keskiviikko 27. helmikuuta 2008
Dan Wallace - totuus ja Raamatun erehtymättömyys
Dan Wallace, Dallas Theological Seminaryn Uuden testamentin professori (erittäin konservatiinen seminaari), muotoili suhdettaan Raamattuun täällä. Hänen lähestymistapansa totuus-kysymykseen ei ole perinteisesti bibliologia ja erityisesti opit Raamatun verbaalisesta inspiraatiosta ja erehtymättömyydestä, vaikka hän tunnustaa näiden oppien tarpeellisuuden. Seuraava lainaus on paikallaan:
The driving force in my pursuit of truth is the Incarnation. Unfortunately, too many evangelicals make Christology the handmaiden of bibliology, rather than the other way around. But the Incarnation requests us and even requires us to investigate the data. And sometimes that pursuit seems to be in conflict with bibliology. My own views on inerrancy and inspiration have changed over the years. I still embrace those doctrines, but I don’t define them the way I used to. The evidence has shaped my viewpoint; and I must listen to the evidence because of the Incarnation.
Tällä hän tahtoo sanoa, että jos totuuden arvioinnin kriteerit ovat erehtymättömyyden varassa, pienikin poikkeama Raamatun tekstitraditiossa voi aiheuttaa dominoefektin. Jos osoittautuu, että oppi erehtymättömyydestä ei ole vesitiivis, koko opillinen saavi voi vuotaa tyhjäksi. Evidenssin täytyy määrittää meidän näkemyksemme Raamatusta, eikä ennakko-olettamukset. Amerikkalaisena esimerkkinä evankeelista agnostikoksi hän käyttää tunnettua tekstikriitikkoa Bart Ehrmania.
Raamatun erehtymättömyysoppi on esitetty ensimmäistä kertaa Westminsterin uskontunnustuksessa vuonna 1646. Tämä uskontunnustus on syntynyt kalvinistisen perinteen pohjalta. Erityisesti tämä uskontunnustus tuli käyttöön 1800-luvun Princentonin teologien joukossa, jotka valjastivat erehtymättömyys opin vastaiskuksi liberaaleja vastaan. Koska amerikkalainen evankelisuus on paljolti kalvinistista, erehtymättömyysoppi määrää tätä liikettä.
Wallacen kirjoitus sisälsi monia oivia oivalluksia. Ensimmäiseksi hänen esimerkkinsä Bart Ehrmanista on puhutteleva. Suomalaisen viidesläisyyden (amerikkalaisia Raamattu-vaikutteita saanut luterilainen erehtymättömyys herätysliike) tuntee samankaltaisen tarinan. Tarinan tunnettu nimi on Heikki Räisänen.
Toinen oivallus on Wallacen paluu Lutherin käsitykseen Raamatusta. Totuuden perimmäinen muoto on kristologia - Kristus. Raamattu puhuu ennalta Kristuksen tulosta ja inkarnaatiosta ja todistaa hänen kuolemastaan ja ylösnousemuksestaan. Jos näitä asioita ei voida osoittaa todeksi, olkoon Raamattu kuinka erehtymätön tahansa, ei kristinusko ole mielekäs.
Kolmanneksi jos Raamatusta tulee Jumalan tavoin jumalallisen erehtymätön on vaarana, että palvomme tekstiä jumalana Jumalan sijasta. Tämä on raamattuteologian mukaan epäjumalan palvontaa ns. bibliolotriaa. Raamattua hahmottaessa evidenssi tulee määrätä käsityksiämme. Vastoin kuin Räisänen tai Ehrman pidän Raamattua luotettavana aina kunnes voidaan todistaa toisin. Eli hiljaisuuden argumentti tai jonkin evidenssin puuttuminen ei puolla epäluotettavuutta. Kaikki se, mikä Raamatusta on voitu osoittaa luotettavana ja historiallisesti mahdollisena kuten Kristuksen ylösnousemus tai Jeesuksen ihmeet, puoltavat luotettavan Raamatun puolesta. Aiheeton kriittisyys on siis myrkyllistä, mutta kritiikki, joka kirkastaa Kristusta on aiheellista. Heh.
Mitä mieltä olette Wallacen ajattelusta?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
17 kommenttia:
Luin mielenkiinnolla Wallacen haastattelua ja sen herättämää keskustelua. Olen kieltämättä vähän samoilla linjoilla tuon domino-efektin suhteen. Samoin olisin varovainen sen suhteen, miten määrittelen "erehtymättömyyden" ja kuinka paljon ripustan sen varaan. Mielestäni esim. Geisler ja kumppanit tarkoittavat hyvää, mutta heidän määritelmänsä ei loppupelissä kestä analyyttistä tarkastelua.
Olen kelaillut inerrancy-pointteja valmistellessani ja opettaessani Hermeneutics-kurssia nyt helmi-maaliskuussa. Geislerin kanssa tiemme erosivat jo ennen kuin ne olivat yhtyneetkään. Tuossa reformoidussa inerrancy-paradigmassa (ja kiitos Esa hyvästä historian kiteytyksestä!) syyllistytään helposti siihen, mistä N. T. Wright erinomaisessa artikkelissaan "On the Authority of the Bible" varoittaa eli Raamatusta muokataan jotakin sellaista, mitä se ei ole.
Ja nyt semitististä dikotomiaa mukailevat esimerkit:
Vaikuttaako Jobin kirjan historiallisuus tai epähistoriallisuus mitään sen sanomaa ja tulkintaan? Onko kyseessä samalla tavoin "history does not matter" kertomus kuin vaikkapa tuhlaajapoika vertaus? Inerrancy-paradigma johtaa helposti (tältä ainakin näyttää) historiallisuuden nostamiseen kynnyskysymykseksi myös viisauskirjallisuuden osalta. Tämä on mielestäni kestämätöntä hermeneuttisen "kirjoittajan alkuperäinen tarkoitus" periaatteen puitteissa.
Vastaväite, jonka mukaan Jobin historiallisuuden epäileminen johtaa vähitellen kaiken muunkin historiallisuuden epäilemiseen, on näennäisfiksu. Johtaako tuhlaajapoikavertauksen fiktiivisyys lopulta ristiinnaulitsemisen epäilemiseen? Mee genoito!
Ja sitten tulta toiselta laidalta... Suuri osa tutkijoista syyllistyy laiskaan ajatteluun ja luokattomiin perusteluihin leimatessaan jonkun evankeliumin osion epähistorialliseksi. Modernia taiteilijaa mukaillen totean, että "evankeliumitutkimuksessa on huono henkinen ilmapiiri".
Lähdin tutkimaan väitöskirjani kohdeperikooppia (vartijat haudalla) olettaen, että se on epähistoriallista redaktiota. Esittelin sen jopa yhdessä tutkijaryhmämme istunnossa esimerkkinä epäaidosta materiaalista evankeliumeissa. (Critical credentials shining like the stars in the night sky...fismollissa) Koska kuitenkin myöhemmin suorittamani tarkempi kirjallisuuskatsaus paljasti, että suuri joukko eksegeettisiä raskassarjalaisia (Nolland, France, Hagner, Gundry, Keener, Wright) suhtautui perikoopin historiallisuuteen varsin positiivisesti, päätin käydä kaikki argumentit epähistoriallisuuden puolesta läpi ja arvioida ne niin perusteellisesti kuin kykenen.
Tuloksena oli 18 argumenttikategoriaa (jotka vielä vähän elävät), jotka tarkemmin analysoituna osoittautuivat (paria lukuunottamatta) täysin luokattomiksi. Jo aiemmin vahvistunut (suorastaan kipsautunut) käsitykseni "huonosta ja veltosta henkisestä ilmapiiristä" sai lisätukea. Kun tutkija päätyy epähistoriallisuusargumenttiin, hän ei vaivaudu pohtimaan vaihtoehtoisia selitysmalleja...Tietysti voi olla, että arvioini argumenttien hataruudesta juontaa jostakin freudilaisesta tarpeesta miellyttää Uuras Saarnivaaraa, jonka vihreän kirjan ostin Laukontorin antikvariaatista keväällä 1990.
Matti - eipä kestä kiittää... Kyrkahistorien on nääs mukava harrastus - melkein pakkomielle itselleni. Siksi käyn tässä sisäistä kamppailua, että kumpaan suuntaan ajaudun jatko-opintoja ajatellen dogmihistoriaan vai Ut:n eksegetiikkaan. Molemmat ovat minulle tauti, josta ei voi parantua. Mielellään löytäisin aiheen, jossa molemmat puolet yhdistyisivät.
Kuten noissa aiemmissa kaanon keskusteluissa jo toin esille, on oma mieleni altis pitämään lähes kaikkea retoriikkaa, jossa Raamatusta puhutaan Jumalan sanana, bibliolatriana, vai mikä se Raamatun palvonta nyt onkaan. Eli jos Raamattu on Jumalan sana, on meillä neliyhteinen Jumala, joista yksi on ihmisille alisteinen ja täynnä epäselvyyttä.
En ole vieläkään hahmottanut mikä olisi se normi, jolla totuuden määrittelee, jos se ei ole Raamattu, mutta Raamatun kirjainkaan se ei voi mielestäni olla. Enemmänkin se on sitten sovitustyöstä käsin tulkittu Raamatun henki, mutta sellainen ei taida ainakaan kovin monelle kelvata (ei ainakaan itselleni), koska sittenhän kaikki itseni kaltaiset elämäänsä hallitsemattomat hihhulit tekevät kukin sen mukaan mitä tahtovat.
Haluan tässä silti vielä mainostaa jo aiemmin esittämääni, omasta mielestäni neroudestani kielivää ajatusta (en näes ole tutkinut kuka muu olisi samaa mieltä; no joo, mieluummin laitankin tuon tiedon ja viisauden sanojen piikkiin, mutta se ei taida tehdä minusta yhtään sen nöyremmän kuuloista), jonka mukaan Vt:n profetaalinen henki loppui Vt:n kaanoniin ja Ut:n profetaalinen henki loppui Ut:n kaanoniin. Nyt meillä on kaksi kuollutta kirjainkokoelmaa, jotka molemmat kuolettavat ja ovat eksegeettisesti kuolettavan tylsiäkin.
Pikkasen tässä puran angsteja kun viimeistelen graduani ennen painoon vientiä. Kohta on TJ nolla sivarillakin, joka haluaisi käydä intin muttei enää voi.
Olen esimerkiksi Iso Kirjassa hermeneutiikkaa tai jotain muuta Raamattu-aiheista opettaessani ja tekstien taustoja oppilaiden kanssa tarkastellessani kokenut oloni joskus tutkimisen merkitystä väheksyväksi radikaaliksi.
Tämä on johtunut siitä, olen vaivihkaa loppukaneeteissa ujuttanut kuuluviin opetusmateriaaliin kuulumattoman ajatuksen, jonka mukaan esim. tekstin kirjoittajan todellinen henkilöllisyys ei ole sinänsä tärkeää, vaan a) se, että teksti on Raamatussa b) sen sisältö eli sanoma.
Mutta sen sijaan, että olisin "häiritsevän" tutkimustiedon sivuuttamiseen rohkaisija, taidankin vain olla oksastettu juureen -eli "uskossa"?
Kirjoittajan "todellisen henkilöllisyyden" asettaminen hyvän ja pahan tiedon puuksi on esim. evankeliumien osalta sikäli omituista, että niissä ei missään suoraan mainita tekijää. Tämä näkökohta oli mm. Puolimatkan kirjassa aika keskeisessä roolissa eli varhaiskirkon todistus nostettiin käytännössä inspiraatioparadigman puitteisiin (joo, en oikein ymmärrä tätä lausettani itsekään).
Toisaalta ottaa päähän myös ns. akateemisen tutkijakaartin määkiminen näennäisten konsensusten tahdissa. Suomalaisessa populaarieksegetiikassa tämän tästä luukutetaan, että evankeliumeita ei juuri kukaan varteenotettava tutkija pidä ns. aitoperäisinä (mikä ilmauksena on tietysti ongelmallinen, kun kirjassa ei mainita kirjoittajaa). Tämä ei kuitenkaan pidä paikkaansa. Luukkaan evankeliumia ja Apostolien tekoja pitää karkeasti sanottuna puolet lääkäri Luukkaan (Paavalin sputnik) kirjoittamana. Markuksen evankeliumia pitää Pietarin tulkki Markuksen kirjoittamana myös merkittävä joukko raskassarjalaisia.
... Jotkut töyhtöpäät siis luulevat, että kirjoittajuuskysymys on jokin fundamentalistiskonservatiivishenkinen pointti eli, jos et ole fundamentalisti, sinun ei tarvitse tutkia aihetta, koska ne eivät tietenkään ole aitoperäisiä. Toisaalta, jos olet kiltti konservatiivinen kirkon mies, niin pidät niitä Papiakseen ja Irenaeukseen lujasti luottaen aitoperäisinä.
Itse ajattelen, että tuolla "kirjoittajan todenperäisyydellä" on se merkitys, että jos evankeliumit eivät ole luotettavista lähteistä kummunneita, niin miksi juuri niiden suht juutalais-konservatiivinen Jeesus olisi se oikea? Itse tykkäisin ehkä enemmän sellaisesta Intiassa opiskelleesta askeetikkojoogista, jota gnostilaiset evankeliumit tukisivat.
Meinaan vain, että pysytäänkö me Jeesus-kuvassamme vain sen takia, että jotkut neljä kaveria ovat kirjoittaneet mielikuvituksen puutteesta johtuen toisiaan lainaillen hyvin samantyyliset kirjoitukset, ja sitten koska ne ovat saman tyylisiä (ei siis siksi, että niiden alkuperä olisi apostolinen ja luotettava), niin ne ovat luotettavia. Eihän siinä ole silloin mitään perustetta miksi niihin pitäisi uskoa.
Historia evankeliumien luotettavuudessa menee kai jotenkin näin, että alkukirkko joka tapauksessa on pitänyt noiden evankeliumien (ainakin synoptisten) kuvausta Jeesuksesta pätevänä. Johtuiko se siitä, että se oli apostolien käsialaa, vai siitä, että joku vain teki kaikille palveluksen, ei oikeastaan merkitse. Mutta koska sitten tuli niitä hereettisiä lapsuusevankeliumieita ja gnostilaisia sun muita, niin niille neljälle täytyi saada auktoriteetti, että ne jyräisi ne muut evankeliumit. Kirkko perusteli niihin pitäytymistä sillä, että ne olivat apostolisia, ja siksi mekin niin uskotaan.
Teesini tämän jutun suhteen on se, että alkukirkolla ei ollut muuta mahdollisuutta saada evankeliumeille luotettavan leimaa kuin se, että se nimesi ne apostolisiksi. Jos me heivaamme aitoperäisyyden metsään, meiltä menee ainoa kirkkohistoriallisesti pätevä perustelu neljään evankeliumiin pitäytymiseen. Se, että kirkko niihin pitäytyi, ei kestä argumenttina, koska kirkko itse argumentoi neljään pitäytymistä juuri apostolisuudella.
Mutta kuten Matti sanoi, ei Raamattu evankeliumien kirjoittajista paljon puhu. Luukas on jotenkin perusteltavissa, ja mielestäni samoin on Johannes. Mutta minulle käy myös ihan hyvin se, että seurataan kirkkoa tässä evankeliumikysymyksessä ja tunnustetaan reilusti, että juuri kirkkoa tässä uskossamme seurataankin.
Laitan vielän tähän loppuun Johanneksen aitoperäisyydestä tekemäni koosteen, jolla olen sitä joskus itselleni yrittänyt perustella.
Johanneksen evankeliumi
Kirjoittaja
A. Todisteita Palestiinan juutalaisuudesta
1. Osaa hepreaa: lainaa
hepreankielistä alkutekstiä
Septuagintan sijaan ja
kreikka murtaa hepreaan.
2. Mainitsee juutalaisten
Messiaaniset spekuloinnit:
Joh 1:19-27; 7:40-42
3. Tuntee juutalaisten ja
samarialaisten kiistat: Joh.
4:27 kts.-->4:20
4. Mainitsee ympärileikkauksen
menevän ohi työkiellon
sapattina: Joh. 7:22-23
5. Kääntää juutalaisia tai
aramealaisia sanoja: Joh.
1:38,41; 4:25; 9:7; 19:17
6. Selittää juutalaisia tapoja:
Joh. 2:6; 3:25; 4:9; 11:55;
18:28; 19:31
7. Pitää juutalaisten juhlien
mainitsemista tärkeänä:
a) lehtimajanjuhla: Joh.
7:2,14,37,39; 8:12
b) pääsiäinen: Joh.2:13; 6:4;
13
c) temppelin vihkimisen
muistojuhla: Joh.10:22
d) juutalaisten juhla (ehkä
puurim): Joh.5:1
8. Maantiedon paikallistuntemus:
a) Galilean Kaana: Joh. 2:1,
11;4:46; 21:2
b) Ainon lähellä Salimia:
Joh.3:23
c) Sykar: Joh. 4:5
d) Jordanin itäpuolella oleva
Betania: Joh. 1:28
(Saarisalo antaa seuraavan
selityksen nimestä:Joissakin
UT:n käsikirjoituksissa Joh.
1:28:ssa Betanian sijaan lukee
Betabara =ylityspaikan talo;
Jordanin lähellä kahlaamo
nimeltä ‛Abara; hepr.
lauttauspaikkaa tarkoittava
Beet-Onija olisi
kreikkalaisittain lausuttuna
Betania, jolla nimellä sitä
olisi saatettu kutsua)
e) Jerusalemia lähellä oleva
Betania: Joh.11:1; 12:1
f) Galilean Beetsaida: Joh.
12:21
g) Erämaan lähellä oleva
Efraim: Joh. 11:54
9. Erikoiset paikat:
a) Jaakobin kaivo: Joh. 4:5, 6 (argeologian todistama)
b) Lammasportti ja Betesdan
lammikko: Joh.5:2
(argeologian todistama)
c) Siiloan lammikko: Joh.9:7-
11 (argeologian todistama)
d) Kedronin puro: Joh. 18:1
e) (Getsemanen) puutarha:
Joh. 18:1
f) Gabbatan tuomarinistuin:
Joh.19:3
(argeologian todistama)
g) Jerusalemin ulkopuolinen
Golgatan teloituspaikka:
Joh.19:17
h) Temppelialueella oleva
uhriarkku: Joh. 8:20
i) Salomon pylväskäytävä:
Joh.10:23
(argeologian todistama)
B. Todistukset apostolisuudest
1.Silminnäkijä:
a) ”Me”-viittaus: Joh.1:14
b) Ristin tapahtumien
silminnäkijä Joh.19:35
2.Lempiopetuslapsi, yksi
kahdestatoista:
a) Ensisijainen todistus: Joh.
21:20, 24;
(Joh.21:24:ssä mainittu
oidamen voidaan lukea
tarkoittavan ”me”, joka
voisi viitata
vanhimmistoon, tai se
voidaan lukea oida men=
minä, jolloin se
tarkoittaisi kirjuria tai
jotakuta, jonka alkukirkko
hyväksyi.
Joh saattanut käyttää
kirjuria koska oli Ap.t.
4:13 mukaan ”oppimaton”)
b) Muut maininnat
rakkaimmasta
opetuslapsesta:
1. Joh.13:23-26
2. (ehkä Joh.18:15,16)
3. Joh.19:25-27
4. Joh.20:2-10
5. Joh.21:7
Perusteet sille, että Johannes rakkain opetuslapsi:
Evankeliumissa mainitaan kaikki muut opetuslapset paitsi Matteus, Jaakob Alfeuksen poika, Simeon Kiivailija ja Sebedeuksen pojat Jaakob ja Johannes.
Matteus, Jaakob Alfeuksen poika ja Simeon eivät kuuluneet läheisimpään opetuslapsipiiriin, jonka jäsenestä yksin voi käyttää nimeä ”Rakkain opetuslapsi”.
Joh.21:21-23 mainitaan rakkaimman opetuslapsen pitkä ikä.
Sebedeuksen poika Jaakob kuoli kuitenkin varhain (Ap.t.12:2).
Jäljelle jää yksin Johannes.
3.Sisällön antamat todistukset
apostolisuudesta:
a) erityistiedot ajoista,
matkoista ja laadusta: Joh.
1:39; 2:20; 4:6; 4:46-54;
5:5; 6:9,19; 11:18; 13:30;
saumaton ihokas yhdestä
kappaleesta: 19:23;
hikiliina erikseen kokoon
käärittynä: Joh.20:3-8
b) Jeesuksen elämän
erityistapausten vaikutus
opetuslapsiin: Joh.1:37;
2:11,17; 4:27, 54; 9:2;
11:8-16; 12:4-6, 21,22;
18:15; 19:26,27,35; 22:8
4.Perusteet erikoistiedoille:
a) Jeesuksen seurassa
kaikkialla mukana:
1.Jeesuksen kasteessa tai
heti seuraavana päivänä
seurassa: Joh.1:35-40
2.Seurasi Jeesusta
Galileaan, jossa hetken
kalasti työkseen:
Luuk.5:10
3.Kutsu vakinaiseksi
seuraajaksi Mat.4:21;
Mark.1:19
4.Kutsu apostoliksi: Mark.
3:17
b) Kolmikkoon kuuluminen,
joka oli lähin
opetuslapsipiiri:
1. Jairuksen tyttären
herättäminen: Mark.5:37
; Luuk.8:51
2. Kirkastusvuorella: Matt.
17:1;Mark.9:2; Luuk.9:28
3. Getsemanessa: Matt.26:37 Mark.14:33
4. Valmistamassa viimeistä
ateriaa: Luuk.22:8
5. Viimeisellä aterialla:
Joh.13:23
6. Jeesus jätti äitinsä
Johanneksen hoiviin.
Johanneksen äiti Salome
oli Marian sisar, joten
Johannes oli Jeesuksen ja
Johannes kastajan serkku,
lähin uskova: Joh.18:15;
19:27
7. Jeesuksen haudalla
ensimmäisinä: Joh.20:1-
10
8. Näki Jeesuksen
ylösnousemuksen iltana,
sekä viikkoa myöhemmin:
Luuk.24:33-43; Joh.
20:19-30; 1.Kor.15:5
9. Galileassa näki taas
muiden opetuslasten
kanssa Jeesuksen: Mat.
26:32; 28:10,16
;Joh.21:1-7
Sanottakoon, että Johanneksen tiedoille on myös hyvin tärkeä todiste se tapa, miten hän urkki Jeesukselta asioita, mitä toiset opetuslapset käyttivätkin hyväksi: Joh.13:24, 25.
Ja miksei Jeesus olisi kertonut rakkaimmalle opetuslapselleen, joka kaiken lisäksi oli hänen serkkunsa, mitä tämä tahtoi tietää.
Vähäntö ärsyttää kun käytin ainakin puoli tuntia tuon esitykseni asemoimiseen polveutuvasti sivulle päin, niin että ne A. 1. a) merkinnät ei tuntuisi mielivaltaisilta. Nyt ne meni julkaistessa kuitenkin päällekkäin ja tuli dorka olo kun se näyttää miltä näyttää.
Anteeksi,
ei ollut tarkoitus kääntää tätä keskustelua linjalle "alkuperäinen kirjoittaja," se oli vain esimerkki.
Alkuperäinen kysymyshän oli: Mitä mieltä Wallacen ajattelusta?
Olen samaa mieltä hänen kanssaan yleisesti ottaen Kristus -keskeisyydestä. Lutheria olen hieman vapaan suunnan ajattelijana vieroksunut, mutta saman henkinen Barth teki vaikutuksen ajatuksillaan.
Eli "back to the basics" vaan mun puolesta. Voimaa kehiin.
Älä nyt Julle pyydä anteeksi:-) Tämä "alkuperäinen kirjoittaja" on mielestäni homman ytimessä.
Alkuperäisestä kirjoittajasta:
Pekan perustelut ovat Ok ja edustavat monien Johannes-spesialistienkin mielipidettä. Vähintäänkin sitä ajatusta, että apostoli JOhannes olisi jollakin tavalla evankeliumin taustalla, vaikkei ehkä itse lopullisena kirjoittajan, on pidettävä hyvinkin mielekkäänä. Sama koskee Matteuksen evankeliumia, josta väistämättä nousee kysymys "miksi juuri Matteus?"
Olen Matteuksen kohdalta tehnyt syksyllä perusteellisen argumenttikartoituksen ja tullut jonkinlaiseen fifty-fifty tulokseen.
Kristus-keskeisyydestä
Ehkä Kristus-lähtöisessä ja Kaanon-lähtöisessä inspiraatiomallissa on se ero, että Kristus-lähtöisyydessä on hiukan enemmän evidentialistista pohjaa. Voimme historian tutkimuksen menetelmin luoda jonkinlaisia todennäköisiä totuuden likiarvoja ja pyrkiä perustelemaan, miksi hypoteesimme on mielekkäämpi kuin jokin toinen. Jeesuksen ihmeiden ainutlaatuisuus, dokumenttien hyvä historiallinen arvo, ylösnousemus parhaana pääsiäishässäkän selityksenä jne. ovat tiettyyn rajaan asti tutkimuksen tavoitettavissa olevia historian tapahtumia.
Kaanon-lähtöisyys on jonkin verran "uskon varaisempi" ja vertaisin sitä "johdatusoppiin". On ehkä jossakin määrin hankala perustella, miksi Saarnajan kirja on kaanonia ja Siirakin kirja ei...noin ninkun evidentialistisin argumentein. Toisaalta kai tähän Kaanon-touhuunkin voi soveltaa siinä mielessä Kristus-keskeisyyttä, että jos nykyinen Vt:n kaanon sellaisenaan kelpasi Jeesukselle (kiistelty kysymys tietysti tuo Jeesuksen Raamatun eksakti sisältö), se kelpaa meillekin. (periaatteella "if King James was good enough for Paul, it is good enough for me") Ut:n kirjat taas saisivat säteilynsä apostolisesta alkuperästä, jonka ei suoranaisesti tarvitse tarkoittaa apostoleita kirjoittajina, vaan heidän leimaamansa traditiot ja opetukset riittävät.
Olen tässä kysellyt, mikä osa kristinuskoa tarvitsee erehtymättömyys oppia säilyäkseen kristinuskona. Ilman kristologiaa ei ole kristinuskoa. Joten Wallacen argumentoinnissa on järkeä. Jos emme pysty osoittamaan Jeesuksen elämän tapahtumia tosiksi, koko kristinuskolta menee mielekkyys.
Leivo esitti mahdolliseksi totuuskriteeriksi sovitustyön. Lähemmin katsottuna, kuten Gordon Fee on huomauttanut, on metodologinen virhe erottaa Kristuksen työ hänen persoonastaan. Eli jako soteriologiaan ja kristologiaan on keinotekoinen. Feen ajattelussa Leivon kriteeri olisi kristologinen totuusargumentti.
Julle esitti radikaalien tutkijoiden tulosten "väistämistaktiikan". Minusta meidän ei pitäisi totuuden nimessä väistää niitä, vaan Kankaanniemen tavoin kerätä keskeiset argumenttikategoriat ja katsoa, mitkä jäävät pystyyn. Usein radikaalitulokset ovat murentuneet, koska heidän argumentointinsa ei ole pysynyt pystyssä.
Väistäminen on mielestäni samankaltaista laiskuutta, jota radikaalit tutkijat tekevät evankeelisesti suuntautuneiden tutkijoiden osalta. Joskus pragmaattisuus (lue ei aikaa tutkia) vie minut samalla tavoin väistämään jotkut asiat kun kyseessä on esim. seurakunnallinen raamatunopettaminen tai RV:hen kirjoittaminen. Tällöin valitsen tietoisesti argumentit, jotka valmiiksi edustavat omaa raamattunäkemystäni. En tiedä onko tämä pragmaattisuus hyvä tie, mutta työ ja sen ylityöksi suuntautuva luonne sitä vaativat.
Vielä alkuperäinen kirjoittaja -kysymyksestä: Prof. L. Thuren varmaan istuu tuohon Kankaanniemen mainitsemaan kategoriaan "kiltti konservatiivinen kirkonmies"... Hän sanoi joskus UT:n johdantoluennolla, että jos tradition mukaan evankeliumit ovat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kirjoittamia, niin modernissa eksegetiikassa ollaan usein sitä mieltä, että kirjoittajia ovat ketkä tahansa muut kuin mainitut Matteus, Markus, Luukas ja Johannes. Että siinä mielessä "kunnes toisin todistetaan" -periaate voisi olla ihan hyvä.
Tuohon Esan mainitsemaan pragmaattisuuspointtiin...
Olen oppinut akateemisen teologian pyörteissä hienon termin (tutkimusekonomia) från docent Holmén. Eli joskus (lue: tosi usein) on pakko turvautua vain pärstäkertoimen perusteella johonkin tutkijaan. Onhan meillä yleensä esim. suosikkikommentaarit, jotka napataan hyllystä ensimmäisenä. On "tutkimusekonomista" ottaa konsensusnäkemykset peruslähtökohdiksi. Toisaalta jokaisen nisäkkään kannattaisi tutustua perusteellisesti Raamatun johdantoteoksiin, jotta tajuaisi asioiden varmuuden.
Toisaalta, tällöin yleensä kyseinen tutkija on ansainnut arvostuksemme jollakin tavalla. Kun valitsen kirjahyllystäni Matteus-kommentaaria, aloitan R. T. Francen (2007) tiiliskivestä. Syy tähän on se, että jatkuvasti kommentaareja yms. vertaillessani France on osoittautunut huolelliseksi tutkijaksi ja vakuuttavaksi argumentaattoriksi.
Viimeisenä kommentaarihyllystäni konsultoin Schnackenburgia ja ihan rehellisesti sanoen lähinnä siksi, että tuo saksankielinen nimi tuo vaihtelua alaviitteisiin:-) Doktor Schnackenburgin tutkimus on usein vanhentunutta ja puutteelista ja argumentointi menee pahasti nuotin vierestä.
...ja Dan Wallacesta. Mies muuten tuli uskoon legendaarisen Children of God -liikkeen parissa. Kyseistä liikettä johti David Moses Berg, jolla oli oma henkiopas ja joka pani kaikkea liikkuvaa. Tietääkseni edelleen liikkeen seksuaalisia hyväksikäyttötapauksia tutkitaan FBI:n toimistoissa... Wallace lähti liikkeestä kuitenkin aika varhain ja siirtyi karismaattisista piireistä sessationistisiin. Hän on kirjoittanut mielenkiintoisen artikkelin ihmeiden tulkitsemisesta sessationistisen paradigman sisällä. Järkevä jätkä, joka tekee hyviä huomioita.
"Väistämistaktiikasta" ja pragmaattisuudesta: jos aikoo julkaista tutkimustuloksiaan, on tarkoituksenmukaista välttää sitä, että antaa "hostages to fortune", kuten asia englanniksi ilmaistaan. Toisin sanoen, ei kannata hukata paukkuja tai lähteä kaivamaan verta nenästään, jos asia ei ole pääasian kannalta relevantti.
Tätä periaatetta jokainen osannee soveltaa omaan opetukseensa, uskoonsa, jne.
Eksegeetteinä ymmärrätte nimimerkistäni kuinka tieteellisenä tämänhetkistä ajatteluani pidän, mutta koska tämä keskustelu osuu 1000%:sti siihen (kipu)pisteessen, jota viimeksi tänä aamuna ääneen pohdin, muutama ajatus. Oma syynne, jos hukkaatte aikanne lukemalla teologian opiskelijan prosessointeja.
1.) Ihanaa raikasta ilmaa kun joku sanoo, ettei Raamatun tarvitse olla jokaista pilkkua myöten 100% yliluonnollis-inspiroitua ja silti se on Jumalan Sana. Kun meillä kerran on kopioissa esim. Isä Meidän -rukouksesta 4 eri versiota, eikä alkukieliä voi muutenkaan kääntää vain yhdellä tavalla millekkään kielelle, on tosi uuvuttavaa lukea esim. RV:n mielipidesivulta (no 13 tai 14) että -92 vieraannuttaa meitä Jumalasta.
2) Miksi meidän on niin kamalan vaikea hyväksyä, että Jumala on valinnut toimia yhteistyössä inhimillisen kanssa? Miksi Raamatun tekstin inhimillis-kulttuuris-historiallinen puoli haasteineen pitäisi uskotella olemattomaksi? Juuri se, että Jumala valitsi välittää tiedon Itsestään esim. inhimillisten, tilannesidonnaisten kirjeiden kautta, tekee Raamatusta jotain ihan muuta kuin taivaasta annettu Koraani (hurraaa! juuri tätä vertausta käytin tänä aamuna ja nyt löysin sen täältäkin!), josta ei saa edes keskusella joutumatta pelkäämään henkensä edestä (anteeksi yleistys). Juuri tällä perusteellahan minäkin voin katsoa peiliin ja todeta, että tämän henkilön kautta kaikesta vajavaisuudesta huolimatta Elävä Jumala toimii tässä ja nyt.
Jos Pyhä Henki olisi ilmoittanut Paavalille, että hänen kirjeensä ei päädy ainoastaan korinttolaisille vaan mm. suomalaislle 2000:n vuoden päähän, tämä olisi saattanut muotoilla jotkut asiat hieman eri tavalla ja jättää meille vähemmän "päänvaivaa". Mutta PH ei tehnyt niin. Vai onko se vain ihmisen kirje, joka on mielivaltaisesti kanonisoitu? Onko olemassa sellainen haamuraja, jolla teologin täytyy VALITA uskooko PH:n valinneen välittää Sanan tällä tavoin vai uskooko, että me olemme sokeita fundamentalisteja kun pidämme näin kirjavaa ja inhimillistä tekstikasaa yliluonnollisena?? Missään tapauksessa ei ainakaan pitäisi kieltää ihmisiä pohtimasta asiaa ääneen epäuskoon vedoten. Jos nyt joku asia Raamatusta on selvää niin se, että Jumala haluaa meidät kanssaan aitoon ja rehelliseen suhteeseen - ei "laitan kädet silmilleni, aivot narikkaan ja uskon vaan"-henkiseen eskapismiin.
3) Ja nyt tulee ulos tuskanvuodatus. Fee&Stuart (How to Read...) avasivat silmäni ymmärtämään, että VT:n laki ei ollut tarkoitettu olemaan kaienkattava pilkunviilaus-normisto vaan guidelinet antava, Jumalan pelossa sovellettava, elämää suojeleva ohjeisto. Mutta mitä sille tehtiin? Kansa sovelsi sen kirjainta pilkkua viilaten (jopa tiukentaen), mutta kiersi sen henkeä ja tarkoitusta kaikin mahdollisin tavoin! Ei ihme, että Jumala loukkaantui ja pettyi. Mutta mitä me teemme tänään? Ymmärrämmekö me, ettei Jumala ole antanut meille aukotonta pilkunviilaus-normistoa nimeltä Raamattu, vaan riittävän tiedon kuinka pelastua ja guidelinet kuinka elää elämää säilyttävällä tavalla? Mitä me olemme tehneet UT:n ohjeille? Otan esimerkiksi kohdan 1 Piet 3:1-7. Väitän, että tästä kohdasta on liian usein tehty kielto-lista ja teko-nöyryyteen ajava laki, eikä sen todellista henkeä ole kunnioitettu. Kielto-lista on aikaansaanut vertailua, kateutta, alemmuudentunnetta, potentiaalin menetystä yms., kun taas hengen ymmärtäminen (mielestäni) aikaansaisi jotain tosi pyhää ja hoitavaa mm. avioliiton kontekstissa. Ja samalla tavalla on kohdeltu monia UT:n kohtia niin naisiin kuin miehiinkin liittyen.
Onko tässä osa-syy siihen, että seurakunta muistuttaa välillä enemmän hiekkalaatikolla tappelevia kakaroita kuin vapaudessa ja täydessä potentiaalissa eläviä Elävän Jumalan palavan rakkauden kohteita; armossa eläviä ja pysäyttämättömiä?
Jos luit tänne asti, haluan vielä kysyä itseäni viisaammalta kysymyksen. Pitäisikö Raamatun kulttuuris-inhimillisestä puolesta opettaa enemmän? Pitäisikö tässä meneillään olevan kaltaista keskustelua käydä esim. RV:ssä? Ensin tulisi varmaan pieni shokki, mutta menisikö prosessi - kuten minulla on mennyt - sitten kohti vapautta, Jumalan ihailua ja poispäin pilkun viilaamisen aiheuttamasta energianhukasta? Vai kuuluuko "riviuskovia" suojella kriisin kautta tulevilta oivalluksilta?
Itse olen viljellyt näillä sivuilla tuota teesiäni, että profetian henki sammui kun juutalaiset saivat tarpeeksi pyhiä kirjoja hallittavakseen, ja sama tapahtui krisityille kaanonin muodostamisen jälkeen. Näillä sivuilla olen myös väitellyt sen puolesta, että kaanon ei olisi välttämättä edes Jumalan tahtoma. Mutta tämän olen tehnyt vain näillä sivuilla.
Ajattelen, että nykyinen vallitseva meininki "Raamattu on Jumalan sana" ei ole pitkällä tähtäimellä hyvä eikä Jumalan säätämä asiantila. Mutta koska itselläni ei ole mitään parempaa tarjota enkä ole vielä saanut Jumalalta käskyä ruveta asiasta räksyttämään, niin pidän mölyt mahassani noin yleisesti. Jumala kuitenkin käyttää Raamattua ja ihmiset saavat siitä apua (joskin mielestäni myös ongelmia).
Sitten saan valmiiksi kirjani "Kristinuskon ratkaisukaava", joka muuten antaa oikeat vastaukset suunnilleen kaikkiin kristinuskoa vaivaaviin ongelmiin (noin nöyrästi sanottuna), niin sieltä voi sitten lukea miten hommat tulee hoitaa kotiin. Mutta ihan hyvä etten ole sitä vielä saanut valmiiksi, sillä Eksegeettisen safarin tarve voi monelta vähentyä kun eetteriin on enää suollettavina samoja oikeita vastauksia kysymysten sijaan.
sen teoksen odotuksessa.
(ja tuo edellinen vuodatukseni ei siis kuulunut ensisijaisesti tähän keskusteluun vaan siihen, joka käsitteli Raamatun syntytapaa/Raamattunäkemystä - siellä oli se Koraani-esimerkkikin... sen saa kun lukee useampia keskusteluja ja kirjoittaa vasta hetken pohdittuaan.)
Lähetä kommentti