evankelioida ilman dispensationalismiakin. Valitettavan usein näennäinen Israel-into ja -ystävyys on nimittäin johtanut tilanteeseen, jossa juutalaisia ei syystä tai toisesta evankelioida lainkaan. Tämä on sellaista antisemitismiä, johon todellisten Israelin ystävien tulisi puuttua - "korvausteologia"-leimakirveellä heilumisen sijaan.

Korvausteologia, osa II

Aihetta käsittelevän kirjoitelman ensimmäisessä osassa loin lyhyen katsauksen siihen, mitä ”korvausteologialla” ja sen virallisella vastineella, supersessionismilla, ymmärretään niiden parissa, jotka tällaisia nimityksiä käyttävät. Tiivistäen voisi todeta, että supersessionismia tuntuu olevan aika moneen lähtöön, joten pelkkä ”korvausteologiasta” syyttäminen ei vielä paljoakaan kerro.

Koska aiheesta alkaa RV-lehdessä pian (tai on jo oikeastaan alkanut) julkinen keskustelu, jossa tunteet saattavat hyvinkin näytellä suurempaa osaa kuin eksegeettiset argumentit, ajattelin kerätä tähän listan ”teeseistä”, joiden pohjalta oma ajatteluni nousee. Näin eri mieltä olevilla on epämääräisen syyttelyn sijaan mahdollisuus tarttua yksittäisiin teeseihin, joiden paikkansapitävyydestä voidaan sitten käydä keskustelua.

Olen pyrkinyt täydentämään teesejä relevanteilla viitteillä, jotta kukin voi itse tarkistaa, mitä teksti sanoo. (Valitettavasti tosin suomalaiset käännökset usein kätkevät alkutekstissä käytettyjä oleellisia ilmaisuja, joten kaikkea ei voi tarkistaa vain suomea osaamalla.) Olen myös pidättäytynyt vetoamasta auktoriteetteihin, jotta tietämättömyys asiaan liittyvän tutkimuksen vaikuttajista ja vaikutteista ei olisi esteenä keskustelulle.

Koska etukäteen on vaikea ennakoida, mihin suuntaan mahdollinen keskustelu tulee etenemään, oletan että alla oleva lista tulee elämään jonkin verran (yritän kuitenkin olla koskematta numerointiin, eli mahdolliset lisäteesit tulevat listan loppuun).

1. Raamatun lupaukset ja profetiat toteutuvat usein tavoilla, joita on etukäteen mahdoton ennustaa. Tästä löytyy esimerkkejä jo VT:n puolelta, mutta erityisesti Jeesuksen myötä ja myöhemmin syntyneen UT:n valossa tilanne mutkistuu entisestään. Siksi VT:n profetioita ei voi tulkita "kirjaimellisesti" ilman Jeesuksen ja UT:n mukanaan tuomien muutosten huomioimista.
2. Jumalan suunnitelma on alusta asti ollut se, että hänen kansaansa Israeliin kuuluu muitakin kuin niitä, jotka ovat geneettisesti Jaakobin jälkeläisiä. Egyptistä lähti osana Israelia ”paljon sekakansaa” (2. Moos. 12:38) ja Mooseksen puoliso oli midianilainen (4. Moos. 10:29). Nämä ja muissa vaiheessa mukaan liittyneet pakanat olivat tasavertaisia kansalaisia, mikäli halusivat palvella Herraa (2. Moos. 12:19, 48-29; Joos. 8:33). Näitä Jumalan kansaan oksastettuja pakanoita on jopa Jeesuksen esivanhempina (Matt. 1:5). Raamatun valossa ajatus kansasta, joka on etnisesti ja geneettisesti puhtaasti Jaakobin jälkeläisistä muodostuva ryhmä, ei pidä paikkaansa (ks. esim. artikkeli "Who Is a Jew?"). (Oma asiansa on sitten kovasti huomiota osakseen saanut DNA-tutkimus, mutta se menee jo eksegeettisen argumentoinnin ulkopuolelle.)
3. VT:ssa Jumala lupaa tehdä kansansa kanssa uuden liiton (Jer. 31:31-34). Tämä liitto tehtiin Jeesuksen kuoleman kautta ja samalla vanha, Siinailla tehty ja Israelin rikkoma liitto tehtiin vanhentuneeksi (Heb. 8:6-13).
4. Jo VT:n puolella todelliseen Jumalan kansan nähdään muodostuvan niistä, joiden sydän on ympärileikattu (5. Moos. 10:16; 30:6; Jer. 4:4). Paavali vahvistaa tämän olevan voimassa myös UT:n puolella (Room. 2:25-29; 4:9-12). Paavalin mukaan Abrahamin lapsiksi/siemeneksi lasketaan ne, jotka ovat sitä uskon kautta Jeesukseen Kristukseen (Room. 4:13-25; 9:6-33; Gal. 3:7-29).
5. Jo VT:n puolella kutsutaan yhteen kokoontunutta Israelin kansaa ”seurakunnaksi” (kr. εκκλησια, sama sana kuin UT:ssa).
6. Paavali kutsuu juutalaisten ja pakanoiden muodostavaa seurakuntaa UT:ssa Jumalan ”omaisuuskansaksi” (Tiit. 2:14), viitaten 2. Moos. 19:5 lupaukseen siitä, että jos Israel pitää liiton Herran kanssa, se tulee oleman hänen omaisuuskansansa. Pietarin mukaan tämä juutalaisten ja pakanoiden muodostamaa seurakunta on ”valittu suku, kuninkaallinen papisto, pyhä heimo ja Jumalan omaisuuskansa” (1. Piet. 2:9). Tämän ilmaisun taustalla on 5. Moos. 7:6, jonka mukaan Israel on ”pyhä kansa” ja Jumalan ”omaisuuskansa” (עם סגלה, λαος περιουσιος).
7. Jo VT:n puolella nousee esille monta kertaa jäännöksen käsite, eli Jumalan siunaukset ja lupaukset eivät toteudukaan kaikkien kohdalla, vaan ainoastaan niiden osalta, jotka uskon kautta tulevat niistä osallisiksi. Sama nähdään myös UT:n puolella: vaikka enemmistö Jeesuksen aikalaisista torjuikin hänet, Jumala on pysynyt uskollisena kansalleen eikä ole hyljännyt sitä, vaan Paavalinkin aikana oli olemassa ”jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut” (Room. 11:1-5).
8. Puhuessaan jäännöksestä Paavali käyttää jo VT:ssa Israelista käytettyä symbolia, oliivipuuta. Puuhun kuuluvat ”luonnollisina oksina” Jeesukseen uskovat juutalaiset, mutta ”villeinä oksina” myös Jeesukseen uskovia pakanoita. Kriteerinä on ”grace, not race”, eli Jumalan kansaan kuulutaan uskon eikä rodun, armon eikä lain perusteella (Room. 11:13-24).
9. Vaikka Jumalan kansan laajenemisesta on iso kasa viitteitä jo VT:n puolella, edes helluntain jälkeenkään apostolit eivät vielä täysin ymmärtäneet asiaa. Paavali väittääkin saaneensa erityisen ilmestyksen tästä asiasta, jonka Herra aikaisemmin oli pitänyt salassa. Ennen Israelin kansan ulkopuolella eläneet ”vierasheimolaiset” olivat osattomia Israelille annetuista liitoista ja niihin liittyvistä lupauksista, mutta nyt he kuuluvat samaan Jumalan kansaan. Laki ja sen säädökset erottivat juutalaiset ja pakanat toisistaan, mutta nyt heitä erottava väliseinä on purettu. Niinpä pakanakristityillä on sama oikeus perintöön kuin juutalaisillakin; heitä koskee sama lupaus kuin mikä Jumalan kansalle Vanhan testamentin puolella annettiin. (Ef. 2:11–3:9)
10. Paavalin mukaan Abrahamille annetut lupaukset toteutuvat Kristuksessa (Gal. 3:16-18).
11. VT:ssa Israel ei noudattanut Jahven antamia maan hallintaan liittyviä ehtoja, joten se menetti maan.
12. UT:ssa Kanaaninmaasta tai mistään muustakaan maa-alueesta maapallolla ei puhuta Jumalan kansan omana maana. Sen sijaan monia VT:n tekstejä, jotka liittyvät (luvattuun) maahan, käytetään UT:ssa viittaamaan koko maapalloon (esim. Room. 4:13; Matt. 5:5 / Ps. 37:11; Ilm. 1:7 / Sak. 12:10-14).

Yllä olevien teesien (sekä muutaman itsestäänselvyyden ja teeseissä viitattujen artikkeleiden sisällön) tiivistelmä: Jumalan suunnitelma oli alusta alkaen tehdä tyhjäksi syntiinlankeemuksen seuraukset ja kutsua itselleen kansa kaikista maailman ihmisistä. Tämä kehitys lähtee näkyvästi liikkeelle Abrahamista, jatkuu Jaakobin jälkeläisissä ja huipentuu Jeesuksessa, jonka kautta kaikki maailman kansat tulevat siunatuiksi sekä uskon kautta osallisiksi VT:ssa annetuista lupauksista. VT:n seurakunta (joka piti alusta alkaen sisällään myös muita kuin Abrahamin jälkeläisiä ja joka ison osan historiastaan oli vain jäännös kaikista Abrahamin jälkeläisistä) jatkuu myös UT:ssa seurakuntana. UT:n seurakunnan – joka on Paavalin mukaan Jumalan ”omaisuuskansa” – ydin muodostuu Jeesukselle uskollisista Abrahamin jälkeläisistä, mutta nyt mukaan on uskon kautta päässyt ihmisiä kaikista kansoista, Jumalan sulattaessa uskovat juutalaiset ja pakanat yhdeksi Jumalan kansaksi. Jeesus on ainoa tie kaikille.

Historian kuluessa monet (ks. esim. erään tunnetun uskonpuhdistajan näkemys) ovat esittäneet, että ”Israel lihan mukaan” (tai sen osajoukko eli Jaakobin jälkeläiset lähinnä Juudan sukukunnasta) menetti mahdollisuutensa torjuessaan Jeesuksen ja että sen osana on nyt vain liiton kiroukset ja pelastuksen ulkopuolelle jääminen, pakanoiden korvattua sen. Tämä on minusta selkeää ”korvausteologiaa”. Sen sijaan ajatus siitä, että ”pyhän jäännöksen” mukaan on armosta ja uskon kautta otettu – kuten jo VT:ssa ennustettiin – muitakin, ei ole minun mielestäni minkäänlaista ”korvausteologiaa” sen enempää kuin luonnollisten oksien korvaaminen villeillä oksilla Paavalin oliivipuu-vertauksessakaan. Tätä asiaa ja sen kaikkia seurauksia eivät ensimmäisen vuosisadan juutalaiset meinanneet oikein ymmärtää – eikä aihe tunnu olevan yhtään helpompi joillekin tämän vuosisadan kristityille.

Käydyn keskustelun tiivistelmä löytyy trilogian kolmannesta osasta.

Pyörä pyörässä ja muita kummajaisia

Viimeisimmässä RV-lehdessä (26/2008) on keskiaukeamalla tiivistelmä Juhani Kuosmasen Juhannuskonferenssissa pitämästä raamattutunnista "Tulevaisuus Raamatun valossa". Harmittavasti en päässyt paikalle kuuntelemaan ko. esitelmää kokonaisuudessaan, sillä jutussa oli aikamoinen liuta heittoja, jotka ilmeisesti perusteltiin paikallaoleville mutta oli tilanpuutteen vuoksi jätetty tiivistelmästä pois. (Aiheesta käyty paneelikeskustelukin jäi väliin, mutta ehkäpä Julle tai joku muu referoi sen oleellisimman sisällön?)

Lehdessä julkaistu osuus oli toki tuttua, jo äidinmaidossa imettyä dispensationalismia. Melkein harmittaa, että se ei ole totta, sillä siinä uskovien ei tarvitse kärsiä, vaan se osa on varattu juutalaisille. Minä nimittäin kyllä mielelläni jättäisin vainot yms. ahdistukset väliin, mutta - kuten marttyyrien pitkä historia selkeästi osoittaa - tämän odotuksen varaan ei kannata paljoa laskea.

Artikkelia lukiessani nousi mieleeni jälleen liuta kysymyksiä, joihin dispensationalistit eivät oikein ole tyydyttävästi kyenneet vastaamaan. Esitän pari niistä tässä ihan siltä varalta, että Juhani olisi väitteitään jotenkin perustellut ja joku paikalla ollut voisi pistää tiedon leviämään:

1) Kuosmasen mukaan "ennustuksissa on usein 'pyörä pyörässä' eli ne toteutuvat useita kertoja". Tässä Kuosmanen on eittämättä oikeilla jäljillä, eli VT:n puolelta todella löytyy tekstejä, jotka alkuperäiset kuulijat olivat saattaneet ymmärtää heitä tarkoittaviksi mutta jotka UT:n kirjoittajat sovelsivat myös omaan aikaansa.

Sen sijaan en ole varma, kuinka yleistä on, että joku teksti todalla toteutuu useita kertoja tavalla, jolla JK (no pun intended) antaa ymmärtää. Ainoa selkeä esimerkki, jonka hän antaa, on Joelin helluntaiprofetia. En kuitenkaan ainakaan heti pysty laskemaan sille Raamatusta vähintään kolmea toteutumista, ja kahdenkin kanssa tekee aika tiukkaa. Nähdäkseni profetia PH:n vuodatuksesta toteutui nimenomaan helluntaina Jeesuksen kuoleman jälkeen (kuten Pietari antoi ymmärtää). Missä siis VT:n toteutuma ja millä perusteella on odotettavissa toinen toteutuma Jeesuksen palatessa?

2) JK toteaa, että Ilmestyskirjassa kuvatut tapahtumat ovat kaikki Johanneksen tulevaisuudessa ja tällä perusteella vetää sen johtopäätöksen, että esim. luvussa 12 kuvattu poikalapsi, joka tulee hallitsemaan kaikkia kansoja rautaisella valtikalla, ei voi olla Kristus. Vaan mistä mahtaa olla peräisin tieto, että koko Ilmestyskirjan sisältö puhuu ainoastaan Johanneksen tulevaisuudesta? Jos tieto nousee kirjasta itsestään, niin sitten JK ei ole lukenut sitä kovin huolellisesti (vrt. aiheesta kirjoittamani artikkeli). Jos sen sijaan se nousee jostain muualta, niin minuakin kiinnostaisi tietää, mistä.

Yllä olevien pointtien lisäksi artikkelista pisti silmään pari muutakin juttua. Toinen oli se vanha silmänkääntötemppu, missä esitetään dispensationalistinen lähestymistapa ainoana sellaisena Ilmestyskirjan tulkintatapana, jolla on jotain sanottavaa meidän tulevaisuudestamme. Jos vaihtoehdot olisivat todellakin vain ne, jotka Kuosmanen esittää, niin kukapa ei valitsisi "fututuristista" tulkintatapaa.

Todellisuus on kuitenkin kaikkea muuta kuin mitä JK antaa ymmärtää. Edes kaikki dispensationalistit eivät enää pidä tiukasti kiinni kaikista niistä tulkinnoista, joita Kuosmanen esittää, puhumattakaan siitä että muita kategorioita viljeltäisiin puhdasoppisesti. Nykypäivää on se, että kommentaattorit ja tutkijat poimivat kustakin tulkintalinjasta ne osat, jotka ovat hyviä, ja hylkäävät ne osat, joita on vaikeampi puolustella tekemättä väkivaltaa tekstille itselleen. Käytännössä melkein kaikki varteenotettavat lähestymistavat ovatkin tänä päivänä jonkinlaisia hybridimalleja ja kaikilla tuntuu myös olevan sanottavaa meidän aikamme seurakunnille. Ironista kyllä, dispensationalistinen lukutapa tuntuu olevan melkeinpä ainoa jäljellä oleva lähestysmistapa, joka tekee Ilmestyskirjan suurimmalta osalta irrelevantiksi uskoville.

Toinen kiva retorinen kikka on Kuosmasen toistama vanha "symbolinen vs. kirjaimellinen" -mantra, missä kirjaimellinen (= dispensationalistinen) tulkinta on Hyvä™ ja symbolinen tulkinta on Paha™. Ikävä kyllä asia ei ole näin yksinkertainen (vrt. aihetta sivuava artikkelini).

Sanotaan, että vanha koira ei opi uusia temppuja. Siksi opiskeluaikoinani minuun teki vaikutuksen erityisesti se, kuinka esim. sellaiset Raamattua suhteellisen hyvin tuntevat herrat kuin Gordon Fee ja Bruce Waltke olivat vielä eläkeiän kynnykselläkin valmiita muuttamaan näkemyksiään ja tulkintojaan - ja tarpeen vaatiessa valmiita oppimaan itseään jopa 40 vuotta nuoremmilta teologian opiskelijoilta. Toivottavasti tämä esimerkki muistuu mieleen vielä vanhanakin kun nuorempi sukupolvi esittää näkemyksiä, jotka ovat vastakkaisia sille, mihin on itse tottunut.

Israel-dikotomia

Edellinen keskustelu eteni Jullen kehuihin Leivon Israel-mielipiteestä Ristin Voitossa. Kyseisen Ristin Voiton mielipidesisällöt luonnehtivat vallitsevaa post-holocaust Israel-dikotomiaa kristittyjen keskuudessa. Toisaalta löydämme keskuudestamme fanaattisuuteen asti menevän Israel-rakkauden ja toisaalta antisemiittisyys asuu myös tunnustavien kristittyjen keskuudessa. Tämän sekamelskan keskellä pitäisi pystyä rakentamaan tasapainoinen Israel-teologia, jonka varassa arviomme ja suhteemme Israeliin kansana - joko diasporassa tai Palestiinan maavyöhykkeellä - olisi perustettava. Itselläni on aikomus lukea Ronald E. Diprosen "Israel in the Development of Christian Thought", joka on ensimmäinen osa hänen väitöskirjaansa. Tosin tämä aikomus on venähtänyt jo useita vuosia pitkäksi. Mutta jos Eksegeettisellä safarilla syntyisi kunnon tappelu, niin varmaan silloin saisin hyvän motivaation tuon kirjan lukemiseen yhdessä muiden aihetta käsittelevien kirjojen kanssa (n. yksihyllymetri kirjallisuutta, jota olen aiheesta kerännyt).

Kielilläpuhuminen henkikasteen merkkinä

RV-lehden numerossa 3 (16.1.2008) on aukeaman pituinen muokattu katkelma ("Kielilläpuhuminen henkikasteen merkkinä") helluntaiteologi David Pettsin pian ilmestyvästä kirjasta Pyhän Hengen olemus (Aikamedia). Aihe selvästi kiinnostaa ihmisiä, joten ajattelin tehdä ko. artikkelin pohjalta pienen avauksen aiheesta. Huomioni artikkelissa kiinnittyi eritoten seuraaviin viiteen teesiin (joista osa oli muita selkeämmin ja eksplisiittisemmin artikuloitu):

1. Apostolien teoissa voidaan nähdä, että "Hengellä täyttyminen" = "Pyhän Hengen kasteen saaminen" = "Pyhän Hengen saaminen" = "Pyhän Hengen tuleminen 'päälle'".
2. Kristittyjen odotettiin tietävän, olivatko he saaneet Pyhän Hengen vai ei.
3. Apt. 2 perusteella voidaan nähdä, että "kielillä puhuminen on todiste, jota on syytä odottaa välittömänä osoituksena ihmisen täyttymisestä Hengellä".
4. Apt. 19:6 mainitaan kielillä puhuminen ennen profetointia, joten "luonnollisin tulkinta on, että se tapahtui ensin" (ja näinollen kielilläpuhuminen on ensitodiste).
5. 1 Kor. 12:30 kommentti ("Eiväthän kaikki puhu kielillä?") viittaa julkiseen kielilläpuhumiseen eikä tarkoita sitä, etteikö jokainen pystyisi yksityisesti puhumaan kielillä.

Tässä omia reaktioitani ylläoleviin teeseihin ja Pettsin kirjoitukseen yleensä:

1. Vaikka olisikin niin, että Apostolien teoissa nuo tietyt fraasit voidaan ymmärtää synonyymeiksi, on syytä kysyä, (a) missä määrin esim. Paavalin kirjeissään käyttämät ilmaisut vastaavat Luukkaan ilmaisuja, tai (b) missä määrin meidän käyttämämme ilmaisut vastaavat Luukkaan ja/tai Paavalin ilmaisuja. Oma kokemukseni on, että yhtäläisyysmerkkejä vedellään tiettyjen fraasien ja tiettyjen tapahtumien välille joskus turhankin kevyesti. Samasta asiasta voidaan puhua eri sanoin, tai eri asioista samoilla sanoilla. Olisi kiva löytää tarkkoja ilmaisuja, jotka vastaavat sekä todellisuutta että niiden käyttöä Raamatun teksteissä. (Itse esim. vierastan yhtäsuuruusmerkkejä ilmaisujen "Pyhän Hengen kaste" - jossa "kaste" viittaa kerran tapahtuvaan initiaation - ja "Pyhällä Hengellä täyttyminen" - joka tuntuisi olevan mahdollista useammin kuin kerran - välillä.)
2. Olen samaa mieltä Pettsin kanssa siitä, että Apostolien tekojen perusteella näyttäisi olevan niin, että Pyhän Hengen voidaan odottaa kohtaavan uskovaa henkilöä tavalla, jonka hän - muista puhumattakaan - itsekin huomaa. Jos tällaista kohtaamista ei ole tapahtunut, siihen tulisi nähdäkseni pyrkiä (riippumatta siitä, mitä termiä ko. tapahtumasta käytetään).
3. Olen eri mieltä Pettsin kanssa siitä, että Apt. 2 osoittaa, että kielillä puhumista tulisi odottaa välittömästi Hengellä täyttymisen seurauksena. Kielillä puhuminen voi toki olla seurauksena - mahdollisesti jopa useimmilla Hengellä täyttyneillä - mutta Apt. 2 ei oikein riitä todisteeksi siitä, että kielilläpuhuminen on välttämätön ensitodiste Hengellä täyttymisestä. Kappaleen pointti lienee lähinnä se, että Joelin profetoima (ja Jeesuksenkin lupaama) Hengen vuodatus on tapahtunut. Lisäksi on Pettsin tulkinnan kannalta harmillista, että Joel mainitsee merkkeinä tästä vuodatuksesta kaikkia muita profeetallisia ilmiöitä paitsi kielilläpuhumisen. (Minusta voidaan myös kysyä, johtuuko epäilys opetuslasten humalassa olosta siitä, että eri alueilta tulleet juutalaiset kuulevat Jumalaa ylistettävän omalla kielellään, vaiko jostain muusta.)
4. Pettsin tulkinta siitä, että Apt. 19:6 osoittaa kielilläpuhumisen tulevan Hengellä täyttymisen jälkeen ajallisesti ennen profetointia on kestämätön. Minusta aivan yhtä "luonnollinen" tulkinta ko. tekstistä on se, että molempia esiintyi Pyhän Hengen tullessa efesolaisten päälle eikä Luukas halua asettaa niitä minkäänlaiseen aikajärjestykseen vaan korkeintaan luoda temaattisen linkin Apt. 2 tapahtumiin.
5. On totta, että Paavali vertaa julkista ja yksityistä Jumalan palvontaa toisiinsa 1. Korinttilaiskirjeen luvussa 14, mutta hänen selityksensä siitä, että 1 Kor. 12:30 retorinen kysymys liittyy samaan asiaan, ei vakuuta. Luvussa 12 Paavalin pointti on nimenomaan se, että lahjat ovat erilaisia ja eri ihmisillä on eri lahjoja - eikä ketään tule syjiä tai halveksia sen mukaan, mitä Henki on (tai ei ole) antanut. Pettsin logiikalla voisi todeta, että kaikki muutkin 1 Kor. 12:29-30 esitetyt kysymykset koskevat samaa tilannetta, eli jokainen on voi olla apostoli, profeetta, opettaja, ihmeidentekijä, sairaidenparantaja ja kieltenselittäjä "yksityisesti", mutta ei "julkisessa" kokoontumisessa.

Näiden lyhyiden kommenttien lisäksi vielä muutamia ajatuksia tähän lopuksi: 

Minusta olisi parempi Raamatun perusteella sanoa, että kielilläpuhuminen [1] on ennemmin "confirming evidence" kuin "initial evidence". Kelpuuttaisin muiksi "todisteiksi" esim. profetoinnin [2] ja (sydämestä lähtevän) Jumalan ylistämisen [3], jotka myös Apostolien teoissa tulevat esiin. 

Olen aikoinani tehnyt laajahkon (epävirallisen) gallupin tästä asiasta ja haastattelemani henkilöt olivat kaikki kokeneet vähintään yhden noista kolmesta edellä mainitusta asiasta Hengellä täyttymisen yhteydessä, ja monet olivat kokeneet joko 2:n, 3:n tai 2+3:n, mutta ei 1:stä eli kielilläpuhumista. Hengellä täyttyneiden ihmisten omat kokemukset siis tuntuisivat puhuvan sitä vastaan, että kielilläpuhuminen on sekä ajallisesti ensimmäinen että muutenkin välttämätön todiste Hengellä täyttymisestä. 

Tällaisen keskustelun yhteydessä olisi syytä kysyä, millä tavalla ja kuinka normatiivinen esim. Apostolien tekojen kertomus kristinuskon leviämisestä on. Tuntuu usein siltä, että me poimimme vain rusinat pullasta, eli osaa jutuista pidetään sitovina ja/tai meille oikean suunnan ja toiminnan näyttävinä, ja toisia juttuja ei. 

En voi myöskään välttyä pohtimasta, että mitä oikeasti mahtaisi tapahtua, jos kaikki kirkkojen penkkejä sunnuntaisin lämmittävät seurakuntalaiset oikeasti alkaisivat puhua kielillä ja profetoimaan (joka siis oli se toivottavampi vaihtoehto) ja yleensäkin virittäisivät palavaksi kaikki ne lahjansa, joita Jumala on heille antanut. Paavalin mukaan "kun kokoonnutte yhteen, jokaisella on jotakin annettavaa", mutta 99.9% tämän maan seurakunnista on organisoitu siten, että yhteisessä kokoontumisessa vain muutama voi antaa mitään. Tämä on ok niin kauan kuin suurin osa seurakuntalaisista tyytyy passiivisena osaansa, mutta voi sitä frustraatiota, jos esim. 1000 hengen seurakunnassa yhtäkkiä kaikki täyttyisivät Hengellä ja kaikilla olisi jotakin annettavaa... ja vain muutamalla on musta puku tai muuten vain lupa olla "antamassa". Tämä huolestuttaa minua paljon enemmän kuin se, että "Hengen täyteyden etsijöiden" määrä on vähenemässä, tai että kaikki eivät usko kielilläpuhumiseen ensitodisteena. 

Ugh.

Liberaaliteologit helluntailiikkeessä

Ristin Kansa -lehden pääkirjoitus numerossa 10/2007 otti kantaa mitä ilmeisemmin ainakin minun teksteihini. En tosin ole tarkastanut noita lähdeviitteitä RV:hen, jotka Lehmuskoski on ansiokkaasti mukaan liittänyt mutta muistaakseni noihin aikoihin kirjoittelin joitain aiheeseen liittyviä sepustuksia.

Juhana Lehmuskoski on teologian maisteri Helsingin yliopistosta ja mm. kirjoittanut kirjan Yksi Kaste, joka pitkään on ollut käytetyimpiä baptistisia kirjoja Suomessa. Nykyisin Lehmuskoski käsitykseni mukaan on ns. Helluntaikansa -liikkeen pääjulkaisun Ristin Kansa -lehden päätoimittaja. Ottakaapa kantaa ja esittäkää näkemyksiä.

PÄÄKIRJOITUS

On kyselty, voivatko sellaiset teologit olla liberaaliteologeja, jotka kumminkin hyväksyvät kristinuskon perustotuudet, esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymisen, ristinkuoleman, ylösnousemisen (esim. RV 18.7. 2007, nro 29, s. 6) Liberaaliteologia on kehittyvää lajia. Professori Heikki Räisänen, joka oli opettajani Helsiengin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa, on edennyt siihen vaiheeseen, että hän kielsi Hengellisen Kuukauslehdnen haastattelussa Jumalan olemassaolon.

Kotoiset helluntaiteologimme eivät ole näin pitkällä. He ovat kuitenkin jo kannattaneet lluopumista kirjaimellisesta Raamatun tulkinnasta (RV 6.6. 2007 s. 5) Samassa yhteydessä on tullut esiin hälyttävä tieto, että nykyinen raamattukoulutuksemme tähtää samaan päämäärään. Liberaaliteologeja eivät ole vain ne, jotka kieltävät suuria perustotuuksia, vaan myös ne, jotka kieltävät Raamatun täyden erehtymättömyyden - Nyt on jo esitetty näkemys, että Raamatun kirjoittajat eivät ole edes pyrkineet historialliseen tarkkuuteen (RV 30.5. 2007, s. 11) On ollut rohkeutta kirjoitta, että Raamattu ei ole kaikessa erehtymätön (RV 4.7.2007 s. 4). Ihminen on pienen järkensä avulla löytävinään Raamatusta ristiriitaisuuksia. Paavalin selitetään erehtyneen kirjeissään. Monissa keskusteluissa on esimerkiksi esitetty, että Paavali oli vain aikansa lapsi ja hänen kelpoisuusvaatimuksensa vanhimmiston jäsenille eivät kaikilta osin ole enää voimassa. Mitä tämä kaikki on, jos ei liberaaliteologiaa? Raamattu itse esittää, että ”Sana on kokonansa totuus” (Ps. 119:160). Paavali ja jopa Jeesus uskoivat Raamatun sanainspiraatioon. Antakoon taivaan Herra meille nöyryyttä alistua Jumalan Sanan alle, että meidän ei tarvitse sanoa: "Minä käännän sinun todistuksesi minun akselteni puoleen.” Voimme sanoa psalmistan sanoi.: ”Minä kääännän askeleeni sinun todistustesi puoleen.” (Ps. 119:59)

Juhana Lehmuskoski Ristin Kansa 10/2007

Entäs jos vanha vakaumus perustuu asiavirheeseen?

RV:n mielipidepalsta on täyttynyt kannanotoista puolesta ja vastaan veriruoka-aineena keskustelussa. Koska olen osana tässä pahamaineisessa keskustelussa, postaan tänne erään vastineistani johtuen, että vastamielipiteen esittäjä haastoi eksegeettisen ajatteluni kyseissä asiassa. **** Arto Pölläsen mielipide ”Vanhoja vakaumuksia ei kannata horjuttaa” haastaa omaksumani näkemyksen verestä ruoka-aineena (RV 39). Esitetty mielipide sisältää lähtökohtaisesti monia asia- ja tulkintavirheitä. Tämä on nettiversio RV:ssa julkaistusta lyhyemmästä mielipidekirjoituksestani. Edellä tulen ottamaan kantaa Pölläsen tarjoamaan nefes-sanan käännökseen sieluna, sekä hänen Ilmestyskirja viitteisiin. Nefes-sanan käännökseksi on tarjottu sanaa "sielu", jota pidän käännösvirheenä johtuen Septuagintan nominin ”psyche” vaikutuksesta. Mielestäni kyseinen tulkinta sisältää sekä asiavirheitä että huonoa käännöstieteellistä ymmärrystä. Aloitan jälkimmäisestä. Yleinen käännöstieteellinen periaate on, että paras mahdollinen kohdekielen sana tai sanan merkityskentän merkitys kääntää lähdekielen sanan merkityksen. Heprean nefes-sana merkitsee nomini-muodossa "elämä, elävä olento" ja verbi-muodossa "antaa elämä, henkäyttää". Kreikan psyche ei ole itsessään väärä käännös heprean nefes-sanalle, koska kohdekielenä sen merkityskenttä vaihtelee "sielun" ja "elämän" välillä. Tämän voi tarkistaa mistä tahansa hyvästä koinekreikan sanakirjasta. Kuitenkin yleiskirjallisena ilmiönä psychen käännös sieluna mukailee kreikkalaista filosofiaa, ja tämä vaikutti vielä Vanhan kirkkoraamatun käännökseen. Tästä virheestä onkin kysymys. Nykyään antiikin kielten tutkimus on edennyt niin pitkälle, että on syytä muistaa raamattutieteiden professorin D. C. Fredericksin varoittava sana: "Meidän tulisi olla erittäin varovaisia ettemme johtaisi kreikkalaista psykologiaa nefes-sanan kääntämiseen, vaikka yli 700 kertaa nefes viittaa ihmisen sisäiseen olemukseen, mutta tuskin koskaan sieluun." Näin on ilmeistä, että aleksandrialaiset Septuagintan kääntäjät valitsivat psyche-sanan, koska eräs sen merkityksistä on elämä, elävä olento. Tämän taustatiedon ollessa hämärän peitossa Arto Pölläsen mielipide antaa ymmärtää asiavirheen kera, että Paavali lainasi Septuagintan versiota luomiskertomuksesta kirjeessään korinttolaisille (1. Kor 15:45). Tarkka Septuagintan tuntija kuitenkin huomaa, että kyseessä oli Paavalin midrastinen tulkinta Septuagintan tekstistä, eikä suinkaan suora lainaus. Tämä tarkoittaa sitä, että Paavali lisäsi lainauksensa sisälle selittäviä sanoja, kuten adjektiivin "elävä" (Ut:n teksti alkukielellä: eis psychen sozan). Se määrittää nominia psyche sen alkuperäisessä, hepreankielisessä mielessä "elävä olento". Miksi Paavali sitten lisäsi adjektiivin "sozan" tähän asiayhteyteen? Selitys on yksinkertainen. Hän halusi tehdä merkityseron nominien ”psyche” ja ”psychiko” välillä, etteivät korinttilaiset sotkisi niitä keskenään. Psychiko on Paavalin kielenkäytössä käsite, joka viittaa korinttilaisten sielulliseen hengellisyyteen, joka ilmentää syntiinlankeemuksen tilaa. Tästä näemme, että Paavali osasi tehdä eron "sielun" ja "elävän olennon" välillä, koska hän näin käsitteli Septuagintan lainausta, jottei sitä ymmärrettäisi väärin Korintissa. Valitettavasti sekä Vanhan kirkkoraamatun että Raamattu kansalle -version kääntäjät epäonnistuivat tässä kohden käännöksessään. Tosiasia on, että "sielu" on väärä suomenkielinen käännös 1. Moos. 9:4 jakeelle ja "elävä sielu" 1. Kor. 15:45 jakeelle. Nämä kohdat olisi pitänyt kääntää vastineella "elävä olento". Toinen asiakokonaisuus liittyy Arto Pölläsen ehdotukseen, että Ilmestyskirjan 2:14 ja 20 valossa epäjumalille uhratun lihan syöminen kielettiin kokonaan kristityiltä, ja näin myös veren ruoka-aineena tänä päivänä. Käytäntö syödä epäjumalille uhrattua lihaa mainitaan muuallakin Uudessa testamentissa (Ap.t. 15:20, 29; 21:25; 1. Kor 8:1, 4, 7, 10; 10:19). Mainitun Ilmestyskirja paikkojen kohdalle on ehdotettu neljää eri tulkinta mahdollisuutta: 1) osallistuminen temppeliaterialle epäjumalan palvonnan yhteydessä, 2) osallistuminen uhratun lihan syömiseen julkisten, uskonnollisten juhlien aikana, 3) epäjumalille uhratun lihan ostaminen torilta ja 4) uhriateria tarjottuna uskonnollissa tapaamisissa. Uuden testamentin henki on selvä. Vaihtoehdot 1), 2) ja 4) ovat epäjumalan palvontaa. Vaihtoehto 3) on, mitä Paavali puolsi. Muutoin heikolla omallatunnolla varustetun kristityn tulisi syödä vihanneksi (Room 14:2). Jos tästä on mitään periaatetta johdettavissa niin, veriruoka-aineena kuuluu samaan kategoriaan. Epäjumallille uhrattuna sen syöminen on syntiä. Muutoin ei ole uusitestamentillista perustetta asialle. Sivumainintana voisin myös sanoa, että Ilmestyskirja 6:9-11 ei liity mielestäni käytävään keskusteluun. Esitetty alttari ei edes symbolisesti edusta uhrialttaria, vaan esirukousten alttaria, kuten voidaan luotettavista kommentaareista tarkistaa. Kuinka marttyyrien veri symboloisi tässä yhteydessä sovitusta? Se tehtävä kuuluu vain Jeesuksen verelle Ilmestyskirjassa. Marttyyrien veri nykyisessä asiayhteydessä nähdään kristityn pyhimpänä rukouksen/palvonnan muotona. He olivat vuodattaneet elämänsä kuolemaan Kristuksen seuraajina. Muilta osin en käy Pölläsen mielipidettä kommentoimaan, koska se toistaisi aikaisemmin esitetyt argumenttini. Totean vain, että jos vanha vakaumus verensyöntikiellosta perustuu vanhentuneeseen ja epätodeksi osoitettuun tietoon, sillä ei ole tarpeellista sitoa ihmisten omaatuntoa.