AJATUKSIA AHVION KIRJAN ÄÄRELTÄ - MINNE MENET SUOMEN SIION?
Lukukokemus
Yhtenä perjantaina graduseminaarissa eräs oppilas esitteli dosentti Juha Ahvion uutta kirjaa Minne menet Suomen Siion? (Kuva ja Sana, 2012) lukien sieltä valikoituja katkelmia. Tästä kiinnostuneena marssin maanantaina ruokatunnilla Aikamedian myymälään, ostin kirjan ja ehdin lukea sen ruokatunnin ja seuraavan luentotauon aikana. Kirja on siis helppolukuinen ja kävellessä luettavissa, joten se ehkä kannattaa lukea. Ulkoinen muoto on joustava ja kätevä, joten teoksen voi kätkeä hirvijahdissa saappaan varteen tai teipata zumbatunnilla vesipulloon. Tämä on ehdottoman myönteistä kirjassa kuin kirjassa.
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raamattunäkemys. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste raamattunäkemys. Näytä kaikki tekstit
keskiviikko 14. marraskuuta 2012
tiistai 11. lokakuuta 2011
Kysymyspalsta: Raamatun monimuotoisuus pastoraalisena kysymyksenä
Tässä Eksegeettisen safarin lukijapostilaatikkoon saapunut lukijan kysymys:
Parhain Eksegeetti!
Opetin seurakunnassa totuuden luonteesta Raamatussa, eli siitä, miten totuudella on eri teksteissä erilainen luonne. Yhtenä esimerkkinä mainitsin Jobin kirjan luonteen totena kertomuksena, vaikka Jobin kokemukset eivät olisikaan historiallisesti kuvattuja. Puhuin myös siitä, miten emme saa roikkua kiinni siinä länsimaisessa valistusajan tulkinnassa, että jokaisen Raamatun kertomuksen totuusarvo riippuu sen historiallisuudesta, vaan että meidän tulisi ottaa huomioon myös itämainen kerrontaperinne. Puhummehan laupiaasta samarialaisesta tai tuhlaajapojastakin luontevasti tosina kertomuksina, vaikka alkuperältään ne ovat selkeästi Jeesuksen sepitettä. Emme tuomitse Jeesusta höpiseväksi satusedäksi, vaan arvostamme hänen kykyään kertoa universaaleja totuuksia tarinan avulla.
Parhain Eksegeetti!
Opetin seurakunnassa totuuden luonteesta Raamatussa, eli siitä, miten totuudella on eri teksteissä erilainen luonne. Yhtenä esimerkkinä mainitsin Jobin kirjan luonteen totena kertomuksena, vaikka Jobin kokemukset eivät olisikaan historiallisesti kuvattuja. Puhuin myös siitä, miten emme saa roikkua kiinni siinä länsimaisessa valistusajan tulkinnassa, että jokaisen Raamatun kertomuksen totuusarvo riippuu sen historiallisuudesta, vaan että meidän tulisi ottaa huomioon myös itämainen kerrontaperinne. Puhummehan laupiaasta samarialaisesta tai tuhlaajapojastakin luontevasti tosina kertomuksina, vaikka alkuperältään ne ovat selkeästi Jeesuksen sepitettä. Emme tuomitse Jeesusta höpiseväksi satusedäksi, vaan arvostamme hänen kykyään kertoa universaaleja totuuksia tarinan avulla.
Kategoriat:
hermeneutiikka,
Jobin kirja,
kysymyspalsta,
raamattunäkemys
perjantai 30. huhtikuuta 2010
Kirja-arvio: Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta
Juntunen, Sammeli,Kirkon raamattuteologiasta ja sen puutteesta
(Helsinki: Kirjapaja, 2010), 312 sivua.
Jo otsikosta voi päätellä, että entinen Helsingin teologian tiedekunnan ekumeniikan vs. professori, nykyinen Savonlinna-Säämingin seurakunnan kirkkoherra Sammeli Juntunen on kirjoittanut ajankohtaisen ja provosoivan kannanoton evankelis-luterilaisen kirkon teologisesta tilasta. Kirjoittajan keskeinen teesi on, että "evankelis-luterilaisen kirkon tulisi palata Jumalaa etsivään ajatteluun eli teologiaan", ja tämän mahdollistamiseksi sen on uudelleen löydettävä "Raamattu auktoriteettinaan, kirjoitettuna Jumalan sanana" (14). Kirjassaan Juntunen esittää tarkan diagnoosin potilaan eli kirkon nykytilanteesta, erittelee sairauteen johtaneita historiallisia ja teologisia tekijöitä, sekä lopuksi tarjoaa lääkitystä, jota noudattamalla tervehtyminen on mahdollista.
tiistai 9. maaliskuuta 2010
RV:n mielipidepalstalla tunnetaan heikosti tekstikritiikkiä
Tämän päiväisessä RV:n julkaisussa (RV 10) sekä Juha Ketola että Martti Ahvenainen sivusivat Uuden testamentin tekstikritiikkiä. Molempien kannanotoista syntyy vaikutelma asiantuntijuudesta, vaikka heidän esittämänsä lähtökohdat ovat faktuaalisesti vääriä.
Ketola toteaa virheellisesti, että Uuden testamentin käsikirjoituksissa on 0,5 % eroavaisuus, jota tekstikritiikki tutkii. Eroavaisuus prosentti on huikeasti suurempi. Riippuen tilastointitavasta liikumme lähes 10-15 % lukemissa, ehkä jopa korkeammissa luvuissa. Eklektiset tekstikritiikot (Nestle-Aland-Metzger-Fee-traditio) kuitenkin puoltavat optimistista näkemystä, että heidän metodillaan vain 0,5-2,0 % tekstikriittisistä varianteista jäävät ratkaisematta tai on ratkaisevalla tavalla ongelmallista pitää hankittuja tuloksia varmoina. Useat tekstikriitikot pitävät tätä liian optimaalisena lopputuloksena.
Ketola toteaa "pyhien Kirjoitusten todistettavuus on suurempi kuin minkään muun antiikin ajan tuotteen". Tämä lauselma ei perustu faktoihin. On totta, että Uuden testamentin kopiomääriä löytyy huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Aristoteleen teoksista jääneitä kopioita. Mutta suurimäärä voi todistaa myös vastakkaiseen suuntaan. Miksi on mahdollista, että variaatioiden määrä vaihtelee käsikirjoituksesta toiseen?
Vanhan testamentin osalta Ketola ei oikein tiedä mistä puhuu. Aikaisin, täysin hepreankielinen, käsikirjoituskokoelma on vasta vuodelta 900 jKr, mikä taas on samalla todistettavuuden tasolla tilastollisesti kuin vaikka Platonin teokset.
Martti Ahvenainen käsittelee tekstikritiikiä seuraavasti:
Ahvenainen välittää tässä monta vääristynyttä kuvaa UT:n tekstikritiikistä.
Ensiksi bysanttilainen teksti perhe ei ole identtinen edes itsensä kanssa, joten vastavaa identtisyyttä ei voida vaatia koko käsikirjoitusmerta ajatellen. Tämä harha syntyy pääasiassa King James Version-käännöksen luomasta illuusiosta, joka perustuu Erasmus rotterdamilaisen tekstikriittisiä valintoja täynnä olevan bysanttilaiseen tekstiin. Tämän tunnustuvat bysanttilaiset tekstikriitikot.
Toiseksi Nestle-Alandin perusta on luotu 300-400-luvuille jKr. ajoitettaviin käsikirjoituksiin lisäksi niitä on verrattu aikaisempiin papyruslöytyihin. Bysanttilainen esiteksti on vasta viidenneltä vuosisadalta ja niiden kultakausi 600-1100 jKr.
Kolmanneksi nykyiset käännökset perustuvat välttämättömään tekstikriittiseen prosessiin, sillä kuten edellä mainitaan Uudessa testamentissa vaihteluvälillä 10-15 % ei ole olemassa jotakin täydellistä alkutekstiä, vaan välttämättömyys tutkia mitkä variantit ovat mahdollisesti oikeita.
Raamattunäkemyskeskustelussa on ikävää, että faktoja pyöristellään oman näkemyksen eduksi. Minusta tekstikritiikki on uskon harjoittamiselle myönteinen haaste, sillä tämän ilmiön tunnustaminen pitäisi johtaa tarkkaan Raamatun tutkimustyöhön, joka avaa parhaimillaan Raamatun sanomaa.
Ketola toteaa virheellisesti, että Uuden testamentin käsikirjoituksissa on 0,5 % eroavaisuus, jota tekstikritiikki tutkii. Eroavaisuus prosentti on huikeasti suurempi. Riippuen tilastointitavasta liikumme lähes 10-15 % lukemissa, ehkä jopa korkeammissa luvuissa. Eklektiset tekstikritiikot (Nestle-Aland-Metzger-Fee-traditio) kuitenkin puoltavat optimistista näkemystä, että heidän metodillaan vain 0,5-2,0 % tekstikriittisistä varianteista jäävät ratkaisematta tai on ratkaisevalla tavalla ongelmallista pitää hankittuja tuloksia varmoina. Useat tekstikriitikot pitävät tätä liian optimaalisena lopputuloksena.
Ketola toteaa "pyhien Kirjoitusten todistettavuus on suurempi kuin minkään muun antiikin ajan tuotteen". Tämä lauselma ei perustu faktoihin. On totta, että Uuden testamentin kopiomääriä löytyy huomattavasti enemmän kuin esimerkiksi Aristoteleen teoksista jääneitä kopioita. Mutta suurimäärä voi todistaa myös vastakkaiseen suuntaan. Miksi on mahdollista, että variaatioiden määrä vaihtelee käsikirjoituksesta toiseen?
Vanhan testamentin osalta Ketola ei oikein tiedä mistä puhuu. Aikaisin, täysin hepreankielinen, käsikirjoituskokoelma on vasta vuodelta 900 jKr, mikä taas on samalla todistettavuuden tasolla tilastollisesti kuin vaikka Platonin teokset.
Martti Ahvenainen käsittelee tekstikritiikiä seuraavasti:
Sama koskee Uuden testamentin tekstejä. Nykyiset Nestle-Alandin kokoamat Uuden testamentin kreikankieliset tekstit, joihin useimmat nykyiset UT:n käännökset nojautuvat, eivät ole sataprosenttisesti identtisiä vanhojen bysanttilaisten tekstien kanssa. (RV 10 s. 10)
Ahvenainen välittää tässä monta vääristynyttä kuvaa UT:n tekstikritiikistä.
Ensiksi bysanttilainen teksti perhe ei ole identtinen edes itsensä kanssa, joten vastavaa identtisyyttä ei voida vaatia koko käsikirjoitusmerta ajatellen. Tämä harha syntyy pääasiassa King James Version-käännöksen luomasta illuusiosta, joka perustuu Erasmus rotterdamilaisen tekstikriittisiä valintoja täynnä olevan bysanttilaiseen tekstiin. Tämän tunnustuvat bysanttilaiset tekstikriitikot.
Toiseksi Nestle-Alandin perusta on luotu 300-400-luvuille jKr. ajoitettaviin käsikirjoituksiin lisäksi niitä on verrattu aikaisempiin papyruslöytyihin. Bysanttilainen esiteksti on vasta viidenneltä vuosisadalta ja niiden kultakausi 600-1100 jKr.
Kolmanneksi nykyiset käännökset perustuvat välttämättömään tekstikriittiseen prosessiin, sillä kuten edellä mainitaan Uudessa testamentissa vaihteluvälillä 10-15 % ei ole olemassa jotakin täydellistä alkutekstiä, vaan välttämättömyys tutkia mitkä variantit ovat mahdollisesti oikeita.
Raamattunäkemyskeskustelussa on ikävää, että faktoja pyöristellään oman näkemyksen eduksi. Minusta tekstikritiikki on uskon harjoittamiselle myönteinen haaste, sillä tämän ilmiön tunnustaminen pitäisi johtaa tarkkaan Raamatun tutkimustyöhön, joka avaa parhaimillaan Raamatun sanomaa.
Kategoriat:
raamattunäkemys,
RV-lehti,
tekstikritiikki
maanantai 8. maaliskuuta 2010
Ääniä savun keskeltä
”ÄÄNIÄ SAVUN KESKELTÄ” – TYRWÄÄLÄISEN LAHKOSAARNAAJAN HÄTKÄHDYTTÄVÄT VIIME HETKEN PALJASTUKSET INKVISITIOROVION HEHKUN KESKELTÄ USKOMATTOMASTA SALALIITOSTA AJAA KELLUVA HELLUNTAILIIKE HENGELLISEEN NATO-JÄSENYYTEEN
Alkusanat
Käytän hyväkseni netin suomia mahdollisuuksia ja vastaan pohdiskellen RV-artikkelieni ensimmäistä osaa koskevaan kritiikkiin. Ajoittain teksti on varmasti vaikeaa ja käytetyt sanat outoja mutta ne voi hypätä yli ja lukea esimerkiksi vain luvun Teudas – Kaikkien väärinymmärrysten äiti. Eksegeettinen safari on eksegeettien blogi ja siellä käytetään heidän (eli meidän) slangiaan. Tässä ei ole kysymyksessä hyökkäys Juha Ketolaa vastaan ja toivon, ettei sitä sellaiseksi tulkita. Arvostan Juhaa saarnaajana, joka elää aidosti opetuksensa mukaisesti ja pidän hänestä myös ihmisenä. Tämä ei muuten ole mitään kaanaankielistä kohteliaisuussoopaa vaan ihan totta. Meillä on näkemyseroja Israelin valtion rajapyykkien paikoista ja siinä missä Juha puhuu kovalla äänellä vahvoja ilmauksia, minä uuvutan lukijat ja kuulijat sosiologisella ja varmasti monen mielestä ylimielisellä pyörittelyllä ja loukkaan helluntaisarkasmilla herkimpien tuntoja. Eräs ystävällinen rouva sanoi minulle eilen saarnan jälkeen I Borgå, että ”sinulla on ihan oma paikkasi helluntaiherätyksessä”. Samaa totean omalta puoleltani Juhalle.
Alkusanat
Käytän hyväkseni netin suomia mahdollisuuksia ja vastaan pohdiskellen RV-artikkelieni ensimmäistä osaa koskevaan kritiikkiin. Ajoittain teksti on varmasti vaikeaa ja käytetyt sanat outoja mutta ne voi hypätä yli ja lukea esimerkiksi vain luvun Teudas – Kaikkien väärinymmärrysten äiti. Eksegeettinen safari on eksegeettien blogi ja siellä käytetään heidän (eli meidän) slangiaan. Tässä ei ole kysymyksessä hyökkäys Juha Ketolaa vastaan ja toivon, ettei sitä sellaiseksi tulkita. Arvostan Juhaa saarnaajana, joka elää aidosti opetuksensa mukaisesti ja pidän hänestä myös ihmisenä. Tämä ei muuten ole mitään kaanaankielistä kohteliaisuussoopaa vaan ihan totta. Meillä on näkemyseroja Israelin valtion rajapyykkien paikoista ja siinä missä Juha puhuu kovalla äänellä vahvoja ilmauksia, minä uuvutan lukijat ja kuulijat sosiologisella ja varmasti monen mielestä ylimielisellä pyörittelyllä ja loukkaan helluntaisarkasmilla herkimpien tuntoja. Eräs ystävällinen rouva sanoi minulle eilen saarnan jälkeen I Borgå, että ”sinulla on ihan oma paikkasi helluntaiherätyksessä”. Samaa totean omalta puoleltani Juhalle.
Kategoriat:
eksegetiikka,
fundamentalismi,
helluntailaisuus,
raamattunäkemys,
RV-lehti
Arkkipiispavaalien linja jako IL:n mukaan: Kulttuurikristittyjä vai uskovien joukko?
Iltalehden pääkirjoitus on tänään otsikoitu Kirkko tienhaarasssa arkkipiispan vaalissa. Keskeinen luonnehdinta Ruokasen ja Mäkisen välillä Iltalehden mukaan koskee heidän raamattunäkemyksiään, joka jakaa kristityt kulttuurikristityiksi ja tosiuskovien joukoksi. Erityisesti keskustelu homoparien siunaamisesta nähdään lakmuspaperina mitä osapuolet edustavat.
Raamattunäkemys näyttää olevan villakoiran ydin. Sen avulla johdetaan oikeaan tai vasempaan. Miten safarilla suhtauduttaisiin Mäkiseen tai Ruokaseen tämän Iltalehden luonnehdinnan mukaan?
Keskustelussa korostunut kiista homoliittojen siunaamisesta on sinänsä pientä joukkoa koskeva yksityiskohta. Se on kuitenkin kuin lakmuspaperi, joka paljastaa ehdokkaiden linjan.
Miikka Ruokanen tavoittelee uskovaisten yhteisöä, jossa kysymykset pelastuksesta eli helvetin välttämisestä ovat ensisijaisia. Toki ehdokas on samalla moderni niin esiintymisessään kuin kahdessa avioerossaan.
Kari Mäkinen ei irtaannu luterilaisista periaatteista. Hän pitäisi silti kirkon piirissä myös ne passiiviset jäsenet, jotka eivät usko moniin dogmeihin ja pitävät Raamattua vain parin vuosituhannen takaisena kirjoituskokoelmana.
Raamattunäkemys näyttää olevan villakoiran ydin. Sen avulla johdetaan oikeaan tai vasempaan. Miten safarilla suhtauduttaisiin Mäkiseen tai Ruokaseen tämän Iltalehden luonnehdinnan mukaan?
Kategoriat:
luterilainen kirkko,
raamattunäkemys
maanantai 1. maaliskuuta 2010
Sanainspiraatiosta
Koska Matti aloitti sanainspiraatio-aiheen käsittelyn aiemman postauksen kommenteissa ja ilmeisesti aiheeseen on odotettavissa lisää kommentointia, näen hyväksi antaa tälle aiheelle oman tilansa. Matti viittasi usein sanainspiraatiota perusteltaessa käytettyyn raamatunkohtaan "ei laista katoa pieninkään kirjain, ei ainoakaan piirto.” (Mt 5:18). Matti esitti tekstikriittisiä tosiasioita vastineeksi tälle linjaukselle, sillä usein emme tiedä minkä käsikirjoituksen piirtoja ja kirjaimia tällä kohdalla voitaisiin tarkoittaa, jos tekstit ovat erilaisia. Matti otti esimerkkinsä UT:sta. Laki eli VT on tekstikriittisesti käsittääkseni UT:akin epävarmempi, ja usein emme voi tietää alkuperäistä tekstimuotoa, sen "kirjaimia ja piirtoja". Otan tässä esimerkin VT:n tekstistä Deut. 32:43. Koska lähteeni on englanninkielinen teos, toivon että lukijoilta löytyy hieman kielentaitoa. Oma suomennokseni saattaisi pilata esimerkin.
Deut. 32:42 eri versioita:
Masoreettinen teksti (johon enimmäkseen oma VT:mme perustuu):
Praise, O nations, his people,
for he vindicates the blood of his servants.
Heprealaiskirje 1:6 (huomaa, ettei tätä lainausta ole omassa VT:ssamme = masoreettinen teksti)
And let all angels of God worship him
Septuaginta (joka oli UT:n kirjoittajien VT ja auktoriteetti):
Praise, O heavens, together with
him,
and let worship him
all sons of God
Praise, O nations, with
his people,
and let all angels of God
strenghten him
for he vindicates the blood of his children.
4QDeutq (Kuolleen meren käärö, eli jotain 1000 vuotta masoreettista tekstiä vanhempi)
Praise, O heavens, his people
and worship him,
every god,
for he vindicates the blood of his children
Teksteissä on eroja mm. sen suhteen, ketä pitää ylistää (Jumalaa vai Jumalan kansaa) ja kehotetaanko jumalanpalvontaan (vai "vahvistamaan" häntä) jumalia, Jumalan poikia vai enkeleitä. Näiden lainausten perusteella R. Timothy McLay spekuloi tekstien syntyhistoriaa, ja näkee lähinnä tarkoituksettomia vahinkoja kopioitsijoiden työssä. Toisaalta hän näkee myös, että tekstiä on saatettu muuttaa teologisista syistä.
Tässä vain yksi esimerkki siitä, että vaikka Jeesuksen sanojen mukaan yksikään piirto ei häviä VT:n tekstistä, me emme aina tiedä, mikä tuo teksti on. Emme tiedä, mitä noista teksteistä Jeesus luki. Emme edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja kuului Jeesuksen VT:iin, koska kaanonista kiisteltiin vielä hänen aikanaan. Meillä ei ole mitään syytä pitää masoreettista tekstiä oikeana vain sen takia, että meidän VT:mme on käännetty lähinnä sen varassa. Jos yksi teksti tulisi valita kristityille Jumalan sanaksi ja auktoriteetiksi, tulisi sen olla Septuaginta, sillä UT: kirjoittajat lainaavat reilusti eniten siitä ja myös kirkkoisät luottivat sen auktoriteettiin.
Deut. 32:42 eri versioita:
Masoreettinen teksti (johon enimmäkseen oma VT:mme perustuu):
Praise, O nations, his people,
for he vindicates the blood of his servants.
Heprealaiskirje 1:6 (huomaa, ettei tätä lainausta ole omassa VT:ssamme = masoreettinen teksti)
And let all angels of God worship him
Septuaginta (joka oli UT:n kirjoittajien VT ja auktoriteetti):
Praise, O heavens, together with
him,
and let worship him
all sons of God
Praise, O nations, with
his people,
and let all angels of God
strenghten him
for he vindicates the blood of his children.
4QDeutq (Kuolleen meren käärö, eli jotain 1000 vuotta masoreettista tekstiä vanhempi)
Praise, O heavens, his people
and worship him,
every god,
for he vindicates the blood of his children
Teksteissä on eroja mm. sen suhteen, ketä pitää ylistää (Jumalaa vai Jumalan kansaa) ja kehotetaanko jumalanpalvontaan (vai "vahvistamaan" häntä) jumalia, Jumalan poikia vai enkeleitä. Näiden lainausten perusteella R. Timothy McLay spekuloi tekstien syntyhistoriaa, ja näkee lähinnä tarkoituksettomia vahinkoja kopioitsijoiden työssä. Toisaalta hän näkee myös, että tekstiä on saatettu muuttaa teologisista syistä.
Tässä vain yksi esimerkki siitä, että vaikka Jeesuksen sanojen mukaan yksikään piirto ei häviä VT:n tekstistä, me emme aina tiedä, mikä tuo teksti on. Emme tiedä, mitä noista teksteistä Jeesus luki. Emme edes tiedä, mitä kaikkia kirjoja kuului Jeesuksen VT:iin, koska kaanonista kiisteltiin vielä hänen aikanaan. Meillä ei ole mitään syytä pitää masoreettista tekstiä oikeana vain sen takia, että meidän VT:mme on käännetty lähinnä sen varassa. Jos yksi teksti tulisi valita kristityille Jumalan sanaksi ja auktoriteetiksi, tulisi sen olla Septuaginta, sillä UT: kirjoittajat lainaavat reilusti eniten siitä ja myös kirkkoisät luottivat sen auktoriteettiin.
Kategoriat:
LXX,
MT,
raamattunäkemys,
tekstikritiikki
tiistai 23. helmikuuta 2010
Kommenttipalsta: Raamatun arvovalta perustuu Kristukseen
Tämän viikon RV-lehdessä (nro. 8, 24.2.2010) on jälleen Matti Kankaanniemen kirjoitus, jossa luotaillaan Raamatun asemaa ja sen arvovaltaa kristityn elämässä. Lähestymistapa on tällä kertaa sellainen, että toimitukseen tuskin tulee runsaasti tilausten peruutuksia. Toisaalta kirjoituksessa on muutama pointti, jotka toivottavasti antavat ajattelun aihetta myös niille, jotka vain "lukevat Raamattua yksinkertaisesti niin kuin se on kirjoitettu" ja siten kyseenalaistavat kaikkien muiden tulkinnat.
Kategoriat:
Apostolien teot,
helluntailaisuus,
Jeesus,
kaste,
kommenttipalsta,
Paavali,
raamattunäkemys,
RV-lehti
keskiviikko 10. helmikuuta 2010
Kommenttipalsta: Sanan arvovalta ei kaadu epätarkkuuksiin
RV-lehden numerossa 6 (10.2.2010) ilmestyi Raamatun erehtymättömyyttä ja arvovaltaa tarkastelevan juttusarjan ensimmäinen osa, Matti Kankaanniemen "Sanan arvovalta ei kaadu epätarkuksiin" [sic]. Artikkelissa Matti esittelee Raamatun rosoisuutta ja ottaa kantaa mm. Chicagossa vuonna 1978 laadittuun Raamatun virheettömyysjulistukseen.
Kirjoitus herättelee eittämättä monenlaisia ajatuksia Suomen helluntaikentässä. Oman mielenkiintoni herätti erityisesti kommentti siitä, että "tiettyä epätarkkuutta Raamatun ilmoitukseen tuovat jo pelkät käännös- ja kopiointiprosessit, joiden seurauksena esimerkiksi Jeesuksen opetukset poikkeavat hieman alkuperäisistä". Esimerkiksi oli annettu Matt 5:13, jossa "alkuperäinen" arameankielinen ilmaisu (תפל) voi merkitä sekä "menettää makunsa" että "tulla tyhmäksi", ja jonka kreikankielisessä käännöksessä on käytetty verbiä μωραινω, "tehdä tyhmäksi" (joka tosin kreikan leksikkojen mukaan merkitsee myös "tehdä mauttomaksi" - mutta ainoastaan tässä kontekstissa).
Tästä nousee kaksi kysymystä:
Olisi ensiksikin kiva kuulla, mihin kirjoittaja sijoittaa suuremman arvovallan: Raamatun tekstien takana oleviin historiallisiin tapahtumiin (esim. tässä tapauksessa historiallisen Jeesuksen [tod. näk.] alkuperäisiin sanoihin), vaiko Raamatun tekstien välittämään ilmoitukseen ja historiallisten tapahtumien (inspiroituun?) tulkintaan (eli tässä tapauksessa evankeliumin kirjoittajan tekstiin [toki siinä määrin kuin kuvittelemme esim. viimeisimmän eklektisen tekstin vastaavan alkuperäisiä])?
Toiseksi minua kiinnostaa tuo oletettu aramealainen (tai joidenkin kommentaattorien mukaan heprealainen) alkuperäinen ilmaisu. En tiedä, onko tuo tulkinta Blackin kirjan (jota minulla ei ole käsillä) peruja vai mistä se juontaa juurensa. Yritin etsiskellä sopivaa aramean/heprean tekstiä, jossa tuo merkitys olisi ilmeinen, mutta en äkkivilkaisulla löytänyt. Ehkäpä Matilla olisi tarjota sopiva viite?
Toisaalta en pitäisi mahdottomana sitäkään, että Matteuksen käyttämällä kreikankielisellä sanalla voisi tuossa kontekstissa olla myös kuvaannollinen/idiomaattinen merkitys "menettää makunsa" tai "tulla suolattomaksi", koska samassa virkkeessä verbillä μωραινω ilmaistu ongelma selvästi identifioidaan suolan katoamiseksi (ja sanojen merkityksen arvioinnissahan kolme tärkeintä tekijää ovat tunnetusti konteksti, konteksti ja konteksti).
Tässä siis muutama alustava reaktio Matin ansiokkaaseen kirjoitukseen. Aihetta on jo hieman puitu eri näkökulmista täällä Safarilla aikaisemminkin, mutta toivottavasti Matti ja muut jaksavat vielä jatkaa keskustelua (myös Safarin hiljaisen enemmistön kommentit ovat tervetulleita)!
Kirjoitus herättelee eittämättä monenlaisia ajatuksia Suomen helluntaikentässä. Oman mielenkiintoni herätti erityisesti kommentti siitä, että "tiettyä epätarkkuutta Raamatun ilmoitukseen tuovat jo pelkät käännös- ja kopiointiprosessit, joiden seurauksena esimerkiksi Jeesuksen opetukset poikkeavat hieman alkuperäisistä". Esimerkiksi oli annettu Matt 5:13, jossa "alkuperäinen" arameankielinen ilmaisu (תפל) voi merkitä sekä "menettää makunsa" että "tulla tyhmäksi", ja jonka kreikankielisessä käännöksessä on käytetty verbiä μωραινω, "tehdä tyhmäksi" (joka tosin kreikan leksikkojen mukaan merkitsee myös "tehdä mauttomaksi" - mutta ainoastaan tässä kontekstissa).
Tästä nousee kaksi kysymystä:
Olisi ensiksikin kiva kuulla, mihin kirjoittaja sijoittaa suuremman arvovallan: Raamatun tekstien takana oleviin historiallisiin tapahtumiin (esim. tässä tapauksessa historiallisen Jeesuksen [tod. näk.] alkuperäisiin sanoihin), vaiko Raamatun tekstien välittämään ilmoitukseen ja historiallisten tapahtumien (inspiroituun?) tulkintaan (eli tässä tapauksessa evankeliumin kirjoittajan tekstiin [toki siinä määrin kuin kuvittelemme esim. viimeisimmän eklektisen tekstin vastaavan alkuperäisiä])?
Toiseksi minua kiinnostaa tuo oletettu aramealainen (tai joidenkin kommentaattorien mukaan heprealainen) alkuperäinen ilmaisu. En tiedä, onko tuo tulkinta Blackin kirjan (jota minulla ei ole käsillä) peruja vai mistä se juontaa juurensa. Yritin etsiskellä sopivaa aramean/heprean tekstiä, jossa tuo merkitys olisi ilmeinen, mutta en äkkivilkaisulla löytänyt. Ehkäpä Matilla olisi tarjota sopiva viite?
Toisaalta en pitäisi mahdottomana sitäkään, että Matteuksen käyttämällä kreikankielisellä sanalla voisi tuossa kontekstissa olla myös kuvaannollinen/idiomaattinen merkitys "menettää makunsa" tai "tulla suolattomaksi", koska samassa virkkeessä verbillä μωραινω ilmaistu ongelma selvästi identifioidaan suolan katoamiseksi (ja sanojen merkityksen arvioinnissahan kolme tärkeintä tekijää ovat tunnetusti konteksti, konteksti ja konteksti).
Tässä siis muutama alustava reaktio Matin ansiokkaaseen kirjoitukseen. Aihetta on jo hieman puitu eri näkökulmista täällä Safarilla aikaisemminkin, mutta toivottavasti Matti ja muut jaksavat vielä jatkaa keskustelua (myös Safarin hiljaisen enemmistön kommentit ovat tervetulleita)!
Kategoriat:
heprea,
historian Jeesus,
kaanon,
kommenttipalsta,
kreikka,
Matteus,
raamattunäkemys,
RV-lehti
keskiviikko 11. marraskuuta 2009
Liian korkean raamattunäkemyksen opettaminen on epäeettistä
Helsingin yliopiston teologian laitos tunnetaan seurakuntapiireissä paikkana, jossa Jumalan sanan ja protestanttisten isien traditioiden puolesta ankarasti kiivaileva nuorukainen voi helposti menettää uskonsa. Onkin sanomatta selvää että Raamattukoulu Räisänen edustaa kansainvälisissä mittasuhteissakin katsottuna sitä eksegetiikan "liberaalimpaa" laitaa, ainakin jos oppilaitosta tarkastellaan sen nimekkäimpien opettajien kirjoitusten pohjalta.
Kategoriat:
eksegetiikka,
koulutus,
liberalismi,
raamattunäkemys
keskiviikko 30. syyskuuta 2009
"Astui alas tuonelaan"
Miten niin? Onko 1. Pt. 3:18-20 in all its obscurity ainoa perusta tälle ajatukselle?
Kategoriat:
eksegetiikka,
Jeesus,
koulutus,
liberalismi,
raamattunäkemys
tiistai 29. huhtikuuta 2008
Vanhan testamentin professori Peter Enns'n virasta pidätys Westminster Theological Seminaryssä
Christianity Today'n blogissa raportoidaan Vanhan testamentin professori Peter Enns'n virasta pidättämisestä. Syynä on hänen kirjansa Inspiration and Incarnation: Evangelicals and the Problem of the Old Testament. Kirjan sisällöstä pääsee kiinni Susan Wise Bauerin artikkelissa täällä. Mielenkiintoista luettavaa. Enns'n kirja kohdistuu moniin kysymyksiin, joita itse olen Raamatun äärellä pohtinut. Hänen vastauksistaan en tietysti voi olla varma vain "review" artikkelin perusteella, mutta evangelicaltextualcriticism -blogissa arvellaan, että syy Enns'n virasta pidättämiseen on systemaatikot vs. eksegeetit. Se on varmaan totta, koska Enns'iä syytetään Westminster Confessionin rikkomisesta - ja luulen, että sen kuuluisassa väittämässä Raamatun erehtymättömyydestä.
Mitä mieltä olette tapauksesta?
PÄIVITYS: Erittäin pitkä "review" artikkeli löytyy Journal of Evangelical Theological Societyn sivulta täältä.
Westminster Board of Trustees'n lausunto löytyy täältä.
Kategoriat:
raamattunäkemys
lauantai 12. huhtikuuta 2008
Uuden testamentin inhimillisyyden ja yliluonnollisuuden vakavastiottamisen merkitys kritiikille ja tulkinnalle
1 Johdanto
"Jos uskot, että kertomus on totta, sen sisältämät todisteet kirjoituksen laatijasta ja laatimisesta ovat luotettavia.
Jos et usko kertomuksen olevan totta, ei evankeliumin sisäisillä tai ulkoisilla todisteilla tai niistä tehtävillä johtopäätöksillä ole mitään merkitystä."
- En muista kirjoittajaa -
Uusi testamentti on kokoelma kirjoituksia, joissa eri ihmiset kertovat jumalayhteyden syntymisestä, sovintoon pääsemisestä Jumalan kanssa. Osa on kokenut sen kohdattuaan Jeesuksen. Osa on kokenut sen uskottuaan sen olevan totta, mitä heille on kerrottu Jeesuksen tehneen heidän puolestaan. Olennaista ei ole se, miten kukin on saanut jumalayhteyden, vaan olennaista on se, että kaikissa Uuden testamentin kirjoituksissa jumalayhteyden jälkeiseen tilaan liittyy seuraavat asiat: 1) Kokemus uuden, pyhän hengen saamisesta sisälleen 2) Jeesuksen kokeminen elossa olevaksi auktoriteetiksi 3) Varmuus siitä, ettei ole muuta keinoa saada yhteyttä Jumalaan kuin Jeesuksen sovitustyön kautta.
Tämä kirjoitus sisältää pohdiskelua siitä, mitä ongelmia inhimillisen ja yliluonnollisen todellisuuden vakavasti ottaminen luo Uuden testamentin tutkimukselle, kun pyritään löytämään kirjoitusten takana oleva historiallinen totuus.
2 Uuden testamentin inhimillisyys
2.1 Unohtamisen ja muistamisen mahdollisuuksien merkitys Uuden testamentin kritiikissä
Uuden testamentin ovat kirjoittaneet inhimilliset ihmiset. Opetuslapset ja muut, jotka ovat kuulleet Jeesuksen opetuksia ja joiden kuvausten pohjalta evankeliumit on kirjoitettu, ovat olleet erehtyväisiä, unohtelevia ihmisiä. Ei ole mitään perustelua sille, että kaikki, mitä on evankeliumeihin kirjoitettu, on tapahtunut prikulleen niin. Mutta ei ole myöskään perustelua sille, ettei kaikki olisi prikulleen jonkun kokemus tapahtuneista asioista, kuten hän sen muistaa.
Varhaisemmissa kirjoituksissa ei ole välttämättä opetettu Jeesuksen sanoihin vedoten, jos niitä ei ole siinä vaiheessa muistettu. Jokin tilanne, Jumalan kohtaaminen tai muistaminen muuten vaan ovat voineet vaikuttaa sen, että myöhemmässä kirjoituksessa Jeesuksen opetuksena mainitaan asioita, joihin olisi ollut hyvä vedota opetettaessa asioista aiemmin. Evankeliumeissa sanotaan useasti, että opetuslapset eivät ymmärtäneet jotain, mutta muistivat ja ymmärsivät hänen sanansa ylösnousemuksen jälkeen.
Arvattavaksi jää, kuinka paljon Jeesuksen opetuksista heille muistui mieleen heti ylösnousemuksen jälkeen ja kuinka paljon tipoittain heidän elämänsä loppuun asti. Vaikeasti ymmärrettävien asioiden unohtaminen on inhimillistä, samoin kuin niiden uudelleen muistaminen, jos jokin asia myöhemmin muistuttaa niistä tai tuo niihin selvyyden.
2.2 Pseudonymian sopimattomuus kaanoniin valinnan valossa
Vaikka Uuden testamentin aikana hyväksyttiin kirjoittaminen toisen henkilön nimissä, niin Paavalin ja Pietarin kirjeet hyväksyttiin kaanoniin sillä perusteella, että niitä pidettiin Paavalin ja Pietarin kirjeinä. Jos toisen nimissä kirjoittaminen oli hyväksyttyä ja joku muu kuin Paavali tai Pietari oli kirjoittanut kirjeet, ne olisi voitu hyväksyä kaanoniin vain heidän nimissään kirjoitettuina, ei heidän kirjoittaminaan. Jos sanotaan, että ne hyväksyttiin heidän kirjoittaminaan, jotta niillä olisi arvovaltaa, niin miksi niille oltaisiin haluttu arvovaltaa, jos ne eivät olleet Paavalin ja Pietarin kirjoittamia?
2.3 Itsestäänselvät kielellisten ja tyylillisten erojen aiheuttajat Paavalin kirjeissä
Jotta tutkimus, joka väittää kielellisiin ja tyylillisiin eroavaisuuksiin vedoten, että Paavali ei ole kirjoittanut kaikkia hänen nimellään kulkevia kirjeitä, olisi varteenotettava, täytyy sen pystyä vastaansanomattomasti osoittamaan, etteivät seuraavat asiat ole syynä eroavaisuuksiin:
Eri vastaanottaja: yleinen kiertokirje, jollekin seurakunnalle osoitettu tai yksityishenkilölle osoitettu.
Eri aihe: yleistä opetusta eri aiheista, rajattua opetusta vain jostakin aiheesta, vastauksia tiettyihin kysymyksiin tai tiettyyn tilanteeseen tai tapahtumaan liittyvää kannanottoa.
Erilainen suhde vastaanottajiin ja kokemus heistä: tuntematon/hyvin tuttu seurakunta tai ykstityishenkilö, hengellisesti keskenkasvuinen/hengellisesti kypsä seurakunta, hengellinen/arkinen seurakunta, koulutettuja/kouluttamattomia, seurakuntalaisten erilaiset ammatit etc.
Eri kirjurien käyttö.
Eri murrealueilla oleminen kirjoittamishetkellä.
Huomioon tulee ottaa myös Paavalin oma hengellinen, psyykkinen tai fyysinen tila, hänen vasta kohtaamansa asiat, ihmiset ja tilanteet taikka vasta kokemansa näyt ja ilmestykset. Kielellisiä muutoksia ovat varmasti aiheuttaneet myös oppiminen ja opiskelu, toisten kuuntelu ja heidän kanssaan keskustelut.
Kirjeissä Paavali itse kertoo olleensa kaikille kaikkea. Seurakunnat olivat erilaisia. Paavalin kokemukset eri seurakuntien jäsenistä olivat erilaisia. Eri seurakunnissa oli eri ongelmia. Paavali oli keskustellut eri asioista eri seurakunnissa. Paavalilla oli syntynyt erilainen suhde eri seurakuntien ihmisten välille. Paavali saattoi haluta vahvistaa juuri tiettyä ajattelua tietyssä seurakunnassa ja heikentää toisenlaista ajattelua toisessa. Osa kirjeistä on lisäksi hyvin läheisille yksityishenkilöille kohdistettuja ja juuri tiettyyn tilanteeseen liittyvien ohjeiden antamista.
Miten tutkimuksissa voidaan määritellä kuinka paljon ja miten nämä asiat voivat vaikuttaa ja ovat vaikuttaneet Paavalin käyttämään kieleen ja tyyliin?
3 Uuden testamentin yliluonnollisuus
Ennen kuin voi arvioida evankeliumien kirjoittajien (tai lähteiden) luotettavuutta (taikka syyttää heitä vääristelystä), täytyy olla siinä asemassa, että on luotettava kritisoija: tulee olla yhtäläiset kokemukset Uuden testamentin kirjoittajien kanssa. Ilman yhtäläistä kokemusta on oikeastaan mahdotonta arvostella sitä, kuinka tarkasti he ovat välittäneet kokemansa tai ovatko he lisäilleet siihen jotain.
3.1 Jeesuksen opetuksen kuuleminen sekä siihen liittyvä yliluonnollisuus
3.1.1 Eri tilanteiden, henkilöiden ja kertomistapojen merkitys kuulemiselle ja muistamiselle
Eräs ainakin joillakin kirjoittajilla ollut kokemus on Jeesuksen opetuksen kuuleminen luultavasti sadoissa, ellei tuhansissa eri tilanteissa. Jeesus on saattanut opettaa samoista asioista useaan eri kertaan samoilla vertauksilla mutta hieman eri sanoin ja eri henkilöille. Jos kokemus on tällainen (opetuslapsilla ja muilla Jeesuksen seuraajilla 3 ½ vuoden aikana) ja sitten Jeesuksen kuoleman ja ylösnousemuksen jälkeen kolme eri henkilöä kyselee useilta eri henkilöiltä mitä Jeesus opetti ja missä ja kuka oli kuulemassa, jotta se voidaan tallentaa kirjalliseen muotoon jälkipolvia varten, niin onhan selvää, että täysin yhteneviä ei kirjoituksista tule. Kukin on voinut muistaa saman opetuksen eri tilanteesta ja hieman erilailla kerrottuna eri henkilöille, jolloin suuristakin eroista huolimatta kaikki puhuvat totta.
3.1.2 Jeesuksen persoonan merkitys kuulemiselle ja muistamiselle
Lisäksi 2000 vuotta myöhemmin on mahdoton saada tietää millainen kokemus on ollut kuulla Jeesuksen puhuvan ja opettavan. Jos evankeliumeihin on uskomista, niin Jumala oli itse kehottanut ihmisiä kuulemaan Jeesusta, sanoen häntä Pojakseen (Mat.17:5). Millainen puhuja on henkilö, jota Jumala kutsuu Pojakseen, ja jota Jumala käskee kuuntelemaan? Ei voi tietää.
Saatana joutui väistymään kun Jeesus käski häntä. Millaista on kuunnella henkilöä, jota Saatana joutui väistymään tämän henkilön itsensä takia (ei kuten nykyään Jeesuksen nimessä)? Ei voi tietää. Millaista on kuunnella henkilöä, joka puheellaan tyynnytti myrskyn? Ei voi tietää. Jeesuksen kuuleminen on voinut olla jotain aivan erityistä tai sitten ei, ja Jeesuksen opetusten muistaminen on voinut olla siksi jotain aivan erityistä tai sitten ei. Ei voi tietää.
3.1.3 Jeesuksen tekojen merkitys kuulemiselle ja muistamiselle
Entä miten kuuntelemiseen ja muistamiseen on vaikuttanut se, että Jeesuksen on nähty parantavan sairaita, ajavan ulos riivaajia, kävelevän veden päällä, ruokkivan tuhansia ja herättävän kuolleita? Miten itse kuuntelisin sellaista henkilöä ja miten painaisin mieleeni hänen opetuksiaan? Varmasti imisin kaiken muistiini kuin sieni ja aivoni askartelisivat sen parissa, mistä kaikessa on kysymys ja yrittäisivät ymmärtää ja jäsentää kaiken kokemani.
Tämä yleisestä kuulemisesta. Mutta entä jos Jeesus opetti opetuslapsiaan ja joitakuita muita vielä yksityisesti, antaen yksityiskohtaisempaa tietoa? Kaikkien mahdollisten lähteinä toimineiden henkilöiden huomioonottaminen pohdittaessa evankeliumien kertomusten suhteita toisiinsa luo niin monia mahdollisuuksia, että lähde- ja muotokritiikki evankeliumien kohdalla on käytännössä mahdotonta. Evankeliumien yhtäläisyyksiä vertailemallastä voidaan saada selville jotain evankeliumien suhteista toisiinsa. Eroavaisuuksien syyt jäävät sen sijaan lähes täysin arvauksiksi.
3.2 Pyhän Hengen todellisuuden luoma este Uuden testamentin kritiikille
Sitten on olemassa Uudessa testamentissa yleinen Pyhän Hengen saamisen kokemus. Miten Uuden testamentin kritiikissä otetaan huomioon se, miten Pyhä Henki, jonka kirjoittajat ja lähteinä olleet henkilöt ovat mahdollisesti saaneet, on vaikuttanut kirjoittamiseen ja muistamiseen, varsinkin kun apostoli Johanneksen kirjoittamaksi arvellussa evankeliumissa Jeesus opettaa, että Pyhä Henki muistuttaa kaikesta, mitä hän on puhunut?
Koska Pyhän Hengen saamisen kokemus ei rajaudu vain Uuteen testamenttiin ja Uuden testamentin aikaan, vaan se on yleinen kokemus uskovaisten parissa nykyäänkin, eikö Uuden testamentin tutkimuksen tulisi lähteä liikkeelle siitä, että selvitetään mitä Pyhä Henki nykyään vaikuttaa uskovissa koskien heidän muistiaan ja kirjoittamistaan? Koska kuitenkin jokainen uskovainen on yksilö ja Jumala on varustanut kunkin eri lahjoilla, ei asiaa voida sen enempää tutkia, koska ei voida olla varmoja, että Jumala oli varustanut juuri Uuden testamentin kirjoittaneet henkilöt kirjoittamisen lahjoilla.
Ja miten tutkimuksissa voidaan huomioida kirjoittajien oma kokemus yhteydestä Jeesukseen? Miten lähdekritiikki ottaa huomioon esim. Paavalin toteamuksen "En enää elä minä, vaan Kristus elää minussa"? Miten paljon hengellinen uudistuminen, kylmettyminen, jostakin asiasta parannuksen tekeminen, Pyhällä Hengellä täyttyminen, profetian tai tiedonsanojen lahjojen saaminen tai jokin muu hengellinen kokemus vaikuttaa ihmisen ajatteluun, persoonaan ja sitä kautta käytettyyn kielelliseen tyyliin? Tästäkään ei voi kuitenkaan saada mitään yleistettävissä olevaa tietoa, koska Hengen vaikutukset ovat erilaisia yksilöstä riippuen.
Entä kirjoittajien erityiset kokemukset? Miten huomioida lähdekritiikissä se, että Paavali temmattiin taivaisiin ja sai nähdä ja kuulla ihmeellisyyksiä? Kuinkahan monta gnostilais-hellenistis-persialais-juutalais-babylonialaisperäiseksi tulkittua kohtaa voidaan todellisuudessa johtaa Paavalin omista kokemuksista ja yhteydestä Jeesukseen? Entä Pietarin kirkastusvuorikokemus ja hurmosnäyt ja Pyhällä Hengellä täyttymiset niin että paikat tärisivät? Mitkä kaikki Pietarin opetukset johtavat juurensa suoraan hänen erityisistä kokemuksistaan ja näyistään? Miten nämä ja lukemattomat muut meille tuntemattomat kokemukset otetaan huomioon Uuden testamentin lähde- ja muotokritiikissä?
Pyhän Hengen todellisuus ja saaminen on niin olennainen osa Uutta testamenttia, että sen sivuuttaminen tutkittaessa Uuden testamentin kirjoittajien käyttämää tyyliä ja lähteitä turhentaa koko tutkimuksen. Jos Pyhän Hengen todellisuus sivuutetaan, ei enää ole kyseessä Uuden testamentin kritiikki, vaan vain joidenkin sen osien kritisointi erillään kontekstista. Pyhän Hengen mahdollista vaikutusta ei voida kuitenkaan tutkia, se voidaan vain tunnustaa tai olla tunnustamatta.
4 Johtopäätöksiä
Lähde- ja muotokritiikki on mielestäni käytännössä mahdotonta tekipä sitä millainen henkilö tahansa. Ainoastaan käsikirjoitusten eroavaisuuksiin pitäytyvää kritiikkiä voidaan pitää selkeitä tuloksia antavana.
Loppujen lopuksi Uuden testamentin kritiikissä ja tulkinnassa on kysymys uskosta: Uskooko, että Uudessa testamentissa kerrotut tapahtumat ovat todella tapahtuneet ja että ihmiset ovat kirjoittaneet ne ylös niin hyvin kuin ovat osanneet ja muistaneet? Vai uskooko, että Uusi testamentti on vain osaksi todella tapahtunutta, ja suurelta osin myyttistä ja tarkoitushakuista tulkintaa tapahtuneista asioista?
Jos ei ole mitään kokemusta Pyhästä Hengestä tai Jeesuksen elossa olemisesta, on ihme, jos joku nykypäivänä uskoo Uuden testamentin olevan luotettavaa historiallista kerrontaa. Jos taas on kokemus Pyhästä Hengestä ja tuntee Jeesuksen olevan elossa, on ihme, jos ei pidä Uutta testamenttia luotettavana, koska tietää mikä on se yliluonnollinen todellisuus, missä Uuden testamentin kirjoittajat ovat eläneet.
Tutkimus, joka sivuuttaa (jättää käsittelemättä, rajaa ulos tutkimuksesta) lähdeaineiston sisältämän informaation kirjoittajien kokemuksista ja sisäisen maailman muutoksista, ei ole missään mielessä pätevää, jos tarkoituksena on selvittää historiallinen totuus.
Uusi testamentti on niin kiinni inhimillisyydessä, että sen tulkinnassa täytyy ottaa huomioon unohtamisen, muistamisen ja eri tavoin kokemisen tuomat miljoonat mahdollisuudet.
Uusi testamentti on niin kiinni yliluonnollisuudessa, Pyhän Hengen ja Jumalan todellisuudessa, ettei muun kirjallisuuden parissa käytetyllä lähde- tai muotokritiikillä voida selvittää varmuudella kielellisten tai opillistenkaan eroavaisuuksien syitä.
"Yet to come" -osasto
Käsittelemättä jää nyt miksi tarvitsisi uskoa ja lukea Uutta testamenttia ja jos lukee, niin kuinka suuri erehtymisen mahdollisuus sen kirjoittajilla on ollut? Ja jos he ovat voineet erehtyä jossain, niin mihin vetää se raja, missä he eivät ole voineet erehtyä ja miksi eivät ole voineet?
Miksi ja kuinka paljon apostolit eroavat ymmärrykseltään nykypäivän uskovista?
Koskeeko käsky koetella opetukset myös Uutta testamenttia, ja jos, niin mikä tulee määrittäväksi sen koettelemisessa?
Kuinka välttämätön Uusi testamentti on, vai riittäisikö pelkkä suullinen perimätiedon jatkumo, Pyhä Henki, rukous sekä uskovien yhteys ja kokemukset Jumalasta?
Suurin osa ihmisistä, jotka tulevat uskoon, tulevat ymmärrykseni mukaan uskoon ilman luottamista Raamattuun, perimätiedon julistamisen ja Pyhän Hengen vaikutuksen voimasta. Miksi siis vaivautua puolustamaan jotakin, joka ei näytä olevan loppupelissä välttämätön?
Kategoriat:
raamattunäkemys
tiistai 4. maaliskuuta 2008
Raamattunäkemys ja Raamatun syntytapa
Olen päättänyt työstää tietoisesti omaa raamattunäkemystäni. Aikoinaan ensimmäinen, teologinen lukukokemus aiheesta oli Juhani Kuosmasen Raamatun opetuksia (RV-kirjat 1993), jossa yksi luku määritti tätä aihetta (ss. 16-31). On luonnollista, että operoin näkemystäni suhteessa siihen, mitä olen lukenut ja oppinut.
Kuosmasen määritelmä Raamatun syntytavasta, eli siitä kuinka Raamattu on meille annettu, on mielestäni ongelmallinen. Hänen mielestään Raamatun itseilmoitus vaatii, että Raamattu on profeettojen kirjoittama kokonaisuudessaan (1993:18). Jos tämän määritelmä sovelletaan Raamatun eri kirjoihin loogisen systemaattisesti, moni sen teksteistä pitäisi Kuosmasen määritelmän mukaan poistaa sieltä pois. Tätä Kuosmanen ei kuitenkaan käytännössä tee, mutta hänen ajattelunsa ei perustu kaikkeen, mitä Raamattu antaa itsestään ymmärtää (mikäli näin voidaan sanoa). Mitä Raamattuun sisältävä tieto siitä itsestään antaa ymmärtää meille sen syntytavasta?
1) Pyhä teksti on Jumalan suoraa antama joko puhetta kuten Toora Moosekselle tai esine kuten kymmenen käskyn taulut Moosekselle.
2) Pyhä kirja on Jumalan inspiroima vastaanottajien mielissä, kuten profeetat ja osat UT:n kirjeenvaihtoa.
3) Pyhät kirjat perustuvat pyhien ihmisten oivalluksiin ja kokemuksiin Jumalasta, ihmisestä etc. kuten viisauskirjallisuus, osa Psalmeista, ehkä Laulujen laulua, ehkä Job. (Viisauskirjallisuus ja runokirjat eivät missään tavoin täytä Kuosmasen määritelmää).
4) Pyhät kirjat saattavat olla ihmisten keräämiä todisteita Jumalan tai jonkin pyhän toiminnasta historiassa. Tästä todistavat Luukkaan evankeliumi (1:1-4) tai Johanneksen evankeliumin jälkisanat (21:24-25). En tiedä sopivatko Vanhan testamentin historialliset osuudet ja Apostolien teot tähän kategoriaan. Tarkkaan ottaen yksikään evankeliumi ei täytä Kuosmasen määritelmää, vaan ne ovat silmännäkijöiden tai heille läheisten ihmisten keräämiä kokoelmia.
5) Pyhät kirjat saattavat olla mystisen näyn tallentamista kuten osa Hesekieltä, Daniel ja Ilmestyskirja sekä osia Paavalin kirjeistä.
Tätä viisikohtaista kategoriasarjaa (osin puutteellinen uskoisin) on myös vaikea sovittaa useimpaan tunnettuihin määritelmiin inspiraatiosta. Toki uskon inspiraatioon, mutta kuinka se määritellään, esillä olevan evidenssin valossa, on vaikeampi juttu. Jotkin osat Raamatun teksteistä ovat suoraa Jumalan puhetta (kuten Toora) ja osasta saa Jumalaa etsiä suurennuslasin kanssa (kuten Laulujen laulu). Toisissa teksteissä jumalallinen ja inhimillinen ovat luovasti rinnakkain. Mutta onko nämä kategoriat oikeutettuja ja kuinka ne vaikuttavat meidän inspiraatioajatteluun?
Kategoriat:
raamattunäkemys
keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Dan Wallace - totuus ja Raamatun erehtymättömyys
Dan Wallace, Dallas Theological Seminaryn Uuden testamentin professori (erittäin konservatiinen seminaari), muotoili suhdettaan Raamattuun täällä. Hänen lähestymistapansa totuus-kysymykseen ei ole perinteisesti bibliologia ja erityisesti opit Raamatun verbaalisesta inspiraatiosta ja erehtymättömyydestä, vaikka hän tunnustaa näiden oppien tarpeellisuuden. Seuraava lainaus on paikallaan:
The driving force in my pursuit of truth is the Incarnation. Unfortunately, too many evangelicals make Christology the handmaiden of bibliology, rather than the other way around. But the Incarnation requests us and even requires us to investigate the data. And sometimes that pursuit seems to be in conflict with bibliology. My own views on inerrancy and inspiration have changed over the years. I still embrace those doctrines, but I don’t define them the way I used to. The evidence has shaped my viewpoint; and I must listen to the evidence because of the Incarnation.
Tällä hän tahtoo sanoa, että jos totuuden arvioinnin kriteerit ovat erehtymättömyyden varassa, pienikin poikkeama Raamatun tekstitraditiossa voi aiheuttaa dominoefektin. Jos osoittautuu, että oppi erehtymättömyydestä ei ole vesitiivis, koko opillinen saavi voi vuotaa tyhjäksi. Evidenssin täytyy määrittää meidän näkemyksemme Raamatusta, eikä ennakko-olettamukset. Amerikkalaisena esimerkkinä evankeelista agnostikoksi hän käyttää tunnettua tekstikriitikkoa Bart Ehrmania.
Raamatun erehtymättömyysoppi on esitetty ensimmäistä kertaa Westminsterin uskontunnustuksessa vuonna 1646. Tämä uskontunnustus on syntynyt kalvinistisen perinteen pohjalta. Erityisesti tämä uskontunnustus tuli käyttöön 1800-luvun Princentonin teologien joukossa, jotka valjastivat erehtymättömyys opin vastaiskuksi liberaaleja vastaan. Koska amerikkalainen evankelisuus on paljolti kalvinistista, erehtymättömyysoppi määrää tätä liikettä.
Wallacen kirjoitus sisälsi monia oivia oivalluksia. Ensimmäiseksi hänen esimerkkinsä Bart Ehrmanista on puhutteleva. Suomalaisen viidesläisyyden (amerikkalaisia Raamattu-vaikutteita saanut luterilainen erehtymättömyys herätysliike) tuntee samankaltaisen tarinan. Tarinan tunnettu nimi on Heikki Räisänen.
Toinen oivallus on Wallacen paluu Lutherin käsitykseen Raamatusta. Totuuden perimmäinen muoto on kristologia - Kristus. Raamattu puhuu ennalta Kristuksen tulosta ja inkarnaatiosta ja todistaa hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Jos näitä asioita ei voida osoittaa todeksi, olkoon Raamattu kuinka erehtymätön tahansa, ei kristinusko ole mielekäs.
Kolmanneksi jos Raamatusta tulee Jumalan tavoin jumalallisen erehtymätön on vaarana, että palvomme tekstiä jumalana Jumalan sijasta. Tämä on raamattuteologian mukaan epäjumalan palvontaa ns. bibliolotriaa. Raamattua hahmottaessa evidenssi tulee määrätä käsityksiämme. Vastoin kuin Räisänen tai Ehrman pidän Raamattua luotettavana aina kunnes voidaan todistaa toisin. Eli hiljaisuuden argumentti tai jonkin evidenssin puuttuminen ei puolla epäluotettavuutta. Kaikki se, mikä Raamatusta on voitu osoittaa luotettavana ja historiallisesti mahdollisena kuten Kristuksen ylösnousemus tai Jeesuksen ihmeet, puoltavat luotettavan Raamatun puolesta. Aiheeton kriittisyys on siis myrkyllistä, mutta kritiikki, joka kirkastaa Kristusta on aiheellista. Heh.
Mitä mieltä olette Wallacen ajattelusta?
Kategoriat:
kristologia,
raamattunäkemys,
tekstikritiikki
maanantai 27. elokuuta 2007
Markus 1:2, tekstikritiikki ja raamattunäkemys
Markuksen evankeliumi 1:2 on mielenkiintoinen monella tapaa. Sen haasteet ovat merkittäviä käsiteltäessä raamattunäkemystä. Tässä suhteessa eräs keskustelluimmista aihepiireistä on sen tekstikriittinen ongelma, sillä jakeen alku kuuluu: "Niin kuin on kirjoitettu profeetta Jesajassa..." Tätä formelia seuraa lainaus Vanhasta testamentista: "Katso minä lähetän enkelini (vaihtoehtoisesti: sanansaattajani) sinun edelläsi ja hän on valmistava tien sinulle. Ääni huutaa erämaassa: 'Valmistakaa Herralle tie, tehkää polut hänelle (vaihtoehtoisesti: hänen polut) tasaiseksi" (Mark 1:2-3). Lukija tänäkin päivänä olettaa, että lainaus on otettu Jesajasta, mutta tarkempi tarkastelu osoittaa, että Vanhan testamentin teksti on yhdistelmä Exodusta (23:20) ja Malakia (3:1). Vasta jakeessa kolme on pari riviä Jesajalta (40:3). Lainauksen sisältö on eri, mitä formeli lupaa. Kuinka tämä vaikuttaa raamattunäkemykseemme?
Lainausformelin ja varsinaisen Vanhan testamentin lainauksen sisältö loi jännitteen jo antiikin käsikirjoituksissa, joten edellä esitetty huomio ei ole modernin, kriittisen eksegetiikan tuotos. Lukutavat jakaantuvat kahteen merkittävään ja yhteen vähemmän merkittävään, conflaation kärsineeseen lukutapaan:
1) niin kuin on kirjoitettu profeetta Jesajassa
(KAQWS GEGRAPTAI EN TW PROFHTW HSAIA; 01 B D L W 2427 Irenaeuskreik, Origenes, Serapion)
2) niin kuin on kirjoitettu profeetoissa
(KAQWS / WS GEGRAPTAI EN TOIS PROFHTOIS; A W fam13 Maj Vulgata Syh Copbo Irenaeuslatt Asterius)
Ensimmäinen vaihtoehto saa laajemman tuen käsikirjoituksilta. Erityisesti koodeksien Vaticanus, Sinaiticus ja Bezae ristikkäinen tuki yhdessä kirkkoisien enemmistön kanssa antaa ymmärtää, että ensimmäinen lukutapa on aikainen ja näin myös alkuperäinen.
Toinen lukutapa on ensisilmäyksellä bysanttilainen lukuun ottamatta Irenaeuksen latinankielisiä viitteitä (Adversus haereses 3.10.5 ja 3.16.3). On ehdotettu, että alun perin kreikaksi kirjoitetun Irenaeuksen tekstin latinankielinen kääntäjä korjasi Irenaeuksen tekstin vastamaan yleisemmin tunnettua lukutapaa (Fee). Kuitenkin asiayhteydessään Irenaeus puolustaa Markionia ja valentinialaisia vastaan profeetoista, että Vanhan testamentin Jumala, maan ja taivaan Luoja, on sama kuin Uuden testamentin Herra ja Isä. Siksi nominin monikko profeetoissa on olennainen osa Irenaeuksen teologista argumenttia ja täytyi joko olla Irenaeukselle tunnettu lukutapa tai hänen keksimänsä. Tämä johtaa siihen, että bysanttilaisessa tekstitraditiossa säilynyt teksti on peräisin myöhäisintään 200-luvun alkupuoliskolta.
Irenaeus kreikankielinen fragmentti on myös merkittävä todistaja profeetta Jesajassa -lukutavan puolesta (Adversus haereses 3.11.8.). Tällä kertaa yksikkö nominista profeetta tukee Irenaeuksen argumentointia neljän evankeliumin tarpeellisuudesta Jeesuksen todistajana. Näin ulkoinen evidenssi ohjaa meitä toteamaan, että molemmat lukutavat ovat todistettavasti 200-luvulta. Suuret koodeksit eivät auta meitä arvioitaessa lukutapojen aitoperäisyyttä. On käännyttävä sisäisen (intrinsic) todisteaineiston pariin.
Tekstikritiikin kultainen sääntö on, että lukutapa, joka selittää toisen synnyn on todennäköisemmin aito. Tässä tapauksessa on vaikea kuvitella, että kopioitsijat olisivat vaihtaneet profeetoissa -lukutavan profeetta Jesajassa - lukutapaan, koska he myös kopioivat Vanhan testamentin tekstin. He tunsivat Vanhan testamentin ja olivat hämmentyneitä siitä, että lainausformelia seurasi Exoduksen ja Malakian lainaukset. Tästä seuraa se, että he palasivat lainausformeliin ja korjasivat sen. Tämä selitys on mahdollinen, varsinkin kun Matteus ja Luukas ovat rinnakkaisteksteissään myös poistaneet Jesajan. Hekin tunnistivat Markuksen evankeliumin sisäisen jännitteen olettaen, että he käyttivät Markusta omana lähteenään.
Evankeelinen tekstikriitikko ja Dallas Theological Seminary Uuden testamentin professori Daniel Wallace pohtii tätä samaa Markuksen evankeliumin kohtaa ja sen yhteyttä raamattunäkemykseemme täällä. Olen samaa mieltä hänen kanssaan, että uskomukset siitä, mitä Raamattu on, ei saa hallita ymmärrystämme. Raamatun tekstien ja niiden sisältö tulee ratkaista raamattunäkemyksemme sisältö.
Itselläni on ns. korkea näkemys Raamatusta. Sanon uskovani Raamatun erehtymättömyyteen ja sen inspiraatioon. Tätä käsitystä ei kuitenkaan määritä meidän modernit konventiot erehtymättömyydestä. Esimerkiksi eksakti historiankirjoitus on vasta viimeisen 250-vuoden tulos. Suhteutettuna tämä Markuksen evankeliumiin 1:2 en koe sitä ongelmallisena, että Markus ei palannut tekstiinsä ja tarkistanut lähteitänsä. Todennäköisesti hän otti vastaan (paradosis) opetuksen Johannes Kastajan urasta luotettavana perinteenä, jota hänellä ei ollut tarve epäillä. Lisäksi nykyaikaiset lainauskonventiot eivät olleet käytössä alaviitteineen ja tarkkoine määrityksineen kuinka lainattuihin lähteisiin tulisi viitata.
Kuinka Markuksen evankeliumin 1:2 tekstikriittinen ongelma vaikuttaa sinun raamattunäkemykseesi? Kuinka selität sen?
Kategoriat:
kreikka,
käsikirjoitukset,
Markus,
raamattunäkemys,
tekstikritiikki
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)