Roomalaiskirjeen luvut 9-11 (N. T. Wright)

Tässä pitkähkössä tekstissä keskitytään Roomalaiskirjeen lukujen 9-11 sisältöön. Erityistä huomiota tekstin analyysissä tullaan antamaan jakeille 11:25-27, joihin Israel-keskusteluissa monesti viitataan ikään kuin "ratkaisevana todisteena kaikesta". Teksti noudattelee tunnetun raamatuntutkija N. T. Wrightin analyysiä ja se perustuu erityisesti hänen vuoden 2013 teoksen Paul and the Faithfulness of God lukuun 11. Teos on 4-osa Wrightin Cristian Origins and the Question of God -sarjaa, jonka kirjoitusprojekti käynnistyi jo 1990-luvun alussa. Muista (myös Wrightin) lähteistä mainitaan erikseen.

Wrightin Paavalin teologiaa käsittelevällä kirjalla (SPCK/Fortress, 2013) on pituutta reilu 1600 sivua.

Lyhyesti sanottuna Wright haastaa sellaisen näkemyksen, jonka mukaan Paavali kuvaisi jakeissa 11:25-27 lopunajallista ja yhtäkkistä juutalaisten massakääntymistä Kristuksen takaisinpaluun hetkellä. Sen sijaan hänen painotuksensa on siinä, miten juutalainen voi koska tahansa kääntyä Kristuksen puoleen ja olennaisena osana tässä toimii kateus, jonka saa aikaan Paavalin nykyinen toiminta pakanoiden keskuudessa. Termillä "koko Israel" Paavali tarkoittaa kaikkia Jeesukseen uskovia juutalaisia ja pakanoita, ja tämä joukko pelastuu tietyllä tavalla, jota Paavali näissä luvuissa pitkästi kuvaa. Olennaisessa roolissa tässä kaikessa on Paavalin uudelleenmääritelmä Jumalan kansasta: Israel on uudelleenmääritelty Messiaan ympärille. 

Sanan πληρωμα käyttö/merkitys Roomalaiskirjeen luvussa 11

Nimimerkki smallrock on lähettänyt seuraavan alustuksen Safarille:


Lukiessani Roomalaiskirjettä kreikaksi huomioni kiinnittyi luvun 11 sanan πληρωμα (täyteys) käyttöön jakeissa 12 ja 25 kolmessa eri käännöksessä suomenkielisessä Raamatussa. Sana on käännetty jakeessa 12 seuraavasti (lihavoituna):

12. Mutta jos heidän rikkomuksensa on maailmalle rikkaudeksi ja heidän tappionsa pakanoille rikkaudeksi, kuinka paljon enemmän heidän täyteytensä! (Raamattu kansalle)

12. Mutta jos heidän lankeemuksensa on maailmalle rikkaudeksi ja heidän vajautensa pakanoille rikkaudeksi, kuinka paljoa enemmän heidän täyteytensä! (1938)

12. Jos heidän lankeemuksensa on koitunut rikkaudeksi maailmalle ja heidän tappionsa rikkaudeksi kansoille, kuinka paljon enemmän saakaan aikaan heidän täysimääräinen voittonsa! (1992)

Ilmestyskirja-palsta: Miksi pyhiltä kysytään kestävyyttä ja uskoa?

Vanha kirkkoraamattu kääntää Johanneksen ohjeen pedon valloittamille uskoville jakeessa 13:10 seuraavasti: "Jos kuka vankeuteen vie, niin hän itse vankeuteen joutuu; jos kuka miekalla tappaa, hänet pitää miekalla tapettaman. Tässä on pyhien kärsivällisyys ja usko." Tämän jakeen perusteella uskovien tulee pitää mielessään eräänlainen lex talionis-periaate, eli jokainen väkivaltaan turvautunut saa lopulta itsekin samalla mitalla. Tämä on lohduttavaa pyhille, joiden ei oleteta turvautuvan aseisiin edes äärimmäisen sortovallan ja ahdistuksen edessä.

Uudessa kirkkoraamatussa teksti on kuitenkin toisenlainen: "Kenen osana on vankeus, se joutuu vankeuteen, kenen osana on kaatua miekkaan, se kaatuu miekkaan. Nyt kysytään pyhiltä kestävyyttä ja uskoa." Mistä moinen muutos ja mikä on tällaisen tekstin sanoma maailmanhistorian suurimman hirmuvaltiaan valtaan joutuneille uskoville?

Ilmestyskirja-palsta: Johannes ulosmittaajana

Sitten minulle annettiin mittakeppi, joka oli kuin sauva, ja minulle sanottiin: "Mene mittaamaan Jumalan temppeli ja alttari ja laske ne, jotka siellä rukoilevat. Temppelin ulompaa esipihaa älä kuitenkaan lue mukaan, jätä se mittaamatta, sillä se on annettu vieraiden kansojen haltuun. Ne polkevat pyhää kaupunkia neljänkymmenenkahden kuukauden ajan. (Ilm. 11:1-2)

Yleisesti suositun tulkinnan mukaan tämä Johanneksen suorittama mittaus tarkoittaa sitä, että Jumala varjelee seurakuntaa (joita mitattava pyhäkkö ja sen ulkopuolella olevat palvojat ja alttari symboloivat) hengellisesti, mutta siitä huolimatta seurakunta joutuu kärsimään fyysisesti (jota puolestaan kansojen polkema esipiha symboloi). Nämä kaksi viattoman näköistä jaetta pitävät kuitenkin sisällään muutamia merkittäviä kielellisiä että tulkinnallisia haasteita, jotka asettavat tämän näkemyksen kyseenalaiseksi.

Kieliasultaan moitteeton ja muutenkin virheetön käännös?

Sivustolla www.kotimaa24.fi on kirjoitus, jossa emeritusprofessori Tapani Harviainen arvioi nykyistä kirkkoraamattua. Hänen mukaansa "kielellisiä moitteita ei ole ilmaantunut" eikä "asiavirheitä ole löytynyt".

Mielenkiintoisia väitteitä, varsinkin kun kieliasu on aikanaan saanut kritiikkiä mm. Kielikellossa, puhumattakaan monista käännösratkaisuista, jotka eri foorumeilla on moneen kertaan asetettu nimenomaan asiasisällöltään kyseenalaiseksi.

Mitä mieltä itse olet, onko Harviainen oikeassa vai ei?

Fil. 3:17 - Paavalin seuraajia vai kanssamatkijoita?

Filippiläiskirjettä lukiessani huomioni kiinnittyi jakeen 3:17 alussa olevaan kehotukseen: συμμιμηται μου γινεσθε, joka on suomennettu "olkaa minun seuraajiani" (-38) tai "noudattakaa minun antamaani esimerkkiä" (-92). Suomennos olisi luonteva, mikäli Paavali olisi sanonut μιμηται μου γινεσθε (ks. 1 Kor. 4:16, 11:1; vrt. Ef. 5:1; 1 Tess. 1:6, 2:14), mutta kaikki leksikot tuntuvat antavan sanalle συμμιμητης merkityksen "fellow imitator; one who joins others as an imitator". Tässä nimenomaisessa kohdassa Paavali siis näyttäisi kehottavan lukijoitaan liittymään hänen rinnalleen (yhdessä muiden kanssa) Messiasta seuraamaan/imitoimaan.

Vai keksiikö joku jonkun selityksen, miksi tuo συμ-alku olisi tässä tapauksessa käännöksen kannalta merkityksetön?

Kuka pyytää hyvää omaatuntoa?

1. Pietarin kirjeen 3:21 on yksi Uuden testamentin vaikeista kastekohdista. Siinä kun äkkiseltään näyttäisi lukevan, että kaste pelastaa. Jaetta pohdiskelin tämän tiimoilta jokin aika sitten ja huomioni kiinnittyikin sitten toiseen jakeessa olevaan seikkaan. Kirjoittaja selittää kastetta kahdella kuvauksella. Mitä se ei ole ja mitä se on. Jälkimmäiseen kuuluu selitys, että kaste on hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta.

Toivo jo nyt, mutta ei vielä

Opiskeluissani olen päässyt vaiheeseen, jossa alkoi pastoraalikirjeiden kurssi. Kurssin tehtävänä oli laatia eksegeesi vapaavalintaisesta pastoraalikirjeen jaejaksosta. Itse päädyin Tiit. 2:11-15:een, koska siitä löytyvä viittaus Jeesuksen jumaluuteen kiinnosti. Ihan suomeksihan luettuna tuon voi ymmärtää joko niin, että Jeesus ja Jumala ovat yksi ja sama tai sitten ne ovat kaksi erillistä "henkilöä". Käännöstä tehdessäni törmäsin jaksossa moneen muuhunkin mielenkiintoiseen kohtaan, joita en aiemmin ollut tullut ajatelleeksikaan. Lopulta päädyin pohtimaan vain yhtä jaejaksosta löytyvää sanaa ja sen merkitystä. Ja Jeesuksen jumaluus sai jäädä. Kun laiska olen, sorrun usein siihen, että käännöstä tehdessäni katson sanakirjasta sanan ensimmäisen merkityksen ja jatkan eteen päin. Mikäli ensimmäiseksi listattu merkitys ei istu asiayhteyteen, katson eri vaihtoehtoja tarkemmin. Sitten myöhemmin, sanatutkimuksen ja muun sellaisen yhteydessä tarkennan sanojen merkitystä. Tälläkin kertaa toimin tavoilleni uskollisena ja käänsin jakeesta 13 löytyvän prosdekhomenoin vastaanottamiseksi. Koska mikään virallinen käännös ei ollut tuoreessa muistissani ja Jeesuksen jumaluutta koskeva kysymys hallitsi vielä ajatuksiani, en nähnyt käännösratkaisussani mitään ongelmaa. Etenkin, kun se tuntui sopivan koko tekstiyhteyteen. Vasta alustavan käännöksen valmistuttua, kun vertasin omaa tuotostani viralliseen käännökseen, huomasin, että prosdekhomenoi onkin käännetty odottamiseksi. Tarkistin muutaman muunkin käännöksen ja niissäkin oli sama käännös. Palasin sanakirjan pariin, joka tosiaan antoi kolmanneksi vaihtoehdoksi sanalle merkityksen "odottaa". Seuraavaksi yritin löytää kieliopillisia syitä kääntää sana nimenomaan odottamiseksi vastaanottamisen sijaan. Isä & poika Rogersin New Linguistic and Exegetical Key t/t New testament ei edes vihjannut, että sanalla olisi jokin muukin merkitys kuin odottaminen. Witherington (Socio-Rhetorical commentary) selitti sanan sisältävän hyvin arkipäiväisen odottamisen ja muut kommentaarit, joita käytössäni oli, eivät pahemmin viitsineet edes kiinnittää huomiota verbiini. No, ymmärrän toki, että puhuttaessa Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymisestä katse kohdistuu eskatologisiin kysymyksiin. Sen täytyy olla jotakin, joka tulee tapahtumaan, joka toteuttaa tai täyttää (kuten suomalaiset käännöksemme ovat asian tulkinneet) autuaan toivomme. Mutta puhuuko Paavali (käytän Paavalin nimeä tässä ihan irrallaan johdanto-opillisista kysymyksistä) tässä Jeesuksen paluusta vaiko jostakin, jota voimme kokea jo nyt? Sana esiintyy Uudessa testamentissa yhteensä 14 kertaa. Näistä puolet on Luukkaan teksteissä. Paavali käyttää sanaa kolme kertaa ja loput neljä kertaa ovat Markuksen evankeliumssa, Heprealaiskirjeessä ja Juudaan kirjeessä. Selvästi odottamiseen liittyy kahdeksan kohtaa. Näistä kaksi on Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa esiintyvä rinnakkaiskohta Joosef Arimatialaisesta, joka odotti Jumalan valtakuntaa. Enimmäkseen odottaminen liittyykin näissä jakeissa Jeesuksen ensimmäiseen tulemiseen, Vanhan testamentin messiasennustusten täyttymiseen. Niissä ei siis ole suoranaista eskatologista merkitystä. Vain kaksi kohtaa, Ap.t. 24:15 ja Juud. 1:21, sisältää ajatuksen Jeesuksen toisen tulemisen odottamisesta ja ovat luonteeltaan selkeän eskatologisia. Lisäksi kahdessa jakeessa odottaminen on tavanomaista odottamista. Kuusi jäljelle jäävää kohtaa sisältävät ajatuksen vastaanottamisesta ja toisten ihmisten hyväksymisestä. Jeesus hyväksyi syntiset ja publikaanit yhteyteensä ja Paavali kehotti seurakuntia ottamaan vastaan työtovereitaan. Jo mainituissa Heprealaiskirjeen kohdissa otetaan tai ei oteta vastaan asioita. Mitä sitten? Mitä käytännön vaikutusta sillä olisi, jos sanan kääntäisikin vastaanottamiseksi odottamisen sijaan? Jaejakson konteksti on hyvin käytännönläheinen ja antaa neuvoja elämään uskovana tässä ja nyt. Jakso alkaa jakeessa 11 mielenkiintoisella maininnalla, että Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille. Tämä armo opettaa meitä Paavalin mukaan hylkäämään pahan ja valitsemaan hyvän. Tähän armon opettavaan vaikutukseen liittyy sitten autuaan toivomme odottaminen tai vastaanottaminen. Jakeen 11 hyvin universalistinen julistus armon pelastavasta vaikutuksesta kaikille ihmisille on hyvin mielenkiintoinen. Opettiko Paavali tosiaan, että kaikki pelastuvat? En usko niin. Jakeesta 12 alkaen Paavali käyttää me-muotoa. Lopulta jae 13 avaisi vyyhtiä vielä enemmän ja johtaisi ehkä päätelmään, että armon ilmestyminen pitää myös ottaa vastaan. Toisin sanoen armo kasvattaa meitä hylkäämään pahan ja elämään Jumalan tahdon mukaisesti, kun vastaanotamme autuaan toivon. Kyse ei kuitenkaan olisi vain uskoontulokokemuksesta, armon hyväksymisestä omaan elämään, vaan koko elämän mittaisesta prosessista. Annamme armon joka päivä ja hetki kasvattaa meitä. Sen sijaan, että maan päällä kilvoitellessamme samalla odottelisimme toivomme täyttymistä, Paavali itse asiassa rohkaiseekin meitä vastaanottamaan tuon toivon, joka kannustaa meitä eteenpäin ja antaa meille siihen voimaa. Pari viikkoa sitten, satuin selailemaan the Message -käännöstä (vai pitäisikö käyttää nimitystä parafraasi), jossa yllättäen tämä kohta oli käännetty hieman samaan tapaan kuin olen tässä esittänyt: "This new life is starting right now, and is whetting our appetites for the glorious day when our great God and Savior, Jesus Christ, appears." Onko tässä mitään perää, vai onko kyse vain omasta halustani löytää jotakin uutta kohdasta, jossa sitä ei ole?

Pallon tulevaisuus

Monelle suomalaiselle pallo tulee olemaan hyvin tärkeä asia tänä kesänä, vaikka Suomi ei jalkapallon EM-lopputurnaukseen selviytynytkään (ja tietysti vähän korkeammalla tasolla olevat penkkiurheilijat seuraavat mielenkiinnolla Suomen joukkueen otteita maailmanliigan otteluissa :-). Jalka- ja lentopalloakin tärkeämpi pallo on kuitenkin tämä meidän maapallomme, jonka hyvinvoinnista on onneksi alettu enenevässä määrin kiinnostua viime vuosina ja vuosikymmeninä.

Entäs jos vanha vakaumus perustuu asiavirheeseen?

RV:n mielipidepalsta on täyttynyt kannanotoista puolesta ja vastaan veriruoka-aineena keskustelussa. Koska olen osana tässä pahamaineisessa keskustelussa, postaan tänne erään vastineistani johtuen, että vastamielipiteen esittäjä haastoi eksegeettisen ajatteluni kyseissä asiassa. **** Arto Pölläsen mielipide ”Vanhoja vakaumuksia ei kannata horjuttaa” haastaa omaksumani näkemyksen verestä ruoka-aineena (RV 39). Esitetty mielipide sisältää lähtökohtaisesti monia asia- ja tulkintavirheitä. Tämä on nettiversio RV:ssa julkaistusta lyhyemmästä mielipidekirjoituksestani. Edellä tulen ottamaan kantaa Pölläsen tarjoamaan nefes-sanan käännökseen sieluna, sekä hänen Ilmestyskirja viitteisiin. Nefes-sanan käännökseksi on tarjottu sanaa "sielu", jota pidän käännösvirheenä johtuen Septuagintan nominin ”psyche” vaikutuksesta. Mielestäni kyseinen tulkinta sisältää sekä asiavirheitä että huonoa käännöstieteellistä ymmärrystä. Aloitan jälkimmäisestä. Yleinen käännöstieteellinen periaate on, että paras mahdollinen kohdekielen sana tai sanan merkityskentän merkitys kääntää lähdekielen sanan merkityksen. Heprean nefes-sana merkitsee nomini-muodossa "elämä, elävä olento" ja verbi-muodossa "antaa elämä, henkäyttää". Kreikan psyche ei ole itsessään väärä käännös heprean nefes-sanalle, koska kohdekielenä sen merkityskenttä vaihtelee "sielun" ja "elämän" välillä. Tämän voi tarkistaa mistä tahansa hyvästä koinekreikan sanakirjasta. Kuitenkin yleiskirjallisena ilmiönä psychen käännös sieluna mukailee kreikkalaista filosofiaa, ja tämä vaikutti vielä Vanhan kirkkoraamatun käännökseen. Tästä virheestä onkin kysymys. Nykyään antiikin kielten tutkimus on edennyt niin pitkälle, että on syytä muistaa raamattutieteiden professorin D. C. Fredericksin varoittava sana: "Meidän tulisi olla erittäin varovaisia ettemme johtaisi kreikkalaista psykologiaa nefes-sanan kääntämiseen, vaikka yli 700 kertaa nefes viittaa ihmisen sisäiseen olemukseen, mutta tuskin koskaan sieluun." Näin on ilmeistä, että aleksandrialaiset Septuagintan kääntäjät valitsivat psyche-sanan, koska eräs sen merkityksistä on elämä, elävä olento. Tämän taustatiedon ollessa hämärän peitossa Arto Pölläsen mielipide antaa ymmärtää asiavirheen kera, että Paavali lainasi Septuagintan versiota luomiskertomuksesta kirjeessään korinttolaisille (1. Kor 15:45). Tarkka Septuagintan tuntija kuitenkin huomaa, että kyseessä oli Paavalin midrastinen tulkinta Septuagintan tekstistä, eikä suinkaan suora lainaus. Tämä tarkoittaa sitä, että Paavali lisäsi lainauksensa sisälle selittäviä sanoja, kuten adjektiivin "elävä" (Ut:n teksti alkukielellä: eis psychen sozan). Se määrittää nominia psyche sen alkuperäisessä, hepreankielisessä mielessä "elävä olento". Miksi Paavali sitten lisäsi adjektiivin "sozan" tähän asiayhteyteen? Selitys on yksinkertainen. Hän halusi tehdä merkityseron nominien ”psyche” ja ”psychiko” välillä, etteivät korinttilaiset sotkisi niitä keskenään. Psychiko on Paavalin kielenkäytössä käsite, joka viittaa korinttilaisten sielulliseen hengellisyyteen, joka ilmentää syntiinlankeemuksen tilaa. Tästä näemme, että Paavali osasi tehdä eron "sielun" ja "elävän olennon" välillä, koska hän näin käsitteli Septuagintan lainausta, jottei sitä ymmärrettäisi väärin Korintissa. Valitettavasti sekä Vanhan kirkkoraamatun että Raamattu kansalle -version kääntäjät epäonnistuivat tässä kohden käännöksessään. Tosiasia on, että "sielu" on väärä suomenkielinen käännös 1. Moos. 9:4 jakeelle ja "elävä sielu" 1. Kor. 15:45 jakeelle. Nämä kohdat olisi pitänyt kääntää vastineella "elävä olento". Toinen asiakokonaisuus liittyy Arto Pölläsen ehdotukseen, että Ilmestyskirjan 2:14 ja 20 valossa epäjumalille uhratun lihan syöminen kielettiin kokonaan kristityiltä, ja näin myös veren ruoka-aineena tänä päivänä. Käytäntö syödä epäjumalille uhrattua lihaa mainitaan muuallakin Uudessa testamentissa (Ap.t. 15:20, 29; 21:25; 1. Kor 8:1, 4, 7, 10; 10:19). Mainitun Ilmestyskirja paikkojen kohdalle on ehdotettu neljää eri tulkinta mahdollisuutta: 1) osallistuminen temppeliaterialle epäjumalan palvonnan yhteydessä, 2) osallistuminen uhratun lihan syömiseen julkisten, uskonnollisten juhlien aikana, 3) epäjumalille uhratun lihan ostaminen torilta ja 4) uhriateria tarjottuna uskonnollissa tapaamisissa. Uuden testamentin henki on selvä. Vaihtoehdot 1), 2) ja 4) ovat epäjumalan palvontaa. Vaihtoehto 3) on, mitä Paavali puolsi. Muutoin heikolla omallatunnolla varustetun kristityn tulisi syödä vihanneksi (Room 14:2). Jos tästä on mitään periaatetta johdettavissa niin, veriruoka-aineena kuuluu samaan kategoriaan. Epäjumallille uhrattuna sen syöminen on syntiä. Muutoin ei ole uusitestamentillista perustetta asialle. Sivumainintana voisin myös sanoa, että Ilmestyskirja 6:9-11 ei liity mielestäni käytävään keskusteluun. Esitetty alttari ei edes symbolisesti edusta uhrialttaria, vaan esirukousten alttaria, kuten voidaan luotettavista kommentaareista tarkistaa. Kuinka marttyyrien veri symboloisi tässä yhteydessä sovitusta? Se tehtävä kuuluu vain Jeesuksen verelle Ilmestyskirjassa. Marttyyrien veri nykyisessä asiayhteydessä nähdään kristityn pyhimpänä rukouksen/palvonnan muotona. He olivat vuodattaneet elämänsä kuolemaan Kristuksen seuraajina. Muilta osin en käy Pölläsen mielipidettä kommentoimaan, koska se toistaisi aikaisemmin esitetyt argumenttini. Totean vain, että jos vanha vakaumus verensyöntikiellosta perustuu vanhentuneeseen ja epätodeksi osoitettuun tietoon, sillä ei ole tarpeellista sitoa ihmisten omaatuntoa.

Efesolaiskirje 5:21 ja naisen asema

Sain ystävältäni sähköpostia, joka haluaisi seuraavan keskusteluaiheen herättämistä Eksegeettisessä safarissa. Lainaan suoraan hänen mailia: "Raamattu kansalle -käännöksessä Ef. 5:21 on jaoteltu tekstissä eri kohtaan kuin muissa käännöksissä. Toisin sanoen sen yhteys jaksoon, jossa on ohjeita vaimoille ja miehille, katkaistaan ja jae liitetään edeltävään jaksoon. Jae menee siis siinä näin: "Ja olkaa toisillenne alamaisia Kristuksen pelossa." Kumpaan jaksoon se oikeasti kuuluu? Entä mistäs tää ja-sana tulee? 38-käännöksessä se on myös, mutta 92-käänöksessä ei. Omilla kreikankielen minimaalisilla taidoilla en sitä löytänyt. Tietysti pitäis varmaan kysyä tätä sieltä Raamattu kansalle -kääntäjiltä, mutta kysynpähän eka sulta. Sen tiedän, että Raamattu kansalle -porukalle tää on linjanvetoa naiskysymykseen, mutta se kiinnostaisi, kuinka perusteltavissa tällainen on." Itse en ole vielä kerennyt asiaan perehtyä. Onko muilla perehtyneitä mielipiteitä?

Chrys Caragounis, 1. Kor 7:1-7 ja Raamattu kansalle käännös

Chrys Caragounis haastaa Gordon Feen populisoiman näkemyksen Paavalin meutonymisestä kielenkäytöstä 1. Kor 7:1-7 koskien seksuaalisuutta täällä. Hänen keskeinen argumentti on, että Paavalin kielenkäyttö mukailee normaalia avioitumiskieltä ilman seksuaalisista sävytystä. Caragounis osoittaa monista antiikin lähteistä Paavalin käyttämien sanontojen yhteyden avioitumiseen - aviovaimon ottamiseen erityisesti jj. 1-2. Jos Caragouniksen tulkinta on oikein, se merkitsee, että kirjaimellisena pidetty Raamattu kansalle (RK) käännös on epäonnistunut tässä kohden totaalisesti kääntäen jakeen yksi päälauseen verbin "kajoamatta naiseen". Tämä käännös johtaa koko tekstin seksistiseen lukemiseen - jopa perverssiin naisen alistamiseen. Kenellä on oikeus kajota naiseen? Vaikkakin nainen ymmärrettiin antiikin aikana epäaktiivisena seksuaalisesti, nainen omisti päätäntävallan omalle ruumiilleen. Suositteliko Paavali tämänkaltaista alistamista, johon RK käännös minun ajatuksissani johtaa? Kirkko Raamattu 1992 säilyttää neutraalimman, alkukielelle uskollisemman käännöksen "koskematta naiseen" jakeessa yksi. Caragounis osoittaakin verbin HAPSTEIN merkitsevän avioliittoon menemistä antiikin lähteistä. Tämä olisi luonnollisin selitys, koska Paavali käytti aikalaistensa kieltä. Tässä on jälleen yksi esimerkki minun listallani siitä, että RK käännös sortuu usein sanavalinnoissaan tai käännöspainotuksissa. Jos RK olisi seurannut neutraalia kielenkäyttöä 1. Kor 7:1--7, tulkinnanvaraisuudet eivät olisi pilanneet RK:n käännöstä tässä kohden.

5 Moos. 32:8

Viikon kysymys kaikille teologisesti valveutuneille:
Mikä mahtaa olla tarina sen taustalla, että uusin kirkkoraamattumme on päätynyt 5 Moos. 32:8 kohdalla tällaiseen käännökseen:

Kun Korkein jakoi kansoille maat, kun hän levitti ihmiset yli maan piirin, hän määräsi kansojen asuinsijat ja kullekin oman jumalan. 

MT loppuu בני ישראל, LXX αγγελων θεου ja satunnaisesti valituista versioista löytyy mm. tällaisia käännöksiä:

• When the Most High gave to the nations their inheritance, when he divided mankind, he fixed the borders of the peoples according to the number of the sons of God. (ESV) 
• When the Most High gave the nations their inheritance, when he divided up humankind, he set the boundaries of the peoples, according to the number of the heavenly assembly. (NET) 
• Kun Korkein jakoi perinnöt kansoille, kun hän erotteli ihmisten lapset, silloin hän määräsi kansojen rajat israelilaisten luvun mukaan. (KR 33)  
• Als der Allerhöchste den Heiden ihr Erbe austeilte, als er die Menschenkinder voneinander schied, da setzte er die Grenzen der Völker fest nach der Zahl der Kinder Israels. (Schlachter)  
• När den Högste gav arvslotter åt folken, när han spred ut människors barn, då utstakade han gränserna för folken efter antalet av Israels barn. (Folkbibeln) 
• Quand le Très-Haut donna aux nations leur patrimoine, quand il sépara les humains, il fixa le territoire des peuples suivant le nombre des fils d'Israël. (TOB) 

Mistä siis kirkon käännöskomitea on keksinyt, että Korkein jakoi kullekin kansalle "oman jumalan"? Vai onko tässä nyt kyseessä kouluesimerkki siitä, mitä "dynaaminen käännös" parhaimmillaan (pahimmillaan?) tarkoittaa?