Olen nyt pari päivää lukenut artikkeleita liittyen Jeesuksen järjestämään episodiin Temppelissä. Ei liene yllättävää, että näkemyksiä on lähes yhtä paljon kuin kirjoittajia. Tietysti tämä on aika tautologinen toteamus, koska tieteellisen tekstin kirjoittajalta oletetaan jotakin uutta kontribuutiota asiaan. Yhdestätoista artikkelista Maurice Caseyn artikkeli “Culture and Historicity: The Cleansing of the Temple” (Catholic Biblical Quarterly Vol. 59, 1997, 306-332) nousi kärkisijoille. Argumentointia arameankielisen perikooppirekonstruktion perusteella ja lukuisia teräviä huomioita. Myös Craig Evansin ja Tom Holmenin kirjoitelmat pääsivät ”luettavakahteenkertaan-osastoon”. Ehdoton jumbosija lankeaa John Paul Heilin artikkelille “The Narrative Strategy and Pragmatics of the Temple Theme in Mark” (Catholic Biblical Quarterly Vol. 59, 1997, 76-100)
Narratiokritiikki ja reader-response-kritiikki, ja mitä nimiä nyt tälle tekstin toistamiselle annetaankin, näyttävät valloittavan alaa alan journaleissa. Silläkin riskillä, että paljastan oman tyhmyyteni, pidän tätä suurena farssina. Olen lukenut koko joukon tämän osa-alueen artikkeleita, enkä tajua alkuunkaan, mikä on homman idea. Tutkija kirjoittaa tekstiä auki kuin äärimmäisen tylsä saarnamies. Kukin saa keksiä mitä villimpiä yhteyksiä kirjan eri osien välillä ja kaikki ovat tietysti aitoon postmodernistiseen tapaan oikeassa. Muistan tämän herra Heilin ylösnousemustutkimuksistani vuosien takaa. Hän kertoi näiden uusien tyylilajien tutkijoiden löytäneen seitsemän tai kahdeksan eri selitystä Markuksen tyhjä hauta –kertomuksessa seikkailevalle nuorelle miehelle. Lisäisin tähän joukkoon vielä muutaman yhtä hyvin perusteltavan kandidaatin eli Matti Nykäsen, Leonardo di Caprion ja Jasper Pääkkösen. Kronologiset ongelmathan ovat vain positivistisen tieteentradition asettamia turhia jäykistyksiä.
Sikäli tämä tajunnanvirtaan heittäytyminen on tietysti helppoa, että tutkimuskirjallisuuteen perehtymiseen ei mene kauaa aikaa. Kun mitään kunnon falsifikaatiokriteeriä ei ole ja normaalin päättelyn konventiot on haudattu, tiukka peer-review-anonyymi ei ala piukuttamaan alan johtavien tutkijoiden puuttumisesta lähdeluettelosta. Ja voihan sinne laittaa joukon samankaltaisia sepustuksia luomaan alaviiteaparaattiin tieteellisen estetiikan tuntua.
Professori Haraguchin “A Call for Repentance to the Whole Israel – A Rhetorical Study of Acts 3:12-26” (Asia Journal of Theology Vol. 18, 2004, 267-282) olikin ihan eri maata, vaikka termi “retorinen tutkimus” saattaisi muuttokiireissä heittää artikkelin samaan laatikkoon Heilin sepustuksen kanssa. Haraguchilla oli mielekäs teoria retoriikan käsitteistä, joita hän sovelsi apostolien tekoihin ja kotiläksyt oli hyvin tehty. Tuli mieleen koti-Suomesta Lauri Thurenin retoriikan alan teokset, jotka niin ikään ovat vaikuttaneet ihan järkeviltä. Retoriikan tutkimisesta itse asiassa avautuu mielestäni varsin hyviä näkökohtia eksegeesin tekemiseen.