Kirjaesittely: Simon Gathercole, The Gospel and the Gospels

Simon Gathercole, The Gospel and the Gospels: Christian Proclamation and Early Jesus Books (Eerdmans, 2022), 576 sivua. 

Johdanto

Miksi Uudessa testamentissa on juuri Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen nimissä olevat evankeliumit, vaikka varhaisina vuosisatoina oli liikkeellä muitakin evankeliumeja? Millä kriteereillä juuri nämä teokset päätyivät Uuteen testamenttiin? Ja onko kanonisten evankeliumien teologia lopulta niin erilaista kuin muissa ei-kanonisissa evankeliumeissa? Entä näkyykö uuden testamentin teoksissa laajasti jokin yhtenäinen teologinen painotus? Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin riippuu siitä, keneltä kysyy. 

Yksi vastaus tulee Simon Gathercolen kohtuu uudesta kirjasta The Gospel and the Gospels: Christian Proclamation and Early Jesus Books. Gathercole on brittiläinen Uuden testamentin tutkija, joka toimii Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden professorina Cambridgen yliopistossa. Hän julkaissut valtavan määrän akateemista tutkimusta niin kanonisiin evankeliumeihin kuin ei-kanonisiin evankeliumeihin liittyen. (Yhtä hänen artikkeliaan esiteltiin tällä sivustolla aiemmin.) Omasta hyllystäni löytyvät mm. Gathercolen teokset The Apocryphal Gospels (Penguin Classics, 2021) ja 700-sivuinen The Gospel of Thomas: Introduction and Commentary (Brill, 2014). Tämä uusi opus on tärkeää jatkoa tälle tutkimukselle. 

Kirjaesittely: Christianity at the Crossroads

Michael J. Kruger. Christianity at the Crossroads: How the Second Century Shaped the Future of the Chruch (Lontoo: SPCK, 2017), 256 sivua.


Varhaiskristillisyyteen perehtynyt Uuden testamentin professori Michael Kruger on tuottanut jälleen yhden tärkeän kirjan. Yksi hänen aiempi kirjansa onki jo esitelty tässä blogissa (ks. alla). 

Ensimmäisille kristityille monia asia oli vielä epäselvää: tulisiko uusi Jeesus-liikehdintä jatkumaan pitkään, millaisia kirjoja liike tulisi lukemaan ja millaisia asioita se tulisi opissaan painottamaan. Ratkaiseva vuosisata kaikkien näiden kysymysten kohdalla oli nimenomaan toinen vuosisata (eli 100-200 jKr.), jolloin uusi kristillinen liikehdintä seisoi tienristeyksessä. Tämä näkyy Michael Krugerin uudehkon kirjan otsikossa Christianity at the Crossaroads, joka on syväluotaava tutkimus kristillisestä liikkeestä toisella vuosisadalla. Tämä oli aika, jolloin kristityt kohtasivat monia ongelmia, joista voidaan mainita erityisesti kaksi. Ensinnäkin nyt apostolit olivat poissa ja liikkeen tuli selvitä ilman heidän erityistä läsnäoloa. Toiseksi Uuden testamentin kaanon ei ollut vielä muotoutunut sellaiseksi tiukaksi kokoelmaksi kuin mitä se nyt kahdenkymmenenseitsemän kirjan kirjastona on. Mihin tukeutua haasteiden keskellä? Krugeria lainataksemme, kirkko olikin toisella vuosisadalla haavoittumimmillaan. Siksi onkin melko kummallista, että tutkimuksessa toinen vuosisata on saanut kaikkein vähiten huomiota osakseen. Everett Fergusonin sanoja lainataksemme, toinen vuosisata on ollut kaikkein hyljeksityin ajanjakso tutkimuksessa (s. 2). 

Neljän evankeliumin kanonisuus

By Richard Bauckham

1 Johdanto

Miksi Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia? Miksi ei enempää, eikä vähempää? Kysymys on sitäkin tärkeämpi, kun tiedostamme monien muidenkin evankeliumeiden olemassaolon varhaisilla vuosisadoilla. Kiinnostus tähän alueeseen syttyi itse asiassa 1890-luvulla, kun tutkijat saivat Egyptistä käsiinsä papyruksen, jonka oletettiin olevan osa Pietarin evankeliumia. Aihe on tullut tunnetuksi erityisesti Dan Brownin Da Vinci -Koodin kautta, jossa aihetta käsitellään hyvin virheellisesti. Meidän ei ole vaikea ymmärtää miksi tämä alue kiinnostaa ihmisiä, koska näissä teoksissa on salamyhkäisyyden tuntua ja niiden ympärille on helppo kehittää kokonaisia salaliittoteorioita. Ehkä nämä muut teokset kertovatkin vaietun totuuden todellisesta Jeesuksesta, josta kanoniset evankeliumit ovat vuosisatojen ajan vaienneet? Ja ehkä niiden Jeesus onkin paljon lähestyttävämpi kuin se Jeesus, joka välittyy meille Uuden testamentin evankeliumeista? Da Vinci -Koodi on hyvä esimerkki ainakin siitä miten asiat esitetään mahdollisimman väärin. Kirja nimittäin väittää, että gnostilaiset evankeliumit esittävät Jeesuksen ainoastaan ihmisenä, ilman mitään jumalallisia ominaisuuksia. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta! Gnostilainen Jeesus oli läpikotaisin yliluonnollinen ja jumalallinen hahmo, eikä siis juurikaan tavallinen ihminen.

Kirja-arvio: The Question of Canon – Challenging the Status Quo in the New Testament Debate

Kruger, Michael. J.,
The Question of Canon. Challenging the Status Quo in the New Testament Debate
(Nottingham: Inter-Varsity Press, 2013), 256 sivua

Uuden testamentin (UT) kaanonista, sen sisällöstä ja historiallisesta kehityksestä on olemassa paljon johdanto-kirjoja. Tämä kirja ei kuitenkaan ole yksi niistä. Kuten kirjan alaotsikko kertoo, kirjan pääteesi on haastaa tutkimuskentän konsensus eli enemmistönäkemys. 

Kirjan kirjoittaja Michael Kruger on julkaissut kourallisen kirjoja ja hän on perehtynyt erityisesti Uuden testamentin kaanon-kysymyksiin ja varhaiskristillisuyyteen. (Hänen kotisivut löytyy täältä.)

Kruger toteaa, että ”sen sijaan, että kysyttäisiin ’mitä kirjoja’, me haluamme kysyä miksi ylipäätään pitäisi olla kirjoja [UT:n kaanonissa]. Miksi on ylipäätään olemassa Uuden testamentin kaanon?” (s. 204.) Juuri kysymys kaanonin olemassaolosta ylipäätään on kirjan tähtäimessä.

Uuden testamentin tekstivälitys 2. vuosisadalla

Larry Hurtado on tunnettu Uuden testamentin tutkija, joka on perehtynyt erityisesti varhaisten kristittyjen oppirakennelmien muodostumiseen sekä Uuden testamentin käsikirjoituksiin. Hänen blogiinsa, joka sisältää paljon mielenkiintoisia asioista, voi tutusta täällä. Yritän tässä kirjoituksessa jakaa Hurtadon ajatuksia Uuden testamentin tekstiprosessista 2. vuosisadalla. Artikkeliin, joka toimii tämän tekstin pohjarunkona, pääsee käsiksi alla olevasta linkistä. (Jos aihe tuntuu liian vieraalta, siihen voi tutustua introductionmaisesti täällä.)

Johdanto

Toinen vuosisata on kaikkein tärkein ajanjakso Uuden testamentin (UT) käsikirjoitusten kopioimisen ja levittämisen kannalta. Tässä vaiheessa nimittäin jo syntyneitä tekstejä alettiin kierrättää ja punnita. Eri teoksia koottiin yhteen, kuten neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä. Tekstit levisivät melko nopealla tahdilla ympäri Rooman valtakuntaa ja samalla niiden arvovaltaan jouduttiin ottaa kantaa. UT:n eri teoksien käsikirjoituksia kopioitiin paljon. 

Ikävä kyllä joudumme todeta, että data, joka meillä tästä ajanjaksosta on saatavilla, on käänteinen asian tärkeyteen nähden: tekstimassaa on todella vähän. Näin ollen joudumme melko vähäisten tekstien perusteella päätellä miten asiat oikeastaan kulkeutuivat eteenpäin. 

Kirja-arvio: Uusi testamentti

Kankaanniemi, Matti,
Uusi testamentti
(Perussanoma 2010), 179 sivua.

Matti Kankaanniemen uusin teos on osa Tätä on kristinusko -kirjasarjaa, joka tarjoaa yleistajuisen esityksen kristinuskon taustoista ja alkuvaiheista tieteellisen tutkimuksen valossa. Uusi testamentti on sarjan viides osa ja nimensä mukaisesti käsittelee Uutta testamenttia historiallisena dokumenttina. Käytännössä kirja popularisoi akateemisen raamatuntutkimuksen maltillisemman siiven tutkimustuloksia ja on siinä suhteessa raikas tuulahdus markkinoilla, jossa on pitkään nautittu hieman toisenlaisen raamatuntutkimuksen hedelmistä.

Kirja on pieni sekä kooltaan että sivumäärältään, joten käsiteltävien aiheiden määrä ei ole kovin laaja. Tiettyjen tämankaltaiseen opukseen kuuluvien perusasioiden lisäksi mukaan on valikoitunut lähinnä sellaisia aiheita, jotka ovat kiinnostaneet tai askarruttaneet kirjoittajaa itseään. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan hyödyllisyyttä, vaan useimmat aiheet ovat sellaisia, jotka kiinnostanevat myös kirjan potentiaalista lukijakuntaa. Kiistanalaisissa kysymyksissä - joista akateemisessa raamatuntutkimuksessa ei ole pulaa - kirjoittaja kertoo edustavansa linjaa, jota on helpointa puolustaa tieteellisellä foorumilla. Lisäksi hän korostaa, että hänen päätelmänsä eivät nojaudu uskonnolliseen vakaumukseen vaan tieteellisiin argumentteihin.

Kirja-arvio: Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta

Juntunen, Sammeli,
Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta
(Helsinki: Kirjapaja, 2010), 312 sivua.

Jo otsikosta voi päätellä, että entinen Helsingin teologian tiedekunnan ekumeniikan vs. professori, nykyinen Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen on kirjoittanut ajankohtaisen ja provosoivan kannanoton evankelis-luterilaisen kirkon teologisesta tilasta. Kirjoittajan keskeinen teesi on, että "evankelis-luterilaisen kirkon tulisi palata Jumalaa etsivään ajatteluun eli teologiaan", ja tämän mahdollistamiseksi sen on uudelleen löydettävä "Raamattu auktoriteettinaan, kirjoitettuna Jumalan sanana" (14). Kirjassaan Juntunen esittää tarkan diagnoosin potilaan eli kirkon nykytilanteesta, erittelee sairauteen johtaneita historiallisia ja teologisia tekijöitä, sekä lopuksi tarjoaa lääkitystä, jota noudattamalla tervehtyminen on mahdollista.

Kommenttipalsta: Sanan arvovalta ei kaadu epätarkkuuksiin

RV-lehden numerossa 6 (10.2.2010) ilmestyi Raamatun erehtymättömyyttä ja arvovaltaa tarkastelevan juttusarjan ensimmäinen osa, Matti Kankaanniemen "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" [sic]. Artikkelissa Matti esittelee Raamatun rosoisuutta ja ottaa kantaa mm. Chicagossa vuonna 1978 laadittuun Raamatun virheettömyysjulistukseen.

Kirjoitus herättelee eittämättä monenlaisia ajatuksia Suomen helluntaikentässä. Oman mielenkiintoni herätti erityisesti kommentti siitä, että "tiettyä epätarkkuutta Raamatun ilmoitukseen tuovat jo pelkät käännös- ja kopiointiprosessit, joiden seurauksena esimerkiksi Jeesuksen opetukset poikkeavat hieman alkuperäisistä". Esimerkiksi oli annettu Matt 5:13, jossa "alkuperäinen" arameankielinen ilmaisu (תפל) voi merkitä sekä "menettää makunsa" että "tulla tyhmäksi", ja jonka kreikankielisessä käännöksessä on käytetty verbiä μωραινω, "tehdä tyhmäksi" (joka tosin kreikan leksikkojen mukaan merkitsee myös "tehdä mauttomaksi" - mutta ainoastaan tässä kontekstissa).

Tästä nousee kaksi kysymystä:

Olisi ensiksikin kiva kuulla, mihin kirjoittaja sijoittaa suuremman arvovallan: Raamatun tekstien takana oleviin historiallisiin tapahtumiin (esim. tässä tapauksessa historiallisen Jeesuksen [tod. näk.] alkuperäisiin sanoihin), vaiko Raamatun tekstien välittämään ilmoitukseen ja historiallisten tapahtumien (inspiroituun?) tulkintaan (eli tässä tapauksessa evankeliumin kirjoittajan tekstiin [toki siinä määrin kuin kuvittelemme esim. viimeisimmän eklektisen tekstin vastaavan alkuperäisiä])?

Toiseksi minua kiinnostaa tuo oletettu aramealainen (tai joidenkin kommentaattorien mukaan heprealainen) alkuperäinen ilmaisu. En tiedä, onko tuo tulkinta Blackin kirjan (jota minulla ei ole käsillä) peruja vai mistä se juontaa juurensa. Yritin etsiskellä sopivaa aramean/heprean tekstiä, jossa tuo merkitys olisi ilmeinen, mutta en äkkivilkaisulla löytänyt. Ehkäpä Matilla olisi tarjota sopiva viite?
Toisaalta en pitäisi mahdottomana sitäkään, että Matteuksen käyttämällä kreikankielisellä sanalla voisi tuossa kontekstissa olla myös kuvaannollinen/idiomaattinen merkitys "menettää makunsa" tai "tulla suolattomaksi", koska samassa virkkeessä verbillä μωραινω ilmaistu ongelma selvästi identifioidaan suolan katoamiseksi (ja sanojen merkityksen arvioinnissahan kolme tärkeintä tekijää ovat tunnetusti konteksti, konteksti ja konteksti).

Tässä siis muutama alustava reaktio Matin ansiokkaaseen kirjoitukseen. Aihetta on jo hieman puitu eri näkökulmista täällä Safarilla aikaisemminkin, mutta toivottavasti Matti ja muut jaksavat vielä jatkaa keskustelua (myös Safarin hiljaisen enemmistön kommentit ovat tervetulleita)!

Kirja-arvio: Beyond New Testament Theology

Räisänen, Heikki,
Beyond New Testament Theology: A Story and a Programme, 2nd ed.
(London: SCM, 2000), 288 sivua.

Professori Heikki Räisänen tarttuu eksegetiikan ja teologian rajapintaan ajatuksia herättäneellä teoksellaan Beyond New Testament Theology. Kirja tarjoaa varsin laajan joskin ehkä tilan puutteen vuoksi hiukan pinnallisen katsauksen erilaisiin pyrkimyksiin niputtaa Uuden testamentin teologia yksiin kansiin, tai joissakin tapauksissa useampiin kansiin. Esiteltyään ja arvioituaan kriittisesti kaikkiaan 62 tutkijan esityksiä Räisänen esittää oman ohjelmansa aiheesta. Kommentoin tässä yhteydessä erityisesti niitä eksegeettisiä ”aksioomia”, joille Räisänen kritiikkinsä ja ohjelmansa rakentaa.

Eksegeettiset aksioomat

Jatkuvana teemana ja argumentaatiopohjana muiden esitysten kritiikissä on Uuden testamentin kirjojen Räisäsen mukaan edustama teologinen diversiteetti. Räisäsen rekonstruktiossa Matteus ja Paavali ovat yhteen sovittamattoman kaukana toisistaan kuten Johannes ja Synoptikot tai Paavali ja (pseudo)Jaakob. Kristillisyys edusti siis jo ensimmäisellä vuosisadalla yhteen sovittamatonta monimuotoisuutta. Tutkijat saavat kritiikin ruoskaa aina, jos he eivät ole Räisäsen näkemystä mukaillen ”ottaneet diversiteettiä huomioon”. Henkilökohtaisesti tieni erosi Räisäsestä näissä eksegeettisissä tai historiallisissa kysymyksissä. Matteuksen ja Paavalin dikotomisoiminen ei tunnu vakuuttavalta. Omalta osaltani perehdyin aiheeseen pari vuotta sitten ja päädyin hyvin erilaiseen johtopäätökseen arvioidessani David Sim –nimisen tutkijan argumentteja juuri Matteus-Paavali dikotomian puolesta. Jotenkin Räisänen tuntuu kovin hanakalta tarttumaan ristiriitaisuuksiin ja rakentamaan niistä nopeasti diversiteettikatedraaleja. Sama näkyy hänen taannoisesta Journal for the Study of the New Testament julkaisuun kirjoittamasta artikkelista, jossa hän näki Jeesuksen (suuhun laitetut redaktiiviset) sanat ”ei mikään, mikä ihmisen ulkopuolelta menee hänen sisäänsä, voi häntä saastuttaa, vaan mikä ihmisestä lähtee ulos, se saastuttaa ihmisen”. (“Jesus and the food laws : reflections on Mark 7:15” JSNT Vol. 16, 79–100) Hän ei jätä, toisin kuin monet muut tutkijat, tilaa antiteettisen parallelismin hyperbolamaiselle tulkinnalle, vaan singahtaa suoraan päätelmään, jonka mukaan Markuksen Jeesus kumoaa kaikki ruokalait kerta heitolla.

Onko Räisäsenkin lähestymistapa jossakin mielessä anakronistinen? Bruce Malina (”Normative Dissonance and Christian Origins”, Semeia Vol. 35, 35–59.) nostaa esille suuren joukon sisäisiä ristiriitaisuuksia ja jännitteitä Matteuksen evankeliumista. Tulisiko tästä päätellä, että Matteuksella (tai hänen yhteisöllään, jos tätä sitkeää yhteisöhypoteesia halutaan vaalia) ei ollut teologiaa? Lähtökohta koko Räisäsen projektille kuitenkin on, että kysymys Uuden testamentin teologiasta on mielekäs, mikä edellyttää, että yksittäisellä kirjoittajalla pitää olla teologiaksi nimettävä ajatusrakennelma. Paradoksaalisuus, sisäinen jännitteisyys jne. näyttävät kuuluneen varhaiskristillisten teologien ajatusjärjestelmiin. Herääkin kysymys, ovatko nämä eri kirjojen väliset jännitteet välttämättä suurempia kuin esimerkiksi Markuksen evankeliumin tai Matteuksen evankeliumin sisäiset jännitteet.

Mainittakoon, että koin taannoin James Dunnin kirjaa Unity and Diversity in the New Testament päntätessäni hänen perustelunsa monesti kaukaa haetuiksi ja hatariksi. Kyseinen kirja on vakavasti otettavan Ut:n tutkimuksen (johon Räisäsen tukevasti sijoitan toisin kuin esimerkiksi Burton Mackin ja vastaavat hippaheikit) diversiteettiajattelun Magna Charta. Hiukan ihmettelen, että Räisänen tarttuu Dunnin titteliin ”conservative evangelical”, joka on suurin piirtein yhtä kuvaavaa kuin kutsua Tarja Halosta stalinistiksi – punaista huivissa molemmilla. Räisänen (s. 100) kirjoittaa: ”What makes Dunn’s book particularly interesting is its place in the present field of exegetical study. The author comes from a 'conservative evangelical' background.” Nootissa Räisänen viittaa I. H. Marshallin toimittamaan teokseen 1977, joka sekin on ”konservatiivievankelikaalien” teos. Jos I. H. Marshall, Graham Stanton, James Dunn, David Catchpole (kirjan kontribuuttoreita) ovat konservatiivievankelikaaleja niin keitä ovat ei-konservatiivievankelikaalit? Ilmeisesti Räisäsen ”asemointi” on peräisin teoksen New Testament Interpretation takakannessa olevasta lainauksesta. Siinä nimittäin lainataan Religious Studies Review:n arvostelua, jossa käytetään ilmaisua ”a team of conservative evangelicals who accept modern critical methods”. Kyseessä ei ole kirjoittajien oma määrittely itsestään ja jotenkin odottaisi Räisäsen olevan paremmin perillä Uuden testamentin tutkimuksen kirjosta. Tällaiset hazardit vievät vähän uskottavuutta kirjasta, joka pyrkii tarjoamaan laajan katsauksen tutkimushistoriaan. Vähän särähti myös Donald Guthrien leimaaminen fundamentalistiksi, vaikka hänen kirjoittamansa New Testament Introduction on parhaita johdantoteoksia, jossa kriittinen tutkimus on laajasti otettu huomioon. Samalla kun Räisänen kuuluttaa Fair Playta gnostilaisille yms., toivoisi hänen pelaavan reilusti myös evankelikaalisen tutkijaleirin suhteen.

N. T. Wrightin kohdalla Räisänen (s. 129) nostaa esille tämän äärimmäisen luottamuksen evankeliumien luotettavuuteen – ”extreme confidence in the reliability of the Gospels.” Mutta onko Wrightin näkökulma lopulta kovin “extreme”? Vanha muotokritiikki, jossa evankeliumit nähdään kokoelmana yhteisöjen keksimiä perikooppeja, on kestämätön ja äärimmäisen ongelmallinen teoria. Wright hylkää tämän paradigman ja lähestyy historiaa dokumenttipohjaisesti... mikä ei sinänsä ole kovin harvinaista historian tutkimuksessa. Edelleen esim. Jeesus-tutkimus odottaa selkeää esitystä, jossa implausibiliteetti- ja inkoherenssikriteerit täyttäviä epäaitoja kohtia luetellaan ja näin osoitetaan mm. Räisäsen edustaman lähestymistavan perusoletus evankeliumien historiallisesta epäluotettavuudesta ja joka voisi oikeuttaa Wrightin lähestymistavan kutsumisen extremeksi.

Räisäsen ohjelman julistus

Räisänen haluaisi Uuden testamentin teologian tekemisen kohdeyleisöksi yhteiskunnan eikä vain kirkkoa. Taustalla on jonkinlainen pyrkimys edistää maailman rauhaa, ymmärtämystä ja suvaitsevaisuutta. Sinänsä tavoite uskontojen välisestä ymmärtämisestä, suvaitsevaisuudesta ja grillibileistä on hieno. Vaikeutena on kuitenkin kysymys siitä, kiinnostaako yhteiskuntaa loppujen lopuksi Uuden testamentin teologia (tai sen puuttuminen). Pelkkä länsimaisen kulttuurin kehittymisen taustatekijä ei lopulta ole kovin kiinnostava, koska kehityskulku on tehty tietyn tulkintakokonaisuuden puitteissa. Mitä vaikuttaa, jos todetaankin, että itse asiassa Uusi testamentti, tai ainakaan kaikki sen osat, tai ainakaan kaikki gnostilaiset, ebioniitit, markinolaiset yms. eivät ajatelleetkaan niin kuin katolinen kirkko on historian kuluessa kristinuskon mieltänyt? Myös esimerkiksi Räisäsen tapa ripustaa Guthrien kaulaan fundamentalisti-kyltti herättää epäilyksiä uskontojen yhteisestä riemukkaasta rinnakkaiselosta. Kun samassa teoksessa viljellään konfliktipsykologian painottamia ennakkoluuloisia stereotypioita, ei mahdollisuudet islamilaisten, kristittyjen, hindujen ja sikhien empaattiseen toistensa ymmärtämiseen näytä lupaavalta.

Onko Uuden testamentin teologiaa löydettävissä?

Varsinainen kysymys Uuden testamentin kirjavan ideologiakokonaisuuden yhtenäisistä teemoista, joista Ut:n teologia voitaisiin johtaa, jää edelleen avoimeksi. Eugene Lemcion (”The unifying kerygma of the New Testament” osat I ja II, JSNT Vol. 33, 3-17 ja Vol. 38, 3-11) artikkelit melko vakuuttavan lähtökohdan. Lemcion lähestymistapa esim. evankeliumeihin on sekin perustellumpi kuin vanha muotokriittinen sitzimlebenbingo. Niille kirkkokunnille ja kristityille, joille Uusi testamentti muodostaa jonkinasteisen auktoriteetin, kysymys on päivänpolttava. Eksegeettiset peruskysymykset, raamattunäkemystä koskevat linjaukset ja kokemuksen suhde teologiaan (josta Räisäsellä on hyviä ajatuksia).

Positiivisena ja perusteltuna haasteena Räisäsen kirjassa näen kaanonin aseman kyseenalaistamisen. Vaikka en jaksa innostua gnostilaisten yms. nostamisesta Ut:n rinnalle, on kaanonin syntyprosessin ”jumalallisuus” pohdinnan arvoinen kysymys. Otetaanhan esimerkiksi post-anabaptistisen tradition piirissä mallia varhaiskristillisistä yhteisöistä (esim. Korintti), joilla ei ollut Ut:n kaanonia nykyisessä muodossa. Normatiivinen teologia luodaan siis sellaisen kommunikaation perusteella, jota ei tehty kaanonin puitteissa. Kokemus, jonka perusteella Jeesuksen yliluonnollinen merkitys muodostuu kristitylle maailmankatsomuksen perustaksi, vaikuttaa luonnollisesti tapaan, jolla hän lähestyy Jeesuksesta kertovia tekstejä. Kun lähtökohtana on usko siihen, että toisulotteinen agentti on olemassa, ei presuppositio Uuden testamentin jonkinasteisesta yhtenäisyydestä välttämättä ole sen perusteettomampi kuin Räisäsen antisupernaturalistinen ja diversiteettiä korostava näkemys. Rosoisen ja paradoksaalisen tekstikokoelma muokkautuu kokemusten siivittämänä mieleni syövereissä edelleen jossakin määrin koherentiksi kokonaisuudeksi, jota tämä epäilemättä rajallisesta ymmärtämyskyvystäni johtuen uuvuttava lukukokemus ei merkittävästi ravistanut.

Matti Kankaanniemi

Korvausteologia, osa I

Koska aina välillä kuulee puhuttavan “korvausteologiasta” – ja ajoittain jopa tarjotaan omillekin harteille ”korvausteologin” viittaa – päätin selvittää, mistä aiheessa oikeasti on kyse. Kävin lävitse useita satoja asiaa käsitteleviä kirjallisia lähteitä ja keräsin tähän joitakin löydöksiä:

”Korvausteologia” (engl. replacement theology) on negatiivisen latauksen sisältävä teoreettinen oppirakennelma, johon oikeastaan kukaan ei tunnusta syyllistyvänsä mutta josta helposti syytetään muita. Kyseessä ei siis ole mikään argumentti, vaan sana toimii lähinnä leimakirveenä, jonka heiluttaja pyrkii saamaan lukijan sympatiat omalle puolelleen.

Ilmiön virallinen, akateemisissa piireissä käytetty termi on ”supersessionismi” (engl. supersessionism tai supercessionism), joka ei ole juurikaan sen paremmassa maineessa. Se, mitä termillä varsinaisesti tarkoitetaan, riippuu käyttäjästä ja asiayhteydestä.

Eksegeettisissä piireissä termiä käytetään usein kuvaamaan Paavalin, Johanneksen ja Matteuksen asennetta, Heprealaiskirjeen kirjoittajasta puhumattakaan. Erityisesti monien juutalaisten eksegeettien ja kirjoittajien mielestä nämä kirjoitukset ovat pahemman luokan supersessionismia tai ”korvausteologiaa”, yrittäen esittää Jeesusta ja hänen seuraajiaan jotenkin VT:n kirjoitusten ja Jeesuksen ajan judaismin oikeana ja todellisena jatkeena. Myös monet kristityt eksegeetit kokevat nämä tekstit kiusallisina ja ovat valmiita myöntämään, että tällaisia antisemitistisiä vivahteita UT:sta todellakin löytyy, mutta kehottavat samaan hengenvetoon asettamaan ne kyseenalaisiksi. Jotkut ovat tosin huomauttaneet, että teksteissä näkyvä supersessionismi ja antisemitismi ovat pikemminkin holokaustin jälkeisen kollektiivisen syyllisyyden seurausta – ja siten tulkitsijoiden omissa silmissä – kuin alkuperäisten juutalaisten kirjoittajien heijastamia asenteita.

Myöskään kirkkoisät eivät pääse helpolla, vaan supersessionismi yhdistetään useisiin johtaviin kristillisiin vaikuttajiin jo toisen vuosisadan alusta lähtien: mm. Justinos Marttyyri, Ireneus, Origenes, Augustinos, jne. ovat saaneet jälkikäteen ”korvausteologi”-leiman otsaansa. Tosin heidänkin tulkintansa UT:sta vaihtelevat. Ajoittain kirkkoisien supersessionismi jopa muistuttaa tämän päivän dispensationalismia. Esim. Childs syyttää Justinosta "äärimmäisestä supersessionismista", koska Justinos näkee juutalaiset ja kristityt kahtena eri ”kansana” ja ryhmänä, toinen ”lihasta ja verestä” syntyneenä, toinen puolestaan ”uskosta ja Hengestä”.

Mielenkiintoista on sekin, että osa nykypäivän tutkijoista näkee supersessionismin korvanneen VT:n UT:lla, kun taas toiset näkevät, että VT tuli aikoinaan UT:n rinnalle osaksi kristittyjen kaanonia nimenomaan ”korvausteologian” vaikutuksesta. Ei siis ole yksimielisyyttä siitä, onko kristittyjen väitetty supersessionismi ollut VT:lle hyväksi vai pahaksi.

Kirjallisuudessa supersessionismilla on monet kasvot. Alla olevasta esimerkinomaisesta listasta voit katsoa, oletko syyllistynyt ”korvausteologiaan”:

• Se on natsismia ja fasismia pahimmillaan – ”ugly and brutal”, ”classical hatred of Jews” – ja syy holokaustiin.
• Sitä on sellainen raamatuntulkinta, jonka mukaan VT:n laki on Kristuksen tulon myötä hylätty tai ei ole enää voimassa.
• Sitä ovat nimitykset ”Vanha Testamentti” ja ”Uusi Testamentti”; niiden sijasta pitäisi käyttää esim. termejä ”juutalainen testamentti” ja ”kristillinen testamentti”.
• Sitä on ajattelu, jonka mukaan judaismin uskonnolliset rituaalit eivät enää ole voimassa.
• Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan judaismi ei ole yksi, kristinuskon kanssa vaihtoehtoinen tapa tulla saman Jumalan luo, vaan pelastuakseen juutalaistenkin pitää kääntyä ja hyväksyä Jeesus messiaanaan.
• Sitä on sellainen lähestymistapa, jonka mukaan Jeesusta seuraavat juutalaiset olivat (ja ovat) oikeassa suhteessa Jahveen – eivät suinkaan fariseukset, saddukeukset, Qumranin yhdyskunta tai joko muu judaismin haara, olipa sitten kyseessä ensimmäisen tai tämän vuosisadan juutalaisuus.
• Sitä on sellainen näkemys, jonka mukaan etniseltä alkuperältään ei-juutalaiset ihmiset ovat täysin syrjäyttäneet etniset juutalaiset, joilla ei ole enää mitään mahdollisuutta pelastua.
• Sitä on kaikki sellainen teologia, joka jotenkin asettaa kyseenalaiseksi perinteisen dispensationalismin tulkinnan kulmakivet: Jumalalla on kaksi eri kansaa ja kaksi eri suunnitelmaa; kristityt päätyvät taivaaseen ja juutalaisten aika (yhdessä VT:n profetioiden toteutumisen kanssa) tulee tuhatvuotisessa valtakunnassa maan päällä, vaikka nykyinen Israelin valtio nähdään jo tulevien tapahtumien esimakuna.

Akateemisessa tutkimuksessa halutaan tänä päivänä ottaa etäisyyttä supersessionismiin, mutta kuten yllä nähdään, sen torjuessaan ihmiset torjuvat (ja samalla vastaavasti hyväksyvät) erilaisia asioita. Dispensationalistiset konservatiivit ovat kärkkäitä asettumaan anti-supersessionismin puolelle, mutta hyvin usein se pitää sisällään nimenomaan sen, että judaismin tämän päivän eri haarat (eli juutalainen, ei-kristillinen uskonnonharjoitus) ovat hyväksyttäviä reittejä samaan päämäärään kuin mihin kristittyjen mielestä päästään vain uskon kautta Jeesukseen Kristukseen. Useimmille termiä käyttäville supersessionismin torjuminen ei siis suinkaan merkitse perinteisen dispensationalismin hyväksyntää, vaan ainoastaan Jeesuksen ja kristinuskon erityislaatuisuuden kyseenalaistamista.

Kirjoitelman toisessa osassa käsittelen asiaa oman teologisen ymmärrykseni pohjalta, ja viimeisessä osassa teen yhteenvedon käydystä keskustelusta.

 

EDIT 24.5.2021 & 20.7.2022:
Koska tämä aihe jaksaa puhuttaa vuodesta toiseen, niin lisätään pari linkkiä, jotka liittyvät aiheesta käytävään laajempaan keskusteluun:

Does the modern State of Israel fulfil biblical prophecy?

Does the State of Israel have a divine right to the land?

Theology of the Land from a Palestinian Perspective

EDIT 12.9.2024:
Keskusteluun tuo aivan uusia ulottuvuuksia Jason Staplesin keväällä 2024 ilmestynyt kirja:

Paul and the Resurrection of Israel: Jews, Former Gentiles, Israelites

Kirja pohjautuu osin hänen aiemmalle tutkimukselleen:

The Idea of Israel in Second Temple Judaism: A New Theory of People, Exile, and Israelite Identity

 

The integrity of the New Testament

Löysin omat luento muistiinpanoni UT:n kanonisoinnista kun opetin CBU:ssa. Jos on korjautettavaa tai kommentoitavaa, niin ilolla otetaan vastaan. The New Testament Canonization The Integrity of the Books Mikko Sivonen, 2006 1) Terminology a. kanon – a measuring stick – A common definition: “A collection or list of books accepted as an authoritative rule of faith and practice”[1] b. Concursus – complementary interworking of God and the human writers in the composition of the Bible (Yarbrough & Elwell) c. Inspiration – “Supernatural influence of the Holy Spirit on the Scripture writers which rendered their writings an accurate record of the revelation or which resulted in what they wrote actually being the Word of God”[2] 2 Peter 1:20-21; 2 Tim 3:16. d. Inerrancy – “the inerrancy of Scripture means that Scripture in the original manuscripts does not affirm anything contrary to fact”[3] 2) Period of Oral Transmission (ca 30 AD- 60AD) a. The earliest Gospel (most likely the Gospel of Mark) was written about AD 60, about 30 years after Jesus’ crucifixion and resurrection. b. The oral tradition was common in the culture where people did not know how to write or read. Jesus says: “you have heard” (Matt. 5:27) c. Fixed forms of telling stories; the mistakes are detected (2 Thess. 2:15) d. The stories were not embellished or falsified i. Too many eyewitnesses around ii. The disciples are always presented as fools in the Gospels iii. Disciples were martyred; why would they die for a lie? iv. Extrabiblical material supports the existence of Jesus - Tacitus, a Roman Historian: Annals 15.44 (115-117) - Josephus, A Jewish Historian : Ant. 18.3.3 $$63-64 - The Babylonian Talmud: Sanh. 43a (AD 200-500) 3) Reasons for writing the New Testament books a. The apostles and eyewitness were dying b. Jesus’ parousia (Second Coming) did not happen as quickly as some disciples thought c. Keep the importance of tradition (1 Cor 11.2; 2 Thess. 2:15) d. Combat the heresies such as Gnosticism (1 John) 4) Canonization was a process. Christian Church did not canonize or decreed any book! They recognized the canon! (By ca AD 150 there was some form of canon.) a. Canonization had criteria (Muratorian Canon) (Wegner) i. Apostolic? Was it written by an apostle? (or someone of recognized authority); the writer had to be direct or indirect eyewitness of Jesus - Example 1. What was from the beginning, what we have heard, what we have seen with our eyes, what we beheld and our hands handled, concerning the Word of Life-d the life was manifested, and we have seen and bear witness and proclaim to you the eternal life, which was with the Father and was manifested to us what we have seen and heard we proclaim to you also, that you also may have fellowship with us; and indeed our fellowship is with the Father, and with His Son Jesus Christ. and these things we write, so that our joy may be made complete.(1 John 1:1,3-4) - Example 2. Inasmuch as many have undertaken to compile an account of the things accomplished among us just as those who from the beginning were eyewitnesses and servants of the word have handed them down to us to seemed fitting for me as well, having investigated everything carefully from the beginning, to write it out for you in consecutive order, most excellent Theophilus o that you might know the exact truth about the things you have been taught (Luke 1:1-4) - See also beginning of Paul’s letters (especially his appeal to authority); also 2 Pet 1:16 ii. Orthodox? Did it agree with the canon of truth (i.e regula fidei) - The importance of tradition (1 Cor 11.2; 2 Thess. 2:15); The true stories of Jesus were passed on. - The heretical books were rejected. cf. Gospel of Thomas contains Gnostic ideas) iii. Catholic? Did it enjoy universal acceptance? - The letters and the Gospels were circulated in the churches (eventually in Eastern and Western churches) - They were used in worship and house church meetings -> become accepted as Scripture - Paul asks people to read the letters aloud (1 Thess. 5:27; 1 Tim. 4:13) and pass it around (Col 4:16) iv. Divine? Did it have a self-authenticating divine nature? Inspiration; Inerrancy - Jesus promised the Holy Spirit to give them insights. Example: John 14:26; John 15:26-27; John 16:12-14 - The texts themselves testify: a. Example 1. For the word of God is living and active and sharper than any two-edged sword, and piercing as far as the division of soul and spirit, of both joints and marrow, and able to judge the thoughts and intentions of the heart. (Hebr. 4:12) b. Example 2. All Scripture is inspired by God and profitable for teaching, for reproof, for correction, for training in righteousness that the man of God may be adequate, equipped for every good work (2 Tim 3:16) c. Example 3. No prophecy was ever made by an act of human will, but men moved by the Holy Spirit spoke from God. (2 Pet 1:21) d. Example 4: “Just as also our beloved brother Paul, according to the wisdom given him, wrote to you, 16 as also in all his letters, speaking in them of these things, in which are some things hard to understand, which the untaught and unstable distort, as they do also the rest of the Scriptures, (2 Peter 3:15-16). Peter considers Paul’s writings as Scripture. e. Example 5: (1 Timothy 5:17-18). The first quotation is found from Deuteronomy 25:4 and second quotation in Luke 10:7. Paul is quoting the Gospel of Luke and calling to Scripture. b. In AD 367 Athanasius mentioned a list of 27 books in his letter to his parishioners c. The church councils recognized the 27 books i. Synod of Laodicea (363). Forbade the readings of noncanonical books but does not name the canonical books ii. Council of Hippo (393) determined the 27 books iii. Synod of Carthage (397) lists the 27 books iv. Council of Carthage (397) reaffirms the 27 books d. Is the Canon closed? Yes i. Apostolic witness to God’s revelation in Christ (Hebr. 1:1-2; 1 Tim. 2:7; 2 Tim. 1:10-11) ii. The later prophets such Muhammed (570-632), Joseph Smith (1805-1844), and Sun Myung Moon (1920-) are condemned (Gal 1:8) Recognition of Early Christian Writings* The Books that were accepted widely (in Eastern and Western Church) Gospel According to Matthew, Gospel According to Mark, Gospel According to Luke, Gospel According to John, Acts of the Apostles, Romans, 1 Corinthians, 2 Corinthians, Galatians, Ephesians, Philippians, Colossians, (Revelation of John) Books that were disputed (accepted by some and rejected by others): Hebrews, James, 2 Peter, 2 John, 3 John, Jude, (Revelation of John), Epistle of Barnabas, The Didache, Shepherd of Hermas, 1 Clement, 2 Clement, Revelation of Peter Books that were rejected widely: Gospel of Peter, Gospel of the Egyptians, Gospel of the Hebrews, Gospel of the Nazorenes, Gospel of Thomas, Infancy Gospel of Thomas, Protoevangelium of James, The Acts of John, The Acts of Paul and Thecla, The Acts of Peter, Letter to the Laodiceans, Third Corinthians *Adopted from Dr. Jeff Cate’s notes (Cal Baptist University). Bibliography Blomberg, Craig L. Making Sense of the New Testament. Grand Rapids, Michigan: Baker Books, 1994. (esp. pgs. 17-70) Metzger, Bruce M. The Text of the New Testament: Its Transmission, Corruption, and Restoration. 3rd ed. New York/ Oxford: Oxford University Press, 1992. This is the standard work in the area of textual criticism. It is a well-written book that is easy to follow. Wegner, Paul D. The Journey from Texts to Translation. Grand Rapids, Michigan: Baker Academic, 1999. This is a good overview with good documentations of the origin and development of the Bible. An excellent resource for anyone who is interested in the origin of the Bible and how we received in English language. [1] R.N. Soulen, Handbook of Biblical Criticism, 2d ed. (Atlanta: John Knox, 1981), 37. [2] Millard Erickson, Christian Theology (Grand Rapids, Michigan: Baker Books, 2000), 225. [3] Wayne Grudem, Systematic Theology (Grand Rapids, Michigan: Zondervan, 1994), 90.

Kysymys kaanonista

Olen jo pidemmän ajan pohdiskellut kysymystä kaanonista: Miksi me protestanttisen perinteen vaalijat pidämme vain näitä kirjoja uskontulkintamme mittana? Mikä on perustelumme kaanonille ylipäätään? Olen päätynyt jonkinmoiseen lopputulokseen loogisen pohdiskelun seurauksena, mitä valottaa seuraava pätkä Masters-kurssilla kirjoittamastani esseestä. Lainaus esseestä alkaa: 5.1 Kaanonin oikeutus Mutta jos pelastushistoriallisen tulkinnan edustajat sanovat perustavansa tulkintansa yksin kaanoniin on heillä ongelmia. Ensimmäinen ongelma on se, että VT tai UT eivät kumpikaan sisällä puolustusta ilmoitusluonteelleen kokonaisuutena tai nimeä niitä kirjoja, joihin teologian tulisi rajoittua. Kaanon ei siis sisällä syytä eikä tukea itseensä rajautumiseen teologiaa muotoiltaessa. Toinen ongelma on se, että kaanonin rajat vaihtelevat kirkkokunnasta riippuen. Ainoa lähtökohta kaanonin valitsemiselle teologian lähtökohdaksi on se, että uskotaan kirkon (kukin kristitty oman kirkkonsa) tehneen oikean ratkaisun määritellessään kaanonin tulkintansa perusteella. Räisänen mainitsee katolisen Schlierin toimineen juuri näin, jonka perusteluista kaanoniin pitäytymisestä hän sanoo, että Schlier "tunnustaa kaanoniin rajoittumisen historiallisesti mielivaltaiseksi. Valitessaan siitä huolimatta Uuden testamentin teologian hän tietää tekevänsä teologisen uskonratkaisun, jota ei voi – eikä tarvitse – perustella historiallisesti. - - Kaanon erottaa toisistaan sellaista mikä on historiallisesti kuulunut yhteen, ja yhdistää sellaista mikä historiallisesti ei ole kuulunut yhteen." Tällöin ei Dunnin mukaan todellinen auktoriteetti ole kuitenkaan enää kaanon, vaan kirkon tulkinta. Mannermaan ajatus tulee lähelle tätä, jonka mukaan "Kirkon opin perusta on Raamattu ymmärrettynä sen hermeneuttisen avaimen avulla, jonka muodostavat vanhan kirkon symbolit ja näitä laajempina kehinä selittävät muut tunnustukset". Tämä on ymmärtääkseni totta – ja samalla oikein, sillä kirkon tulkinta on koko ajan ollutkin todellinen kaanon. Tätä vastaa Myllykosken kuvaama Stuhlmacherin raamatullinen hermeneutiikka, jossa "Tekstin ja tulkitsijan välissä on kirkollinen (tunnustus)traditio, johon jälkimmäisen on orientoiduttava saavuttaakseen yhteisymmärryksen (Einverständnis) kirjoitusten kanssa. - - Hermeneuttisen kehän muodostavat kirjoitukset, kirjoitusten tulkinta ja kirkko." Kirkko määritteli kaanonin tulkintansa perusteella ja sen perustaksi, joten vain kirkon tulkinta on se oikea tulkinta, jonka perusta kaanon on. Tämä täysin riippumatta siitä, kuinka hyvin kaanon tukee sitä tulkintaa, jonka perustaksi se on määritelty. Sen arvo kaanonina perustuu uskoon, että se tukee tuota tulkintaa, eikä sille ole syytä antaa arvoa ilman tuota tulkintaa. Siksi kirkon tulkinnasta irrottautumisen looginen seuraus onkin luopuminen myös kaanonista teologian lähteenä. Gyllenbergin viittaus tradition erehtyvyyteen, jonka tähden traditiota tulisi tarkastella kaanonilla, on itsessään kestämätön, sillä vain traditio oikeuttaa kaanonin. Tradition julistaminen erehtyväksi olisi kaanonin arvon kieltämistä.¨ Lainaus esseestä päättyy. Se, mihin tuo pohdiskeluni ymmärrykseni mukaan johtaa jos sitä jatkaa loogisesti eteenpäin on, että on kaksi vaihtoehtoa: tunnustaa kaanonin määritelleen kirkon auktoriteetti tai luopua tiukasta kaanoniin rajautumisesta. Enpä selittelekään enempää tästä eteenpäin meneviä pohdintojani, vaan esitän mieluummin kysymyksiä. Mikä on perusteluna sille, että pidämme kiinni kaanonista mutta emme välttämättä muista sen määritelleen kirkon sanelemista uskoa koskevista kaanoneista? Onko mahdollista, että Jumala ei olisi koskaan tarkoittanut kaanonin olemassaoloa taikka sitä, että kaanonin rajat pysyvät muuttumattomina? Ilmoittaako Jumala vielä ihmisille tahtoaan ilmoituskäsityksen (erehtymätöntä totuutta) mukaisella tavalla?