Kirja-arvio: Kreikanopiskelijan Uusi testamentti – Osa 1

Sivonen, Mikko, ja Tassia, Mikko (toim.),
Kreikanopiskelijan Uusi testamentti – Osa 1
(Espoo: Agricola teologinen instituutti & The Word for the World -raamatunkäännöskonsultit, 2017), 148 sivua.

Raamatun alkukieliin pätee sama vanha viisaus kuin muihinkin vieraisiin kieliin: Use it or lose it. Jos kieltä ei käytä, se katoaa pikkuhiljaa. Muinaiskreikan ja -heprean osalta kielen käyttäminen edellyttää sen lukemista, mutta (yli)opiston kursseilla opittu sanavarasto ei kuitenkaan riitä tekstin sujuvaan lukemiseen. Sanakirjaa siis tarvittaisiin, mutta sen kanssa tekstin lukeminen on tuskallisen hidasta. Niille, jotka osaavat riittävän hyvin englantia, on tähän tarjolla erinomaisia apuvälineitä kuten Brownin ja Smithin toimittama A Reader's Hebrew Bible sekä Goodrichin ja Lukaszewskin A Reader's Greek New Testament. Vastaavanlaista työkalua on kaivattu pitkään myös suomeksi - ja nyt sellainen on tulossa.

Paavali vs. Jaakob - koodi

Aikoinaan jättäessäni adventismin painiskelin kovastikin Paavalin ja Jaakobin välisen jännitteen kanssa. Paavali opettaa että ihminen pelastuu yksin uskon, ei ollenkaan tekojen kautta (Ef. 2:8-9), kun taas Jaakob opettaa että ihminen ei pelastu yksin uskon, vaan myös tekojen kautta (Jaak. 2:14, 17, 24). Ongelmana minulla oli, että miten saisin molemmat kaverit pysymään erehtymättöminä Jumalan sanan välittäjinä. En silloin löytänyt asiaan ratkaisua. Yleinen selitys, että Paavali kirjoitti legalisteille ja Jaakob lusmuilijoille ei vakuuttanut tahi tyydyttänyt mieltäni. Kun tein Isoon kirjaan Ison Kirjan tutkinnon päättötyötä (joka jäi tosin tekemättä, koska Global University ei silloin vaatinut sitä B.A:han) päädyin tekemään sitä Jaakobin kirjeen kohdasta "sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme" ja sen merkityksestä kysymykseen Raamatun erehtymättömyydestä. Kun sitten tein Jaakobin kirjeestä kontekstianalyysia, rakenneanalyysia ja pyrin hahmottamaan, mikä on kirjeen punainen lanka, päädyin siihen, että koko Jaakobin kirjeellä on yksi selvä tarkoitus: lopettaa riitely aiheesta "tarvitseeko minun antaa puutteenalaiselle omastani" ja antaa tukkapöllyä lompakostaan kiinni pitäville, jotka puolustelivat rahojaan Paavalin "yksin armosta"-opilla (koko 2. luku). Jaakob ei siis ymmärtääkseni pyri kirjoittamaan teologiaa vaan vaikuttamaan asenteisiin. Jos Jaakob tekee juuri tätä eikä muuta, ei hän suinkaan ole yksin saati eri leirissä Paavalin kanssa. Nimittäin yhtä voimakasta tekstiä samasta aiheesta löytyy sekä Jeesukselta (Matt. 25:41-46), Paavalilta (1. Kor. 6:8-10) että Johannekselta (1. Joh. 3:17, 18). Päädyin seuraavaan kolmeen johtopäätökseen, jotka laukaisivat minun kognitiivisen dissonanssini: 1. Sellainen usko/oppi/teologia, joka oikeuttaa rakkaudettomuuden ja piittaamattomuuden, ei ole Jumalasta – ei Jeesuksella, Paavalilla, Johanneksella tai Jaakobilla. Pelastuuko sellainen uskova, joka kiittää Jumalaa siitä, ettei hänen tarvitse rakastaa lähimmäisiään? Minä en usko. 2. On ihan okei puhua vastoin pelastusoppia, jos on tarkoitus vaikuttaa ihmisten koviin asenteisiin eikä hoitaa taakoitettuja sieluja. Kunhan se tapahtuu suhteessa, jossa on mahdollista paikata myöhemmin sanansa. 3. Paavali vs. Jaakob ongelma on ainoastaan niillä, jotka pyrkivät muodostamaan systemaattista teologiaa tarkoitusperiltään eriävien kirjeiden sanallisesti yhteneväisistä lausumista. Eli sinällään tuossa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta itselleni tuo Jaakobin kirjeen tarkoitusperä oli se puuttuva palanen, joka teki UT:n palapelistä jälleen kasaamiskelpoisen. Kysymys kuuluu, että onko tullut vastaan samanlaista tekstiä aiheesta jossakin ja että mitä tästä tuumataan?