Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimus. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste tutkimus. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 1. toukokuuta 2024

Kirja-arvio: Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä

Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä -kirjan kansi

Saarela, Janne,
Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä
(Keuruu: Aikamedia, 2024), 282 sivua.


Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä on Janne Saarelan esikoiskirja. Mutta kuka on Janne Saarela ja miksi hänen kirjansa kannattaisi lukea? Teoksen takakannessa kerrotaan hänen olevan Seinäjoen helluntaiseurakunnassa ja helluntailiikkeen IK-opistolla työskentelevä teologi ja raamatunopettaja. Tämä on hienoa, mutta ei välttämättä sellaisenaan vielä vahva suositus kirjaan tarttumiseksi. Todetaanpa siis tätä tekstiä lukevaa satunnaista matkailijaa varten se, minkä Eksegeettisen safarin kanssa pitempään matkaa tehneet ovat jo havainneet:

Mitä tulee raamatuntutkimukseen tai sen pohjalta nousevaan apologiaan, Janne Saarela on ikään kuin teologisesti turboahdettu ChatGPT-4 yhdistettynä Google Kääntäjään – varsin kova paketti siis.

tiistai 21. helmikuuta 2012

Ilmestyskirja-palsta

Akateemisen raamatuntutkimuksen luonteeseen kuuluu se, että kestää yleensä pitkään, ennen kuin uusiin tutkimustuloksiin, tulkintoihin tai teeseihin reagoidaan. Väitöskirjansa parissa askartelevat opiskelijat luonnollisesti tutustuvat viimeisimpiin aihetta käsitteleviin julkaisuihin, mutta muutoin saattaa helposti kestää 5-10 vuotta, ennen kuin yksikään tutkija tarttuu toisen tutkijan löydöksiin.

Kun sitten ruvetaan puhumaan siitä ajasta, joka kuluu ennen kuin raamatuntutkimuksen hyvät hedelmät päätyvät akateemisista norsunluutorneista tavallisen kirkkokansan käyttöön, ollaankin äkkiä hyvin isoissa luvuissa (huonojen hedelmien levityksestähän yleensä vastaa sekulaari media). Joidenkin asioiden kohdalla tuntuu, että akateemisesta raamatuntutkimuksesta ei johda minkäänlaista polkua ruohonjuuritason raamatunlukuun, kun taas toisissa tapauksissa saattaa kulua useita vuosikymmeniä, ennen kuin kaikkien eksegeettien tietämät asiat päätyvät suuren yleisön tietoisuuteen. Se, että kirkon ja akatemian välillä on suuri eksegeettinen kuilu, ei aina ole kirkon etu.

tiistai 8. maaliskuuta 2011

Helsinkiläisiä heikkouksia

On mielenkiintoista huomata, miten sellaisessa eksegeettisesti itseään arvossa pitävässä ja korkeatasoisessa laitoksessakin kuin Helsingin yliopistossa jää opetukseen helposti pyörimään näkemyksiä, jotka on tutkimuksen yllättävän suurelta näyttävällä yksimielisyydellä ammuttu alas vuosikymmeniä sitten. Tämä herättää kysymyksiä opetuksen objektiivisuudesta ja siitä, annetaanko eksegetiikan kentästä opiskelijoille enemmän oikea vai väärä kuva.

keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Kommenttipalsta: Aarrekätkö nimeltä Qumran

Uusimmassa RV-lehdessä (nro. 40, 6.10.2010) Matti Kankaanniemi kertoo lukijoille hieman Qumranin alueelta löydetyistä kirjakääröistä ja niiden merkityksestä Raamatun tutkimukselle. Kuolleenmeren kirjakääröjen perusteella on tultu mm. sellaisiin johtopäätöksiin, että Johanneksen evankeliumi ei olekaan sellainen gnostilaisväritteinen kirja kuin joskus luultiin, tai että meille säilyneet Vt:n tekstit ovatkin selvinneet pitkästä kopiointiprosessista hämmästyttävän hyvin.

perjantai 30. huhtikuuta 2010

Kirja-arvio: Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta

Juntunen, Sammeli,
Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta
(Helsinki: Kirjapaja, 2010), 312 sivua.


Jo otsikosta voi päätellä, että entinen Helsingin teologian tiedekunnan ekumeniikan vs. professori, nykyinen Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen on kirjoittanut ajankohtaisen ja provosoivan kannanoton evankelis-luterilaisen kirkon teologisesta tilasta. Kirjoittajan keskeinen teesi on, että "evankelis-luterilaisen kirkon tulisi palata Jumalaa etsivään ajatteluun eli teologiaan", ja tämän mahdollistamiseksi sen on uudelleen löydettävä "Raamattu auktoriteettinaan, kirjoitettuna Jumalan sanana" (14). Kirjassaan Juntunen esittää tarkan diagnoosin potilaan eli kirkon nykytilanteesta, erittelee sairauteen johtaneita historiallisia ja teologisia tekijöitä, sekä lopuksi tarjoaa lääkitystä, jota noudattamalla tervehtyminen on mahdollista.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Kommentteja Matti Myllykosken kirja-arviosta A.D. 30.

”Näytä sinä minulle tutkimus ilman redaktiokritiikkiä, niin minä tutkimuksestani näytän sinulle redaktiokritiikin”

Matti Kankaanniemi

Luin mielenkiinnolla ja kirjan saamasta huomiosta ilahtuneena dosentti Matti Myllykosken perusteellisen arvion (Teol. Aik. 2/2010) teoksestamme A.D. 30 – Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista. (ArtHouse, Helsinki 2009). Keskustelun mielekkyyttä lisää se, että Myllykoski on tutkimuksessaan perehtynyt samaan teema-alueeseen, mikä tarjoaa terveen kriittisen näkökohdan tutkijaryhmämme näkemyksiin ja toivottavasti lisää ns. tavallisten lukijoiden mielenkiintoa aihetta kohtaan. Monet Myllykosken nostamat seikat haastavat meidät selvempään asioiden ilmaisemiseen ja erityisesti metodologisten kysymysten tarkentamiseen. En nimittäin katso ryhmämme olevan niin kaukana Myllykosken metodologiaa koskevista näkemyksistä kuin kirja-arvion perusteella voisi ehkä ymmärtää. Toisaalta juuri tästä syystä tämänkaltainen keskustelu on tärkeää ja hyödyllistä. Luonnollisesti vastineeni keskittyy näkökohtiemme puolustukseen mutta samalla toivon, ettei vaikutelmaksi jää ylimielinen ja raivokas hyökkäys pätevän tutkijan esittämää kritiikkiä kohtaan. Olemme samaa mieltä Myllykosken kanssa siitä, että tutkimuksen tieteellisyyden ongelma on siinä, että ”erilaiset peruslähtökohdat omaksuneet tutkija eivät voi keskustella rakentavasti keskenään”. Myllykoski on aidosti onnistunut välttämään tämän karikon ja toivomme, että vastineemme pystyisi pitämään keskustelun hänen viitoittamallaan tiellä.

On ehkä tarpeellista hieman asemoida tätä keskustelua lukijoille, koska maassamme käydyn eksegeettisen ”keskustelun” historiallinen konteksti on ollut vahvasti dogmiväritteinen (Ks. Latvus & Peltola 1992). En näe Myllykosken kirjoitusta sen paremmin kuin tätä omaa vastinettani ”uskon sotana”, jossa väkevä Herran soturi nujertaa liberaaliteologin perkeleen tai päinvastoin. Ensiksikin tässä tuskin nujerretaan yhtään ketään ja toiseksi keskustelu ei koske maailmankatsomuksia vaan historian tutkimusta ja sen metodologisia painotuksia. Arvostan Myllykoskea tutkijana ja kirjoittajana ja käytän nyt ja jatkossa sekä tutkimus- että opetustyössäni hänen tieteellistä tuotantoaan. Sitä paitsi meillä on sama etunimi ja kuulemani legendan mukaan Myllykoskella on henkilöhistoriallinen linkki Tyrwäälle, jonne olen tatuoinut elinikäiset asuinkarttakoordinaattini.

Kirjoitan tämän artikkelin osittain me-muodossa, vaikka olen 100%:sti itse vastuussa tässä esitetyistä ajatuksista. Kirjoitan itsestänikin kolmannessa persoonassa, koska lähestyn aihetta kirjan toisen toimittajan roolista käsin.

Hylätäänkö kritiikit?

Kuten todettua, Myllykoski nostaa monta hyvää ja hyödyllistä näkökohtaa keskusteluun. Kuitenkin hänen argumentointiaan varjostaa virheellinen käsitys, jonka mukaan hylkäämme lähdekritiikin, redaktiokritiikin ja kirjallisuuskritiikin käytännössä täysin. Emme missään tapauksessa ”eliminoi kirjallisuus- ja redaktiokritiikkiä aineiston arvioinnista epätieteellisinä menetelminä”. Tämä arvio tuntuu hieman hämmentävältä, koska kirjassa ei missään esitetä näiden tieteellisten tutkimusmetodien olevan epätieteellisiä ja koska redaktio- ja lähdekritiikkiä itse asiassa sovelletaan. Kankaanniemi käsittelee luvussa Jeesus ja hauta naisten nimiluetteloja monessa suhteessa hyvin samalla tavoin kuin Myllykoski (1994, 94–100) aiheen ansiokkaassa redaktiokriittisessä käsitellyssään toisaalla. Luonnollisesti kirjamme popularisoivan luonteen tähden aiheeseen ei paneuduttu yhtä syvällisesti mutta henki ja metodi ovat hyvin samanlaisia. Kirjamme niukahkoissa lähdeviitteissä on jopa kaksi positiivista ja puhtaasti Markuksen evankeliumin redaktiokritiikin metodologiaa käsittelevää artikkelia (s. 281). Yleistajuiseksi tarkoitetussa teoksessa metodologisten seikkojen syvällinen käsittely on hankalaa. Joskus kritiikkien perään kuuluttaminen saa melkein koomisia piirteitä. Esimerkiksi Martti Mäkisalo ihmetteli Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa (10.4.2009) kirjamme ”tekstikriittisen näkökulman ohuutta”. Epäselväksi kuitenkin jäi, missä kohtaa tekstikriittiset näkökulmat olisivat vaikuttaneet olennaisesti esitettyihin päätelmiin.

Auvisen kirjoittaman luvun ”Miten A. D. 30 –tapahtumista voidaan tietää?” tarkoituksena ei ollut kattavasti ja poissulkevasti kuvata metodia, jolla kirjassa esitetyt tulokset on saavutettu. Myllykoski lukee mielestämme hiukan virheellisesti Auvisen esittämän skeptismin esimarkuslaisen kärsimyskertomuksen tarkkaa rekonstruktointia kohtaan kokonaisen metodin hylkäämiseksi. Auvisen viittaus Marion L. Soardsin (1994) tekemään vertailuun 34 eri tutkijan (joihin Myllykoskikin lukeutuu) rekonstruoinneista osoittaa melko suurta vaihtelua, joka mahdollistaisi periaatteessa kunkin version kohdalla maininnan ”kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin”. Sen lisäksi, että emme hylkää redaktio- ja kirjallisuuskritiikkiä metodeina, emme myöskään näe niitä kilpailevana aitouskriteerien soveltamisen kanssa. Tyypillisestihän Jeesus-tutkimuksessa dokumentteja eli evankeliumeja lähestytään kirjallisuus- ja redaktiokritiikin avulla ja pyritään erottamaan evankelistan oma luova tai muokkaava kädenjälki käytetystä traditiosta. Tämän jälkeen tradition historiaa analysoidaan mm. aitouskriteerejä käyttäen.

Myllykosken kritiikki aitouskriteereiden suhteen ei tunnu täysin oikeudenmukaiselta. Hänen mukaansa kaikki aines evankeliumeissa voidaan todistaa oikeaksi joko moninkertaisuuskriteerin tai erilaisuuskriteerin avulla. Evankeliumeja ei kuitenkaan juurikaan käytetä erilaisuuskriteerin soveltamisessa varhaiskristillisyyden kuvaajana vaan pikemminkin Paavalin kirjeitä ja vaihtelevissa määrin Apostolien tekoja. Tarkoituksena on evankeliumeista riippumatta luoda kuva varhaiskristillisten yhteisöjen ajattelumaailmasta ja tätä taustaa vasten arvioida jonkin seikan (Jeesuksen sanat tai teot) keksimisen mielekkyyttä. Tämä vähentää kriteereiden soveltamisen kehäpäättelyluonnetta huomattavasti. Olennaista on myös ymmärtää, että evankeliumeissa on paljon ainesta, jota ei voida kriteerien avulla osoittaa sen paremmin aidoksi kuin epäaidoksikaan. Aitouskriteerien täyttymättömyys ei johda nimittäin suoraan päätelmään kohdan epäaitoudesta. Vastaavasti epäaitouskriteerien täyttymättä jääminen ei johda automaattisesti seikan pitämiseen aitona. Tämä vastaa myös Myllykosken esittämään kommenttiin: ”Entäpä jos Luukas ei perikoopissaan viittaisikaan oppilaiden synkkään tilanteeseen eikä Matteus puhuisikaan epäilijöistä? Olisiko tutkijalla näillä perusteilla syytä torjua kuvattujen tapahtumien historiallisuus? Ei suinkaan”. Näiden hämmentävien seikkojen puuttuminen kyseisistä perikoopeista johtaisi mahdollisesti tilanteeseen, jossa ne jouduttaisiin jättämään harmaalle alueelle eli perusteita ei olisi sen paremmin kertomuksen historiallisuuden hyväksymiselle kuin hylkäämisellekään.

Myllykosken mielestä Auvisen moninkertaisen todistuksen kriteeristä ottama esimerkki koskien Jeesuksen tuomitsemista ristille on ”siinä mielessä triviaali, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen itsessään ei ole kiistelemisen arvoinen asia, vaan selvä historiallinen fakta.” Olennaista on mielestämme kuitenkin kysyä, mistä tiedämme ristiinnaulitsemisen olevan selvä historiallinen fakta. Jotta näin voidaan todeta, on oltava perusteita ja näitä perusteita voidaan metodologian tasolla kategorisoida aitouskriteereiksi. Vaikka nämä perusteet tuottavatkin usein erilaisia tuloksia, on rekonstruktioilla ”runsaasti yhteisiä piirteitä, jotka tekevät keskustelun mahdolliseksi ja mielekkääksi”. Koska kirjamme ei ollut tieteellinen tutkimus, pidän kohtuullisena viitata tarkemman aitouskriteerejä koskevan keskustelun osalta ryhmämme jäsenten aiheesta toisaalla antamiin selvennyksiin (esim. Holmén 2001:24–36, Auvinen 2003:16–21, Ollilainen 2008:115–124).

Laajemmat ulottuvuudet -- Oletuksia varhaiskristillisyydestä

Historian tutkimuksessa yleensä ehkä kaikkein vahvimpana pidettyä hämmentävyyskriteeriä eli erilaisuuskriteerin vahvinta muotoa kritisoidessaan Myllykoski kiinnittää huomiota teorioihin keskenään kiistelevistä varhaiskristillisistä ryhmittymistä kutsuen näitä ”laajemmiksi ulottuvuuksiksi”, joita tulisi soveltaa ”abstraktien kriteerien” sijasta. Hänen esittämistään todisteista voidaan kuitenkin todeta, kuten Myllykoski muissa yhteyksissä, että ”näille tulkinnoille on vaihtoehtoja”.

Myllykoski kirjoittaa:

”Monet tekstit kuitenkin osoittavat, että varhaisilla kristityillä oli useita ryhmiä, joiden välillä oli selvää kilpailua. Ryhmät henkilöityivät johtajiinsa, joihin ulkopuoliset kohdistivat rajuakin kritiikkiä. Tästä on jäänyt jälkiä Paavalin kirjeisiin, evankeliumien kertomuksiin ja muihin dokumentteihin. Jäävuoren huippuna varhaisimmista konflikteista on niin kutsuttu Antiokian kiista (Gal. 2:11–14), jossa Jeesuksen veljen Jaakobin Antiokiaan lähettämät miehet saavat Pietarin luopumaan ateriayhteydestä pakanakristittyjen kanssa ja Paavalin vastustamaan Pietaria ”vasten kasvoja”.

1) Antiokian kiista ei näytä johtaneen pysyvään välirikkoon Pietarin ja Paavalin välillä, koska vuosia kiistan jälkeen kirjoitetussa 1. Korinttolaiskirjeessä ei näy merkkejä Paavalin vihaisesta suhtautumisesta sen paremmin Pietariin kuin Jaakobiinkaan. Myllykoski myös ehkä lukee Galatalaiskirjeen tekstiin (2:12) hieman liikaa todetessaan Jaakobin lähettäneen miehet, kun Paavali toteaa ainoastaan joidenkin tulleen Jaakobin luota (Jerusalemista?). On mahdollista, että ilmaus ἐλθεῖν τινας ἀπὸ Ἰακώβου nivoutuu Paavalin hieman aiemmin kirjeessä viittaamaan suositukseen, jonka hän sai Jaakobilta osoittaen näin ironisesti ryhmän tulleen hänelle hyväksynnän antaneen Jaakobin luota Jerusalemista. Joka tapauksessa Paavali tunnustaa Pietarin ja Jaakobin johtajuusaseman sekä ennen Antiokian kiistaa (Gal. 1-2) että sen jälkeen (1. Kor. 15:5-7). Tämä itse asiassa vahvistaa Myllykosken abstraktina kritisoiman hämmentävyyskriteerin merkitystä. Edes Paavali, joka oli taistellut julkisesti Pietaria vastaan, ei lähde myöhemmin kiistämään tämän johtajuutta. Jos Antiokiaan saapunut ryhmä todella oli Jaakobin lähettämä delegaatio, on ehkä vielä yllättävämpää, että Paavali ei käy Jaakobia vastaan esimerkiksi 1. Korinttolaiskirjeessä vaan päinvastoin jopa kerää rakkaudenlahjaa Jerusalemin seurakunnalle (1. Kor. 16:3). Jos tätä asennetta kristillisen liikkeen (tai liikkeiden) johtajia kohtaan voidaan pitää suuntaa-antavana varhaiskristillisyydessä, herättää kielteisiä piirteitä opetuslapsista sisältävä perikooppi väistämättä kysymyksen ”kuka olisi uskaltanut ja ollut motivoitunut keksimään tällaista”.

Laajoihin ulottuvuuksiin Myllykoski lukee myös tulkintansa, jonka mukaan Tuomas edustaa Johanneksen evankeliumissa vääränlaista kristillisyyttä. Tällainen tulkinta on melko subjektiivinen ja monet muut evankeliumin tutkijat ovat päätyneet hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi James Charlesworth (1995) pitää Tuomasta ”opetuslapsena, jota Jeesus rakasti” ja jonka traditioihin ja vaikutukseen evankeliumi enemmän tai vähemmän perustui. Charlesworthin ja hänen näkemystään sympatisoineiden tutkijoiden (Charlesworth itse mainitsee häntä ”yllättäen” tukeneen joukon, johon kuuluvat D. Moody Smith, Hugh Anderson, Peder Borgen, John Meier, Hans Martin Schenke, ja Walter Weaver) mielestä Myllykosken edustama tulkinta ei ole siis lainkaan niin itsestään selvä kuin mitä Myllykosken esityksestä voisi päätellä. On myös mahdollista tulkita Tuomas joko historialliseksi tai symbolisfiktiiviseksi hahmoksi, jonka tarkoitus on rohkaista epäileviä evankeliumin lukijoita. Sosiologisten analyysien tekeminen evankeliumitekstien perusteella on varsin kyseenalaista ja ala, jossa paradigmat tämän tästä vaihtelevat (ks. mm. Hakola 2005).

Kolmanneksi laajemman ulottuvuuden seikaksi ja vahvasti sekä riitaisasti segmentoituneen varhaiskristillisyyden todisteeksi Myllykoski esittää Jaakobin kirjeestä (2:14–26) esiintyvän voimakkaan Paavali-vastaisuuden. Taaskaan tulkinta ei ole ihan näin selkeä. Lukuisat tutkijat eivät pidä Paavali vs. Jaakob vastakkainasettelua vakuuttavana viitekehyksenä kohdan tulkinnalle. Esimerkiksi Willi Marxen (1970, 230–231) katsoo Jaakobin kirjeen kirjoittajan pyrkivän palauttamaan vinoutuneen Paavali-tulkinnan aitoon paavalilaiseen positioon. Jaakobin kirje näyttää korostavan tekoja solidaarisuutena lähimmäistä kohtaan, kun taas Paavalin usko vs. teot dikotomia mielletään nykyisin laajasti liittonomismin riitteihin liittyväksi.

Myllykosken laajemmat ulottuvuudet ovat siis mielestäni melko spekulatiivisia eivätkä riitä mitätöimään erilaisuuskriteerin vahvemman muodon eli hämmentävyyskriteerin käyttöä ja merkitystä Jeesus-tutkimuksessa. Toki tätä ”usean kristinuskon” näkökulmaa on vaalittu tutkijapiireissä laajaltikin. (ks. Mm. Crossan 1973, Dunn 1977, Sim 1998, Goulder 1991). Tarkkaan näiden tutkijoiden esityksiin perehdyttyäni, en kuitenkaan ole täysin vakuuttunut heidän argumenteistaan. Anakronistisen homogeeninen kuva varhaiskristillisyydestä on toki sekin natisevan epäuskottava. Tilannetta ei kuitenkaan paranna riitojen ylitulkinta tai kuvitteellisten yhteisöjen uittaminen tutkimukseen. Kaipaisin konkreettista näyttöä sellaisen yhteisön olemassaolosta jaksolta 30–70 jKr., jossa Pietariin suhtauduttaisiin siinä määrin kielteisesti, että siellä voitaisiin keksiä Pietaria mollaavia traditioita.

Epähistoriallinen aines evankeliumeissa

Myllykoski toteaa, ettei hän ”löydä teoksesta yhtäkään tapausta, jossa jotakin evankeliumien sisältämää piirrettä sanottaisiin selvästi myöhemmäksi traditioksi tai asiaksi, joka on peräisin myöhemmiltä kristityiltä eikä Jeesukselta”. Toisaalla hän arvioi, että sympatiseeraamme Birger Gerhardssonin näkemyksiä eli näkemystä, jonka mukaan Jeesuksen opetukset välitettiin tarkasti ja kontrolloidusti. Myllykosken ehdotus traditiohistoriallisen näkökulman lisäämisestä kirjaamme on perusteltu ja olisi varmasti selventänyt paljon lähestymistapaamme, joskin Auvinen viittaa aiheeseen lyhyesti metodeita kuvaavassa luvussa (s. 27–28).

Matteuksen ja Luukkaan tapa käyttää Markuksen evankeliumia tarjoaa jonkinasteisen empiirisen lähtökohdan traditioiden käsittelylle varhaiskristillisissä piireissä. Tätä editointiprosessia havainnoidessamme voimme havaita muutoksia, poistoja, lisäyksiä, muokkausta jne. Johanneksen evankeliumin kuvausten vertaaminen synoptikkoihin osoittaa, että muisto Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan ”eli” eikä välittynyt jäykän standardoidusti. Toisaalta sekä Matteus että Luukas ja jopa Johannes näyttävät nojautuvan vahvasti lähteisiin sen sijaan että kirjoittaisivat itse kertomuksensa. Matteuksen ja Luukkaan erityisaineksessakin näkyy tämän tästä jälkiä traditioiden käytöstä (ks. esim. Tuhlaajapoika kertomuksen osalta Ollilainen 2008:61–98). Johanneksen evankeliumissa kertomus Lasaruksen kuolleista herättämisestä muodostaa kliimaksin, joka johtaa hänen mukaansa Jeesuksen kuolemaan johtaneen jahdin alkamiseen. Kuitenkin Johannes on mitä ilmeisimmin liittänyt kömpelösti kaksi traditiota yhteen tätä kliimaksikertomustaan muodostaessaan (ks. Meier 1994:800–832 ja Burkett 1994). Tutkija joutuu siis traditiohistoriallista malliaan muodostaessaan ottamaan huomioon nämä keskenään ehkä hieman jännitteiset ilmiöt. Gerhardssonin ja hänen teesejään edelleen kehitelleiden Holmbergin, Byrskogin, Riesnerin ja Bauckhamin malli on yksi tapa pyrkiä yhtälön ratkaisemiseen. N. T. Wright, James Dunn ja monet muut ovat kallistuneet hieman enemmän joustavuutta sisältävän Kenneth E. Baileyn kontrolloidun mutta epävirallisen traditionvälityksen mallin kannalle. Werner Kelberin näkemyksellä suullisen ja kirjallisen traditionvälittämisen perustavanlaatuisella erosta ja hyvinkin luovasta tradition käsittelystä on seuraajansa. Tärkeitä ääniä keskustelussa ovat myös Horsley ja Bird. Lisäksi Bultmannin luotsaama vanha saksalainen muotohistoriallinen näkemyskin vapaasti Jeesus-ainesta keksivistä ja profetoivista yhteisöistä elää edelleen. On vaikea sanoa, varsinkaan kokonaisen tutkijaryhmän osalta, mitä näkemystä tai tutkijaa sympatisoimme. Aihetta on kuitenkin pohdittu ja työstetty tutkijaryhmässämme paljon.

Näkemykseni mukaan evankeliumien aines jakaantuu tutkijan näkökulmasta karkeasti ottaen kolmeen osa-alueeseen: i) Aidoksi osoitettavissa oleva, ii) epäaidoksi osoitettavissa oleva ja iii) kriteerien saavuttamattomissa oleva. Kun aiheena on historiallisen Jeesuksen rekonstruktio, on selvää, että nimenomaan ensimmäinen kategoria on kiinnostavin. Kaksi muuta luokkaa eivät samalla tavalla liity tutkimustehtävään. Tätä taustaa vasten Myllykosken epäaidon aineksen perään kysely ei tunnu täysin oikeutetulta. Lähtökohtamme ei ole, että kaikki evankeliumimateriaali palautuu tarkkaan historiallisen Jeesuksen elämäntilanteeseen eivätkä A.D. 30 – kirjassa esitetyt johtopäätökset suinkaan perustu tällaiseen käsitykseen. Ajoittain Myllykosken arviosta kuitenkin saattaisi päätellä, että arvosteltavan kirjan kirjoittajat suhtautuvat dogmaattisesti evankeliumien historiallisuuteen. Mikäli näin olisi, ei koko kirjan kirjoittaminen tuntuisi kovin järkevältä, koska sen sijasta voitaisiin viitata vain evankeliumeihin ja todeta ”lukekaa sieltä”.

Epäaidoksi eli Jeesuksen kuoleman jälkeen syntyneeksi ainekseksi evankeliumeissa voidaan periaatteessa lukea aines, joka täyttää ns. epäaitouskriteerit eli on joko epäkoherenttia aidoiksi määriteltyjen kohtien kanssa (criterion of incoherence) tai ristiriitaista ja mahdotonta sen tietämyksen perusteella, jota väitetystä palestiinalaisesta tapahtumakontekstista tiedämme (criterion of implausibility). Esimerkiksi Jeesuksen puheissa ja kristologisissa väitteissä Johanneksen evankeliumissa on koko lailla erilainen sävy kuin synoptisissa evankeliumeissa (incoherence). Argumentoidessaan ehtoollisperikoopin epäaitouden puolesta, Myllykoskikin soveltaa implisiittisesti tätä samaa epäaitouskriteeriä todeten kertomuksen olevan ristiriidassa toisen (aitona pidettävän) kavaltamis- ja vangitsemisteeman kanssa. Jälkimmäisen kriteerin käyttöön Myllykoski viittaa epäsuorasti puhuessaan tutkimuksesta, joka ”pyrkii ensi sijassa sijoittamaan Jeesuksen viimeiset päivät aikansa Palestiinan ajanhistoriaan”. Näin ajanhistoriaan sopimaton seikka voidaan hylätä epähistoriallisena. Samalla kun evankeliumiaineistoa ei voida automaattisesti pitää historiallisena, sitä ei kuitenkaan voida myöskään hylätä epäaitona vain sen perusteella, että joku keksii tietylle perikoopille sopivan syntytilanteen.

Suhteellista vai uskottavinta?

Myllykoski kuvaa Kankaanniemen argumentointia luvussa ”Mitä tapahtui Jeesuksen haudalla?” keskittyen Giv’at ha Mivtar –nimisestä paikasta löytyneen ristiinnaulitun luurankoon. Ristiinnaulitun miehen luiden löytymisen perusteella Kankaanniemi (s. 26) väittää kyseisessä luvussa, että olosuhdetekijöitä painottaville teorioille tämä arkeologinen löydös muodostaa merkittävän haasteen. Koska käytössämme olevista dokumenteista ei löydy viittausta Jeesuksen hautaamatta jättämiseen tai hänen hautaamisestaan joukkohautaan, joudutaan näitä teorioita puolustamaan olosuhdetekijöillä eli toteamalla valitun mallin olleen yleinen käytäntö. Löytö heikentää siis näitä argumentteja huomattavasti. Myllykoski kirjoittaa: ”Tästä todistelusta ei kuitenkaan väistämättä seuraa, että kaikki ristiinnaulitut haudattiin automaattisesti kallioon hakattuihin hautoihin.” Tässä Myllykoski on oikeassa mutta Kankaanniemi ei tällaista väitäkään vaan esittää (s. 127), että ”mikään ei estä meitä siirtymästä neljännen Jeesuksen hautaamisesta esitetyn teorian tarkasteluun”. Varsinaisen johtopäätöksensä perustelun Kankaanniemi aloittaa siis vasta tämän jälkeen. Koska Myllykoski jättää varsinaiset esitetyt argumentit käsittelemättä, hänen toteamuksensa ”kysymystä on mahdoton ratkaista sitovasti, ja jokainen teoria jää vain teoriaksi” tuntuu ennenaikaiselta. Kuten kirjassa todetaan, Gary Habermasin (2005) melko laajan kvantitatiivisen tutkimuksen mukaan noin 75% historialliskriittistä metodia soveltavista tutkijoista on päätynyt pääpiirteissään Kankaanniemen esittämän näkemyksen kannalle.

Jokainen teoria ei sen sijaan ”jää teoriaksi” Myllykosken vertaillessaan tapoja selittää ehtoollistradition ja kavaltamistradition välistä jännitettä arvioidessaan Holménin kirjoittamaa lukua ”Meno- vai meno-paluu Jerusalemiin – suunnitteliko Jeesus kuolemansa?” Hän toteaa nyt luottavaisesti: ”…Markuksen teksti ei salli kovinkaan monia vaihtoehtoisia tulkintoja, eivätkä ne vaikuta uskottavilta.” Ajoittain esitetyt tieteen alan spekulatiivista luonnetta korostavat kommentit herättävät hienoisen epäilyksen, kun sana uskottavuus on Myllykosken lempitermejä esiintyen kaikkiaan 8+1 kertaa hänen tekstissään. Jaan Myllykosken näkemyksen tieteellisen historian tutkimuksen luonteesta tieteenä, jossa ehdottomia totuuksia ei saavuteta ja ”uskottavin vaihtoehto” lienee lähimpänä laudaturia historiaa koskevalle teorialle. Tämä aksiooma on vaarassa kääntyä helpoksi retoriseksi kikaksi, jos varsinaiset argumentit ohitetaan ja viitataan tutkimuksen relativistiseen luonteeseen, kun toisaalla tästä relativismista ei näy jälkeäkään.

Ylösnousemusilmestyksistä

Kommentoidessaan Kankaanniemen kirjoittamaa lukua ylösnousemusilmestyksistä Myllykoski tarjoaa mukaan huomioon otettavan tekijän ja kirjoittaa: ”Jeesukseen henkilöityi asia, jolla oli keskimääräistä vahvempi paine laueta jollakin myönteisellä tavalla. Jeesuksen kuolema ei siten voinut eikä saanut olla merkitä oppilaissa heränneen toivon murskautumista.” Kyseisessä luvussa Kankaanniemi osoittaa, kuinka tämäntapaisilla teorioilla voidaan selittää osa ilmestyksistä mutta ei kaikkia. Esimerkiksi Paavalin ja todennäköisesti myös Jeesuksen veljen Jaakobin kokemuksia on vaikea selittää tällä Myllykosken esittämällä tekijällä. Heillehän Jeesukseen henkilöityvä asia ei ollut mitenkään puolustettava. Toiseksi, juutalainen traditio tarjosi muitakin tapoja Jeesuksessa henkilöityneen asian myönteiseen laukeamiseen. Olisihan hänet voitu liittää vaikkapa Vt:n profeettojen kaltaiseksi hahmoksi, jonka opetukset eläisivät ja vaikuttaisivat vielä hänen kuoltuaankin. Myllykosken näkökohta ei selitä ilmiötä ja näin ollen ylösnousemusilmestysten tarkempi luonne jää sosiaalitieteidenkin osalta mysteeriksi. Tällä mysteerillä Kankaanniemi ei tarkoita, kuten Myllykoski näyttäisi (?) ymmärtävän, että ”Jeesuksen ylösnousemuksesta puhuttaisiin reaalimaailman tapahtumana ajassa ja paikassa”. Kuten Holmén ja Kankaanniemi kirjan johdantokappaleessa toteavat, kirja ei ota kantaa uskonnollisiin kysymyksiin ja käsittääkseni kysymys siitä, ”missä Jeesus on nyt” astuu tieteellisen historian tutkimuksen alueelta filosofian ja teologian maailmaan. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei ”Jeesuksen nykylokaation” ongelmallisuus saa vaikuttaa pääsiäistapahtumien historiallisen kulun rekonstruointiin sen paremmin kuin uskonnollinen vakaumus tai dogmi Kristuksen ylösnousemuksesta.

Paradigman muutos

Myllykosken mukaan hän ei ole itse havainnut tutkimuksessa Holménin mainitsemaa käännettä, jossa Jeesuksen tarvetta selittää ja antaa merkitys omalle kuolemalleen olisi alettu painottaa aiempaa enemmän. Kuitenkin Jeesus-tutkimuksen historian jakaminen kolmeen etsintään (Quests) on saanut kritiikin lisäksi laajalti kannatusta tutkimushistoriallisissa selonteoissa. Eri ”etsinnät” sisältävät tiettyjä tunnistettavia piirteitä, joiden perusteella jaottelua on tehty. Tuntuu hämmästyttävältä, jos Myllykoski ei ole havainnut kolmannen etsinnän parissa suuntausta, jossa Jeesuksen oman kuolemansa ajattelua otetaan aiempaa vakavammin. Joel B. Green (2000:98) esittää, että käsitystä, jonka mukaan Jeesus aavisti kuolemansa, voidaan pitää aksiomaattisena, Craig A. Evans (2006) näkee tämän lähes täysin varmaksi ja John Dominic Crossan (1995:67) pitää sitä hyvin mahdollisena Holménin tavoin Johannes Kastajan kohtalon reflektoinnin perusteella. Holmén (s. 91) kirjoittaa: ”…kolmas etsintä on tietoisesti yrittänyt kuvata realistisemmin historiallisen persoonan”. Tämä väite saa tukea myös sosiaalitieteiden aiempaa laajemman soveltamisen ja kolmannen etsinnän kronologisesta yhteydestä (1970-luku taitekohtana) sekä sosiaalitieteiden käytöstä monissa kolmannen etsinnän Jeesus-rekonstruktioissa. Analogioiden rakentaminen sen suhteen, mitä välimeren alueen ihmisen käyttäytymiseltä ja asenteilta voidaan olettaa, on nimenomaan pyrkimystä realistisemman historiallisen persoonan rakentamiseen. Tämän tutkimushistoriallisen seikan havaitseminen ei käsittääksemme juurikaan riipu siitä, ”missä joukoissa tutkimuksen tarkkailija liikkuu”. On huomattava, että Holmén ei vetoa päätelmässään tutkijoiden konsensukseen vaan tutkimusparadigman muutokseen.

Myllykoski esittää vaihtoehdon kirjassamme esitetylle näkemykselle, jonka mukaan Jeesus näytti suunnitelleen kuolemansa. Hänen mukaansa Jeesus ”antoi itsensä täysillä asiansa puolesta laskematta seurauksia”. Tämä Myllykosken näkemys, jossa ristiinnaulitseminen tulee Jeesukselle yllätyksenä on loogisempi kuin joidenkin tutkijoiden teoria, jonka mukaan Jeesus ennakoi kuolemansa mutta ei pohtinut sen merkitystä minkäänlaisessa teologisessa viitekehyksessä. Mutta oliko Jeesuksella tarkoitus kuolla kaupungissa, joka ”surmaa profeettansa ja kivittää Jumalan lähettiläät”? Myllykosken mukaan ei sillä ”Jeesuksella olisi temppelissä järjestämänsä mielenosoituksen yhteydessä ollut tilaisuus riehua paikalla niin kauan, että temppelin vartiosto olisi tullut pidättämään hänet julkisesti”. Sinänsä hyvää näkökohtaa vastaan voidaan kuitenkin todeta, että Jeesus ei pyrkinyt pakenemaan tai taistelemaan vastaan, kun häntä tultiin vangitsemaan. Onkin mielestäni todennäköisempää, että temppeliepisodin yhteydessä temppelipoliisi epäröi puuttua välikohtaukseen, koska suuren kansan suosion tähden Jeesuksen pidättäminen olisi voinut aiheuttaa verisen mellakan. Mahdollista on myös, että Jeesus halusi itsekin välttää kansannousun ja vetäytyi ”ajoissa”.

Lopuksi

Kuuluisa Jeesus-tutkija E. P. Sanders (1993:331, 334) toteaa, ettei hän ole teologi vaan historioitsija ja eksegeetti. Samaa voi todeta omasta luonteestaan myös tutkijaryhmämme. Tämän johdosta olemme pyrkineet soveltamaan historian tutkimuksessa yleensä käytettäviä periaatteita ja metodeita Jeesus Nasaretilaisen elämän ja kuoleman tutkimukseen. Myllykoski nostaa esille jonkin verran haasteita, joiden en katso kuuluvan historian tutkijan rooliin, vaikka pidänkin niitä jollakin muulla foorumilla keskustelun arvoisina. Siksi emme kirjassa esimerkiksi ota kantaa siihen, mihin nykyaikainen kristitty tai Jeesus-tutkija tarvitsisi ylösnousemusruumiin konkreettisuudesta vakuuttumista.

Tyrwäänkylässä 23.4.2010

Matti Kankaanniemi

LÄHDEVIITTEET:

Auvinen, Ville
2003 Jesus' Teaching on Prayer. Åbo Akademis förlag: Turku.

Burkett, Delbert
1994 ”Two Accounts of Lazarus’ Resurrection in John 11.” Novum Testamentum Vol. 36, 209-232.

Charlesworth, James H.
1995 The Beloved Disciple: Whose Witness Validates the Gospel of John. Trinity Press International: Valley Forge.

Crossan, John Dominic
1973 “Mark and the Relatives of Jesus” Novum Testamentum Vol. 15. 81-113.
1995 Who Killed Jesus? HarperSanFrancisco: New York.

Dunn, James D. G.
1977 Unity and Diversity in the New Testament, SCM: London.

Evans, Craig A.
2006 ““Assessing Progress in the Third Quest of the Historical Jesus.” The Journal for the Study of the Historical Jesus Vol. 4, 2006, 25-54.

Goulder, Michael D.
1991 “Those Outside (Mk 4:10-12)” Novum Testamentum Vol. 23, 289-302.

Green, Joel B.
2001 ”Crucifixion” teoksessa Cambridge Companion to Jesus toim. Markus Bockmuehl, Cambridge University Press: Cambridge, 87-101.

Habermas, Gary
2005 “Resurrection Research from 1975 to the Present: What are Critical Scholars Saying?” The Journal for the Study of the Historical Jesus Vol. 3, 135-153.

Hakola, Raimo
2005 Identity Matters: John, the Jews and Jewishness. Brill: Leiden.

Holmén, Tom
2001 Jesus and Jewish Covenant Thinking. Brill: Leiden.

Latvus, Kai – Kai Peltonen (toim.)
1992 Tulkinnan kehällä, Helsinki: Kirjapaja.

Marxen, Willi
1970 Introduction to the New Testament. Fortress Press: Philadelphia.

Meier, John P.
1994 A Marginal Jew: Part II. Doubleday: New York.

Myllykoski, Matti
1994 Die letzen Tage Jesu. Band II. Suomalainen Tiedeakatemia: Helsinki.

Ollilainen, Vesa
2008 Jesus and the Parable of the Prodigal Son, Turku.

Sanders, E. P.
1993 The Historical Figure of Jesus. Penguin: London.

Sim, David
1998 Gospel of Matthew and Christian Judaism, Edinburgh: T & T Clark

Soards, Marion L.
1994 “The Question of a Premarcan Passion Narrative.” Teoksessa Raymond E. Brown, The Death of the Messiah II. Doubleday: New York.

lauantai 9. tammikuuta 2010

J.P.M. Sweet in Memoriam

John Sweet (1927-2009) oli anglikaanikirkon pappi ja raamatuntutkija, joka ei pitänyt turhien kirjojen kirjoittelusta mutta joka silti tunnettiin hyvin erityisesti brittiläisten Uuden testamentin eksegeettien keskuudessa. Monen tutkijan mielestä hänen vuonna 1979 SCM Pelican Commentary -sarjassa ilmestynyt teoksensa Revelation on edelleenkin paras yksissä kansissa oleva, "luettava" Ilmestyskirjan kommentaari.

John oli jo jäänyt eläkkeelle, kun aloitin väitöskirjani teon, mutta kaupungin parhaana Ilmestyskirja-eksperttinä suostui kuitenkin ohjaajakseni. Kokeneena opettajana hän osasi antaa aloittelevalle tutkijalle sopivasti tilaa ja vaikka hän ajoittain - kuten asiaan kuuluu - haastoikin näkemyksiäni, sain etsiä rauhassa oman tieni. Akateemisen ohjauksen ja mentoroinnin lisäksi hän oli kiinnostunut koko perheestämme yleisesti ja saimme mm. säännöllisesti nauttia hänen puutarhansa runsaasta omena- ja kvittenituotannosta.

Yhteytemme ei katkennut valmistumisen myötä, vaan vaihdoimme säännöllisesti kuulumisia sekä kirjeitse että vieraillessani Cambridgessä. Vuosi sitten hän kertoi sairastuneensa syöpään, mutta jäin siihen käsitykseen, että ennuste ei ollut kovin paha. Kemoterapia ja ikä veivät kuitenkin voimat nopeasti, varsinkin kun puoliso kärsi samaan aikaan vakavista terveysongelmista. Tieto sairauden nopeasta etenemisestä ei silti ollut kantautunut tänne asti ja niinpä ennen joulua lähettämääni kirjeeseen vastasikin hänen leskensä, joka kertoi Johnin nukkuneen pois jo kesällä.

John oli terävä-älyinen, ystävällinen ja pidetty mies, jota moni jäi kaipaamaan - mukaanlukien hänen viimeinen ohjattavansa.

keskiviikko 30. syyskuuta 2009

Kirja-arvio: Beyond New Testament Theology

Räisänen, Heikki,
Beyond New Testament Theology: A Story and a Programme, 2nd ed.
(London: SCM, 2000), 288 sivua.


Professori Heikki Räisänen tarttuu eksegetiikan ja teologian rajapintaan ajatuksia herättäneellä teoksellaan Beyond New Testament Theology. Kirja tarjoaa varsin laajan joskin ehkä tilan puutteen vuoksi hiukan pinnallisen katsauksen erilaisiin pyrkimyksiin niputtaa Uuden testamentin teologia yksiin kansiin, tai joissakin tapauksissa useampiin kansiin. Esiteltyään ja arvioituaan kriittisesti kaikkiaan 62 tutkijan esityksiä Räisänen esittää oman ohjelmansa aiheesta. Kommentoin tässä yhteydessä erityisesti niitä eksegeettisiä ”aksioomia”, joille Räisänen kritiikkinsä ja ohjelmansa rakentaa.

Eksegeettiset aksioomat

Jatkuvana teemana ja argumentaatiopohjana muiden esitysten kritiikissä on Uuden testamentin kirjojen Räisäsen mukaan edustama teologinen diversiteetti. Räisäsen rekonstruktiossa Matteus ja Paavali ovat yhteen sovittamattoman kaukana toisistaan kuten Johannes ja Synoptikot tai Paavali ja (pseudo)Jaakob. Kristillisyys edusti siis jo ensimmäisellä vuosisadalla yhteen sovittamatonta monimuotoisuutta. Tutkijat saavat kritiikin ruoskaa aina, jos he eivät ole Räisäsen näkemystä mukaillen ”ottaneet diversiteettiä huomioon”. Henkilökohtaisesti tieni erosi Räisäsestä näissä eksegeettisissä tai historiallisissa kysymyksissä. Matteuksen ja Paavalin dikotomisoiminen ei tunnu vakuuttavalta. Omalta osaltani perehdyin aiheeseen pari vuotta sitten ja päädyin hyvin erilaiseen johtopäätökseen arvioidessani David Sim –nimisen tutkijan argumentteja juuri Matteus-Paavali dikotomian puolesta. Jotenkin Räisänen tuntuu kovin hanakalta tarttumaan ristiriitaisuuksiin ja rakentamaan niistä nopeasti diversiteettikatedraaleja. Sama näkyy hänen taannoisesta Journal for the Study of the New Testament julkaisuun kirjoittamasta artikkelista, jossa hän näki Jeesuksen (suuhun laitetut redaktiiviset) sanat ”ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen”. (“Jesus and the food laws : reflections on Mark 7:15” JSNT Vol. 16, 79–100) Hän ei jätä, toisin kuin monet muut tutkijat, tilaa antiteettisen parallelismin hyperbolamaiselle tulkinnalle, vaan singahtaa suoraan päätelmään, jonka mukaan Markuksen Jeesus kumoaa kaikki ruokalait kerta heitolla.

Onko Räisäsenkin lähestymistapa jossakin mielessä anakronistinen? Bruce Malina (”Normative Dissonance and Christian Origins”, Semeia Vol. 35, 35–59.) nostaa esille suuren joukon sisäisiä ristiriitaisuuksia ja jännitteitä Matteuksen evankeliumista. Tulisiko tästä päätellä, että Matteuksella (tai hänen yhteisöllään, jos tätä sitkeää yhteisöhypoteesia halutaan vaalia) ei ollut teologiaa? Lähtökohta koko Räisäsen projektille kuitenkin on, että kysymys Uuden testamentin teologiasta on mielekäs, mikä edellyttää, että yksittäisellä kirjoittajalla pitää olla teologiaksi nimettävä ajatusrakennelma. Paradoksaalisuus, sisäinen jännitteisyys jne. näyttävät kuuluneen varhaiskristillisten teologien ajatusjärjestelmiin. Herääkin kysymys, ovatko nämä eri kirjojen väliset jännitteet välttämättä suurempia kuin esimerkiksi Markuksen evankeliumin tai Matteuksen evankeliumin sisäiset jännitteet.

Mainittakoon, että koin taannoin James Dunnin kirjaa Unity and Diversity in the New Testament päntätessäni hänen perustelunsa monesti kaukaa haetuiksi ja hatariksi. Kyseinen kirja on vakavasti otettavan Ut:n tutkimuksen (johon Räisäsen tukevasti sijoitan toisin kuin esimerkiksi Burton Mackin ja vastaavat hippaheikit) diversiteettiajattelun Magna Charta. Hiukan ihmettelen, että Räisänen tarttuu Dunnin titteliin ”conservative evangelical”, joka on suurin piirtein yhtä kuvaavaa kuin kutsua Tarja Halosta stalinistiksi – punaista huivissa molemmilla. Räisänen (s. 100) kirjoittaa: ”What makes Dunn’s book particularly interesting is its place in the present field of exegetical study. The author comes from a 'conservative evangelical' background.
” Nootissa Räisänen viittaa I. H. Marshallin toimittamaan teokseen 1977, joka sekin on ”konservatiivievankelikaalien” teos. Jos I. H. Marshall, Graham Stanton, James Dunn, David Catchpole (kirjan kontribuuttoreita) ovat konservatiivievankelikaaleja niin keitä ovat ei-konservatiivievankelikaalit? Ilmeisesti Räisäsen ”asemointi” on peräisin teoksen New Testament Interpretation takakannessa olevasta lainauksesta. Siinä nimittäin lainataan Religious Studies Review:n arvostelua, jossa käytetään ilmaisua ”a team of conservative evangelicals who accept modern critical methods”. Kyseessä ei ole kirjoittajien oma määrittely itsestään ja jotenkin odottaisi Räisäsen olevan paremmin perillä Uuden testamentin tutkimuksen kirjosta. Tällaiset hazardit vievät vähän uskottavuutta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan laajan katsauksen tutkimushistoriaan. Vähän särähti myös Donald Guthrien leimaaminen fundamentalistiksi, vaikka hänen kirjoittamansa New Testament Introduction on parhaita johdantoteoksia, jossa kriittinen tutkimus on laajasti otettu huomioon. Samalla kun Räisänen kuuluttaa Fair Playta gnostilaisille yms., toivoisi hänen pelaavan reilusti myös evankelikaalisen tutkijaleirin suhteen.

N. T. Wrightin kohdalla Räisänen (s. 129) nostaa esille tämän äärimmäisen luottamuksen evankeliumien luotettavuuteen – ”extreme confidence in the reliability of the Gospels.” Mutta onko Wrightin näkökulma lopulta kovin “extreme”? Vanha muotokritiikki, jossa evankeliumit nähdään kokoelmana yhteisöjen keksimiä perikooppeja, on kestämätön ja äärimmäisen ongelmallinen teoria. Wright hylkää tämän paradigman ja lähestyy historiaa dokumenttipohjaisesti... mikä ei sinänsä ole kovin harvinaista historian tutkimuksessa. Edelleen esim. Jeesus-tutkimus odottaa selkeää esitystä, jossa implausibiliteetti- ja inkoherenssikriteerit täyttäviä epäaitoja kohtia luetellaan ja näin osoitetaan mm. Räisäsen edustaman lähestymistavan perusoletus evankeliumien historiallisesta epäluotettavuudesta ja joka voisi oikeuttaa Wrightin lähestymistavan kutsumisen extremeksi.

Räisäsen ohjelman julistus

Räisänen haluaisi Uuden testamentin teologian tekemisen kohdeyleisöksi yhteiskunnan eikä vain kirkkoa. Taustalla on jonkinlainen pyrkimys edistää maailman rauhaa, ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta. Sinänsä tavoite uskontojen välisestä ymmärtämisestä, suvaitsevaisuudesta ja grillibileistä on hieno. Vaikeutena on kuitenkin kysymys siitä, kiinnostaako yhteiskuntaa loppujen lopuksi Uuden testamentin teologia (tai sen puuttuminen). Pelkkä länsimaisen kulttuurin kehittymisen taustatekijä ei lopulta ole kovin kiinnostava, koska kehityskulku on tehty tietyn tulkintakokonaisuuden puitteissa. Mitä vaikuttaa, jos todetaankin, että itse asiassa Uusi testamentti, tai ainakaan kaikki sen osat, tai ainakaan kaikki gnostilaiset, ebioniitit, markinolaiset yms. eivät ajatelleetkaan niin kuin katolinen kirkko on historian kuluessa kristinuskon mieltänyt? Myös esimerkiksi Räisäsen tapa ripustaa Guthrien kaulaan fundamentalisti-kyltti herättää epäilyksiä uskontojen yhteisestä riemukkaasta rinnakkaiselosta. Kun samassa teoksessa viljellään konfliktipsykologian painottamia ennakkoluuloisia stereotypioita, ei mahdollisuudet islamilaisten, kristittyjen, hindujen ja sikhien empaattiseen toistensa ymmärtämiseen näytä lupaavalta.

Onko Uuden testamentin teologiaa löydettävissä?

Varsinainen kysymys Uuden testamentin kirjavan ideologiakokonaisuuden yhtenäisistä teemoista, joista Ut:n teologia voitaisiin johtaa, jää edelleen avoimeksi. Eugene Lemcion (”The unifying kerygma of the New Testament” osat I ja II, JSNT Vol. 33, 3-17 ja Vol. 38, 3-11) artikkelit melko vakuuttavan lähtökohdan. Lemcion lähestymistapa esim. evankeliumeihin on sekin perustellumpi kuin vanha muotokriittinen sitzimlebenbingo. Niille kirkkokunnille ja kristityille, joille Uusi testamentti muodostaa jonkinasteisen auktoriteetin, kysymys on päivänpolttava. Eksegeettiset peruskysymykset, raamattunäkemystä koskevat linjaukset ja kokemuksen suhde teologiaan (josta Räisäsellä on hyviä ajatuksia).

Positiivisena ja perusteltuna haasteena Räisäsen kirjassa näen kaanonin aseman kyseenalaistamisen. Vaikka en jaksa innostua gnostilaisten yms. nostamisesta Ut:n rinnalle, on kaanonin syntyprosessin ”jumalallisuus” pohdinnan arvoinen kysymys. Otetaanhan esimerkiksi post-anabaptistisen tradition piirissä mallia varhaiskristillisistä yhteisöistä (esim. Korintti), joilla ei ollut Ut:n kaanonia nykyisessä muodossa. Normatiivinen teologia luodaan siis sellaisen kommunikaation perusteella, jota ei tehty kaanonin puitteissa. Kokemus, jonka perusteella Jeesuksen yliluonnollinen merkitys muodostuu kristitylle maailmankatsomuksen perustaksi, vaikuttaa luonnollisesti tapaan, jolla hän lähestyy Jeesuksesta kertovia tekstejä. Kun lähtökohtana on usko siihen, että toisulotteinen agentti on olemassa, ei presuppositio Uuden testamentin jonkinasteisesta yhtenäisyydestä välttämättä ole sen perusteettomampi kuin Räisäsen antisupernaturalistinen ja diversiteettiä korostava näkemys. Rosoisen ja paradoksaalisen tekstikokoelma muokkautuu kokemusten siivittämänä mieleni syövereissä edelleen jossakin määrin koherentiksi kokonaisuudeksi, jota tämä epäilemättä rajallisesta ymmärtämyskyvystäni johtuen uuvuttava lukukokemus ei merkittävästi ravistanut.

Matti Kankaanniemi

tiistai 30. kesäkuuta 2009

Kirja-arvio: Paavali

Mustakallio, Antti, Paavali (Kristinuskon vaikuttajat -sarja) (Helsinki: WSOY, 2007), 146 sivua. Kristinuskon vaikuttajat -kirjasarjan toisen osan on kirjoittanut Antti Mustakallio. Kirja on jo kolmas suomalaisen eksegeetin kirjoittama Paavali-kirja tällä vuosikymmenellä. Kari Kuulan kirkollisia piirejä kuohuttanut järkälemäinen teos Paavali: kristinuskon ensimmäinen teologi (2001 Edita) sai nopealla aikataululla seurakseen Timo Eskolan vastineen Paavali – kärsimyksen ja lohdutuksen apostoli (Arkki 2002). Eskolan jonkin verran hartaudellisesti painottunut kirja jäi vaillinaiseksi vastineeksi Kuulan teokselle. Mustakallion Paavali-kirja sopii hyvin tähän aukkoon. Kirjan alkupuoli hahmottaa yleiskuvaa Paavalin elämänkaaresta ja uskonnollisista rooleista: juutalaisen perinteen puolesta kiivaileva fariseus kääntyy kristityksi ja omaksuu uuden roolin vaeltavana saaranamiehenä ja uskonnollisena johtajana (s. 4–51). Kirjan kiinnostavin anti liittynee kuitenkin Mustakallion tulkintoihin Paavalin teologian eri osa-alueista. Luvussa 5 käsitellään Paavalin näkemystä siitä, kuka Jeesus oli. Kuulasta poiketen Mustakallio tulkitsee Filippiläiskirjeen kenosis-hymnin kuvauksena Jeesuksen ennaltaolemisesta ja ihmiseksitulemisesta (s. 53–56). Kyseisten jakeiden tulkintaan on selvästikin sijoitettu poikkeuksellisen paljon energiaa, mikä näkyy argumentaation terävyytenä. Vaakakuppi kallistuu vastaansanomattomasti pre-eksistenssitulkinnan puolelle. Lisäksi Mustakallio ehdottaa, että Paavali jollakin tavalla samastaa Jeesuksen Jumalaan. Tätä tukee esimerkiksi Jumalan Herra-nimen siirtyminen Jeesukselle joidenkin VT:n sitaattien mukana (s. 58–59). Jeesuksen alisteisuus Jumalalle merkitsee Mustakallion mukaan sitä, että Paavalin kristologia sisältää ”purkamattomia jännitteitä” (s. 61). Jeesuksen Jumaluuden johtaminen Paavalin kirjeistä on siten puolustettavissa oleva näkemys. Näin haastavan kysymyksen osalta olisi kuitenkin ollut tarpeellista hyödyntää laajempaa aineistoa. Esimerkiksi Paavalin ilmeinen käsitys Jeesuksen läsnäolosta uskovassa Jumalan Henkenä (tai Jeesuksen Henkenä) olisi ansainnut huomiota. Paavalin pelastuskäsitystä käsitellään sovituksen, vanhurskauttamisen, uskon ja Kristus-yhteyden teemojen kautta (s. 53–75). Mustakallio torjuu toisinaan esitetyn käsityksen, jonka mukaan Kristus-yhteys ja vanhurskauttaminen olisivat toisiaan vastaan kilpailevia teemoja Paavalin ajattelussa. Mustakallion arvio Paavalin lakiteologian johdonmukaisuudesta on myönteisempi kuin Kuulan, joka voimakkaasti korostaa Paavalin ajattelun ristiriitaisuutta. Joka tapauksessa myös Mustakallio toteaa Paavalin lakiteologiaan sisältyvän ongelmia, joita apostoli ei kyennyt ratkaisemaan. Paavalin lakiteologisen ajattelun vaikeaselkoisuus juontui toisinaan aiheen vaikeudesta. Mustakallion ja Kuulan kirjojen vertailu tarjoaa suomalaiselle lukijalle kiinnostavan näkymän eksegeettisiin koulukuntaeroihin. Useissa teologisesti ladatuissa vedenjakakohdissa tutkijat päätyvät erilaisiin näkemyksiin. Kuulan kuvausta Paavalin teologiasta voisi luonnehtia epäkirkolliseksi, kun taas Mustakallio puolustaa perinteisempää Paavali-tulkintaa. Eksegeettistä koulukuntaeroa havainnollistaa esimerkiksi Kuulan näkemys, jonka mukaan Paavali suhtautui välinpitämättömästi Jeesus-traditioihin. Tämä käsitys on ollut suosittu saksalaisessa tutkimusperinteessä, joka suhtautuu kielteisesti dogmaattiseen teologiaan. Mustakallio puolestaan liittyy nousevaan trendiin, jonka mukaan Paavali tunsi laajasti Jeesus-traditioita ja piti niitä tärkeinä. Tässä ja monissa muissa kysymyksissä Mustakallion kirjan ratkaisut edustavat maltillista anglosaksista tutkimusperinnettä, jossa perinteisen teologian kritikoimisella ei ole vastaavaa roolia kuin saksalaisessa eksegetiikassa. Mustakallio – kuten myös Kristinuskon vaikuttajat -sarjan ensimmäisen osan (Jeesus) kirjoittaja Tom Holmen – edustavat jossain määrin uudenlaista tutkimusasennetta suomalaisessa raamatuntutkimuksessa. Heikki Räisäsen vaikuttaman eksegeettisen tutkimuksen rinnalle on kehittynyt entistä enemmän kotimaisia vaihtoehtoja, ja tutkimuksen kysymyksenasettelut ovat monipuolistuneet. Tulevaisuudessa Jeesusta ja Paavalia koskevaa tutkimusta saattaa Suomessa tehdä pääasiassa aiempaa konservatiivisemmin suuntautuneet tutkijat muiden keskittyessä ideologisesti vähemmän latautuneisiin alueisiin kuten gnostilaisuuden tai Qumranin tutkimukseen. Jostain syystä kirjassa ei ole sisällysluetteloa. Myös Raamatun jakeiden listaus kirjan loppuun olisi ollut tarpeellista. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjaan on tiivistettynä paljon asiaa. Maallikkolukijalle Mustakallion ja Kuulan kirjojen lukeminen rinnakkain antaa mahdollisuuden arvioida itsenäisesti Paavalista käytyä eksegeettistä keskustelua. Kirjoittajan selkeä ajatuksenjuoksu tekee kirjasta helposti lähestyttävän teologiasta kiinnostuneille lukijoille.

tiistai 5. toukokuuta 2009

Kirja-arvio: A.D. 30 – Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista

Holmén, Tom ja Kankaanniemi, Matti (toim.),
A.D. 30: Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista
(Helsinki: Art House, 2009), 315 sivua.


Kirja koostuu neljän Åbo Akademin historian Jeesuksen tutkimusryhmän jäsenen kirjoituksista, jotka käsittelevät Jeesuksen elämän viimeisiä tunteja sekä hänen ylösnousemustaan ja sen seurauksia. Kuten jo tekijöiden taustasta saattaa arvata, kyseessä ei ole mikään hartauskirja vaan tavoitteena on ollut tieteellisen Jeesus-tutkimuksen menetelmien ja tulosten popularisointi. Tämä tehdään selväksi myös 16-sivuisessa johdannossa, josta kirjan oikeutus ja lähestymistapa käyvät ilmi niillekin, joille tällainen perspektiivi Jeesukseen on uusi.

Varsinaisia lukuja on yhdeksän, lyhyin hieman yli 12 sivua ja pisin 40 sivua - yhteensä 241 sivua ilman loppuviitteitä. (Tuotteliaimman kynäilijän palkinto menee Matti Kankaanniemelle, joka on kirjoittanut varsinaisista luvuista kolme, yhteensä 103 sivua eli lähes puolet.) Luvut etenevät loogis-kronologisesti, alkaen Jeesus-tutkimuksen metodien ja peruslähtökohtien esittelystä ja päättyen ylösnousemuksen merkityksen arviointiin Ut:n kirjoitusten valossa.

perjantai 17. huhtikuuta 2009

Kirja-arvio: Perspectives Old and New on Paul – The "Lutheran" Paul and His Critics

Westerholm, Stephen,
Perspectives Old and New on Paul: The "Lutheran" Paul and His Critics
(Grand Rapids, MI: Eerdmans, 2004), 471 pages.


Summary:

Apostle Paul has been the most intriguing figure after Jesus in the biblical scholarship since the early church. The numerous books have been written, dissertations have been published, and papers delivered. The interest has always been extremely high. A systematic, yet still occasional, way to describe the meaning of Jesus Christ death and resurrection is the main point found in the epistles of Paul. Many churchmen and scholars, confessing Christians and not, alike, have penned abundant number of articles, books, and dissertations in relation of Paul’s understanding of the Gospel of Jesus Christ.

What is Paul’s Gospel? For centuries, theologians had agreed that it could be described that sinners find God’s approval not by anything they do, but by God’s grace though faith in Christ’s substitionary atonement on their behalf on the cross.

Since the groundbreaking study of E.P. Sanders, Paul and Palestinian Judaism (1977), a traditional understanding of Pauline theology of salvation has been challenged by various writers and scholars. Sanders criticized that the “Lutheran” understanding of first century Judaism was misguided and therefore, Luther, and all of those who had held the similar views of justification by faith alone, were wrong in their understanding of Paul and his view of what justification by faith mean. This new way to see Paul’s Gospel called, The New Perspective, claims that Paul did not merely talk about sinners being justified by faith alone in Christ, but mainly that Gentiles are included in the people of God by faith without the bother of becoming Jews.

In his book Perspectives Old and New on Paul: The "Lutheran" Paul and His Critics, Stephen Westerholm[1] defines the core understanding of the New Perspective and its claims, and then compares it to 1) the historic understanding of many theologians of the Christian church, and 2) to the Pauline texts themselves. Westerholm defines “Lutheran” not by denominational structure or commitment, but by the readers, who consider Paul’s understanding of salvation to be the doctrine of justification by faith excluding any human “works”.

Westerholm defines the issue at stake well by paraphrasing: “Whether justification by faith, not by works of the law means ‘sinners find God’s approval by grace, through faith, not by anything they do, or whether its thrust is that Gentiles are included in the people of God by faith without the bother if becoming Jews” (p. 445). According to Westerholm, the New Perspective emphasizes that Judaism was not “legalistic” in the first century. Jews did not think that they earned salvation; rather, God’s goodness was in their life because they had a covenant with God and they wanted to respond by fulfilling God’s covenant requirements.

The book can be divided into three parts. In part one, he describes the doctrine of Paul as proclaimed and written by Augustine, Martin Luther, John Calvin, and John Wesley. In part two, he briefly summarizes the responses of the scholars who question the traditional understanding of Paul’s Gospel and the Law. He also gives some counter-positions to these critics. In part three, he gives his own assessment of justification and law in Pauline texts.

The Content

Historical understanding

The first part observes historical understanding of Paul’s soteriology. The choice of the historic theologians itself is quite interesting. Certainly, Augustine is a well-respected theologian in the Catholic Church. But he is also the master and pater of Protestant theology. Luther was an Augustinian monk and was well learned in Augustine writings. Similarly, John Calvin used Augustine more and more extensively as he edited the Institutes. Obviously, he grew to discover many doctrines from Augustine.

Where Augustine, Luther, and Calvin are well-respected theologians in the reformed-side of churches and scholarship, Wesley’s reputation is more questionable. This preacher, who proclaimed in different kinds of meetings many nights a week, and started “Methodist” groups in England, is of course well-known for his evangelistic fervor. However, his theology was more “arminian” emphasizing the free will of a man. Whereas Augustine, Luther and Calvin spent considerable time refuting free-will people (Pelagius, Erasmus, Anabaptist), Wesley saw people having an ability to turn to Christ with their own. Despite of this drastic difference in soteriology, Westerholm wants to show, that their understanding of Paul and justification by faith is similar, if not identical. I suppose, Westerholm does this intentionally in order to show the more universal historic church position on the issue, within the larger scale of Christian church.

According to Westerholm there are at least seven fundamental similarities that these famous church theologians agree and what are the core issues of the Gospel in their theology (p.88-97).

1) Human nature, created good, has been so corrupted by sin that human beings are incapable of God-pleasing action. They are rightly subject to God’s condemnation.
2) Human beings must be justified by divine grace, responded to in faith, and not by any works of their own.
3) Justification by grace through faith leaves human beings with nothing of which they may boast in God’s presence. The false notion that human beings can contribute to their justification opens the door to a presumption that ill suits creatures in the presence of their Creator.
4) Those justified by faith apart from works must nonetheless do good works as believers.
5) The Mosaic Law was given, in part, to awaken in human beings as awareness of their need of divine grace. Believers are delivered from its condemnation and need not observe its ceremonial prescriptions. The gift of God’s Spirit enables them (in some measure) to fulfill its moral demands.
6) Whether sin remains a reality in the lives of justified believers is an issue that “Lutherans” cannot but confront, though they disagree in their assessment of it.
7) Whether the divine grace to which salvation is to be attributed must be deemed the irresistible source of the believer’s faith is an issue that “Lutherans” cannot but confront, though they disagree in their assessment of it.

20th Century Critics of "Lutheran" Paul

After the older assessment of these reformers, Westerholm moves to the 20th century critics of the Lutheran position. Westerholm gives a concise and well-understood summary of many exegetes contribution to the recent discussion in relations to Paul’s understanding of salvation. The developments of the critics are lead by E.P. Sanders and his influential book: Paul and Palestinian Judaism. According to Westerholm, Sanders wanted “to destroy the view of Rabbinic Judaism which is still prevalent in much, perhaps most, New Testament scholarship”, namely, “legalistic works-righteousness.” Sanders emphasized the following things: application-orientation, God is faithful even Israel would disobey and no doctrine of original sin exists in Pauline theology “despite the tendency to disobey, man is free to obey or disobey.” Therefore, righteous is “the one who accepts the covenant and remains within it” and obedience is a “condition for remaining in the covenant, but they do not earn it” – This what salvation by grace means. Sanders is trying to convey that Paul is not distinct from the rabbinic thinking – except that salvation is eventually found in Christ. Thus: 1) The traditional Lutheran view, namely, the doctrine of justification, not by works (rabbinic thought) is wrong. 2) Doctrine of justification is correct in that it is not by works. It is Paul, who misinterpreted the Judaism, the faith of his fathers.

Another significant study that has lead to the rise of New Perspective is Kummel’s work on Paul. Westerholms describes well Kummel’s argumentation on the identity of εγω in Romans 7. Kummel is the first modern scholar who argues for non-Pauline identity of εγω in Romans 7. Since that many scholars have considered this as a norm in scholarship and followed Kummel’s argumentation (see Appendix 2 for argumentation).

Following Kummel, Krister Standahl (The Apostle Paul and the Intropective Conscience of the West, 1972) has tried to persuade that Paul cannot talk about himself in Romans 7. The consciousness of Paul prior to conversion was not sin struggling. He did not seem to have a personal problem as have been suggested based on Phil 3, 1 Cor. 4:4, 2 Cor. 12:7; Gal 4:13. Therefore, the problem of Lutheran Paul discussion “How can I find a gracious God” is not a Pauline question. So Christians have asked the wrong question.

I do not find Kummel’s argument fully compelling since Paul did not have a sinful understanding of himself prior to his conversion. Therefore, he can say that he was “blameless when it comes to law”. This does not prove is sinlessness, but his self-righteousness.

Then Westerholm discusses other noteworthy scholars and their input the conversation. For example: Wrede says that justification is a “polemical doctrine” where Schweiter states that “The doctrine of righteousness by faith is therefore a subsidiary crater, which has formed within the rim of the main crater – mystical doctrine of redemption through the being-in-Christ.

Next, Westerholm discusses the understanding of “the righteousness of the law” in current scholarship showing by numerous examples that there is no scholarly consensus on Paul’s view of the law. For Rudolf Bultmann “righteousness of the Law” is ”bad” because it is based on Jewish self-focused recognition on his own accomplishments. Opposite to Bultmann, Ulrich Wilckens, righteousness of the Law is ”good” because the law was positive to Jews but they failed to keep it. For E.P. Sanders “righteousness of law” is indifferent because he claims quite uncaringly ”the supposed objection to Jewish self-righteousness is as absent from Paul’s letters as self-righteousness itself is from Jewish literature” (Law, 156).

John W. Drane thinks Paul’s thinking changed between Galatians and Romans. Paul was a ”libertinist” in Galatians and ”legalist” in 1 Corinthians, but more balanced in 2 Corinthians and in Romans. Hans Hubner saw Galatians view on law negative, but in Romans a positive view on law. The change happened because of the Jerusalem apostles. Heikki Räisänen says that Paul’s view on law was not consistent even in Romans: ”contradictions and tensions have to be accepted as constant features of Paul’s theology of the law” (Law, 11). He says that Paul’s personal theological problem required ”a historical and psychological explanation” (12). According to Räisänen, Paul is trying to defend impossible situation, namely ”that a divine institution has been abolished through what God has done in Christ Unanswerable, yet real Pauline statement: Christians dispense the law that they believe is from a divine origin.” (264-265). Kuula follows Räisänen by saying that Paul is trying to defend this with forced interpretations of the Scripture and artificial arguments.

Next, Westerholm moves to the other New Perspective advocates. These scholars do not question as much Paul’s consistency. Unlike the scholars mentioned above, who say that Paul missed the point, these scholars say that Luther missed the point. The 1st century Judaism was not righteous by works oriented.

James D.G. Dunn (Jesus, Paul and the Law, 1990; Theology of Paul the Apostle, 1998), another energetic defender and the person who coined the New Perspective says: ”Judaism is first and foremost a religion of grace.” For Dunn, the works of the law does not mean that good works would gain salvation. Rather, they mean “boundary markers” (e.g. circumcision, Sabbath, food laws, cleanness laws) that marked out the Jews as God’s covenant people. He does not consider justification as an act of legal pronouncement by God, but as an ongoing process done by God.

One of the clearest advocates of the New Perspective, N.T. Wright (The Climax of the Covenant, 1991; Christian Origins and the Question of God, 1992-), has become one of the most influential NT scholars of today. He says that the core of Pauls’s Gospel was not justification, but Jesus death, resurrection and exaltation as Lord. claims that for Paul God’s righteousness, namely, covenant faithfulness, was climactically at work in Jesus (”The real Judaism was not a religion or legalistic works-righteousness”, rather it was ”based on a clear understanding of grace” (History, 79-80). Justification means primaraly that all who have faith in Jesus belong as full member of God’s family.

“Lutheran” responses to the New Perspective

C.E.B. Cranfield, an eminent British scholar, follows the reformed understanding of the law that is in the perfect harmony of the Gospel (though the term is used only an aspect of it).

Thomas Schreiner, an American Pauline scholar, holds the Reformed understanding of the law. Even though his arguments are based on same material as Sanders’, the conclusions are different. The difference between Lutheran and Reformed understanding of the law is that the Lutherans stress the discontinuity between the Old and New covenant, while for the Reformed ”the two covenants are basically continues in principle, but recognize the difference in salvation history” and therefore a regenerate person can obey the law.

Mark Seifrid, one of the staunchest critics of the New Perspective, has written a lot about the topic. He argues that in Adam we are all sinners, in Christ we are righteous. Not simply to provide additional justification but full justification (read=Justification by faith alone).

Westerholm also mentiones other perspectives to consider including two Finnish scholars, Timo Laato and Lauri Thuren. According to Laato, the greatest weakness of Sanders’ argumentation is his inadequate coverage of the question of the capacity of humankind. Humanity is in “wretched state of calamity” and therefore no one can do right from pure motives. Jewish understanding is based on human free will; Pauline anthropology is in the state of depravity.

Lauri Thuren focuses on Paul’s rhetoric and how we cannot read Paul as static way but understand that he was trying to affect his readers. An ancient Judaism was more diverse than Sanders portrays.

Grace in Sanders’s Judaism

According to Westerholm, Sanders claims that Paul and Palestinian Judaism did not distinguish between grace and works. Getting in is by grace and staying in is by works. Sanders says that protestant view that Judaism was to get saved by works is misguided because Israel was elected to be the covenant community by “covenant nomism”, that is divine grace. Westerholm however, argues against it that the historic texts do not speak for it. Moreover, many old Pauline scholars are frustrated with Sanders because he seems to portray Judaism as Pelagius type religion, where humans are not totally depraved.

Exegetical Analysis

In the third part of his book, Westerholm discusses with the Pauline texts. He goes through all the Pauline texts in the light of explicit and implicit justification language.

dikaiosune in Pauline texts

Ordinary dikaiosune (Romans 2:13)


· Contrast to sin, what one ought to do (Rom 3:9; 6:18,19)
· The dikaios is the one who does dikaiosune
· To dikaiosify is to declare innocent
· The definition of undikaiosness is described in Romans 1:18 ff
· The doers of the law are deemed dikaios
· The law us understood to prescribe what people ought to do, and those who behave accordingly are dikaios
· The fundamental requirement to do good and avoid the evil (dikaiosune) is same for all human beings.
· One’s dikaiosune is acknowledged by God at the last judgment

Extraordinary dikaiosune (Romans 5:9)


· Treat as one ought to treat the dikaios
· Acquit
· The bane is directed on Jesus
· Ireneus: ”Christ become what we are, in order that we might become what he is”
· Hooker: ”Interchange in Christ”
· Sinners are rightfully dikaiosified by God because what Christ has done for them
· People are moral beings who are required to do good and not evil

Divine Dikaiosune


· God’s right to uphold good and vindicate at the same time sinner and declare them righteous

Dikaiosness and ”covenant”


· Paul never connects a covenant and dikaiosune
· The book of Proverbs compares righteous and wicked, yet never mentions covenant
· Sodom would have been avoided destruction if they were righteous
· In the Hebrew and Greek (LXX) Scriptures righteous and wicked are found side by side
· Righteousness is what sinners need and lack. Gentile do not lack it by definition (because they are not part of the covenant) only because people are sinners
· God’s righteousness is not directly connected to God’s promises in Pauline texts, though it could be so
· Sanders is not correct the way he understands dikaiosune, namely, salvation or life
· But Jews said not the problem of essential sinfulness of each man.
· It is Judaism that links dikaio terminology with a process of outsiders coming to belong to God’s people.

1. Thessalonians. Nothing gives evidence that Paul would have considered that loyalty to Jewish covenant provided a option for salvation. It is true that “justification by faith” term does not occur. However, the concept is seen here as the reformers articulated it: faith itself works. The Paul of Thessalonians says nothing to offend his “Lutheran” readers, but neither does he articulate a distinctively “Lutheran” position.

1. & 2. Corinthians. The plight to be solved in Corinthians is people’s sins (1. Cor. 15:3, 7). Only option for salvation is the apostolic kerygma. God’s elect and those who believe is made effective through the proclamation of the Gospel and human response of faith. The language of justification is not prominent but present. The divine exchange: Christ’s righteousness for human sins. (2. Cor 5:21) Does Corinthians affirm “Justification by faith and apart from works”? Essentially yes, formulaically not.

Galatians. The righteousness language is prominent. According to Westerholm “the fundamental question addressed by Galatians thus is not “What is wrong with Judaism (or the Sinaitic law)” but “what is wrong with humanity that Judaism (and the Sinaitic law) cannot remedy?” (p. 381)

Romans. The problem of human being is that they have exchanged God’s glory for images. All the humans should recognize God and give him honor and thanks. The first section does not talk about Jews, but hardly exclude them. The entire humanity is under the sin which makes them unrighteous. Rom 3:21-26 is the primary text on God’s righteousness. Sinners are freely declared righteous by his grace through the redemption brought about by Christ. Christ’s death vindicates God’s righteousness and satisfies his peace. This is not based on the observance of the law but by the principle of faith. Romans is “Lutheran” because it emphasizes the righteousness gained by grace through faith. It is true that the Reformers may emphasize certain parts more than Paul, yet the idea is same. Paul doe not necessary talk as clearly about the role of the law as Luther, yet still he emphasizes the total depravity of the human person.

Philippians. (Primarily 3:2-11). Salvation is from God, away from crooked generation, started by God, finished by God, granted by God to believe, resulting believers to please God and enable to do so. The believers need to work out the salvation, yet God is doing it behind the scenes. While Paul was “blameless” before the conversion, he considered all the things done before Christ as “the realm of the flesh”.

Ephesians, Pastorals, and James. Not saved by good works but for them. Eph 2:8-9 is in line with Romans and Galatians. It is unfortunate that scholars as dismissing these letters from discussion whether they are Pauline or post-Pauline. He claims to see the theme of justification by faith from the sinfulness by the work of Christ in all letters, some more explicit than others.

The Law in God’s scheme

According to Westerholm, a seeming paradox shadows the Pauline understanding of the law: Believers are not under the law, but they fulfill it. If one focuses solely on the former, he becomes an antinomian, if only the latter, a legalist!

1. Thesis: Human beings find themselves in an ordered world not of their making, with the capacity to acknowledge or deny their dependency on the Creator, to conform or to defy the wise ordering of his creation. Life and divine favor are enjoyed by those who fear the Lord and do good. Those who reject what is good and do what is “wise in their eyes” court disaster. (Rom 1:18-2:11)

2. Thesis: The law of Moses articulates the appropriate human response to life in God’s creation. It is a divine gift to Israel, a signal token of God’s favor to his people. (Rom 2:12-29)

3. Thesis: The law of Moses contains ordinances binding only on Jews; their observance has marked Jews off from other nations as God’s people.

4. Thesis: Adamic humanity does not, and cannot, submit to God’s law.

5. Thesis: For Adamic human beings the law cannot serve as the path to righteousness and life (Only after we see Christ, we see our own depravity.

6. Thesis: The giving of the law served to highlight, at the same time as it exacerbated, human bondage to sin.

7. Thesis: The righteousness of God revealed in Christ Jesus is operative apart from law. Those who continue to pursue the righteousness of the law mistakenly attribute to the works of their unredeemed flesh a role in securing divine approval.

8. Thesis: Believers in Christ are not under law.

9. Thesis: Christian righteousness nonetheless fulfills the law (though love). Describing not prescribing believers’ behavior.

The Closing remarks: Grace abounding to Sinners, erasing Ethnic Boundaries, or something else?

The New perspective emphasizes that Judaism was not “legalistic” in the first century. Jews did not think that they earned salvation; rather, God’s goodness was in their life because they had a covenant with God and they wanted to respond by fulfilling those requirements. Westerholm defines the issues as “whether justification by faith, not by works of the law means sinners find God’s approval by grace, through faith, not by anything they do, or whether its thrust is that Gentiles are included in the people of God by faith without the bother if becoming Jews” (p. 445).

In his writing, it becomes quite apparent that he is trying to convince his readers that the Old Perspective to read Paul is the correct one. He does this first by describing different scholars’ views on the topic and then arguing from the text for the traditional understanding. This book is very informative and includes and capitalizes a plethora of scholars and their understanding of Pauline Gospel. The assessment of the scholars seem to be balanced, not overly critical, yet constructive most of the times.

In his exegetical part, he discusses all the relevant Pauline text and tries to persuade his reader with the Old perspective. I think that he is quite successful.

The conversation still continues still. At the moment N.T. Wright and John Piper are dialoging about it. Piper wrote a book: A future of justification as a direct response to Wright. Wright's response to this, Justification: God's Plan and Paul's Vision was published in February 2009.

The book caused me to have one central question: what is the core of Paul’s theology. Is it God’s grace to save totally corrupted sinners or God’s grace to erase ethnic boundaries? The recent conversation in past decades has focused on so much on this issue that one may wonder if indeed the nucleus is indeed somewhere else. When I read constantly Paul’s epistles through, I have started asking the question: Maybe Paul’s central thought is God’s glory in Christ. Could it be that the entire conversation is a little misguided from the beginning? After doing initial research on this topic, I noticed that virtually no research has been done on this topic.[2] I will investigate this possibility.

I will warmly recommend this book to everyone who wants read himself into the discussion on New Perspective on Paul.



[1] Stephen Westerholm (born in 1949) is a Canadian scholar and associate professor of biblical studies at McMaster University, Hamilton, Ontario. He received BA and MA degrees from the University of Toronto and a ThD from the University of Lund (Sweden). He has has recently contributed an article to The Nordic Paul. Finnish Approaches to Pauline Theology (eds. Lars Aejmelaeus and Antti Mustakallio, 2008).
[2] Two exceptions are Thomas Schreiner, Paul – Apostle of God’s Glory in Christ (IVP, 2002) and Carey Newton, Paul’s Glory – Christology (Brill, 1992).

perjantai 26. joulukuuta 2008

Korvausteologia, osa I

Koska aina välillä kuulee puhuttavan “korvausteologiasta” – ja ajoittain jopa tarjotaan omillekin harteille ”korvausteologin” viittaa – päätin selvittää, mistä aiheessa oikeasti on kyse. Kävin lävitse useita satoja asiaa käsitteleviä kirjallisia lähteitä ja keräsin tähän joitakin löydöksiä:

”Korvausteologia” (engl. replacement theology) on negatiivisen latauksen sisältävä teoreettinen oppirakennelma, johon oikeastaan kukaan ei tunnusta syyllistyvänsä mutta josta helposti syytetään muita. Kyseessä ei siis ole mikään argumentti, vaan sana toimii lähinnä leimakirveenä, jonka heiluttaja pyrkii saamaan lukijan sympatiat omalle puolelleen.

Ilmiön virallinen, akateemisissa piireissä käytetty termi on ”supersessionismi” (engl. supersessionism tai supercessionism), joka ei ole juurikaan sen paremmassa maineessa. Se, mitä termillä varsinaisesti tarkoitetaan, riippuu käyttäjästä ja asiayhteydestä.

Eksegeettisissä piireissä termiä käytetään usein kuvaamaan Paavalin, Johanneksen ja Matteuksen asennetta, Heprealaiskirjeen kirjoittajasta puhumattakaan. Erityisesti monien juutalaisten eksegeettien ja kirjoittajien mielestä nämä kirjoitukset ovat pahemman luokan supersessionismia tai ”korvausteologiaa”, yrittäen esittää Jeesusta ja hänen seuraajiaan jotenkin VT:n kirjoitusten ja Jeesuksen ajan judaismin oikeana ja todellisena jatkeena. Myös monet kristityt eksegeetit kokevat nämä tekstit kiusallisina ja ovat valmiita myöntämään, että tällaisia antisemitistisiä vivahteita UT:sta todellakin löytyy, mutta kehottavat samaan hengenvetoon asettamaan ne kyseenalaisiksi. Jotkut ovat tosin huomauttaneet, että teksteissä näkyvä supersessionismi ja antisemitismi ovat pikemminkin holokaustin jälkeisen kollektiivisen syyllisyyden seurausta – ja siten tulkitsijoiden omissa silmissä – kuin alkuperäisten juutalaisten kirjoittajien heijastamia asenteita.

Myöskään kirkkoisät eivät pääse helpolla, vaan supersessionismi yhdistetään useisiin johtaviin kristillisiin vaikuttajiin jo toisen vuosisadan alusta lähtien: mm. Justinos Marttyyri, Ireneus, Origenes, Augustinos, jne. ovat saaneet jälkikäteen ”korvausteologi”-leiman otsaansa. Tosin heidänkin tulkintansa UT:sta vaihtelevat. Ajoittain kirkkoisien supersessionismi jopa muistuttaa tämän päivän dispensationalismia. Esim. Childs syyttää Justinosta "äärimmäisestä supersessionismista", koska Justinos näkee juutalaiset ja kristityt kahtena eri ”kansana” ja ryhmänä, toinen ”lihasta ja verestä” syntyneenä, toinen puolestaan ”uskosta ja Hengestä”.

Mielenkiintoista on sekin, että osa nykypäivän tutkijoista näkee supersessionismin korvanneen VT:n UT:lla, kun taas toiset näkevät, että VT tuli aikoinaan UT:n rinnalle osaksi kristittyjen kaanonia nimenomaan ”korvausteologian” vaikutuksesta. Ei siis ole yksimielisyyttä siitä, onko kristittyjen väitetty supersessionismi ollut VT:lle hyväksi vai pahaksi.

Kirjallisuudessa supersessionismilla on monet kasvot. Alla olevasta esimerkinomaisesta listasta voit katsoa, oletko syyllistynyt ”korvausteologiaan”:
  • Se on natsismia ja fasismia pahimmillaan – ”ugly and brutal”, ”classical hatred of Jews” – ja syy holokaustiin.
  • Sitä on sellainen raamatuntulkinta, jonka mukaan VT:n laki on Kristuksen tulon myötä hylätty tai ei ole enää voimassa.
  • Sitä ovat nimitykset ”Vanha Testamentti” ja ”Uusi Testamentti”; niiden sijasta pitäisi käyttää esim. termejä ”juutalainen testamentti” ja ”kristillinen testamentti”.
  • Sitä on ajattelu, jonka mukaan judaismin uskonnolliset rituaalit eivät enää ole voimassa.
  • Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan judaismi ei ole yksi, kristinuskon kanssa vaihtoehtoinen tapa tulla saman Jumalan luo, vaan pelastuakseen juutalaistenkin pitää kääntyä ja hyväksyä Jeesus messiaanaan.
  • Sitä on sellainen lähestymistapa, jonka mukaan Jeesusta seuraavat juutalaiset olivat (ja ovat) oikeassa suhteessa Jahveen – eivät suinkaan fariseukset, saddukeukset, Qumranin yhdyskunta tai joko muu judaismin haara, olipa sitten kyseessä ensimmäisen tai tämän vuosisadan juutalaisuus.
  • Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan etniseltä alkuperältään ei-juutalaiset ihmiset ovat täysin syrjäyttäneet etniset juutalaiset, joilla ei ole enää mitään mahdollisuutta pelastua.
  • Sitä on kaikki sellainen teologia, joka jotenkin asettaa kyseenalaiseksi perinteisen dispensationalismin tulkinnan kulmakivet: Jumalalla on kaksi eri kansaa ja kaksi eri suunnitelmaa; kristityt päätyvät taivaaseen ja juutalaisten aika (yhdessä VT:n profetioiden toteutumisen kanssa) tulee tuhatvuotisessa valtakunnassa maan päällä, vaikka nykyinen Israelin valtio nähdään jo tulevien tapahtumien esimakuna.

Akateemisessa tutkimuksessa halutaan tänä päivänä ottaa etäisyyttä supersessionismiin, mutta kuten yllä nähdään, sen torjuessaan ihmiset torjuvat (ja samalla vastaavasti hyväksyvät) erilaisia asioita. Dispensationalistiset konservatiivit ovat kärkkäitä asettumaan anti-supersessionismin puolelle, mutta hyvin usein se pitää sisällään nimenomaan sen, että judaismin tämän päivän eri haarat (eli juutalainen, ei-kristillinen uskonnonharjoitus) ovat hyväksyttäviä reittejä samaan päämäärään kuin mihin kristittyjen mielestä päästään vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Useimmille termiä käyttäville supersessionismin torjuminen ei siis suinkaan merkitse perinteisen dispensationalismin hyväksyntää, vaan ainoastaan Jeesuksen ja kristinuskon erityislaatuisuuden kyseenalaistamista.

Kirjoitelman toisessa osassa käsittelen asiaa oman teologisen ymmärrykseni pohjalta, ja viimeisessä osassa teen yhteenvedon käydystä keskustelusta.

 

EDIT 24.5.2021 & 20.7.2022:
Koska tämä aihe jaksaa puhuttaa vuodesta toiseen, niin lisätään pari linkkiä, jotka liittyvät aiheesta käytävään laajempaan keskusteluun:

Does the modern State of Israel fulfil biblical prophecy?

Does the State of Israel have a divine right to the land?

Theology of the Land from a Palestinian Perspective


EDIT 12.9.2024:
Keskusteluun tuo aivan uusia ulottuvuuksia Jason Staplesin keväällä 2024 ilmestynyt kirja:

Paul and the Resurrection of Israel: Jews, Former Gentiles, Israelites

Kirja pohjautuu osin hänen aiemmalle tutkimukselleen:

The Idea of Israel in Second Temple Judaism: A New Theory of People, Exile, and Israelite Identity

 

tiistai 7. lokakuuta 2008

Historian tutkimuksen sivupolut

MTV3:n uutissivuilla oli seuraavanlainen uutinen: ”Joukko sotahistorian ja oikeustieteen tutkijoita tyrmää uudessa kirjassa Teloitettu totuus emeritusprofessori Heikki Ylikankaan tulkinnat kesän 1944 rintamakarkuruudesta. Arvostelua herättää etenkin Ylikankaan väite noin 250 teloitetusta tai esimiehen ammuttamasta suomalaiskarkurista. Kirjoittajien joukossa on muun muassa oikeustieteen tohtori Jukka Lindstedt, jonka mukaan Ylikankaan laskelmat perustuvat pääosin pelkälle spekulaatiolle, ei siis faktoihin, arkistolähteisiin. Ylikangasta arvostellaan myös historiantutkimukseen kuulumattomista metodeista. Tällainen on esimerkiksi vetoaminen siihen, että omia arvioita tukevat lähteet on yksinkertaisesti hävitetty. Vuosi sitten ilmestyneessä omassa kirjassaan Ylikangas nimittäin totesi, että arkistoja oli hävitetty, koska suuri osa surmista oli hänen mielestään laittomia.” Tuli 7,5 richterin mielleyhtymä Jeesus-tutkimuksen yhteen siipeen. Olen työstänyt mm. Crossanin, Hooverin, Mackin ja monen muun teorioita pääsiäistapahtumista tässä useamman viikon ja huvittaa tämä yhtäläisyys. i) Varsinaiset olemassa olevat lähteet eivät tue millään muotoa tutkijan teoriaa, ii) Kuvitteellisia lähteitä on, mutta ”ne ovat hävinneet”. iii) radikaalitulkinnat nostavat mukavasti kasvot median valokeilaan, iv) käyttövoimaa tulkinnalle haetaan vastakonservatismista. Aiemmat tulkinnat (ei teloituksia – ei hautausta) sopivat konservatiiviseen ”koti, uskonto ja isänmaa” –viitekehykseen ja näin uudet tulkinnat ovat väitetysti mielekkäitä, koska ne ovat arvovapaita (eli vapaita juuri tästä nimenomaisesta arvolatauksesta). v) arkeologiset löydöt ovat ristiriidassa uustulkinnan kanssa (Huhtiniemen hautausmaa olikin liian vanha ja Giv’at ha Mivtarissa löydettiin haudattu ristiinnaulittu) mutta ne voidaan sivuuttaa.

keskiviikko 26. syyskuuta 2007

Suomalaisen eksegetiikan painopisteet

Maailmaa kiertäessäni olen usein kysellyt eri maiden eksegeeteiltä ja huippututkijoilta, mitä tulee mieleen suomalaisten eksegeettisestä osaamisesta. Tulokset tähän mennessä ovat vähintäinkin mielenkiintoisia: 

1) Kaikki ovat kuulleet Heikki Räisäsestä ja vaikka hänen näkemyksensä pääsääntöisesti torjutaankin, niin ainakin niistä on pakko keskustella. 

2) Muita nimiä ei juuri yleisesti tunnisteta, ellei sitten oma erityisosaaminen satu olemaan juuri oikealla saralla. 

3) Suomalainen eksegeettinen tutkimus sijoitetaan helposti osastoon "theological backwaters". 

Näitä tuloksia voi tietysti selittää monin eri tavoin (väärä kyselijä väärässä paikassa vääriltä henkilöiltä kysymässä) ja poikkeuksia varmasti löytyy. Silti kaiken kaikkiaan on jäänyt lähinnä sellainen vaikutelma, että suomalainen VT:n ja UT:n tutkimus ei ole maailmalla kovinkaan tunnettua tai arvostettua. 

Viime vuosina olen myös ottanut tavakseni selata Jenkkilän SBL:n osanottajalistaa ja katsoa, löytyykö näille väitteille tukea. Näin tein myös tänä vuonna. Listalta löysin noin noin kymmenkunta suomalaiseksi tunnistamaani nimeä. Seuraavaksi katsoin, missä sessioissa ko. henkilöt ovat. Jos valitut sessiot heijastelevat jollain lailla tutkimuksen painopisteitä, niin Suomessa ollaan kovasti innostuneita gnostilaisuudesta, Nag Hammadin dokumenteista, Juudaan evankeliumista, apokryfikirjoista, yms. Muutamasta alueesta ei oikein saanut selvää, mutta Raamatun osalta löytyi kiinnostusta lähinnä Luukkaan tuotantoon, tekstikritiikkiin ja VT:n profeetallisiin teksteihin. Aikaisempina vuosina löydökset ovat olleet samansuuntaisia. 

Muistan yhden SBL:n session, missä kaveri kertoi, miten sai paikan erään yliopiston eksegetiikan laitokselta. Henkilökunta oli nimittäin yhtäkkiä huomannut, että heillä oli jos jonkinlaista Qumranin, septuagintan, apokryfikirjallisuuden, gnostilaisuuden, yms. taitajaa, mutta ei yhtään sellaista henkilöä, joka osaisi ja/tai opettaisi itse Raamattua ja sen dokumentteja(!).

Toki on selvää, että tietyt projektit saavat enempi rahaa kuin toiset. Samoin on ymmärrettävää, että kannuksensa on aina helpompi ansaita uusilla tutkimusalueilla kuin sellaisilla, joiden parissa on hääritty muutama tuhat vuotta. Mutta jotenkin tuntuu siltä, että Suomesta voisi tulla enemmänkin eksegeettejä, joilla on jotain sanottavaa myös Raamatun tekstien suhteen. Pitkällä tähtäimellä tämä voisi näkyä myös niin, että papeillakin olisi enempi punnittua, Raamatusta nousevaa sanottavaa. 

Kaipaako kukaan muu Suomeen uusia eksegeettisiä tuulia?