Kirja-arvio: On the Resurrection: Refutations

Gary R. Habermas, On the Resurrection: Refutations, volume 2 (B&H Academic, 2024), 882 sivua.

Johdanto

Alusta saakka Jeesuksen ristinkuolemalle, tyhjälle haudalle ja ylösnousemusilmestyksille on esitetty vaihtoehtoisia teorioita. Pelkästään evankeliumeja lukemalla käy ilmi, miten jotkut epäilivät Jeesuksen ruumiin tulleen varastetuksi (Matt. 27:62-66) tai puutarhuri oli siirtänyt ruumin haudasta jonnekin muualle (Joh. 20:13-16). Pilatus taas ihmetteli, miten Jeesus saattoi kuolla ristille niin nopeasti ja hän halusi tarkistuttaa Jeesuksen kuoleman sadanpäämiehen kautta (Mark. 15:43-45). Opetuslapset luulivat naisten puhuvan hölynpölyä, kun he väittivät Jeesuksen haudan löytyneen tyhjänä (Luuk. 24:11) ja kun he itse näkivät Jeesuksen ensimmäisen kerran, he luulivat häntä aaveeksi (Luuk. 24:36-40). Vuosisatojen kuluessa Jeesuksen ylösnousemukselle onkin haettu ties kuinka monta vaihtoehtoista tulkintaa.

Liberaaliteologian allikko helluntaiherätyksessä

Juha Ahvio on kirjoittanut vastineen RV:ssä ja Eksegeettisellä safarilla kirjoittamiini kirja-arvosteluihin. Vastine on sujuvasti ja viihdyttävästi (enkä tarkoita tällä sarkastisesti koomista) kirjoitettu ja avaa toivottavasti maailmaa hyödyttävän keskustelun aiheesta liberaaliteologia ja Suomen Siion.

En lähde yksilöidysti vastaamaan vastineen jokaiseen teesiin ja kommenttiin. Ahvion pamfletti oli kirjoitettu på pamfletiska ja minä vastasin på pamfletiska. Kun tästä tyylilajista siirrytään till dialogiska, on tehtävä kiteytyksiä ja keskityttävä pääkohtiin. Kokemus on osoittanut, että liian moniteesisen keskustelun käyminen hajoaa käsiin. Muista kohdista voidaan keskustella eri foorumeilla sitä mukaan, kun ne koetaan tarpeelliseksi. Kommentoin tässä siis lähinnä ongelman ydintä eli sitä osiota, johon Ahvio tarttuu kirjoittaessaan:

Kirja-arvio: Minne menet Suomen Siion?

AJATUKSIA AHVION KIRJAN ÄÄRELTÄ - MINNE MENET SUOMEN SIION?

Lukukokemus

Yhtenä perjantaina graduseminaarissa eräs oppilas esitteli dosentti Juha Ahvion uutta kirjaa Minne menet Suomen Siion? (Kuva ja Sana, 2012) lukien sieltä valikoituja katkelmia. Tästä kiinnostuneena marssin maanantaina ruokatunnilla Aikamedian myymälään, ostin kirjan ja ehdin lukea sen ruokatunnin ja seuraavan luentotauon aikana. Kirja on siis helppolukuinen ja kävellessä luettavissa, joten se ehkä kannattaa lukea. Ulkoinen muoto on joustava ja kätevä, joten teoksen voi kätkeä hirvijahdissa saappaan varteen tai teipata zumbatunnilla vesipulloon. Tämä on ehdottoman myönteistä kirjassa kuin kirjassa.

Kirja-arvio: Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta

Juntunen, Sammeli,
Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta
(Helsinki: Kirjapaja, 2010), 312 sivua.

Jo otsikosta voi päätellä, että entinen Helsingin teologian tiedekunnan ekumeniikan vs. professori, nykyinen Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen on kirjoittanut ajankohtaisen ja provosoivan kannanoton evankelis-luterilaisen kirkon teologisesta tilasta. Kirjoittajan keskeinen teesi on, että "evankelis-luterilaisen kirkon tulisi palata Jumalaa etsivään ajatteluun eli teologiaan", ja tämän mahdollistamiseksi sen on uudelleen löydettävä "Raamattu auktoriteettinaan, kirjoitettuna Jumalan sanana" (14). Kirjassaan Juntunen esittää tarkan diagnoosin potilaan eli kirkon nykytilanteesta, erittelee sairauteen johtaneita historiallisia ja teologisia tekijöitä, sekä lopuksi tarjoaa lääkitystä, jota noudattamalla tervehtyminen on mahdollista.

Liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä

Helsingin yliopiston teologian laitos tunnetaan seurakuntapiireissä paikkana, jossa Jumalan sanan ja protestanttisten isien traditioiden puolesta ankarasti kiivaileva nuorukainen voi helposti menettää uskonsa. Onkin sanomatta selvää että Raamattukoulu Räisänen edustaa kansainvälisissä mittasuhteissakin katsottuna sitä eksegetiikan "liberaalimpaa" laitaa, ainakin jos oppilaitosta tarkastellaan sen nimekkäimpien opettajien kirjoitusten pohjalta.

"Astui alas tuonelaan"

Miten niin? Onko 1. Pt. 3:18-20 in all its obscurity ainoa perusta tälle ajatukselle?

Hyvä vs. huono teologia

Törmäsin kuluvalla viikolla mielenkiintoiseen kirjoitukseen, joka käsittelee teologisen koulutuksen merkitystä. Teksti on kirjoitettu yhden kirkkokunnan olosuhteita silmälläpitäen, mutta on minusta laajemminkin sovellettavissa Suomen vapaaseen kristillisyyteen. Oletko samaa vai eri mieltä? Kommentoi! Tässä kirjoitus:  

Teologian hapatuksesta 

Kirkkokuntamme sääntöuudistusta pohdittaessa eräs keskustelua herättänyt asia oli kokeneiden maallikoiden mahdollisuus yhdyskuntamme pastorivaltakirjaan. Liikkeemme on perinteisesti rakentunut maallikoiden aktiivisuuden varaan, ja siksi monet kokivat, että teologisen koulutuksen vaatiminen pastorin valtakirjan saamiseksi oli uhka seurakuntien elinvoimalle. Joillakin tuntuu olevan jopa sellainen käsitys, että koulutus itsessään on uhka oikealle evankeliumille. En tahdo ottaa kantaa siihen, millainen koulutus hengellisen työn tekijällä pitäisi ”vihkiluvan” saamiseksi olla, mutta tahtoisin hieman puolustaa teologiaa tässä kulttuurissamme, jossa se helposti rinnastetaan farisealaisuuteen tai anttikylliäismäiseen liberalismiin. 

Kuka on teologi? 

Teologia ei ole mikään yliopistollisen koulutuksen omaavien keskinäinen salatiede, vaan teologiaa tekee jokainen, joka lausuu väittämiä Jumalasta. Raamatun sanomaa saarnaava maallikko on siis yhtä lailla teologi kuin teologian tohtorikin. Oikeastaan jokaisella meistä on oma teologiamme, joka koostuu niistä käsityksistä, joita meillä on Jumalasta ja raamatun sanomasta.  

Mistä hyvää teologiaa tulee? 

Koulutus ei siis tee teologia, vaan jokaisessa uskovassa on oma sisäinen teologinsa, samoin kuin suuressa osassa ei-uskovistakin. Oleellista onkin esittää kysymyksiä siitä, millaista teologiamme on: onko se hyvää vai huonoa. Baptistisessa viitekehyksessä hyvä teologian katsotaan perustuvan hyvin tiukasti raamattuun: siihen mitään lisäämättä ja siitä mitään pois jättämättä. Huonoa teologiaa katsotaan olevan sen, mikäli opetetaan jotain, mikä on raamatun tekstin kanssa selvästi ristiriidassa.

Evankelikaalisen käsityksen mukaan Jumala on inspiroinut raamatun kirjoittajia, ja tämä tekee raamatusta sen ehtymättömän aarreaitan, joka se on. Usein luotamme myös siihen, että Jumala inspiroi raamatun lukemistamme siten, että ymmärrämme tekstiin kätkettyjä yhtäläisyyksiä ja profeetallisia merkityksiä. Baptistien periaate on kuitenkin, että raamattu pitää tarkistaa raamatulla, ja missä myöhempi ilmoitus, kuten oma inspiraatio, poikkeaa raamatun muusta ilmoituksesta, siinä se on väärää.

Ideaalitilanteessa teologiaa opiskelleella on tässä kohden apuvälineenään tietoa, jonka avulla hän voi paremmin peilata inspiraatiotaan raamattuun. Hän kysyy: ”voiko näin sanoa?” ja etsii vastausta, kunnes saa vahvistuksen. Sitä ennen hän ei voi aiheesta hyvällä omallatunnolla opettaa. Maallikon on vaikeampi tarkistaa ajatustensa oikeellisuutta. Usein hän vain luottaa sokeasti ajatukseensa ja sanoo sen tulleen Pyhältä Hengeltä, vaikka ei voi käsitystään millään vahvistaa. Kaikki intuitio ei nimittäin ole Pyhän Hengen puhetta, niin kuin ei kaikki päättelymmekään aina ole lujaa totuutta. Maallikko on siis alttiimpi harhaopeille, vaikka olettaisimme molempien toimivan hyvässä tahdossa. Oppimattomalta ei voi edellyttää hyvää teologiaa siinä määrin kun oppineelta voi. Ongelmana on vain usein se, että tavallinen seurakuntalainen arvostelee saarnan tai raamattutunnin sen innostavuuden perusteella, ei sen todellisen sisällön perusteella. Niinpä ”hyvänä saarnaajana” pidetään usein sellaista, joka osaa ilmeikkäästi vahvistaa kuulijoidensa ennakkokäsityksiä, olkoonkin, että nämä eivät oppineet mitään uutta tai eivät tee mitään eri tavalla saarnan kuultuaan.  

Huonon teologian museo 

 Meillä baptisteilla, samoin kuin muillakin länsimaisilla herätysliikkeillä, on oma, vahva huonon teologian perinteemme, jonka peruskivi on se, että tuomitaan asioita oman tunteen pohjalta, vedoten löyhästi raamatun sanaan ja soveltamalla asiayhteydestä irrotettua jaetta väärän tuomiomme perusteeksi. Eräs tällainen perinteinen huonon teologian argumentti on puhua ruumiista Pyhän Hengen temppelinä ja sillä perusteella nyrpistää nenää toisen uskovan ärsyttävälle tavalle. Paavali kirjoittaa kyseisessä raamatunkohdassa (1 Kor. 6:12–20) haureudesta. Mikäli lähdemme laajentamaan Pyhän Hengen temppeli -periaatetta koskemaan kaikkea fyysisyyttämme, velvoitamme itse asiassa kaikki uskovat olemaan hyvässä kunnossa, kauniita, tyylikkäästi pukeutuvia ja suloisesti tuoksuvia, etteivät loukkaisi Pyhän Hengen temppeliä. Niin emme kuitenkaan tee, koska on kätevämpää käyttää tätä raamatunpaikkaa vain yhden asian vastustamiseen. Tällainen farisealaisuus on seurakunnissamme arkipäivää, ja se johtuu siitä, että me baptistit luemme raamattua ahkerasti, ymmärtämättä paljonkaan lukemastamme. Vaarallisimmillaan se johtaa jopa seurakuntien riitaisuuteen ja jakaantumisiin, kun ne, joilla on huonoimmat perustelut, pitävät kovinta ääntä. Suomalainen baptismi – samoin kuin suomalainen teologian kenttä ylipäänsä – on pahasti jälkijunassa koko teologian opetuksen alueella. Toisaalta meillä baptisteilla koulutusta ei arvosteta ja luullaan, ettei sillä ole mitään annettavaa, toisaalta Helsingin yliopistossa ei vieläkään ole huomattu, että teologi voi myös uskoa Jumalaan hyvin perustellusti. Sitä vastoin englanninkielisissä maissa nimenomaan Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön uskova teologia käy valtavaa buumia: se on edistynyttä ja seurakuntia elvyttävää toimintaa, jossa raamattu todella löydetään sinä elämän lähteenä, joksi Jumala on sen tarkoittanut.  

Ei oppi ojaan kaada 

Hyvä teologinen koulutus on aseemme farisealaisuutta ja kulttiutumista vastaan ja se torjuu tehokkaasti vanhenevan kirkkokunnan maallistumista. Se on varustamista ja opetuslapseuttamista sanojen parhaassa merkityksessä. Se tuottaa monikertaisen sadon, kun oppia ei pantata vaan jaetaan monella tasolla eteenpäin: aikuisten pyhäkouluissa, kirjoina, videoluentoina, saarnoina... Se tekee suomalaisista baptisteista taas vapaan kristillisyyden edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijaan. Tälläkin hetkellä upean maallikkopanoksemme lisäksi me tarvitsemme armolahjassaan ahkeria ja älykkäitä teologeja, joiden raamatun tutkimukseen voi luottaa. Minun mielestäni tämän tulisi olla suomalaisten baptistien tärkein kiintopiste tulevina vuosina, niin rukouksissamme kuin resursoinnissakin.

Lari Kemiläinen Vaajakosken baptistiseurakunnan vanhimmiston maallikkojäsen

Liberaaliteologit helluntailiikkeessä

Ristin Kansa -lehden pääkirjoitus numerossa 10/2007 otti kantaa mitä ilmeisemmin ainakin minun teksteihini. En tosin ole tarkastanut noita lähdeviitteitä RV:hen, jotka Lehmuskoski on ansiokkaasti mukaan liittänyt mutta muistaakseni noihin aikoihin kirjoittelin joitain aiheeseen liittyviä sepustuksia.

Juhana Lehmuskoski on teologian maisteri Helsingin yliopistosta ja mm. kirjoittanut kirjan Yksi Kaste, joka pitkään on ollut käytetyimpiä baptistisia kirjoja Suomessa. Nykyisin Lehmuskoski käsitykseni mukaan on ns. Helluntaikansa -liikkeen pääjulkaisun Ristin Kansa -lehden päätoimittaja. Ottakaapa kantaa ja esittäkää näkemyksiä.

PÄÄKIRJOITUS

On kyselty, voivatko sellaiset teologit olla liberaaliteologeja, jotka kumminkin hyväksyvät kristinuskon perustotuudet, esimerkiksi Jeesuksen neitseestäsyntymisen, ristinkuoleman, ylösnousemisen (esim. RV 18.7. 2007, nro 29, s. 6) Liberaaliteologia on kehittyvää lajia. Professori Heikki Räisänen, joka oli opettajani Helsiengin Yliopiston teologisessa tiedekunnassa, on edennyt siihen vaiheeseen, että hän kielsi Hengellisen Kuukauslehdnen haastattelussa Jumalan olemassaolon.

Kotoiset helluntaiteologimme eivät ole näin pitkällä. He ovat kuitenkin jo kannattaneet lluopumista kirjaimellisesta Raamatun tulkinnasta (RV 6.6. 2007 s. 5) Samassa yhteydessä on tullut esiin hälyttävä tieto, että nykyinen raamattukoulutuksemme tähtää samaan päämäärään. Liberaaliteologeja eivät ole vain ne, jotka kieltävät suuria perustotuuksia, vaan myös ne, jotka kieltävät Raamatun täyden erehtymättömyyden - Nyt on jo esitetty näkemys, että Raamatun kirjoittajat eivät ole edes pyrkineet historialliseen tarkkuuteen (RV 30.5. 2007, s. 11) On ollut rohkeutta kirjoitta, että Raamattu ei ole kaikessa erehtymätön (RV 4.7.2007 s. 4). Ihminen on pienen järkensä avulla löytävinään Raamatusta ristiriitaisuuksia. Paavalin selitetään erehtyneen kirjeissään. Monissa keskusteluissa on esimerkiksi esitetty, että Paavali oli vain aikansa lapsi ja hänen kelpoisuusvaatimuksensa vanhimmiston jäsenille eivät kaikilta osin ole enää voimassa. Mitä tämä kaikki on, jos ei liberaaliteologiaa? Raamattu itse esittää, että ”Sana on kokonansa totuus” (Ps. 119:160). Paavali ja jopa Jeesus uskoivat Raamatun sanainspiraatioon. Antakoon taivaan Herra meille nöyryyttä alistua Jumalan Sanan alle, että meidän ei tarvitse sanoa: "Minä käännän sinun todistuksesi minun akselteni puoleen.” Voimme sanoa psalmistan sanoi.: ”Minä kääännän askeleeni sinun todistustesi puoleen.” (Ps. 119:59)

Juhana Lehmuskoski Ristin Kansa 10/2007

Päivä Mamzerina: Lukukokemuksia

Aloitin päivän sosiaalitieteellisellä Jeesus-tutkimuksella. Andries van Aarde on kirjoittanut artikkelin/luvun "Jesus as Fatherless Child" kirjaan The Social Seting of Jesus and the Gospels (2002). Van Aarden ideana on, että Jeesus oli Mamzer eli avioliiton ulkopuolella tai jonkinlaisen huoraamisen tuloksena siitetty tapaus ja että tämä aiheutti Jeesuksen psykologisessa kehityksessä huomattavia erityispiirteitä. Jeesus samastui äitiinsä, minkä ilmiön vaikutuksia voidaan van Aarden mukaan nähdä eri kulttuurien tavoissa initiaatioriitillä vieraannuttaa poika äidiltä opituista feminiinisistä arvoista. Jeesus ei ilmeisestikään vieraanunut, vaan hän emoili myöhemmin muita mamzer-leiman alla käriseviä hylkiöitä, vastusti auktoriteetteja jne. Kun historiallisen rekonstruktion perustana on Jeesus-seminaari ja lähteinä Funk ja Crossan, ei liene suurikaan hämmästys, että van Aarden teoria ontuu. Vähän tökki myös hänen tapansa käsitellä kehityspsykologiaa, joka antoi aika amatöörimäisen kuvan. Päätin valita lukuluettelostani tämän jälkeen Raymond E. Brownin kaksi artikkelia “Gospel infancy narrative research from 1976 to 1986 : part I (Matthew)” CBQ Vol. 48, 1986, 468-483. ja “Gospel infancy narrative research from 1976 to 1986 : part II (Luke)” CBQ Vol. 48, 1986, 660-680. Näissä Brown tarkastelee kymmenen vuotta sitten kirjoittamansa massiivisen Birth of Messiah -kirjan jälkeistä keskustelua Jeesuksen lapsuuskertomuksista. Van Aardeneilla on aika pitkä tie kuljettavanaan päästäkseen edes lämppäreiksi Brownin tapaiselle raskassarjalaiselle. Argumentteja käsiteltiin huolellisesti ja tutkijoita otettiin keskusteluun niin liberaaliradikaaleista kuin katolisista ja evankelikaalisista konservatiiveista. Väitteet olivat aina ilmaisun vahvuuden suhteen suoraan verrannollisia niiden puolesta puhuvien argumenttien vakuuttavuuteen. Samalla linjalla jatkoi Ben Witheringtonin Dictionary -artikkeli "Birth of Jesus" (Dictionary of Jesus and the Gospels, 1992). Witherington antaa tasapainoisen ja monipuolisen kuvan Jeesuksen syntymäkertomusten tutkimuksesta. Sen paremmin Brown kuin Witheringtonkaan eivät esitä natisevia harmonisaatioita mutta kiinnittävät huolellisina eksegeetteinä huomiota moniin täydellistä epähistoriallisuutta puoltavien teorioiden ongelmakohtiin. Livuin taas takaisin Mamzer-teemaan ja luin Meir Bar-Ilanin artikelin “The Attitude toward Mamzerim in Jewish Society in Late Antiquity” Jewish History, Vol. 14, 2000, 125-171. Tämä oli klassinen esimerkki erittäin hyvin kirjoitetusta artikkelista, jossa villit ja puolihuolimattomat poikkitieteelliset improvisaatiot oli korvattu hillittömillä noottiteksteillä ja monipuolisella asian pyörittelyllä. Skeptisyyteni historiallisen Jeesuksen tulkitsemista mamzer-viitekehyksessä kohtaan kasvoi hiukan tämän artikkelin myötä. Bar-Ilanin mukaan mamzereita ei kaikien lähteiden mukaan syrjitty juuri muuta kuin siten, että he eivät saaneet naista paremmista kasteista. Seuraava artikkeli rymistikin sitten täysillä koko mamzer-tulkintaa vastaan. James F. McGrath (“Was Jesus Illegitimate? The Evidence of His Social Interactions” Journal for the Study of the Historical Jesus Vol. 5, 2007, 81-100.) on sitä mieltä, että Jeesus ei ollut mikään mamzeri ja ettei hänen toiminnassaan ole mitään viitteitä minkäänlaisesta statusalemmuuskompleksista. Täytyy sanoa, että McGrathin argumenteissa on pääpiirteissään järkeä, joskin hän tuntuu tyrmäävän koko idean hiukan liian suoraviivaisesti. Jeesuksen syntymäkertomukset, tarve esitellä hänen sukuluettelojaan, mamzer-kategorian olemassaolo, Mark 6. luvun ilmaus "Marian poika" ja Johanneksen evankeliumin äpäräsyytökset voidaan ihan perustellusti tulkita niin, että Jeesusta välillä kutsuttiin "son of a bitch" nimellä. Tässä välissä täytyi jo lukea Tintti Afrikassa -sarjakuva, jotta oikea tieteellinen perspektiivi säilyisi terävänä. Päivän varsinainen ajatusten herättäjä oli kirja, jonka olen hankkinut kauan sitten mutta vasta tänään ehdin/viitsin sen lukea. Kyseessä on Bruce Chiltonin kirja Rabbi Jesus: An Intimate Biography. Kannet ovat hienoimmat missään Jeesus-kirjassa näkemäni ja takakannen suosittelijoiden koostumus herättää ensimmäiset ajatukset kirjan omintakeisuudesta. John P. Meier, Craig A. Evans ja Jacob Neusner ovat tietysti aika lailla saman tyylilajin miehiä, mutta legendaarisen piispa John Shelby Spongin mukanaolo suosittelijana on aika "striking". Sivun 309 jälkeen Spongin mukana olo tulee täysin ymmärrettäväksi...ja Meierin sekä Evansin suureksi kysymysmerkiksi.... ... Olin hankkinut kirjan suurin toivein, koska Chilton on maailmanluokan spesialisti juutalaisuuden tutkimuksessa ja kirjoittanut paljon hyviä eksegeettisiä tutkimuksia. Lisäksi suuresti arvostamani Scot McKnight oli 2003 kirjoittamassaan artikkelissa ottanut Chiltonin vakavasti, joskin kumonnut pääpiirteissään tämän väitteen. Tämä oli omiaan luomaan kuvaa varteenotettavasta tutkimuksesta. Ensimmäinen väsynyt kommentti oli se, että "tutkijat eivät ole ottaneet huomioon Jeesuksen juutalaisuutta..." Eli se, että vetää kipan päähän, nenään kaarevan implantin, kasvattaa otsakiehkuran ja tanssii Israelin lippuun kietoutuneena hora-tanssia, ei luo asiantuntijavaikutelmaa ainoastaa Suomalaisissa herätyskristillisissä yhteisöissä vaan myös tutkijamaailmassa. Ainakin näin oletetaan... Kolmekymmentä vuotta jokainen Jeesus-kirja on poikkeuksellisella ja ennenkuulumattomalla tavalla ottanut huomioon Jeesuksen juutalaisuuden. Niinpä niin. Lainataan muutama paikka Mishnasta ja Talmudista + pari ajankuvausta Josefukselta, puhutaan Mariasta Mirjamina ja Jeesuksesta Jeshuana, niin johan olemmekin aivan mullistavan kuhnilaisen paradigman räjäytyksen edessä...ja jotta ette pidä minua anti-semitistinä niin totean, että lauloin tyttärelleni unilauluksi (kymmeniä kertoja) Israelin kansallislaulua Hatikvaa hepreaksi D-mollista (sitä välillä erilaisiin molleihin ja duureihin moduloiden)... Vielä ihan viimeisille sivuille asti yritin päästä selvyyteen, onko Chilton kirjoittanut tämän jonkinlaisena parodiana, onko hän käynyt Skotlannissa sienestämässä ja sekoittanut teehensä "the nice little red one...oh yes that with some lovely white spots". Minkäänlaisia todisteita ei väitteille tarjoilla ja jokainen hiukankin Jeesus-tutkimusta tunteva tietää, että niitä ei ole suurimmalle osalle väitteistä olemassakaan. Fiktiona kirja on aika mukaansatempaava ja monia juutalaisia tapoja sekä paikkoja kuvataan elävästi. Toisaalta joissakin kohdissa mieleeni hiipi kysymys "mistäs Chilton tuon tietää?". Esimerkiksi fariseuksista ei todellisuudessa tiedetä kovinkaan paljoa. Kuitenkin Chilton kertoo heistä kuin kalakavereistaan. En myöskään ole yhtään niin varma kuin Chilton, että voimme historiallisista lähteistä päätellä Jeesuksen ajan juutalaisten todella bylsineen toisiaan avioliiton ulkopuolella kuin viagralaboratorion testikanit. Chilton mm. ehdottaa, että Jeesus aina välillä katosi Maria Magdaleenan kanssa jonnekin "The inclusion of sexuality in the enjoyment of God's bounty is a basic feature of Judaism. Just as Jesus bantered with his disciples, so his disciples also bantered with him. Where is the rabbi, absent so late in the celebration? With seven-demoned Miriam. Again." så här skriver broder Chilton. " sivu 145. Muutenkin Chiltonin Jeesus muistuttaa tsaarin hovin pimiöshamaani Rasputinia, joka harjoittaa Merkava mystiikkaa ja kabbalismia. Eli Jeesus meditoi Hesekielin vaunuja ja pääsi nopeasti transsiin, jossa hän sitten koki Jumalan abba-isyyttä ja muita ihmeellisiä asioita. Myös ylösnousemusilmestykset juontuvat tämän Merkava-mystiikan avulla. Jos haluatte lukea vähän asiallisemman (ja asiantuntevamman) kritiikin kirjasta suosittelen Craig L. Blombergin reviewtä osoitteessa http://www.denverseminary.edu/article/rabbi-jesus-an-intimate-biography

Eksegeettisiä toiviomatkoja

Luin tänään Norman Perrinin kuuluisan kirjan What is Redaction Criticism? vuodelta 1969. Muistan lukeneeni saman teoksen joskus yhdeksän tai kymmenen vuotta sitten. Vertailin tämän päiväisen lukukokemukseni herättämiä fiiliksiä ja ajatuksia ensimmäiseen lukukertaan ja havaitsin aika merkittäviä eroja. Ensimmäisellä kerralla tunnelmaksi jäi Uuras Saarnivaaran eepokseen rakentuvan fundamentalismin järkkymisen aiheuttama kognitiivinen dissonanssi. Perrinin aggressiivinen hyökkäys evankeliumien historiallista luotettavuutta kohtaan ja vakuuttavalta vaikuttava argumentointi veti jossakin määrin hiljaiseksi. Tänään lukukokemus oli erilainen. Perrinin vakuuttavuus oli samaa luokkaa kuin israel-juhlan horatanssin lomassa vingaistujen Vt:n paikkojen istuminen välimeren itäpuolen maailmanpolitiikan selittämiseen. Erityisesti huomiota kiinnitti Perrinin tarve saarnata kiivaasti evankeliumien epähistoriallisuuden puolesta. Totesin Perrin-vainaalle, että pyyhi vaahto pois suupielistä ja perustele. Argumentointi oli karkean yksinkertaistavaa ja teologisten johtopäätösten sinkoileminen sinne tänne pitkin metodiopasta muistutti neuvostotiedettä. Yksi keskeinen sanoma Perrinillä oli, että saksalaiset ovat eksegeettinen superrotu ja anglosaksit jähmettyneitä dogmaattiseen optimistiin historian suhteen. Vain noin kymmenen vuotta Perrinin teoksesta ja Jeesus-tutkimuksessa näiden jähmettyneiden brittitutkijoiden linjat saavatkin yllättäen tuulta purjeisiinsa ja Bultmann-kerhon (Perrinin suuresti ihailema joukko) triumfi alkoi jäykistyä. Vaikka kuinka yrittäisin, en millään saa Perrinin tavoin esim. Bornkammin Matteus-redaktion lähtölaukausartikkelista kovin suuria säväreitä. Esim. Perrinin opettaja T. Manson tuntuu paljon vakuuttavammalta. No, toinen tämän päivän sivistyksen nostaja oli Grant Osbornin artikkeli Redaction Criticism kirjassa New Testament Criticism & Interpretation. Umpievankelikaalinen Osborn käsittelee tilaan nähden yksityiskohtaisesti ja selkeästi metodin, opastaa lukijan sen soveltamiseen ja ehtii käsitellä mielekkäästi vielä historiaa ja arvioida metodin käytön rajoitteita. Oma seikkailuni eksegetiikan maailmassa alkoi varsinaisesti siitä, kun hankin CD-levyn, joka oli pakattu täyteen kuuden evankelikaalisen teologisen journalin vuosikertoja. Näitä hinkattuani ja luettuani lähinnä lukemisen ilosta siirryin ns. liberaali-kriittinen-radikaali-osastolle, jossa tietysti hiihtelen vieläkin aika tavalla. Nyt eksegeettistä toiviomatkaa jo tovin tehneenä nostan hattua Osbornin kaltaisille evankelikaalieksegeeteille, joiden tutkimuksen perusteellisuus ja argumentoinnin systemaattisuus ylittää tavallisesti mennen tullen lukuisien "mainline-tutkijoiden" edesottamukset. Eräs evankelikaalitutkijoiden myönteinen piirre on taipumus laajoihin ja kattaviin tutkimushistoriallisiin katsauksiin. Liekö tähän syynä tarve vähemmistönäkemyksen edustajana argumentoida huolellisemmin vai jokin muu? Esimerkiksi Perrinin hehkuttama Bultmann-koulu tuntuu vähän ummehtuneelta. Jos ainoastaan Bultmann, Conzelmann, Bornkamm ja Marxen oppilaineen ovat mainitsemisen arvoisia, niin piiri pieni pyörii... Marxenin suuri redaktiokriittinen valaistus on mm. että Markuksen evankeliumin tavoite on kutsua kristittyjä Galileaan odottamaan paruusia! Kun tällaisia tuloksia saavien tutkijoiden metodit otetaaan suurella vakavuudella, ei olisi varaa todeta kenenkään muun tutkijan tuloksista (kuten Perrin tekee), että "tämän teorian puolesta ei ole olemassa pienimpiäkään todisteita". Roska kaverin silmässä ja kalifornialainen punamänty juurineen omassa... Ex-bultmannilaisen fundamentalistin Eta Linnemannin saarna historialliskriittistä metodia vastaan on genreltään hyvin samanlainen kuin Perrinin vuodatus. Kumpikin on kirjoittavinaan tutkimusmetodista mutta päätyy filosofiseen puberteetin purkamiseen. ...Olen päätynyt tulokseen, jonka mukaan Luukas oli Paavalin vaimo ja Teofilus -salanimellä kulkeva antiokialainen marttakerho, jolle Luukas raportoi säännöllisesti miehensä edesottamuksia. Kirjalliset paralleelit Me Naiset -lehden ja Kauneus ja Terveys -lehden kanssa pakottavat tällaiseen johtopäätökseen. Tiedostan hyvin, että dogmaattisesti jäykistyneet lukijat voivat kokea päätelmän vieraaksi. Emme kuitenkaan voi modernin psykologisen tietämyksen myötä enää kääntää katsettamme pois vastaansanomattomilta historiallisilta todisteilta... jotain sitä oppii Perriniltäkin.

Kuka on liberaali?

Kuka on liberaali? Löytyykö niitä Suomen helluntailaisten joukosta? Nämä kysymykset ovat nostaneet esille Tapio Puolimatka ja Juhani Kuosmanen Ristin Voiton sivuilla.

LIBERAALIEN USKONTUNNUSTUS

Teologisen liberalismin valtakausi ajoittui karkeasti 1850-luvulta ensimmäisen Maailmasodan alkuun. Yalen yliopiston teologian professori H. Rickhar Niebuhr'n yleistajuinen määritelmä liberaalisuudesta kuuluu seuraavasti: "Jumala ilman vihaa toi ihmisen ilman syntiä valtakuntaansa ilman tuomiota Kristuksen palvelustyön kautta ilman ristiä." Lisäisin vielä tähän kuvaukseen: "Kaikki pääsevät taivaaseen ilman ruumiinylösnousemusta." Käytännössä teologisesti liberaalinen maailmankuva kielsi klassisen kristinuskon huipentuman - Raamatusta johdetun Nikean ja Apostolisen uskontunnustuksen. Näiden ekumeenisten uskontunnustusten sisältö on perinteisesti pidetty mittatikkuna oikeaoppiselle kristinuskolle.

Niebuhrin määritelmä liberaalisuudesta kertoo kaiken olennaisen. Liberaalisuus kielsi klassisen kristinuskon opit Jumalasta, ihmisestä, synnistä, tuomiosta ja sovituksesta. Lisäksi liberalismi ei hyväksynyt Raamatun supranaturalistista eli yliluonnollista maailmankuvaa, johon muun muassa kuuluu oppi ruumiinylösnousemuksesta.

TUNNETILA USKON SISÄLTÖNÄ

Liberalismi oli aikansa tuote. Länsimainen tiede kyseenalaisti voimakkaimmalla kehityskaudellaan kristinuskon perusteesejä. Kopernikuksesta alkanut tieteen vallankumous kyseenalaisti kirkon kanonisoimia käsityksiä maailmankaikkeudesta. Maapallo ei ollut litteä ja se kiersi aurinkoa vastoin perinteistä ajattelua. Tämä pystyttiin todistamaan empiirisesti. Siksi ihminen siirtyi uskomasta siihen mitä ei näe, koska tiede mullisti näkyväisen maailman jo tarpeeksi ihmeelliseksi. Tieteisuskon optimismi särkyi kuitenkin maailmansotiin, jolloin klassinen liberalismi koki myös kuoliniskunsa.

Klassinen liberaalisuus syntyi 1800-luvulla Friedrich Schleiermacherin johdolla. Hän määritti uskon ihmisen sisäiseksi tunteeksi (Gefühl). Aatehistoriallisesti Länsi-Eurooppa oli siirtymässä kylmän järjen aikakaudesta tunteikkaaseen romantiikan aikakauteen. Ihmiset kaipasivat kylmän rationalismin ja empiirisen tieteellisyyden vastapainoksi aistikokemuksia, tunnetta ja lämpöä. Teologiassa painotettiin tällöin sisäistä uskonnollista kokemusta järjen sijaan. On ilmeistä, että tämänkaltaisessa ilmapiirissä kirjoitetuille uskon dokumenteille (Raamatulle ja uskontunnustuksille) ei jäänyt tilaa, koska ihmisen sisäinen intuitio määritti uskon sisällön. Romantiikan keskellä syntyneen liberalismin teesiksi syntyikin, että usko on tunteen alue ja järki tieteenalue. Perinteisesti tiede nähtiin uskon palvelijana, mutta niitä, jotka nyt näin ajattelivat, pidettiin perinteen sokaisemina. Nyt usko ja tiede erotettiin lopullisesti toisistaan. Kristinuskon dokumenttejakin ruvettiin tulkitsemaan ateistisella tulkintaotteella.

PROTESTANTTINEN RAAMATUNTULKINTA

Protestanttinen uskonpuhdistus avasi tien Raamatun historialliselle ja kieliopilliselle tulkinnalle. Tämä oli välttämätöntä, sillä historian tuntemus osoitti katolilaiset käytänteet usein vääriksi. Luther, Calvin ja Zwingli tekivät uraa uurtavan työn johdatellessaan kristikunnan Raamatun äärelle ja he syrjäyttivät perinteisen allegorisen tulkintatavan. Heidän aloittamaa tulkintalinjaa kutsutaan historiallis-kieliopilliseksi tulkinnaksi. Jotta Raamattua voitaisiin tulkita oikein, oli välttämätöntä päästä käsiksi Raamattuun alkuperäisessä kieliasussaan. Heprean ja kreikan kielet tulivat välttämättömiksi oppiaineiksi papeiksi opiskeleville Lutherin, Calvinin ja Zwinglin alaisuudessa. Viisaita ollessaan he myös antoivat Raamatun tavallisen kansa käsiin kääntämällä sen kansan kielelle. Näin kuilu saarnatuolin ja kirkonpenkin välillä lyheni. Mutta heidän tulkintansa keskiössä oli alkukieli, eikä Raamatun käännös kuten usein luullaan. Viimekädessä oppi rakennetaan ymmärtämällä se, miten historia ja alkukieli asiaan vaikuttavat.

LIBERAALINEN RAAMATUNTULKINTA

Liberaalinen raamatuntulkinta ei poikkea metodeiltaan uskonpuhdistajien aloittamasta linjasta. Poikkeama syntyy liberaalisesta Raamatun "modernisoimisesta". Kysymyksessä on maailmankuvien törmäys. Yksi esimerkki liberaalisesta tulkintaotteesta on professori Heikki Räisäsen toteamus, että Raamattu opettaa historiallisesti homoseksuaalisuutta vastaan. Kuitenkin on eriasia uskoa se kirjaimellisesti, koska nykyaikana tiede opettaa, että homoseksuaalisuus ei johdu hänestä itsestään. Toinen esimerkki on se, että ylösnousemus nähdään apostolien sisäisenä kokemuksena, eikä historiallisesti todistettavissa olevana tosiasiana. Liberaalisuudessa kyseessä on tulkintatavan samankaltaisuus eikä akateeminen pätevyys.

FUNDAMENTALISTINEN RAAMATUNTULKINTA

Fundamentalismi syntyi vastareaktiona liberaalisuudelle. Siksi he heittivät vauvan pesuveden mukana pois ja hylkäsivät protestanttisen historiallis-kieliopillisen raamatuntulkinnan. Fundamentalismin ominaispiirre tänäkin päivänä on pitää esimerkiksi englanninkielisessä maailmassa Kuningas Jaakon käännöstä (KJV) erehtymättömänä ja opillisesti puhtaana käännöksenä. Tämä on verrattavissa suomalaisten herätyskristittyjen uskoon, että mitä vanhempi käännös sen parempi se on. Tässä keskustelussa on eräs fundamentalistien kannalta kiusallinen ominaispiirre, että kyseisten Raamatun käännösten käsikirjoitukset ovat myöhäisiä ja usein epäluotettavia. Esimerkiksi Jesajan kirja on käännetty osittain kreikankielisestä Septuagintan tekstistä ennen kuin 1940-luvulla löydettiin ensimmäinen, kokonainen hepreankielinen teksti Jesajan kirjalle Kuolleenmeren kirjakääröjen joukosta.

MITÄ SITTEN SUOMEN HELLUNTAILAISET OVAT?

Helluntailainen raamattukoulutusliike perustuu evankelis-konservatiivisuuteen eli protestanttiseen raamatuntulkinta metodiin. Maailmalaajuisesti evankelikaalisuuden tunnustetuin tulkintametodi on historiallis-kieliopillinen tulkintatapa.

Yhdysvalloissa fundamentalistit ovat omana leirinään tunnustettujen evankekaalisten kirkkokuntien ulkopuolella. Evankelikaalis-konservatiivien ja fundamentalistien tunnetuin yhteentörmääminen henkilöityy evankelista ja tohtori Billy Grahamin persoonaan. Fundamentalistien tunnetuin koulu on Bob Jones University. Koulun perustaja tohtori Bob Jones julisti Billy Grahamin liberaaliksi ja harhaoppiseksi.

Suomessa fundamentalistit eivät ole perustaneet omaa seurakuntaliikettään, vaikka Suomen helluntailaisuudessa on fundamentaalisia piirteitä ja fundamentalismin nimiin vannovia Raamatunopettajia. Esimerkiksi 1990-luvun alussa evankelioivista Tuomasmessuista tuttu teologian tohtori ja Vanhan testamentin tutkija Arto Antturi heitettiin liikkeestämme ulos, vaikka nyt hyväksymme pastoreiksi samankaltaisesti ajattelevia. "Graham-Jones" farssi toteutui Suomessakin.

Onko tapaus "Graham-Jones" toistumassa jälleen Suomen helluntailaisuudessa? Pelko liberaalisuuden uhasta on aiheeton, mutta evankekaalis-konservatiivit ovat liikkeemme sisällä tukevasti terveen raamattukoulutuksen ansiosta./Ensinnäkin Suomen helluntailaisten joukosta on mahdotonta löytää Nieburh'n määritelmän mukaisesti liberaaleja. Suomen helluntailaiset ovat opillisessa keskiössä, jotka tunnustavat klassisen kristinuskon opit.

Toiseksi Yhdysvaltojen fundamentalistien käytöksestä tohtori Billy Grahamia kohtaan olisi jotain opittavaa. Jos Suomen helluntaiherätys on aikoinaan toiminut Billy Grahamin missioissa yhteistyökumppanina, niin näyttää siltä, että emme pidä evankelikaalis-konservatiivisuutta kovinkaan suurena vaarana. Miksi sitten Arto Antturi sai liikkeeltämme kenkää? Vastaus on liikkeessämme oleva fundamentalismi, joka sotkee evankelikaalis-konservatismin liberaalisuuteen.

Kirjoittaja: Esa Hyvönen, Th.M.

Keisarin uudet vaatteet ja narratiokritiikin ihmeellinen maailma

Olen nyt pari päivää lukenut artikkeleita liittyen Jeesuksen järjestämään episodiin Temppelissä. Ei liene yllättävää, että näkemyksiä on lähes yhtä paljon kuin kirjoittajia. Tietysti tämä on aika tautologinen toteamus, koska tieteellisen tekstin kirjoittajalta oletetaan jotakin uutta kontribuutiota asiaan. Yhdestätoista artikkelista Maurice Caseyn artikkeli “Culture and Historicity: The Cleansing of the Temple” (Catholic Biblical Quarterly Vol. 59, 1997, 306-332) nousi kärkisijoille. Argumentointia arameankielisen perikooppirekonstruktion perusteella ja lukuisia teräviä huomioita. Myös Craig Evansin ja Tom Holmenin kirjoitelmat pääsivät ”luettavakahteenkertaan-osastoon”. Ehdoton jumbosija lankeaa John Paul Heilin artikkelille “The Narrative Strategy and Pragmatics of the Temple Theme in Mark” (Catholic Biblical Quarterly Vol. 59, 1997, 76-100)

Narratiokritiikki ja reader-response-kritiikki, ja mitä nimiä nyt tälle tekstin toistamiselle annetaankin, näyttävät valloittavan alaa alan journaleissa. Silläkin riskillä, että paljastan oman tyhmyyteni, pidän tätä suurena farssina. Olen lukenut koko joukon tämän osa-alueen artikkeleita, enkä tajua alkuunkaan, mikä on homman idea. Tutkija kirjoittaa tekstiä auki kuin äärimmäisen tylsä saarnamies. Kukin saa keksiä mitä villimpiä yhteyksiä kirjan eri osien välillä ja kaikki ovat tietysti aitoon postmodernistiseen tapaan oikeassa. Muistan tämän herra Heilin ylösnousemustutkimuksistani vuosien takaa. Hän kertoi näiden uusien tyylilajien tutkijoiden löytäneen seitsemän tai kahdeksan eri selitystä Markuksen tyhjä hauta –kertomuksessa seikkailevalle nuorelle miehelle. Lisäisin tähän joukkoon vielä muutaman yhtä hyvin perusteltavan kandidaatin eli Matti Nykäsen, Leonardo di Caprion ja Jasper Pääkkösen. Kronologiset ongelmathan ovat vain positivistisen tieteentradition asettamia turhia jäykistyksiä.

Sikäli tämä tajunnanvirtaan heittäytyminen on tietysti helppoa, että tutkimuskirjallisuuteen perehtymiseen ei mene kauaa aikaa. Kun mitään kunnon falsifikaatiokriteeriä ei ole ja normaalin päättelyn konventiot on haudattu, tiukka peer-review-anonyymi ei ala piukuttamaan alan johtavien tutkijoiden puuttumisesta lähdeluettelosta. Ja voihan sinne laittaa joukon samankaltaisia sepustuksia luomaan alaviiteaparaattiin tieteellisen estetiikan tuntua.

Professori Haraguchin “A Call for Repentance to the Whole Israel – A Rhetorical Study of Acts 3:12-26” (Asia Journal of Theology Vol. 18, 2004, 267-282) olikin ihan eri maata, vaikka termi “retorinen tutkimus” saattaisi muuttokiireissä heittää artikkelin samaan laatikkoon Heilin sepustuksen kanssa. Haraguchilla oli mielekäs teoria retoriikan käsitteistä, joita hän sovelsi apostolien tekoihin ja kotiläksyt oli hyvin tehty. Tuli mieleen koti-Suomesta Lauri Thurenin retoriikan alan teokset, jotka niin ikään ovat vaikuttaneet ihan järkeviltä. Retoriikan tutkimisesta itse asiassa avautuu mielestäni varsin hyviä näkökohtia eksegeesin tekemiseen.