Kysymys kaanonista

Olen jo pidemmän ajan pohdiskellut kysymystä kaanonista: Miksi me protestanttisen perinteen vaalijat pidämme vain näitä kirjoja uskontulkintamme mittana? Mikä on perustelumme kaanonille ylipäätään? Olen päätynyt jonkinmoiseen lopputulokseen loogisen pohdiskelun seurauksena, mitä valottaa seuraava pätkä Masters-kurssilla kirjoittamastani esseestä. Lainaus esseestä alkaa: 5.1 Kaanonin oikeutus Mutta jos pelastushistoriallisen tulkinnan edustajat sanovat perustavansa tulkintansa yksin kaanoniin on heillä ongelmia. Ensimmäinen ongelma on se, että VT tai UT eivät kumpikaan sisällä puolustusta ilmoitusluonteelleen kokonaisuutena tai nimeä niitä kirjoja, joihin teologian tulisi rajoittua. Kaanon ei siis sisällä syytä eikä tukea itseensä rajautumiseen teologiaa muotoiltaessa. Toinen ongelma on se, että kaanonin rajat vaihtelevat kirkkokunnasta riippuen. Ainoa lähtökohta kaanonin valitsemiselle teologian lähtökohdaksi on se, että uskotaan kirkon (kukin kristitty oman kirkkonsa) tehneen oikean ratkaisun määritellessään kaanonin tulkintansa perusteella. Räisänen mainitsee katolisen Schlierin toimineen juuri näin, jonka perusteluista kaanoniin pitäytymisestä hän sanoo, että Schlier "tunnustaa kaanoniin rajoittumisen historiallisesti mielivaltaiseksi. Valitessaan siitä huolimatta Uuden testamentin teologian hän tietää tekevänsä teologisen uskonratkaisun, jota ei voi – eikä tarvitse – perustella historiallisesti. - - Kaanon erottaa toisistaan sellaista mikä on historiallisesti kuulunut yhteen, ja yhdistää sellaista mikä historiallisesti ei ole kuulunut yhteen." Tällöin ei Dunnin mukaan todellinen auktoriteetti ole kuitenkaan enää kaanon, vaan kirkon tulkinta. Mannermaan ajatus tulee lähelle tätä, jonka mukaan "Kirkon opin perusta on Raamattu ymmärrettynä sen hermeneuttisen avaimen avulla, jonka muodostavat vanhan kirkon symbolit ja näitä laajempina kehinä selittävät muut tunnustukset". Tämä on ymmärtääkseni totta – ja samalla oikein, sillä kirkon tulkinta on koko ajan ollutkin todellinen kaanon. Tätä vastaa Myllykosken kuvaama Stuhlmacherin raamatullinen hermeneutiikka, jossa "Tekstin ja tulkitsijan välissä on kirkollinen (tunnustus)traditio, johon jälkimmäisen on orientoiduttava saavuttaakseen yhteisymmärryksen (Einverständnis) kirjoitusten kanssa. - - Hermeneuttisen kehän muodostavat kirjoitukset, kirjoitusten tulkinta ja kirkko." Kirkko määritteli kaanonin tulkintansa perusteella ja sen perustaksi, joten vain kirkon tulkinta on se oikea tulkinta, jonka perusta kaanon on. Tämä täysin riippumatta siitä, kuinka hyvin kaanon tukee sitä tulkintaa, jonka perustaksi se on määritelty. Sen arvo kaanonina perustuu uskoon, että se tukee tuota tulkintaa, eikä sille ole syytä antaa arvoa ilman tuota tulkintaa. Siksi kirkon tulkinnasta irrottautumisen looginen seuraus onkin luopuminen myös kaanonista teologian lähteenä. Gyllenbergin viittaus tradition erehtyvyyteen, jonka tähden traditiota tulisi tarkastella kaanonilla, on itsessään kestämätön, sillä vain traditio oikeuttaa kaanonin. Tradition julistaminen erehtyväksi olisi kaanonin arvon kieltämistä.¨ Lainaus esseestä päättyy. Se, mihin tuo pohdiskeluni ymmärrykseni mukaan johtaa jos sitä jatkaa loogisesti eteenpäin on, että on kaksi vaihtoehtoa: tunnustaa kaanonin määritelleen kirkon auktoriteetti tai luopua tiukasta kaanoniin rajautumisesta. Enpä selittelekään enempää tästä eteenpäin meneviä pohdintojani, vaan esitän mieluummin kysymyksiä. Mikä on perusteluna sille, että pidämme kiinni kaanonista mutta emme välttämättä muista sen määritelleen kirkon sanelemista uskoa koskevista kaanoneista? Onko mahdollista, että Jumala ei olisi koskaan tarkoittanut kaanonin olemassaoloa taikka sitä, että kaanonin rajat pysyvät muuttumattomina? Ilmoittaako Jumala vielä ihmisille tahtoaan ilmoituskäsityksen (erehtymätöntä totuutta) mukaisella tavalla?