Blomberg, Craig L.,The Historical Reliability of John’s Gospel: Issues and Commentary
(Downers Grove: InterVarsity, 1998), 346 sivua.
Johanneksen evankeliumi on erityisesti Jeesus-tutkimukselle ollut pitkälti jonkinlainen tabu. Aineistona Jeesus-konstruktioissa on käytetty pääasiallisesti synoptisia evankeliumeita ja neljäs evankeliumi välähtelee vain aika ajoin merkittävissä ja eniten huomiota saaneissa Jeesus-tutkimuksissa. Pienenä poikkeuksena tästä John P. Meierin A Marginal Jew –sarja, jossa moninkertaisuuskriteeriä viljellään ahkerasti aidon Jeesus-aineksen etsinnässä. Skeptismi Johanneksen evankeliumin historiallisuutta kohtaan ulottuu tutkimuksen historiassa syvälle. Toisaalta viimeaikaisessa tutkimuksessa myös erilaiset äänet ovat päässeet esille ja Craig Keenerin kirjoittama, ehkä laajin englanninkielinen, Johannes-kommentaari suhtautuu evankeliumin historiallisuuteen varsin positiivisesti.
Amerikkalainen eksegeetti Craig Blomberg on aiemmin kirjoittanut laajalti luetun ja ansiokkaan kirjan The Historical Reliability of the Gospels (1987) ja kohdistaa lähes viisitoista vuotta myöhemmin historiallisuuskysymyksen tarkemmin Johanneksen evankeliumiin. Metodologisesti teoksen lähtökohtia ohjaavat Gerd Theissenin ja Dagmar Winterin pohdinta teoksessa The Quest for the Plausible Jesus: The Question of Criteria ja N. T. Wrightin lähtökohta aineiston historiallisuuden suhteen Jeesus-tutkimuksessa. Villin Sitzen im Leben Urgemeinde -tykityksen sijasta evankeliumin kuvaama sanonta tai tapaus pitää arvioida myös mahdollisena osana Jeesuksen elämää. Tämän pitäisi olla tietysti perustavaa laatua oleva lähtökohta historiallisessa tutkimuksessa mutta näin ei evankeliumitutkimuksessa kuitenkaan suinkaan aina ole. Argumentointi pitäytyy historialliskriittisen tutkijayhteisön piirissä ja lähdeluettelo osoittaa alan tutkimuksen olevan hallussa. Kirja on loogisesti jäsennetty ja Blomberg arvioi kirjassaan jokaisen Johanneksen evankeliumin kertomuksen historiallisuuden erikseen. Inerrancy –linjan tunnistavia tuskin yllättää, että Blombergille kaikki on pääpiirteissään historiallista. Tämä presupposition selkeys varastaa kirjalta osittain myös sen puhtaasti tieteellisiin ansioihin perustuvan arvon. Johannes-tutkimuksesta kiinnostuneen kannattaa kuitenkin lukea jokainen perikooppianalyysi erikseen ja kuunnella, mitä kriittisessä tutkimuksessa ansioituneella Blombergilla on asiasta sanottavaa.
Blomberg on luonnollisesti perillä hänen ennakko-oletuksiaan kohtaan suunnatusta kritiikistä ja kirjoittaakin aiheesta kirjassa seuraavasti:
Over the years, reviewers of my work have sometimes written it off or believed that my conclusions were determined from the outset because in a confessional context and affirm certain theological tenets about the nature of Scripture in order to do so. In reply, I must stress that (1) I came to the historical convictions that I hold prior to teaching in my current position, in a far more pluralistic environment without such confessional restraints; and (2) I would hope that I would have enough integrity to resign my position if ever my historical work led me to affirm positions incompatible with my institution’s confession. (s.67).Johtuneeko sitten Blombergin taidoista vai itse evankeliumin historiallisesta luonteesta, joka tapauksessa tämä Denver Seminaryn Uuden testamentin professori saa evankeliumin vaikuttamaan varsin hyvin Jeesuksen elämään istuvaksi. Hyvin harvoin hänen argumentointinsa vaikuttaa natisevalta ja kritiikittömältä.
Johdanto-opillisissa kysymyksissä Blomberg sijoittuu perinteisten konservatiivisten evankelikaalitutkijoiden joukkoon. Hän puolustaa siis näkemystä, jonka mukaan Johannes Sebedeuksen poika kirjoitti evankeliumin 90-luvulla. Kirjoittajuuskysymyksen suhteen Blomberg etenee B. F. Westcottin sata vuotta sitten kehittämän ”karsintapolun” avulla päätyen johtopäätökseen, jonka mukaan ”opetuslapsi, jota Jeesus rakasti” oli juuri opetuslapsi Johannes. Ehkä tästä kirjoittajaratkaisusta johtuen lähdekriittinen analyysi jää kirjassa hieman vähälle huomiolle. Mielestäni 11. luvun Lasarus-kertomuksen käsittelyssä esimerkiksi olisi voinut mainita John P. Meierin ja Burkettin analyysit, joiden mukaan evankelista on yhdistänyt kaksi lähdettä lukua kirjoittaessaan. Miksi apostoli Johannes olisi tarvinnut lähteitä kirjoittaessaan tapauksesta, jossa todennäköisesti oli itse mukana? Toisaalta päätelmät esim. kirjoittajan juutalaisuudesta ja läheisyydestä, joko traditioiden kautta tai suoraan, Jeesuksen elämään, vaikuttavat perustelluilta.
Ajoituskysymykseen Blomberg ei uhraa kovinkaan paljon energiaa ja toteaa mielestäni hiukan kevyin perustein enemmistönäkemyksen oikeaksi. Esimerkiksi evankelikaaliset Johannes-kommentaattorit Leon Morris ja George Beasley-Murray suhtautuvat varhaisempaan ajoitukseen huomattavasti positiivisemmin eikä F. Lamar Cribbsin (”Reassessment of the date of origin and the destination of the Gospel of John,” Journal of Biblical Literature Vol. 89, 1970, 38–55) argumentteja käsitellä kunnolla.
- Matti Kankaanniemi
16 kommenttia:
Tällainen kirja olisikin todella helppo jättää "omaan arvoonsa", on jälleen annettava Matille propsit jokseenkin ennakkoluulottomasta lähestymisestä ja argumenttien toimivuuden ratkaisevuuden korostamisesta.
Mutta kuten Matti mainitsi,
"Inerrancy –linjan tunnistavia tuskin yllättää, että Blombergille kaikki on pääpiirteissään historiallista. Tämä presupposition selkeys varastaa kirjalta osittain myös sen puhtaasti tieteellisiin ansioihin perustuvan arvon."
Johannes tuntuu usein - ja ilmeisesti myös Blombergin kirjassa - joutuvan tilanteeseen, jossa sen merkittävyys, kanonisuus tai uskottavuus ratkaistaan sen pohjalta "sanoiko Jeesus todella näin" tai "tekikö Jeesus todella näin". Mutta "tämä on tosi" ei välttämättä tarvitse tarkoittaa "näin oikeasti tapahtui niin, että se oltaisiin voitu kameralla filmata".
Ben Witherington valottaakin biografian luonnetta mielenkiintoisesti: "What is especially important to note about ancient biographies is that they saw as their main goal an adequate and accurate unveiling of the character of the person in question. Whatever best served that end would be included in a biography, even if it involved matters of little historical consequence. So, for example, the story of the wedding feast at Cana hardly describes a historic occasion, but it is very revealing of the character of Jesus. Historians like Luke, not biographers, were concerned to relate events of historic significance."
Ei siis tule odottaa kirjalta sitä, mitä se ei halua tarjota. James Dunniin aina ihastuneena olen innostunut myös hänen Johannes-näkemyksestään. Kuten Dunn toteaa myös, ettei Johannes pyri tarjoilemaan varsinaista historiaa.
Jeesuksen puheita evankeliumissa hän kuvailee "extended meditations or reflections on the significance of various typical events in Jesus' ministry and sayings of jesus remembered within the communities from which John's Gospel came". Evankeliumissa Pyhän Hengen tehtävä on inspiroida uudelleenjulistus Jeesuksen merkityksestä ja tulkita hänen olemuksensa opetuslapsille syvemmällä tavalla kuin mitä he ymmärsivät hänen olleessaan heidän kanssaan.
Dunn näkee mm. Nikodemuksen ja Jeesuksen uudelleensyntymisdiskurssin luvussa kolme nousevan Jeesuksen sanoista, että Jumalan valtakuntaan haluavan täytyy olla lasten kaltainen (Matt. 18.3). Isä-poika diskurssi luvussa viisi taas on tulkintaa Jeesuksen oman Abba-rukouksen viestimästä intiimistä suhteesta isään. Lisäksi lammasten paimen -diskurssi luvussa kymmenen nousee tuhlaajapoika-kertomuksesta ja yhtä lammasta etsimään lähteneestä paimenesta (Lk. 15). Samantyyppisiä muita hypoteeseja ei ole vaikea etsiä evankeliumista. Esimerkiksi Pyhän Hengen puhaltaminen opetuslasten päälle voi hyvin viitata helluntaihin, jonka tapahtumista varmasti kaikki lukijat olivat kuulleet.
Johanneksen Jeesuksen puheiden ja kirjoittajan oman selityksen toisistaan erottamisen vaikeudesta kielii mielestäni muuten sekin, että ystävämme David Pawsonkin on kirjoittanut Joh. 3:16 käsittelevän kirjan, jossa hän toteaa, ettei Jeesus sanonutkaan kuuluisaa mini-evankeliumia, vaan että häneen puheenvuoronsa loppuu ennen sitä.
Lars Leevi, lähdet seuraamaan vaarallisia vesiä, kun lähdet arvailemaan miltä pohjalta Johanneksen kertomukset tulevat lähinnä synoptisten kertomusten pohjalta. Antaako teksti tästä jonkinlaisen osoituksen?
Samalta pohjalta monet ovat päätyneet myös Jeesuksen ylösnousemuksen selittämiseen ei-historialliselta pohjalta, vaan opetuslasten hallusinaasio-kokemuksina.
Ehdotan, että annamme tekstin puhua puolestaan.
Pari kommenttia koskien Mikon kommentteja:
Tekstit itsessään luovat selitettävän haasteen, koska Synoptikkojen ja Johanneksen välillä on siinä määrin suuria eroja. Jotenkin on selitettävä, miten näin erilainen "remembered Jesus" syntyi Johanneslaisessa kristillisyydessä. Tietysti se, onko Dunnin nimenomaiset esimerkit perusteltuja on oma kysymyksensä.
Tuo "guilty by association" on mielestäni hiukan ongelmallinen argumentti. "Sama pohja" on vaikeasti määriteltävä seikka. Toisaalta voitaisiin todeta, että avoimella kriittisellä tutkimusotteella suuri osa tutkijoista on päätynyt pitämään hallusinaatioteorioita riittämättöminä yksinkertaistuksina.
Kolmanneksi. Mitä tarkoittaa "antaa tekstin puhua puolestaan"?
Samaa mieltä siinä, että tekstin pitää antaa puhua puolestaan! En toki lähtökohtaisesti aseta mitään paradigmaa varmaksi määrittämään Johanneksen evankeliumin luonnetta.
Tiedostan toki että vaaralliset vedet, mutta ensinnäkin väitän, että joskus niitä ei voi välttää, ja toisaalta, että vesien vaarallisuus on katsojasta kiinni. Esimerkiksi, moni kristitty pitäisi jo vaarallisena rajana sen väittämistä, ettei Jeesuksen sanat ole sanasta sanaan hänen omiaan (ipsissima verba) vaikkapa Markuksen lopussa tai Matteuksen lähetyskäskyssä.
Koska Johannes on niin erilainen synoptikkoihin verrattuna, kysymme miksi. Tähän kysymykseen pitää löytää paras mahdollinen vastaus, eikä erilaisia ehdotuksia tule mielestäni karsia sen mukaan, sopivatko ne perinteiseen kristilliseen käsitykseen evankeliumien historiallisesta luonteesta.
Kankinen: mitä on "guilty by association"?
Guilty by association
a) Crossanilla on vihreä pipo
b) Myrgisellä on myös vihreä pipo
c) Crossanilla ei usko Jeesuksen hautaukseen.
eli... koska Myrgisellä ja Crossanilla on samanlainen pipo, heillä on ilmeisesti myös samankaltaisia ajatuksia ja niinpä Myrginenkään ei varmaan usko Jeesuksen hautaukseen.
Sitten tosielämästä...
a) Katolisetkin käyttävät alfa-kurssia.
b) Katoliset ovat harhassa ja väärässä ja peljättävästi pielessä.
c) Alfa-kurssi on harhaoppia.
Kiitos kommenteista. "Antaa tekstin puhua puolestaan" tarkoittaa että teksti (Johanneksen evankeliumi) ei pyri vastaamaan kysymykseen "mitä lähdettä hän käytty" vaan nähdäkseni hänen teesinsä on auttaa lukijaa luottamaan että Jeesus on Kristus, Jumalan poika (20:30-31) Kirjoittaja myös sanoo että hän todistuksa on tosi. (21:24-25). Nähdäkseni hän juuri yrittää vedota tässä myös historiallisuuteen, toki omalla genrellään ja teologisilla painotuksillaan. Tältä pohjalta arvailu Nicodemus-kertomuksen "todellisesta" historiallisesta kertomuksesta on "tule lasten kaltaiseksi" synoptikoissa on todellakin pelkkää arvailua, teksti ei anna siihen viitteitä.
Olen samaa mieltä Matti "guilty by association" argumentistä, eikä ollut minulta mitenkään hyvä rationaalinen veto. Tosin, joskus elämä vain menee näin.
Eikös tämä ole selvästi "guilty by association" -teksti:
Blessed is the man who walks not in the counsel of the wicked, nor stands in the way of sinners, nor sits in the seat of scoffers...
:-)
"arvailu Nicodemus-kertomuksen "todellisesta" historiallisesta kertomuksesta on "tule lasten kaltaiseksi" synoptikoissa on todellakin pelkkää arvailua, teksti ei anna siihen viitteitä."
Totta, tämä kyllä on Dunnin puhdas arvaus (itse olenkin keksinyt Johanneksesta paljon parempia assosiaatioita :). Tottakai Raamattua lukiessa monesti herää se tunne kun luulee oivaltavansa jotain terävää - vähän niinkuin joku valistuksen eksegeetti joskus löytäessään kreikkalaiset neitseestäsyntymät ja ylösnousemukset - ja tosiasiassa ei voisi olla enemmän metsässä. Mutta heitinkin tuon ensimmäisen keskustelunvuoroni ihan keskustelua kirvoittamaan, ja oma suhteeni ko. "teoriaan" on se, että se jossain määrin viehättää minua. En tiedä, miten Johannesta tulisi ymmärtää. Kirjan tarkoituksesta olen kyllä samaa mieltä.
Dr Mark: pistän tuon lapulle talteen ja jään intohimoisesti odottamaan sellaista kurssia missä pystyn tuolla voittamaan opiskelijayhteisön sosiaalis-eksegeettisen suosion :)
Dr. Markille
Tuo on paremminkin "not-guilty by non-association" tapaus:-)
Mikko kirjotti: "Kirjoittaja myös sanoo että hän todistuksa on tosi. (21:24-25). Nähdäkseni hän juuri yrittää vedota tässä myös historiallisuuteen, toki omalla genrellään ja teologisilla painotuksillaan"
Mikä siis on Johanneksen genre ja miten se vaikuttaa tekstin historiallisuuteen? Ja mikä merkitys teologisilla painotuksilla on suhteessa historiallisuuteen?
"ei pyri vastaamaan kysymykseen "mitä lähdettä hän käytty" vaan nähdäkseni hänen teesinsä on auttaa lukijaa luottamaan että Jeesus on Kristus, Jumalan poika (20:30-31) Kirjoittaja myös sanoo että hän todistuksa on tosi. (21:24-25)."
Nämä siteeratut jakeet nostavat esiin mielenkiintoisia asioita. Joh 21:24-25 kuuluu seuraavasti:
"Niin semmoinen puhe levisi veljien keskuuteen, ettei se opetuslapsi kuole; mutta ei Jeesus sanonut hänelle, ettei hän kuole, vaan: 'Jos minä tahtoisin, että hän jää tänne siihen asti, kunnes minä tulen, mitä se sinuun koskee?' Tämä on se opetuslapsi, joka todistaa näistä ja on nämä kirjoittanut; ja me tiedämme, että hänen todistuksensa on tosi.
Toteamus "me tiedämme, että hänen todistuksena on tosi", osoittaa, että kertoja on eri henkilö kuin edellä kuvattu "tämä opetuslapsi". Näyttää myös siltä, että lempiopetuslapsi on jo kuollut, koska kirjoittaja joutuu selittämään lempiopetuslapsen eloonjäämiseen liitettyjä ennustuksia.
Jos nämä johtopäätökset pitävät paikkaansa, on joku toinen kuin lempiopetuslapsi kirjoittanut evankeliumin lopun ja raportin lempiopetuslapsen lopusta. Näin päästään jo siihen pisteeseen, että vähintään jakeet 20 ja 21 tulee lukea tekstin viimeiselle redaktorille, koska jakeen 21 loppuosa viittaa jo lempiopetuslapsen kuolemaan ja jae 20 liittyy erottamattomasti jakeeseen 21.
Edellämainittujen näkökohtien valossa ainakin kuusi viimeistä jaetta on lisätty alkuperäiseen tekstiin. Kysymys kuuluukin, kuinka pitkälle tämä lisäys ulottuu evankeliumia? Klassinen vastaus on, että koko viimeinen luku on lisäys! Alkuperäinen evankeliumi on loppunut jakeeseen 20:31.
Alkuperäinen loppu, jakeet 20:27-31 kuuluuvat näin: "Sitten hän sanoi Tuomaalle: "Ojenna sormesi tänne ja katso minun käsiäni, ja ojenna kätesi ja pistä se minun kylkeeni, äläkä ole epäuskoinen, vaan uskovainen". Tuomas vastasi ja sanoi hänelle: "Minun Herrani ja minun Jumalani!" Jeesus sanoi hänelle: "Sentähden, että minut näit, sinä uskot. Autuaat ne, jotka eivät näe ja kuitenkin uskovat!" Paljon muitakin tunnustekoja, joita ei ole kirjoitettu tähän kirjaan, Jeesus teki opetuslastensa nähden; mutta nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte, että Jeesus on Kristus, Jumalan Poika, ja että teillä uskon kautta olisi elämä hänen nimessänsä."
Mitään huolitellummin luotua lopetusta kukaan ei olisi voinut evankeliumille kirjoittaa kuin nämä jakeet. Johanneksen evankeliumi alkaa Jeesuksen Jumaluuden toteamisella ("Alussa oli sana, ja Sana oli Jumalan luona, ja sana oli Jumala"). On todella tyylikästä myös lopettaa kertomus siihen, että epäilevä opetuslapsi tunnustaa "Minun Herrani ja minun Jumalani". Tämän jälkeen kirjoittaja lyhyesti toteaa aikaansannoksestaan, että paljon jäi kerrottavaa ylikin, mutta "nämä ovat kirjoitetut, että te uskoisitte ja että uskon kautta teillä olisi elämä hänen nimessään". Siinä tyylikäs loppuslogan.
On myös aika osuvaa, että lisätyn lopun kanssa Johanneksen evankeliumi kuvaa Jeesuksen ilmestymistä sekä Galileassa että Jerusalemissa. Kaikki muut evankelistat kuvaavat Jeesuksen näyttäytymiset aina joko Jerusalemiin tai Galileaan; yksikään evankelista ei esitä, että ilmestymiset tapahtuivat sekä Jerusalemissa että Galileassa. Ainoastaan Markuksen epäperäisessä lopussa tehdään tällainen harmonisaatio; sama tapahtuu myös Johanneksen epäperäisessä lopussa.
Itse olen lähes aina erittäin skeptinen, kun tekstistä etsitään lisäyksiä, kirjallisia saumoja jne. Mielestäni Joh 21 luvun redaktionaalisuuden toteaminen on kuitenkin yksi redaktiokriittisen tutkimuksen kruununjalokiviä mikäli Markuksen evankeliumin empiirisesti todennettavaa loppulisäystä ei lasketa mukaan.
Johanneksen evankeliumin epähistoriallisuuksista yleensä voidaan todeta seuraavasti: Jeesuksen puhetyyli vastaa Johanneksen kirjeiden idiomaattista sanontaa ja sanastoa, mikä synnyttää mystisen usvaisen tunnelman, mikä on jokseenkin vieras synoptisille evankeliumeille. Mielestäni tästä voidaan päätellä, että kyseisistä sanoista vastuussa ei ole niinkään Jeesus kuin johanneslainen yhteisö (Raymond Brown) tai kirjoittaja.
Toinen tärkeä faktori on Johanneksen evankeliumin teologia. Johanneksen Jeesus julistaa omaa Jumaluuttaan evankeliumin alkulehdiltä loppulehdille saakka. Ja Jeesusta yritetään pariin otteeseen kivittää myös tämän vuoksi. Markuksen evankeliumin kuvaus hitaasti raottuvasta messias-salaisuudesta sisältää täysin poikkeavan kuvauksen Jeesuksen elämästä. En pysty myöskään ymmärtämään, miksi synoptikot salaliiton lailla boikotoisivat Jeesuksen eksplisiittisiä lausumia Jumaluudestaan ja pre-eksistenssistä. Jos Jeesuksen "minä olen"-lausumat synnyttivät vimmattuja mellakoita ja murhayrityksiä, miksi synoptikot ovat kaikki hiljaa näistä tapahtumista, jotka kärsimyshistorian jälkeen olisivat jeesuksen elämän tärkeimpiä tapahtumia sosiaalisessa, uskonnollisessa ja poliittisessa merkityksessä.
Hyviä kommentteja Valdella, juuri niitä kysymyksiä, jotka mielestäni vaativat hyviä vastauksia. Toisaalta hyvä vastaus itselleni ei kuitenkaan ole myöskään se, että evankelista olisi vetänyt Jeesus-juttuja täysin päästään. Vaikka jotkut tapahtumista olisivat "Jeesuksen persoonan tulkintoja", on niissä mielestäni jonkinlainen logiikka oltava ja yhteys historiallisen Jeesuksen tekoihin ja sanoihin. Juuri siksi James Dunnin teoria on mielenkiintoinen (tai ei se varmaan hänen oma ole; se on tullut vastaan kirjoissa Jesus Remembered ja The Living Word, mutta haluaisin jostain saada käsiini artikkelinsa Let John Be John -etsikääpä tuo minulle!).
Luku 21 täydennyksenä on mielestäni hyvin perusteltu hypoteesi, mutta kuten mm. Bauckham on osoittanut, ei suinkaan kiistämätön tosiasia (paitsi tietty jakeet 20-21). Voihan kirjoittaja itsekin kirjoittaa epilogin varsinaisen tarinansa päätöksen perään, onhan siellä prologikin.
Jeesuksen puhetyylin yhteys Johanneksen 1. kirjeeseen on mielestäni vihjaus siihen suuntaan, että kirjoittaja olettaisi lukijoidensa/kuulijoidensa ymmärtävän jotain tyylistään. Eivät yhteisön jäseneet voineet olla täysin ulkona muista Jeesus-traditioista ja synoptikkojen tyylisistä jutuista, ja niin ollen he epäilemättä ymmärsivät johanneslaisen erilaisen kielenkäytön tulkitsevan, meditoivan luonteen, eivätkä olettaneet sen olevan mitään ipsissima verbaa.
Lähetä kommentti