Räisänen, Heikki,Beyond New Testament Theology: A Story and a Programme, 2nd ed.
(London: SCM, 2000), 288 sivua.
Professori Heikki Räisänen tarttuu eksegetiikan ja teologian rajapintaan ajatuksia herättäneellä teoksellaan Beyond New Testament Theology. Kirja tarjoaa varsin laajan joskin ehkä tilan puutteen vuoksi hiukan pinnallisen katsauksen erilaisiin pyrkimyksiin niputtaa Uuden testamentin teologia yksiin kansiin, tai joissakin tapauksissa useampiin kansiin. Esiteltyään ja arvioituaan kriittisesti kaikkiaan 62 tutkijan esityksiä Räisänen esittää oman ohjelmansa aiheesta. Kommentoin tässä yhteydessä erityisesti niitä eksegeettisiä ”aksioomia”, joille Räisänen kritiikkinsä ja ohjelmansa rakentaa.
Eksegeettiset aksioomat
Jatkuvana teemana ja argumentaatiopohjana muiden esitysten kritiikissä on Uuden testamentin kirjojen Räisäsen mukaan edustama teologinen diversiteetti. Räisäsen rekonstruktiossa Matteus ja Paavali ovat yhteen sovittamattoman kaukana toisistaan kuten Johannes ja Synoptikot tai Paavali ja (pseudo)Jaakob. Kristillisyys edusti siis jo ensimmäisellä vuosisadalla yhteen sovittamatonta monimuotoisuutta. Tutkijat saavat kritiikin ruoskaa aina, jos he eivät ole Räisäsen näkemystä mukaillen ”ottaneet diversiteettiä huomioon”. Henkilökohtaisesti tieni erosi Räisäsestä näissä eksegeettisissä tai historiallisissa kysymyksissä. Matteuksen ja Paavalin dikotomisoiminen ei tunnu vakuuttavalta. Omalta osaltani perehdyin aiheeseen pari vuotta sitten ja päädyin hyvin erilaiseen johtopäätökseen arvioidessani David Sim –nimisen tutkijan argumentteja juuri Matteus-Paavali dikotomian puolesta. Jotenkin Räisänen tuntuu kovin hanakalta tarttumaan ristiriitaisuuksiin ja rakentamaan niistä nopeasti diversiteettikatedraaleja. Sama näkyy hänen taannoisesta Journal for the Study of the New Testament julkaisuun kirjoittamasta artikkelista, jossa hän näki Jeesuksen (suuhun laitetut redaktiiviset) sanat ”ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen”. (“Jesus and the food laws : reflections on Mark 7:15” JSNT Vol. 16, 79–100) Hän ei jätä, toisin kuin monet muut tutkijat, tilaa antiteettisen parallelismin hyperbolamaiselle tulkinnalle, vaan singahtaa suoraan päätelmään, jonka mukaan Markuksen Jeesus kumoaa kaikki ruokalait kerta heitolla.
Onko Räisäsenkin lähestymistapa jossakin mielessä anakronistinen? Bruce Malina (”Normative Dissonance and Christian Origins”, Semeia Vol. 35, 35–59.) nostaa esille suuren joukon sisäisiä ristiriitaisuuksia ja jännitteitä Matteuksen evankeliumista. Tulisiko tästä päätellä, että Matteuksella (tai hänen yhteisöllään, jos tätä sitkeää yhteisöhypoteesia halutaan vaalia) ei ollut teologiaa? Lähtökohta koko Räisäsen projektille kuitenkin on, että kysymys Uuden testamentin teologiasta on mielekäs, mikä edellyttää, että yksittäisellä kirjoittajalla pitää olla teologiaksi nimettävä ajatusrakennelma. Paradoksaalisuus, sisäinen jännitteisyys jne. näyttävät kuuluneen varhaiskristillisten teologien ajatusjärjestelmiin. Herääkin kysymys, ovatko nämä eri kirjojen väliset jännitteet välttämättä suurempia kuin esimerkiksi Markuksen evankeliumin tai Matteuksen evankeliumin sisäiset jännitteet.
Mainittakoon, että koin taannoin James Dunnin kirjaa Unity and Diversity in the New Testament päntätessäni hänen perustelunsa monesti kaukaa haetuiksi ja hatariksi. Kyseinen kirja on vakavasti otettavan Ut:n tutkimuksen (johon Räisäsen tukevasti sijoitan toisin kuin esimerkiksi Burton Mackin ja vastaavat hippaheikit) diversiteettiajattelun Magna Charta. Hiukan ihmettelen, että Räisänen tarttuu Dunnin titteliin ”conservative evangelical”, joka on suurin piirtein yhtä kuvaavaa kuin kutsua Tarja Halosta stalinistiksi – punaista huivissa molemmilla. Räisänen (s. 100) kirjoittaa: ”What makes Dunn’s book particularly interesting is its place in the present field of exegetical study. The author comes from a 'conservative evangelical' background.” Nootissa Räisänen viittaa I. H. Marshallin toimittamaan teokseen 1977, joka sekin on ”konservatiivievankelikaalien” teos. Jos I. H. Marshall, Graham Stanton, James Dunn, David Catchpole (kirjan kontribuuttoreita) ovat konservatiivievankelikaaleja niin keitä ovat ei-konservatiivievankelikaalit? Ilmeisesti Räisäsen ”asemointi” on peräisin teoksen New Testament Interpretation takakannessa olevasta lainauksesta. Siinä nimittäin lainataan Religious Studies Review:n arvostelua, jossa käytetään ilmaisua ”a team of conservative evangelicals who accept modern critical methods”. Kyseessä ei ole kirjoittajien oma määrittely itsestään ja jotenkin odottaisi Räisäsen olevan paremmin perillä Uuden testamentin tutkimuksen kirjosta. Tällaiset hazardit vievät vähän uskottavuutta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan laajan katsauksen tutkimushistoriaan. Vähän särähti myös Donald Guthrien leimaaminen fundamentalistiksi, vaikka hänen kirjoittamansa New Testament Introduction on parhaita johdantoteoksia, jossa kriittinen tutkimus on laajasti otettu huomioon. Samalla kun Räisänen kuuluttaa Fair Playta gnostilaisille yms., toivoisi hänen pelaavan reilusti myös evankelikaalisen tutkijaleirin suhteen.
N. T. Wrightin kohdalla Räisänen (s. 129) nostaa esille tämän äärimmäisen luottamuksen evankeliumien luotettavuuteen – ”extreme confidence in the reliability of the Gospels.” Mutta onko Wrightin näkökulma lopulta kovin “extreme”? Vanha muotokritiikki, jossa evankeliumit nähdään kokoelmana yhteisöjen keksimiä perikooppeja, on kestämätön ja äärimmäisen ongelmallinen teoria. Wright hylkää tämän paradigman ja lähestyy historiaa dokumenttipohjaisesti... mikä ei sinänsä ole kovin harvinaista historian tutkimuksessa. Edelleen esim. Jeesus-tutkimus odottaa selkeää esitystä, jossa implausibiliteetti- ja inkoherenssikriteerit täyttäviä epäaitoja kohtia luetellaan ja näin osoitetaan mm. Räisäsen edustaman lähestymistavan perusoletus evankeliumien historiallisesta epäluotettavuudesta ja joka voisi oikeuttaa Wrightin lähestymistavan kutsumisen extremeksi.
Räisäsen ohjelman julistus
Räisänen haluaisi Uuden testamentin teologian tekemisen kohdeyleisöksi yhteiskunnan eikä vain kirkkoa. Taustalla on jonkinlainen pyrkimys edistää maailman rauhaa, ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta. Sinänsä tavoite uskontojen välisestä ymmärtämisestä, suvaitsevaisuudesta ja grillibileistä on hieno. Vaikeutena on kuitenkin kysymys siitä, kiinnostaako yhteiskuntaa loppujen lopuksi Uuden testamentin teologia (tai sen puuttuminen). Pelkkä länsimaisen kulttuurin kehittymisen taustatekijä ei lopulta ole kovin kiinnostava, koska kehityskulku on tehty tietyn tulkintakokonaisuuden puitteissa. Mitä vaikuttaa, jos todetaankin, että itse asiassa Uusi testamentti, tai ainakaan kaikki sen osat, tai ainakaan kaikki gnostilaiset, ebioniitit, markinolaiset yms. eivät ajatelleetkaan niin kuin katolinen kirkko on historian kuluessa kristinuskon mieltänyt? Myös esimerkiksi Räisäsen tapa ripustaa Guthrien kaulaan fundamentalisti-kyltti herättää epäilyksiä uskontojen yhteisestä riemukkaasta rinnakkaiselosta. Kun samassa teoksessa viljellään konfliktipsykologian painottamia ennakkoluuloisia stereotypioita, ei mahdollisuudet islamilaisten, kristittyjen, hindujen ja sikhien empaattiseen toistensa ymmärtämiseen näytä lupaavalta.
Onko Uuden testamentin teologiaa löydettävissä?
Varsinainen kysymys Uuden testamentin kirjavan ideologiakokonaisuuden yhtenäisistä teemoista, joista Ut:n teologia voitaisiin johtaa, jää edelleen avoimeksi. Eugene Lemcion (”The unifying kerygma of the New Testament” osat I ja II, JSNT Vol. 33, 3-17 ja Vol. 38, 3-11) artikkelit melko vakuuttavan lähtökohdan. Lemcion lähestymistapa esim. evankeliumeihin on sekin perustellumpi kuin vanha muotokriittinen sitzimlebenbingo. Niille kirkkokunnille ja kristityille, joille Uusi testamentti muodostaa jonkinasteisen auktoriteetin, kysymys on päivänpolttava. Eksegeettiset peruskysymykset, raamattunäkemystä koskevat linjaukset ja kokemuksen suhde teologiaan (josta Räisäsellä on hyviä ajatuksia).
Positiivisena ja perusteltuna haasteena Räisäsen kirjassa näen kaanonin aseman kyseenalaistamisen. Vaikka en jaksa innostua gnostilaisten yms. nostamisesta Ut:n rinnalle, on kaanonin syntyprosessin ”jumalallisuus” pohdinnan arvoinen kysymys. Otetaanhan esimerkiksi post-anabaptistisen tradition piirissä mallia varhaiskristillisistä yhteisöistä (esim. Korintti), joilla ei ollut Ut:n kaanonia nykyisessä muodossa. Normatiivinen teologia luodaan siis sellaisen kommunikaation perusteella, jota ei tehty kaanonin puitteissa. Kokemus, jonka perusteella Jeesuksen yliluonnollinen merkitys muodostuu kristitylle maailmankatsomuksen perustaksi, vaikuttaa luonnollisesti tapaan, jolla hän lähestyy Jeesuksesta kertovia tekstejä. Kun lähtökohtana on usko siihen, että toisulotteinen agentti on olemassa, ei presuppositio Uuden testamentin jonkinasteisesta yhtenäisyydestä välttämättä ole sen perusteettomampi kuin Räisäsen antisupernaturalistinen ja diversiteettiä korostava näkemys. Rosoisen ja paradoksaalisen tekstikokoelma muokkautuu kokemusten siivittämänä mieleni syövereissä edelleen jossakin määrin koherentiksi kokonaisuudeksi, jota tämä epäilemättä rajallisesta ymmärtämyskyvystäni johtuen uuvuttava lukukokemus ei merkittävästi ravistanut.
Matti Kankaanniemi
18 kommenttia:
Kamraatti Kankaanniemi on kerännyt arvioonsa monia pointteja, joita olen myös päässäni pyöritellyt lukiessani Räisästä. Erityisen osuva on maininta konfliktipsykologiasta, joka epäilemättä lyö leimansa Räisäsen persoonaan ja hänen rosoiseen historiaansa konfliktien keskellä suhteessa kirkkoon ja omaan taustaansa. Olen usein epäillyt hänen olevan "paha pappi", joka saarnaa (kirjoittamalla) parantaakseen itseään. Erityisesti tämä käy ilmi hänen halussaan luokitella ihmisiä kategorioihin fundamentalisti, konservatiivi, extreme tai muuta vastaavaa.
Kerran Kankaanniemen arvio Räisäsestä sivuaa omaanikin mielikuvaa, olisikohan niin, että on olemassa joitakin perusteita ajatella Räisäsestä tulkitsijana ristiriitaisuuksien apostolina.
Ansiokkaita huomioita Matti on tosiaan tehnyt. Opettamallani raamattuteologian kurssilla on useamman vuoden aikana analysoitu Räisäsen argumentointia ja esiolettamuksia nimenomaan tässä kirjassa ja opiskelijoiden havainnot ovat olleet pitkälti yhteensopivia Matin havaintojen kanssa.
En kerro omia vaikutelmiani vielä tässä vaiheessa, mutta sen sijaan viittaan siihen tosiasiaan, että Räisäsellä on kannattajansa myös maamme rajojen ulkopuolella: www.bookreviews.org/bookdetail.asp?TitleId=5287.
Vastaavasti muistan, kuinka esim. Cambridgen yliopiston New Testament [Senior] Seminar -istunnoissa Räisäsen näkemyksistä puhuttiin yleensä negatiiviseen sävyyn. Totesipa mm. vieraileva puhuja Robert Morgan kerran osuvasti, että "Räisänen has finnished with the New Testament theology"...
Räisäsen oppilaan ja opettajani, I. Dunderbergin, juttuja kuunnellessa samantapaiset diversiteettikorostukset pyrkivät pintaan.
Mielestäni usein jätetään pohtimatta kysymystä, miksi yhden kirjan sisällä sitten löytyy niin paljon jännitettä? Muuttuuko kirjoittajan teologia hänen kirjoittaessaan vai eikö hän vain huomaan olevansa puhtaan epälooginen? Olisiko Paavalin 7 kirjettä omannut alkuseurakuntaporukka kysellyt samantapaisia kysymyksiä kuin minkä kanssa Räisänen kamppailee?
Esimerkiksi tänään Ismo käsitteli ilmestyskirjan ongelmallista näkemystä siitä, mitä syntisille/"ei-uskoville aikojen lopussa tapahtuu: Toisaalta heidät poltetaan helvetissä (21:8), toisaalta taivaallisen Jerusalemin elämän puun lehdet antavat "kansoille terveyden" (22:2) (jonkunlainen ajatus hengellisestä paranemisesta?), ja "kansat ja kuninkaat" osallistuvat "loiston ja kalleuksien" tuomiseen uuteen Jerusalemiin (21:24-26).
Voitaisiinko jotain vastausta löytää siitä, etteivät juutalaiset olleet yhtä hanakoita systematisoinnin perään kuin myöhemmät kreikkalaiset ja vielä myöhemmät saksalaiset ja suomalaiset veljet? Ilmestyskirjan tapauksessa mielestäni maalaillaan karkeita metaforia siitä, mitä tapahtuu. Se jättää avoimeksi monia tarkentavia kysymyksiä, eikä tässä tapauksessa näytä tarkkaan määrittelevän sitä kuka tuhoutuu ja miten. Kirje oli epäilemättä tarkoitettu lukijoille, jotka laskivat itsensä parempaan porukkaan, ja heidän onnekasta kohtaloaan ilmestyskirjan loppu painottaa.
Räisäsen tyyli olettaa toisinaan, että Matteus ja Paavali olivat 300-luvun kirkkoisiä. Sen sijaan he olivat juutalaisia, joidenka uskonnollisen taustan keskeiset kysymykset liittyivät huomattavasti jokapäiväisiin käytännön elämän kysymyksiin; kenen seurassa voin syödä saastumatta ja kenelle poikani naitan ja mitä jos muuli putoaa ojaan. Lisäksi kaikki UT:n kirjat ovat enimmäkseen tiukan tilannesidonnaisia eivätkä dogmatiikkaa joka ikiseen tilanteeseen. Esimerkiksi Paavalin etiikka on, kuten 1.Kor osoittaa pitkälle, tilannekohtaista, ja niin mielestäni monet hänen teologiset painotuksensakin.
Kenties helluntaivesana on helpompi ymmärtää UT:n henkeä? Silmäkään ei räpsähdä, jos ensimmäisenä sunnuntaina saarnataan että armosta kaikki ja meidän kaikki ponnistelut on turhia Jumalan edessä, ja seuraavana sunnuntaina että usko ilman tekoja on kuollut ja että tulee voittaa sieluja ettemme olisi tyhmiä neitsyjiä. Lisäksi eskatologinen korostuksella voidaan nähdä olevan osansa siinä, että ollaan kiinnostuneempia tietyistä painotuksista (Jeesus tulee ja verta ei saa syödä) yhtenäisen ja sisäisesti loogisen oppirakennelman sijasta.
Räisänen vie UT:n diversiteetin äärimmilleen, eikä UT elämän, uskon ja etiikan ohjeena sen jälkeen paljoa kanna. Mutta olisi mielenkiintoista kuulla Räisäselta se aukoton filosofinen konstruktio, jonka varassa hän omaa "We are the world, we are the children" -ajatteluaan kaupittelee kaikille oikeana tienä.
Heitänpä nyt vielä lisäkommentteja tuosta Räisäsen kirjasta...
Kirjassa oli minusta useampia ongelmia, joista osan Mattikin toi esille. Tässä ulkomuistista muutama:
1) Räisänen jakaa UT:n teologian tekijät hyviksiin ja pahiksiin melkeinpä yksinomaan sen mukaan, ovatko he samaa mieltä hänen kanssaan.
2) Hän tuntuu lähtevän siitä (modernista) oletuksesta, että historia ja teologia voidaan kätevästi erottaa toisistaan.
3) Kirjassa käytetään huutomerkkejä sellaiseen tahtiin, että heikompaa hirvittää (ja kustannustoimittajan ammattitaito pitää asettaa kyseenalaiseksi). Näitä käytetään pääsääntöisesti "pahisten" mollaamiseen.
Toisaalta on pakko myöntää, että (kirjan erinomaisen englannin lisäksi) Räisäsen logiikka pelaa. Kirja ja sen näkökulmat, tulkinnat ja argumentit ovat hyvin johdonmukaisia - mikäli ensin oletetaan, että UT on toivottoman sekasotkuinen tekstikokoelma, kaanon on täysin mielivaltainen, ihmeitä ei tapahdu, Jeesus ei noussut kuolleista, jne. Näitä asioita ei kuitenkaan missään todisteta, vaan ne ovat Räisäselle aksioomia, joista hänen kirjansa ihanteellinen lukija on jo valmiiksi samaa mieltä.
Lopuksi täytyy todeta, että Räisänen on retoriikan hallitseva, erittäin hyvä kirjoittaja - suorastaan pirun hyvä.
Voi pojat, tätä teidän blogia on ihan mahtava lukea!! :) Näin yliopistoteologian vasta-alkajaharrastelijateatterikesänä oon oppinut teiltä kovasti! Kiitos joka jampalle!!! (riittävästi huutomerkkejä?!)
Olikohan se juuri tuossa kirjassa, jossa Räisänen päätyi siihen, että lopullinen auktoriteetti raamattunäkemyksen määrittämisessä on ihmisen oma kokemus, joka ei hänen kohdallaan (=ei yliluonnollisia kokemuksia) johda Raamatun pitämiseen luotettavana. Eräässä esseessäni päädyin siihen, että olen Räisäsen kanssa samaa mieltä oman kokemuksen merkityksestä, mutta minun kohdallani (=paljon yliluonnollisia kokemuksia) se johtaa Raamattuun luottamiseen.
Kari Kuulan nettisivuilta suoraan lainattuna Räisäsen kirja on: "suomalaisen eksegetiikan, jos ei koko suomalaisen akateemisen teologian, merkittävimmästä saavutuksesta ikinä".
Onko asia näin, hyvä safarin johtotiimi?
sorry! sotkin asioita... eri kirjasta oli kysymys mitä Kuula kehui. eli tätä kirjaa Kuula piti suomalaisen akateemisen teologian merkittävämpänä teoksena. pitää tsekata löytyykö safarin weljeskunnan analyysiä tästä.
Kristillisten uskomusten synty: Merkittävin suomalainen teologinen kirja ikinä
Heikki Räisänen: The Rise of Christian Beliefs. The Thought World of Early Christians. Fortress Press/ Minneapolis 2009, 479 sivua.
Olisi surullista, jos BNTT olisi "merkittävin suomalainen teologinen kirja ikinä" :-/ Tuota uutta kirjaa sen sijaan en ole vielä lukenut, joten sen ansioita en osaa kommentoida.
Noin yleisestihän akateemisessa teologiassa vaikuttaa mm. seuraava periaate:
Mitä radikaalimpi teos on, sitä enemmän siitä puhutaan ja siihen joudutaan ottamaan kantaa. Tämä johtuu osaltaan siitä, että kristinuskon perusteita ja sen perinteisiä näkemyksiä tukevat julkaisut on kriitikoiden helppo julistaa "ideologisista lähtökohdista" (ts., kirjoittaja on tunnustava kristitty) syntyneeksi, kun taas vastakkaisiin tuloksiin päätyneet tutkijat ovat "objektiivisia" ja "vapaita" tutkimuksessaan. (Hyvä analogia lienee ns. aitouskriteerit Jeesus-tutkimuksessa: jos jokin Jeesuksen sanoma juttu ei muistuta juutalaisuutta eikä alkukirkon painotuksia, se on todennäköisesti "aito".)
Kuten aikaisemmin jo olen maininnut, Räisäsellä on maailmalla omat kannattajansa, vaikka toisaalta oma kokemukseni erilaisista kansainvälisistä yhteyksistä on, että Räisäsen tutkimustuloksista puhutaan, mutta niitä ei pääsääntöisesti hyväksytä.
Kiitos valaisevasta kommentista DrMark.
Ja jos jollakin teistä on joskus ylimääräistä aikaa lukea Räisäsen uusi teos, niin mielelläni lukisin safari-arvion siitä. Toki ymmärrän että Räisäsen kirja ei ole teille mikään prioriteetti ja teillä on varmasti muutenkin isot pinot kirjoja mitkä on pakko lukea. Mutta olisi kiva saada perspektiiviä tuohon Kuulan hehkutukseen.
Henkilökohtaisesti olen kyllä kiinnostunut tietämään mikä kirja voisi olla safarilaisten mielestä suomalaisen akateemisen teologian merkittävin teos?
Sammeli Juntunen uudessa kirjassaan "Kirkon Raamattuteologiasta ja sen puutteesta" käsittelee Räisästä kriittisesti. Sammeli itse taas hehkuttaa Kevin Vanhoozeria ja William J. Abrahamia.
Mutta jospa joku safarilainen asiantuntija tekisi arvion Sammelin kirjasta, koska aihealueeseen se liittyy.
Kysyin Kirjapajalta arvostelukappaletta Juntusen kirjasta. Jos he lähettävät sellaisen, teen siitä arvostelun tänne Safarille.
william j abrahamia? sepä kiinnostavaa, nimittäin äijän kirjoja ei hkin teologisesta juuri löydä - paitsi crossing the threshold of divine revelation - ja hänen artikkelinsa inerrancystä jonka hukkasin johonkin on paras lukemani.
Sain tänään Kirjapajalta Juntusen kirjan, joten sen arvostelu ilmestyy ajallaan tänään Safarille.
odotellaan kärsivällisesti syväluotavaa analyysia Sammelin kirjasta.
Morosus:
Minkälaisia ajatuksia Juntusen kirjan arviointi herätti? Entä tuleeko mieleen jotain erityistä aihetta kirjassa, josta olisit halunnut keskustella? Siellähän oli monta tavalla ja toisella herkullista kohtaa, jotka ainakin minusta olisivat pienen pohdinnan arvoisia.
Jos ajatuksia/kysymyksiä nousee, niin jatketaan juttua ko. postauksen yhteydessä...
Tässä on emer. professori Heikki Räisäsen minulle sähköpostitse lähettämiä kommentteja kirja-arvosteluuni ja osin myös keskustelukommentteihin.
Seikka 1:
”Lähtemättä tässä pohtimaan varsinaisia suuria kysymyksiä haluaisin kuitenkin korjata pari asiaa. Ennen muuta sen mitä kirjoitat Marshallin toimittamasta NT Interpretation -teoksesta. Arvelet minun panevan kirjoittajat conservative vangelical” leiriin siksi että takakannessa oleva muualta peräisin oleva teksti niin tekee. Omistamassani kappaleessa ei kyseistä takakansitekstiä lainkaan ole, ja luonnehdinta on peräisin Marshallin omasta esipuheesta (s. 8): ”We have written as conservative evangelicals...” Pointtini on, että Dunn (kuten myös Stanton, Catchpole ym.) on LÄHTÖISIN näistä piireistä, jotka eivät myöhemmin enää kyllä varsinaisesti tunnustane häntä ”omakseen”. Käsittelin tätä asiaa ”Miten ymmärrän...” kirjassani (1981) s. 112-115, yhtenä pointtinani se että C:n ja D:n artikkelit ovat ”oivallisia näytteitä siitä, miten ennakkoluloton raamatuntutkistelu saattaa johtaa ”konservatiivisen raamatullisenkin” tutkijan ”kriittisille” linjoille ”taatusti ilman positivistis-rationalistista ennakkoasennetta” (115). Tavassani ”asemoida” Dunn ei siis voi olla kysymys ”hazardista”, joka olisi omiaan syömään esitykseni luotettavuuta, kuten esität.”
Seikka 2:
Toinen kohta, jossa vedät mielestäni mutkia suoraksi, on kuvauksesi Mark 7:15 -tulkinnastani. Mielestäni en todellakaan ”singahda suoraan” mihinkään päätelmään. Aika pitkällisen pohdinnan jälkeen päädyn pitämään epäautenttisuutta todennäköisempänä kuin autenttisuutta. Jokseenkin varovaisesti: “The question may have to be left open: but it
should be recognized that a reasonably good case can be made for the inauthenticity hypothesis.” (Jesus, Paul and Torah, s. 148; vrt. 139). Vrt. 133: “All pretensions to certainty are out of place here..”
Seikka 3:
”Dr Mark” muistelee Cambridgesta että näkemyksistäni olisi puhuttu siellä lähinnä negatiiviseen sävyyn ja siteeraa ystävääni Bob Morgania. Tähän on pakko huomautaa, että Morganin arvostelu kirjasta (Theology, Nov 1990) ei ole erityisen negatiivinen: ”the best available survey in any language” (484); “his account of this [historical research] is
full of insight and illuminates its value for religious faith” (485). Se että Bob on eri mieltä UT:n teologian asemasta ja merkityksestä kaiken kaikkiaan on tietysti toinen asia; we agree to disagree."
Ystävällisin terveisin ja onnea blogille
Heikki Räisänen
Kiva, että emer. professori Räisänenkin on ottanut kantaa näihin kirjoituksiin ja kommentteihin. Hänen kommenttinsa Morganista oli myös tervetullut, sillä aikaisemmasta asiaa sivuavasta kommentistani saattoi jäädä väärä kuva. Tässä tarkempi:
Räisäsestä (tai muistakaan suomalaisista huippunimistä) ei juuri UT:n (tai VT:n) seminaareissa puhuttu, mikä selittyy sekä seminaarien aiheilla että suomalaisen tutkimuksen kansainvälisen merkittyvyyden määrällä. Selkein poikkeus taisi olla juuri prof. Morganin pitämä esitelmä (jonka aihetta en enää muista). Hän ei suinkaan ole Räisäsen vastustaja tai mitenkään kovin kriittinen hänen tuotantoaan kohtaan (kuten Räisänen itsekin mainitsee ja molempia lukeneet tietävät muutenkin), mutta siitä huolimatta lohkaisi vitsin Räisäsen suhtautumisesta UT:n teologian tekemisen mahdollisuuksiin. Tässä asiassa heillä siis tuntui olevan eriävä näkemys.
Samassa tilaisuudessa oli kyllä paikalla muitakin, ja heidän kommenttinsa olivat selvästi negatiivisempia (toki hienostuneeseen brittiläiseen akateemiseen tapaan - esim. vieraileva jenkkiproffa saatettiin repiä kappaleiksi ilman, että tämä itse edes huomasi sitä). En valitettavasti enää muista tarkkaa henkilögalleriaa - vierailevia kuuntelijoita oli usein ja kolmen vuoden aikana varmaankin suurin osa maan merkittävimmistä teologeista - mutta olisiko mm. Wright ja pari muuta UT:n proffaa (seminaarin vetäjän eli Stantonin lisäksi) eri puolelta Englantia ollut läsnä.
Mitä tulee tämän ketjun aiheena olevaan kirjaan, niin toistan vielä aikaisemman kommenttini: kirja on hyvin kirjoitettu ja itsessään johdonmukainen teos - mikäli sattuu olemaan kirjoittajan kanssa samaa mieltä niistä esiolettamuksista, joiden varassa kirja lepää mutta joita ei eksplisiittisesti kirjassa käsitellä tai perustella.
Toivottavasti saamme jatkossakin palautetta niiltä suomalaisilta teologeilta, joiden tuotannosta täällä Safarilla keskustelemme!
Lähetä kommentti