Liberaaliteologian allikko helluntaiherätyksessä

Juha Ahvio on kirjoittanut vastineen RV:ssä ja Eksegeettisellä safarilla kirjoittamiini kirja-arvosteluihin. Vastine on sujuvasti ja viihdyttävästi (enkä tarkoita tällä sarkastisesti koomista) kirjoitettu ja avaa toivottavasti maailmaa hyödyttävän keskustelun aiheesta liberaaliteologia ja Suomen Siion.

En lähde yksilöidysti vastaamaan vastineen jokaiseen teesiin ja kommenttiin. Ahvion pamfletti oli kirjoitettu på pamfletiska ja minä vastasin på pamfletiska. Kun tästä tyylilajista siirrytään till dialogiska, on tehtävä kiteytyksiä ja keskityttävä pääkohtiin. Kokemus on osoittanut, että liian moniteesisen keskustelun käyminen hajoaa käsiin. Muista kohdista voidaan keskustella eri foorumeilla sitä mukaan, kun ne koetaan tarpeelliseksi. Kommentoin tässä siis lähinnä ongelman ydintä eli sitä osiota, johon Ahvio tarttuu kirjoittaessaan:

Kankaanniemi päättää kirjani sisältöä arvioivan bloginsa toteamalla, että ”…minua ottaa päähän tällainen pseudoakateeminen valehteleminen.” Jos Kankaanniemi tarkoittaa tällä sitä, että minä valehtelen eli esitän ja kirjoitan vilpillisessä harhauttamistarkoituksessa jotakin sellaista, joka ei ole totta tai annan totuutta vastaamattoman ja vääristyneen kuvan tai käsityksen jostakin asiasta, on Kankaanniemi velvollinen osoittamaan tällaisen varsin raskaan syytöksen todeksi. RV-kirja-arviossaan ja blogiarviossaan hän ei tällaista velvoitetta täytä.

Arviostani ei käynyt selväksi, että tällä pseudoakateemisella valehtelulla tarkoitan kirjassa esitettyä väitettä helluntaiherätyksen liberaaliteologisoitumista (tai mitä termiä tästä liberaaliallikoksi tulemisesta sitten halutaankaan käyttää). Sen sijaan liberaali- ja konservatiiviteologian määrittelyt sekä ns. salaliittoteoriat ovat historiallisia hypoteeseja, joista en ole samaa mieltä mutta joita en missään tapauksessa pidä pseudoakateemisena valehteluna. Akateemisessa julkaisemisessa, tutkimuksessa jne. tehdään jatkuvasti erilaisia virheitä ja esitetään kestämättömiä hypoteeseja, jotka esittäjien mielestä eivät välttämättä ole lainkaan kestämättömiä.

Koko Ahvion pamfletin suurin ongelma ja minua ”päähän ottava” väite kiteytyy seuraavassa lainauksessa (s. 23):

Takana ovat ne päivät, jolloin joku saattoi ajatella pääsevänsä automaattisesti pakoon Raamatun hylännyttä liberaaliteologiaa langenneesta porttokirkosta erotessaan ja helluntaiherätykseen liittyessään. Jo nyt ja varsinkin tulevina päivinä näin toimiva saattaa hyvinkin joutua ojasta allikkoon.

Jo nyt voi siis joutua liberaaliteologian suhteen ojasta allikkoon siirtyessään luterilaisesta kirkosta helluntaiherätykseen. Mielestäni ilmaus ”ojasta allikkoon” antaa aika yksiselitteisesti ymmärtää helluntaiherätyksen kamppailevan vakavan liberaaliteologisen ongelman kanssa. Jos luterilainen kristitty kokee ahdistavaksi sen, että joku piispa kieltää Raamatun inspiraation, neitseestäsyntymisen, Jeesuksen ylösnousemuksen ja jumaluuden, tai heteronormatiivisen avioliittomallin ja siirtyy tämän vuoksi helluntaiherätykseen, mikä silloin on helluntailainen allikko? Esimerkki ei ole hypoteettinen, vaan kastoin joitakin aikoja sitten juuri liberaaliteologiaa luterilaisesta kirkosta karanneen kristityn, joka liittyi seurakuntaan, jossa itse toimin pastorina. Siirtyikö hän liberaaliteologiseen allikkoon? Ja jos minun pastoroimassa helluntaiseurakunnassa ei joudu allikkoon, niin missä ihmeessä sitten joutuu? Olen keskustellut tästä väitteestä nyt viimeisten parin viikon aikana lukuisien helluntaipastorien ja teologien kanssa ja yleinen konsensus väitteen virheellisyydestä on vahva.

Ahvio kirjoittaa vastineessaan:

Se, mitä tosiasiassa olen kirjassani väittänyt, on sivulla 23 tämä: ”Liberaaliteologian vaikutus on alkanut – ehkä vielä epäsuorasti ja välillisesti mutta silti havaittavissa olevasti – tuntua myös suomalaisen vapaan kristillisyyden piirissä. Ennen kaikkea tämä koskee helluntailaisuutta.”…Tämä on mielestäni varsin maltillisesti, pidättyvästi ja rajaten kvalifioitu väite. Kankaanniemen väitevaihtoehdoista vain väitettä (a) voidaan pitää asianmukaisena väitteeni deskriptiona. Totean myös näin sivulla 25: ”Kirjani helluntaiherätystä koskeva osio on enemmänkin ’havahtukaa ajoissa, vielä kun voitte’ -tyyppistä ennakoivaa herättelyä.”

Jos jo nyt voi joutua liberaaliteologian ojasta liberaaliteologian allikkoon, tämä ”havahtukaa ajoissa, vielä kun voitte” tyyppinen kuvaus tuntuu hieman omituiselta. Kuitenkin Ahvio toteaa, että ”Kankaanniemen kyvyttömyys näiden näkemysteni asianmukaiseen deskriptioon on käsittämätöntä. Kankaanniemi antaa – oikein havaintoesimerkkinä siitä eisegeettisyydestä, joista toisia ankarasti varoittaa – lukijoilleen täysin väärän kuvan siitä, mitä olen sanonut.” Kysyn kuitenkin, millä tavoin olen antanut täysin väärän kuvan ”ojasta allikkoon” väitteestä. Minusta tuntuu (siis tuntuu), siltä, että Ahvio pyrkii nyt antamaan paljon maltillisempaa kuvaa helluntailaisuuden liberalisoitumiskehityksestä kuin itse kirjassaan. Tämä on tietysti hieno asia. Voimmeko nyt siis tehdä olettavan välijohtopäätöksen, jonka mukaan Ahvio ei pidä helluntaiherätystä liberaaliteologisena allikkona?

Onko tämä pilkun viilausta? Miksi tarttua yhteen kielikuvaan? Jos suomalainen helluntailaisuus on edes joiltakin osin jo nyt liberaalimpaa kuin ne luterilaisen kirkon suuntaukset, joita konservatiivikristityiksi itsensä mieltävät pakenevat, koko liberaaliteologian käsite on mielestäni auttamattomasti hukassa. Ja tähän ristiriitaan perustan pitkälti kritiikkini Ahvion kirjan perusmääritteitä kohtaan. Ilman tätä uskontososiologista määritelmää, Ahvio voisi pysyä sellaisissa kysymyksissä, joilla perinteisesti (joskaan ei ehkä aina kovin onnistuneesti) on eroteltu liberaaleja ja konservatiiveja. Tällaisina pitäisin vaikkapa käsitystä Jeesuksen ylösnousemuksesta.

Yhdessäkään Suomen helluntaiseurakunnassa ei käsittääkseni kielletä Jeesuksen jumaluutta, neitseestäsyntymistä, ihmeitä, ylösnousemusta, Raamatun inspiraatiota tai sovituskuolemaa. Luterilaisessa kirkossa näitä ajatuksia on esitelty siinä määrin korkeilta tahoilta (esim. piispoja), että monet luterilaiset kristityt ovat kokeneet sen ahdistavaksi. Tämän vuoksi minua ottaa päähän ”ojasta allikkoon” – vertaus ja, kuten sanoin, pidän sitä ”pseudoakateemisena valehtelemisena”.


MITÄ MERKITYSTÄ?

Ahvio on taitava tutkija, hyvä kirjoittaja ja puhuja. Juuri tämä tekee hänen esittämästään virheellisestä väitteestä merkityksellisen. Nyt jo helluntaiherätyksessä jahdataan Ahvion puheiden ja kirjan perusteella ”liberaaliteologeja ja liberaaliteologisia virtauksia”. Ongelmana on se, että kun mitään ei ole selkeästi yksilöity, tulee jahdista kaoottinen ja vainoharhainen. Trillerikirjallisuuden mukaan CIA:n toiminta aikanaan lähes lamaantui, kun organisaatiossa alkoi paniikinomainen KGB:n agentin etsiminen. Samantapainen ilmiö leimahtaa, kuten kokemus osoittaa, helposti helluntaiherätyksen kaltaisessa maallikkoliikkeessä. Tämä puolestaan haittaa merkittävästi käytännön seurakuntatyötä.

Muutama lyhyt kommentti joihinkin vastineen pointteihin:

§1 En odota syvällistä eksegeettistä monografia vaan jakeiden alkuperäisen tekstiyhteyden asianmukaista huomioon ottamista.

§2 Eksegeettisen Safarin taannoinen keskustelu liberaaliteologeista helluntailiikkeessä, johon Ahvio vastineessaan viittaa, oli pohdintaa Ristin Kansa lehden pääkirjoituksesta 10/2007. Tätä Juhana Lehmuskosken tuotosta tuskin voidaan pitää merkkinä helluntailiikkeessä kovin laajalti käytävästä keskustelusta. Lisäksi on syytä huomioida, että me suomalaishelluntailaiset teologit, jotka emme pidä virheettömyysoppia (Inerrancy mallia Chicago Statement) kovin onnistuneena järjestelmänä, emme tietääkseni jaa niitä filosofisia lähtökohtia, joita esim. professori Räisäsellä on.

§3 Keskustelua ei ole käyty niinkään inspiraatiosta, vaan virheettömyysopin lauselmien kyvystä vastata tekstejä tutkimalla esille nouseviin haasteisiin. Keskustelu on luonteeltaan hyvin erilaista kuin Suomen luterilaisessa kirkossa käyty ”raamattutaistelu”. (Tämä lienee mielekäs ja pamfletin kokonaisajatukseen liittyvä jatkokeskustelun aihe).

§4 En olettanut, että 52 % oli ammattiteologeja, koska käsittääkseni esim. kanttoreiltakin oli kysytty. Tämä teologi-maallikko jako ei kuitenkaan vaikuta nähdäkseni mitenkään näihin määrittelykysymyksiin. Taustalla on lisäksi koko aika ”allikkoliberaaliteologinen” lähtökohta, jossa yritän etsiä helluntaiherätyksestä näitä allikkoliberaaleja suuntauksia. Olisi järkevää tarjota selkeä liberaaliteologian määritelmä sekä tunnistaa tämän näkemyksen edustajat helluntailiikkeessä selkeästi osoittaen ja nimeten.

§5 Avoinna on edelleen kysymys siitä, miten Ahvio määrittelee ja dokumentoi helluntailaisen Israel-vastaisuuden, joka liberaaliteologiasta ilmeisesti juontuu.