Näytetään tekstit, joissa on tunniste synoptiset evankeliumit. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste synoptiset evankeliumit. Näytä kaikki tekstit

keskiviikko 28. lokakuuta 2026

Kirjaesittely: The Gospels Are Reliable History



Craig S. Keener, The Gospels Are Reliable History: Eyewitnesses to the Ministry of Jesus (Eerdmans, 2026), 138 sivua. 

Craig Keener on yksi tämän sukupolven tuotteliampia Uuden testamentin tutkijoita. Hän on kirjoittanut kommentaareja monista Uuden testamentin teoksista, 1200-sivuisen Miracles-kirjan ja mm. maailman pisimmän Apostolien tekojen kommentaarin (vuosina 2012-2015). Keener on useissa teoksissaan argumentoinut Uuden testamentin evankeliumien historiallisen luotettavuuden puolesta (kuten vuoden 2009 Historical Jesus of the Gospels). Keenerin uusin teos The Gospels Are Reliable History on hurjasti lyhennetty ja popularisoitu versio hänen laajemmasta opuksestaan Christobiography (Eerdmans, 2019). (Tarkasti ottaen Keener karsi aiemman kirjan materiaalista 88.2%.)

lauantai 28. maaliskuuta 2026

Kirjaesittely: Simon Gathercole, The Gospel and the Gospels


Simon Gathercole, The Gospel and the Gospels: Christian Proclamation and Early Jesus Books (Eerdmans, 2022), 576 sivua. 


Johdanto


Miksi Uudessa testamentissa on juuri Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen nimissä olevat evankeliumit, vaikka varhaisina vuosisatoina oli liikkeellä muitakin evankeliumeja? Millä kriteereillä juuri nämä teokset päätyivät Uuteen testamenttiin? Ja onko kanonisten evankeliumien teologia lopulta niin erilaista kuin muissa ei-kanonisissa evankeliumeissa? Entä näkyykö uuden testamentin teoksissa laajasti jokin yhtenäinen teologinen painotus? Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin riippuu siitä, keneltä kysyy. 

Yksi vastaus tulee Simon Gathercolen kohtuu uudesta kirjasta The Gospel and the Gospels: Christian Proclamation and Early Jesus Books. Gathercole on brittiläinen Uuden testamentin tutkija, joka toimii Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden professorina Cambridgen yliopistossa. Hän julkaissut valtavan määrän akateemista tutkimusta niin kanonisiin evankeliumeihin kuin ei-kanonisiin evankeliumeihin liittyen. (Yhtä hänen artikkeliaan esiteltiin tällä sivustolla aiemmin.) Omasta hyllystäni löytyvät mm. Gathercolen teokset The Apocryphal Gospels (Penguin Classics, 2021) ja 700-sivuinen The Gospel of Thomas: Introduction and Commentary (Brill, 2014). Tämä uusi opus on tärkeää jatkoa tälle tutkimukselle. 

torstai 23. tammikuuta 2025

Olivatko evankeliumit alunperin nimettömiä?

JOHDANTO


Parhaimmat tietolähteet Jeesuksesta ovat Uuden testamentin neljä evankeliumia. Ne on tunnettu läpi historian Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kirjoittamiksi teoksiksi. Uuden testamentin tutkimuksessa on kuitenkin painottunut hyvin vahvasti näkemys, jonka mukaan evankeliumit ovat anonyymejä eli nimettömiä. Sen lisäksi, että evankeliumit itsessään eivät missään nimeä niiden kirjoittajaa, väitteen mukaan evankeliumeihin tulleet otsikot ”Evankeliumi X:n mukaan” on paljon myöhäisempi innovaatio (ja joka ei välttämättä kerro totuutta evankeliumin kirjoittajasta).

Asia on kuitenkin huomattavan paljon monitahoisempi ja siihen liittyy ikävän paljon vääriä käsityksiä. Cambridgen yliopistossa Uuden testamentin ja varhaisen kristinuskon professorina nykyään toimivan Simon Gathercolen artikkeli vuodelta 2018 tuo tähän aiheeseen uudenlaista näkökulmaa. Gathercole pyrkii argumentoimaan kahta väitettä: 

  1. Teoksen anonyymisyyttä ei voida määritellä vain toteamalla ”teoksessa ei koskaan mainita sen kirjoittajaa nimeltä”. —> Näin ollen väite, jonka mukaan evankeliumit ovat anonyymejä, koska niissä ei mainita kirjoittajan nimeä, on kestämätön. 
  2. Vaikka evankeliumien otsikot olemassaolevissa käsikirjoituksissa saattavatkin olla toissijaisia, tämä ei tarkoita sitä, etteikö teoksen kirjoittajan nimeä voitaisi tietää muilla tavoilla. —> On olemassa ainakin kolme erillistä tapaa, joiden perusteella me tiedämme evankeliumiin alun perin liitetyt nimet. 

tiistai 26. marraskuuta 2024

Kirja-arvio: On the Resurrection: Refutations


Gary R. Habermas, On the Resurrection: Refutations, volume 2 (B&H Academic, 2024), 882 sivua.

Johdanto

Alusta saakka Jeesuksen ristinkuolemalle, tyhjälle haudalle ja ylösnousemusilmestyksille on esitetty vaihtoehtoisia teorioita. Pelkästään evankeliumeja lukemalla käy ilmi, miten jotkut epäilivät Jeesuksen ruumiin tulleen varastetuksi (Matt. 27:62-66) tai puutarhuri oli siirtänyt ruumin haudasta jonnekin muualle (Joh. 20:13-16). Pilatus taas ihmetteli, miten Jeesus saattoi kuolla ristille niin nopeasti ja hän halusi tarkistuttaa Jeesuksen kuoleman sadanpäämiehen kautta (Mark. 15:43-45). Opetuslapset luulivat naisten puhuvan hölynpölyä, kun he väittivät Jeesuksen haudan löytyneen tyhjänä (Luuk. 24:11) ja kun he itse näkivät Jeesuksen ensimmäisen kerran, he luulivat häntä aaveeksi (Luuk. 24:36-40). Vuosisatojen kuluessa Jeesuksen ylösnousemukselle onkin haettu ties kuinka monta vaihtoehtoista tulkintaa.

keskiviikko 31. tammikuuta 2024

Evankeliumien luotettavuus — uusia argumentteja

ARGUMENTTI LIITTYEN NIMIIN


Keskustelu kanonisista evankeliumeista on klassinen taisteluareena kahden eri koulukunnan, konservatiivisten ja skeptikoiden, välillä. Haluan tässä postauksessa tuoda esiin yhden viimeaikaisen argumentin, jonka tarkoitus on vahvistaa näkemystä, jonka mukaan evankeliumien kirjoittajat todella tiesivät asiansa, koska heidän kerrontansa lepää silminnäkijöiden kertomusten varassa ja meidän tulisi lähtökohtaisesti suhtautua heidän teoksiinsa luottavaisesti, ei skeptisesti. Kyseinen argumentti liittyy erityisesti evankeliumeissa (ja Apostolien teoissa) esiintyviin nimiin. En kuitenkaan ole tietoinen siitä, että tämä keskustelu olisi juurikaan ajautunut tarjolle suomen kielellä, joten tarkoitukseni on paikata tätä aukkoa. Englanninkielisessä maailmassa aihetta ovat erityisesti pitäneet esillä Richard Bauckham klassikkokirjassaan Jesus and the Eyewitnesses (2006), ja sitä on sittemmin tuonut esiin tutkimuskeskus Tyndale Housen johtaja Peter Williams, jonka menevä luento aiheesta on katsottavissa YouTubesta, joskin hän tuo argumenttia esiin myös hänen pikkulillin paksuisessa kirjassaan Can We Trust the Gospels? (2018). Vaikka pääasiallinen tarkoitus on esitellä spesifisti nimiin liittyvää tutkimusta, annan tekstin edetessä myös muita aiheen kannalta esitettyjä argumentteja, koska ne liittyvät erityisesti myös nimiin.

torstai 8. lokakuuta 2020

Analyysi Robert Brotheruksen Jeesus-näkemyksestä Tee minusta ateisti -ohjelmassa

Johdanto
AlfaTv:llä on lähtenyt pyörimään Tee minusta ateisti -niminen ohjelmasarja, jota juontelee Veritas Forumin koordinaattori ja Areiopagin sivuilta tuttu Miikka Niiranen. Ohjelmassa vastapuolilla toisiaan istuvat systemaattisen teologian professorina Fullerin yliopistossa toimiva Veli-Matti Kärkkäinen ja vapaa-ajattelijoiden ja skepsiksen järjestöissä vaikuttava Robert Brotherus. Ohjelmassa miehet keskustelevat erinäisistä uskontoon ja maailmankatsomuksiin liittyvistä aiheista. Ohjelmaa on mielenkiintoista ja avartavaa kuunnella ja käydyt keskustelut ovat täydellinen vastakohta hiljattaiselle USA:n presidenttidebatille, jossa iso osa aikaa kului toisten päälle huutamiseen. Suosittelen siis ohjelman sisältöä aiheesta kiinnostuneille.

torstai 1. maaliskuuta 2018

Q-lähde: Hypoteeseja, faktaa ja fiktiota

Johdanto

Kun ihminen kuulee kirjaimen Q, hän ajattelee ensimmäisenä joko suomenkielen aakkosta, jota juuri kukaan ei koskaan käytä tai sitten hän ajautuu välittömästi James Bondin kanssa seikkailumaailmaan, jossa herra Q tarjoaa pahiksien voittamiseksi alan parhaimmat työkalut. Tässä tekstissä olen kuitenkin kiinnostunut Q:sta hypoteesina, joka liittyy Uuden testamentin tutkimuksessa synoptisten evankeliumeiden välisen yhteyden ratkaisemiseen. Tarkemmin sanottuna painospisteeni on oikoa jotain liikkeellä olevia ajatuksia dokumenttiin liittyen ja esittää, että historiallinen aineisto ei anna lupaa olettaa moniakaan Q-dokumenttiin liitettyjä väitteitä. Se mitä nämä ovat, selviää itse tekstistä.

Tässä kohden on sanottava, että jos lukija on omaksunut aikamme villityksen, jossa monikaan ei jaksa lukea netissä informatiivista tekstiä yli viittä minuuttia, suosittelen häntä lukemaan pelkän johtopäätöksen, joka tiivistää sen mitä yritän kirjoituksessani argumentoida. (Samalla tietysti kehotan kyseenalaistamaan tällaisen näkemyksen, koska olemme tottuneet pikaruokaan myös itsemme sivistämisessä.) Johtopäätöksen lukeminen ensin saattaa toki auttaa kaikkia saamaan paremmin kiinni itse tekstin kulusta, koska pidemmissä teksteissä punainen lanka voi helposti hukkua yksityiskohtien keskelle.

perjantai 23. helmikuuta 2018

Neljän evankeliumin kanonisuus

By Richard Bauckham

1 Johdanto

Miksi Uusi testamentti sisältää neljä evankeliumia? Miksi ei enempää, eikä vähempää? Kysymys on sitäkin tärkeämpi, kun tiedostamme monien muidenkin evankeliumeiden olemassaolon varhaisilla vuosisadoilla. Kiinnostus tähän alueeseen syttyi itse asiassa 1890-luvulla, kun tutkijat saivat Egyptistä käsiinsä papyruksen, jonka oletettiin olevan osa Pietarin evankeliumia. Aihe on tullut tunnetuksi erityisesti Dan Brownin Da Vinci -Koodin kautta, jossa aihetta käsitellään hyvin virheellisesti. Meidän ei ole vaikea ymmärtää miksi tämä alue kiinnostaa ihmisiä, koska näissä teoksissa on salamyhkäisyyden tuntua ja niiden ympärille on helppo kehittää kokonaisia salaliittoteorioita. Ehkä nämä muut teokset kertovatkin vaietun totuuden todellisesta Jeesuksesta, josta kanoniset evankeliumit ovat vuosisatojen ajan vaienneet? Ja ehkä niiden Jeesus onkin paljon lähestyttävämpi kuin se Jeesus, joka välittyy meille Uuden testamentin evankeliumeista? Da Vinci -Koodi on hyvä esimerkki ainakin siitä miten asiat esitetään mahdollisimman väärin. Kirja nimittäin väittää, että gnostilaiset evankeliumit esittävät Jeesuksen ainoastaan ihmisenä, ilman mitään jumalallisia ominaisuuksia. Mikään ei voisi olla kauempana todellisuudesta! Gnostilainen Jeesus oli läpikotaisin yliluonnollinen ja jumalallinen hahmo, eikä siis juurikaan tavallinen ihminen.

tiistai 4. heinäkuuta 2017

Kirja-arvio: The Historical Jesus of the Gospels

Keener, Craig S.,
The Historical Jesus of the Gospels.
(Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company, 2009), xxxviii + 831 sivua.


Johdanto 

Minun ja Craig Keenerin tiet kohtasivat ensimmäisen kerran Keuruun Isossa Kirjassa, jossa olin (äärimmäisen huonosta englanninkielen taidosta huolimatta) työstämässä eksegeettistä päättötyötä Jeesuksen avioero ja uudelleenavioitumis -opetuksesta Matteuksen evankeliumin luvusta 19. Keener oli työntänyt lusikkansa tähän soppaan yhdellä aihetta suoraan käsittelevällä kirjalla, kirjoittamalla näkemyksistään ”3-näkemystä kirjassa” ja kahdella artikkeleilla ”Dictionary of New Testament Background” teoksessa.

lauantai 2. heinäkuuta 2016

Uuden testamentin tekstivälitys 2. vuosisadalla


Larry Hurtado on tunnettu Uuden testamentin tutkija, joka on perehtynyt erityisesti varhaisten kristittyjen oppirakennelmien muodostumiseen sekä Uuden testamentin käsikirjoituksiin. Hänen blogiinsa, joka sisältää paljon mielenkiintoisia asioista, voi tutusta täällä. Yritän tässä kirjoituksessa jakaa Hurtadon ajatuksia Uuden testamentin tekstiprosessista 2. vuosisadalla. Artikkeliin, joka toimii tämän tekstin pohjarunkona, pääsee käsiksi alla olevasta linkistä. (Jos aihe tuntuu liian vieraalta, siihen voi tutustua introductionmaisesti täällä.)


Johdanto

Toinen vuosisata on kaikkein tärkein ajanjakso Uuden testamentin (UT) käsikirjoitusten kopioimisen ja levittämisen kannalta. Tässä vaiheessa nimittäin jo syntyneitä tekstejä alettiin kierrättää ja punnita. Eri teoksia koottiin yhteen, kuten neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä. Tekstit levisivät melko nopealla tahdilla ympäri Rooman valtakuntaa ja samalla niiden arvovaltaan jouduttiin ottaa kantaa. UT:n eri teoksien käsikirjoituksia kopioitiin paljon. 

Ikävä kyllä joudumme todeta, että data, joka meillä tästä ajanjaksosta on saatavilla, on käänteinen asian tärkeyteen nähden: tekstimassaa on todella vähän. Näin ollen joudumme melko vähäisten tekstien perusteella päätellä miten asiat oikeastaan kulkeutuivat eteenpäin. 

maanantai 18. lokakuuta 2010

Kirja-arvio: Uusi testamentti

Kankaanniemi, Matti,
Uusi testamentti
(Perussanoma 2010), 179 sivua.


Matti Kankaanniemen uusin teos on osa Tätä on kristinusko -kirjasarjaa, joka tarjoaa yleistajuisen esityksen kristinuskon taustoista ja alkuvaiheista tieteellisen tutkimuksen valossa. Uusi testamentti on sarjan viides osa ja nimensä mukaisesti käsittelee Uutta testamenttia historiallisena dokumenttina. Käytännössä kirja popularisoi akateemisen raamatuntutkimuksen maltillisemman siiven tutkimustuloksia ja on siinä suhteessa raikas tuulahdus markkinoilla, jossa on pitkään nautittu hieman toisenlaisen raamatuntutkimuksen hedelmistä.

Kirja on pieni sekä kooltaan että sivumäärältään, joten käsiteltävien aiheiden määrä ei ole kovin laaja. Tiettyjen tämankaltaiseen opukseen kuuluvien perusasioiden lisäksi mukaan on valikoitunut lähinnä sellaisia aiheita, jotka ovat kiinnostaneet tai askarruttaneet kirjoittajaa itseään. Tämä ei kuitenkaan vähennä kirjan hyödyllisyyttä, vaan useimmat aiheet ovat sellaisia, jotka kiinnostanevat myös kirjan potentiaalista lukijakuntaa. Kiistanalaisissa kysymyksissä - joista akateemisessa raamatuntutkimuksessa ei ole pulaa - kirjoittaja kertoo edustavansa linjaa, jota on helpointa puolustaa tieteellisellä foorumilla. Lisäksi hän korostaa, että hänen päätelmänsä eivät nojaudu uskonnolliseen vakaumukseen vaan tieteellisiin argumentteihin.

perjantai 23. huhtikuuta 2010

Kommentteja Matti Myllykosken kirja-arviosta A.D. 30.

”Näytä sinä minulle tutkimus ilman redaktiokritiikkiä, niin minä tutkimuksestani näytän sinulle redaktiokritiikin”

Matti Kankaanniemi

Luin mielenkiinnolla ja kirjan saamasta huomiosta ilahtuneena dosentti Matti Myllykosken perusteellisen arvion (Teol. Aik. 2/2010) teoksestamme A.D. 30 – Kirja Jeesuksen kuolemaan liittyvistä tapahtumista. (ArtHouse, Helsinki 2009). Keskustelun mielekkyyttä lisää se, että Myllykoski on tutkimuksessaan perehtynyt samaan teema-alueeseen, mikä tarjoaa terveen kriittisen näkökohdan tutkijaryhmämme näkemyksiin ja toivottavasti lisää ns. tavallisten lukijoiden mielenkiintoa aihetta kohtaan. Monet Myllykosken nostamat seikat haastavat meidät selvempään asioiden ilmaisemiseen ja erityisesti metodologisten kysymysten tarkentamiseen. En nimittäin katso ryhmämme olevan niin kaukana Myllykosken metodologiaa koskevista näkemyksistä kuin kirja-arvion perusteella voisi ehkä ymmärtää. Toisaalta juuri tästä syystä tämänkaltainen keskustelu on tärkeää ja hyödyllistä. Luonnollisesti vastineeni keskittyy näkökohtiemme puolustukseen mutta samalla toivon, ettei vaikutelmaksi jää ylimielinen ja raivokas hyökkäys pätevän tutkijan esittämää kritiikkiä kohtaan. Olemme samaa mieltä Myllykosken kanssa siitä, että tutkimuksen tieteellisyyden ongelma on siinä, että ”erilaiset peruslähtökohdat omaksuneet tutkija eivät voi keskustella rakentavasti keskenään”. Myllykoski on aidosti onnistunut välttämään tämän karikon ja toivomme, että vastineemme pystyisi pitämään keskustelun hänen viitoittamallaan tiellä.

On ehkä tarpeellista hieman asemoida tätä keskustelua lukijoille, koska maassamme käydyn eksegeettisen ”keskustelun” historiallinen konteksti on ollut vahvasti dogmiväritteinen (Ks. Latvus & Peltola 1992). En näe Myllykosken kirjoitusta sen paremmin kuin tätä omaa vastinettani ”uskon sotana”, jossa väkevä Herran soturi nujertaa liberaaliteologin perkeleen tai päinvastoin. Ensiksikin tässä tuskin nujerretaan yhtään ketään ja toiseksi keskustelu ei koske maailmankatsomuksia vaan historian tutkimusta ja sen metodologisia painotuksia. Arvostan Myllykoskea tutkijana ja kirjoittajana ja käytän nyt ja jatkossa sekä tutkimus- että opetustyössäni hänen tieteellistä tuotantoaan. Sitä paitsi meillä on sama etunimi ja kuulemani legendan mukaan Myllykoskella on henkilöhistoriallinen linkki Tyrwäälle, jonne olen tatuoinut elinikäiset asuinkarttakoordinaattini.

Kirjoitan tämän artikkelin osittain me-muodossa, vaikka olen 100%:sti itse vastuussa tässä esitetyistä ajatuksista. Kirjoitan itsestänikin kolmannessa persoonassa, koska lähestyn aihetta kirjan toisen toimittajan roolista käsin.

Hylätäänkö kritiikit?

Kuten todettua, Myllykoski nostaa monta hyvää ja hyödyllistä näkökohtaa keskusteluun. Kuitenkin hänen argumentointiaan varjostaa virheellinen käsitys, jonka mukaan hylkäämme lähdekritiikin, redaktiokritiikin ja kirjallisuuskritiikin käytännössä täysin. Emme missään tapauksessa ”eliminoi kirjallisuus- ja redaktiokritiikkiä aineiston arvioinnista epätieteellisinä menetelminä”. Tämä arvio tuntuu hieman hämmentävältä, koska kirjassa ei missään esitetä näiden tieteellisten tutkimusmetodien olevan epätieteellisiä ja koska redaktio- ja lähdekritiikkiä itse asiassa sovelletaan. Kankaanniemi käsittelee luvussa Jeesus ja hauta naisten nimiluetteloja monessa suhteessa hyvin samalla tavoin kuin Myllykoski (1994, 94–100) aiheen ansiokkaassa redaktiokriittisessä käsitellyssään toisaalla. Luonnollisesti kirjamme popularisoivan luonteen tähden aiheeseen ei paneuduttu yhtä syvällisesti mutta henki ja metodi ovat hyvin samanlaisia. Kirjamme niukahkoissa lähdeviitteissä on jopa kaksi positiivista ja puhtaasti Markuksen evankeliumin redaktiokritiikin metodologiaa käsittelevää artikkelia (s. 281). Yleistajuiseksi tarkoitetussa teoksessa metodologisten seikkojen syvällinen käsittely on hankalaa. Joskus kritiikkien perään kuuluttaminen saa melkein koomisia piirteitä. Esimerkiksi Martti Mäkisalo ihmetteli Helsingin Sanomien kirja-arvostelussa (10.4.2009) kirjamme ”tekstikriittisen näkökulman ohuutta”. Epäselväksi kuitenkin jäi, missä kohtaa tekstikriittiset näkökulmat olisivat vaikuttaneet olennaisesti esitettyihin päätelmiin.

Auvisen kirjoittaman luvun ”Miten A. D. 30 –tapahtumista voidaan tietää?” tarkoituksena ei ollut kattavasti ja poissulkevasti kuvata metodia, jolla kirjassa esitetyt tulokset on saavutettu. Myllykoski lukee mielestämme hiukan virheellisesti Auvisen esittämän skeptismin esimarkuslaisen kärsimyskertomuksen tarkkaa rekonstruktointia kohtaan kokonaisen metodin hylkäämiseksi. Auvisen viittaus Marion L. Soardsin (1994) tekemään vertailuun 34 eri tutkijan (joihin Myllykoskikin lukeutuu) rekonstruoinneista osoittaa melko suurta vaihtelua, joka mahdollistaisi periaatteessa kunkin version kohdalla maininnan ”kaikki eivät kuitenkaan ajattele näin”. Sen lisäksi, että emme hylkää redaktio- ja kirjallisuuskritiikkiä metodeina, emme myöskään näe niitä kilpailevana aitouskriteerien soveltamisen kanssa. Tyypillisestihän Jeesus-tutkimuksessa dokumentteja eli evankeliumeja lähestytään kirjallisuus- ja redaktiokritiikin avulla ja pyritään erottamaan evankelistan oma luova tai muokkaava kädenjälki käytetystä traditiosta. Tämän jälkeen tradition historiaa analysoidaan mm. aitouskriteerejä käyttäen.

Myllykosken kritiikki aitouskriteereiden suhteen ei tunnu täysin oikeudenmukaiselta. Hänen mukaansa kaikki aines evankeliumeissa voidaan todistaa oikeaksi joko moninkertaisuuskriteerin tai erilaisuuskriteerin avulla. Evankeliumeja ei kuitenkaan juurikaan käytetä erilaisuuskriteerin soveltamisessa varhaiskristillisyyden kuvaajana vaan pikemminkin Paavalin kirjeitä ja vaihtelevissa määrin Apostolien tekoja. Tarkoituksena on evankeliumeista riippumatta luoda kuva varhaiskristillisten yhteisöjen ajattelumaailmasta ja tätä taustaa vasten arvioida jonkin seikan (Jeesuksen sanat tai teot) keksimisen mielekkyyttä. Tämä vähentää kriteereiden soveltamisen kehäpäättelyluonnetta huomattavasti. Olennaista on myös ymmärtää, että evankeliumeissa on paljon ainesta, jota ei voida kriteerien avulla osoittaa sen paremmin aidoksi kuin epäaidoksikaan. Aitouskriteerien täyttymättömyys ei johda nimittäin suoraan päätelmään kohdan epäaitoudesta. Vastaavasti epäaitouskriteerien täyttymättä jääminen ei johda automaattisesti seikan pitämiseen aitona. Tämä vastaa myös Myllykosken esittämään kommenttiin: ”Entäpä jos Luukas ei perikoopissaan viittaisikaan oppilaiden synkkään tilanteeseen eikä Matteus puhuisikaan epäilijöistä? Olisiko tutkijalla näillä perusteilla syytä torjua kuvattujen tapahtumien historiallisuus? Ei suinkaan”. Näiden hämmentävien seikkojen puuttuminen kyseisistä perikoopeista johtaisi mahdollisesti tilanteeseen, jossa ne jouduttaisiin jättämään harmaalle alueelle eli perusteita ei olisi sen paremmin kertomuksen historiallisuuden hyväksymiselle kuin hylkäämisellekään.

Myllykosken mielestä Auvisen moninkertaisen todistuksen kriteeristä ottama esimerkki koskien Jeesuksen tuomitsemista ristille on ”siinä mielessä triviaali, että Jeesuksen ristiinnaulitseminen itsessään ei ole kiistelemisen arvoinen asia, vaan selvä historiallinen fakta.” Olennaista on mielestämme kuitenkin kysyä, mistä tiedämme ristiinnaulitsemisen olevan selvä historiallinen fakta. Jotta näin voidaan todeta, on oltava perusteita ja näitä perusteita voidaan metodologian tasolla kategorisoida aitouskriteereiksi. Vaikka nämä perusteet tuottavatkin usein erilaisia tuloksia, on rekonstruktioilla ”runsaasti yhteisiä piirteitä, jotka tekevät keskustelun mahdolliseksi ja mielekkääksi”. Koska kirjamme ei ollut tieteellinen tutkimus, pidän kohtuullisena viitata tarkemman aitouskriteerejä koskevan keskustelun osalta ryhmämme jäsenten aiheesta toisaalla antamiin selvennyksiin (esim. Holmén 2001:24–36, Auvinen 2003:16–21, Ollilainen 2008:115–124).

Laajemmat ulottuvuudet -- Oletuksia varhaiskristillisyydestä

Historian tutkimuksessa yleensä ehkä kaikkein vahvimpana pidettyä hämmentävyyskriteeriä eli erilaisuuskriteerin vahvinta muotoa kritisoidessaan Myllykoski kiinnittää huomiota teorioihin keskenään kiistelevistä varhaiskristillisistä ryhmittymistä kutsuen näitä ”laajemmiksi ulottuvuuksiksi”, joita tulisi soveltaa ”abstraktien kriteerien” sijasta. Hänen esittämistään todisteista voidaan kuitenkin todeta, kuten Myllykoski muissa yhteyksissä, että ”näille tulkinnoille on vaihtoehtoja”.

Myllykoski kirjoittaa:

”Monet tekstit kuitenkin osoittavat, että varhaisilla kristityillä oli useita ryhmiä, joiden välillä oli selvää kilpailua. Ryhmät henkilöityivät johtajiinsa, joihin ulkopuoliset kohdistivat rajuakin kritiikkiä. Tästä on jäänyt jälkiä Paavalin kirjeisiin, evankeliumien kertomuksiin ja muihin dokumentteihin. Jäävuoren huippuna varhaisimmista konflikteista on niin kutsuttu Antiokian kiista (Gal. 2:11–14), jossa Jeesuksen veljen Jaakobin Antiokiaan lähettämät miehet saavat Pietarin luopumaan ateriayhteydestä pakanakristittyjen kanssa ja Paavalin vastustamaan Pietaria ”vasten kasvoja”.

1) Antiokian kiista ei näytä johtaneen pysyvään välirikkoon Pietarin ja Paavalin välillä, koska vuosia kiistan jälkeen kirjoitetussa 1. Korinttolaiskirjeessä ei näy merkkejä Paavalin vihaisesta suhtautumisesta sen paremmin Pietariin kuin Jaakobiinkaan. Myllykoski myös ehkä lukee Galatalaiskirjeen tekstiin (2:12) hieman liikaa todetessaan Jaakobin lähettäneen miehet, kun Paavali toteaa ainoastaan joidenkin tulleen Jaakobin luota (Jerusalemista?). On mahdollista, että ilmaus ἐλθεῖν τινας ἀπὸ Ἰακώβου nivoutuu Paavalin hieman aiemmin kirjeessä viittaamaan suositukseen, jonka hän sai Jaakobilta osoittaen näin ironisesti ryhmän tulleen hänelle hyväksynnän antaneen Jaakobin luota Jerusalemista. Joka tapauksessa Paavali tunnustaa Pietarin ja Jaakobin johtajuusaseman sekä ennen Antiokian kiistaa (Gal. 1-2) että sen jälkeen (1. Kor. 15:5-7). Tämä itse asiassa vahvistaa Myllykosken abstraktina kritisoiman hämmentävyyskriteerin merkitystä. Edes Paavali, joka oli taistellut julkisesti Pietaria vastaan, ei lähde myöhemmin kiistämään tämän johtajuutta. Jos Antiokiaan saapunut ryhmä todella oli Jaakobin lähettämä delegaatio, on ehkä vielä yllättävämpää, että Paavali ei käy Jaakobia vastaan esimerkiksi 1. Korinttolaiskirjeessä vaan päinvastoin jopa kerää rakkaudenlahjaa Jerusalemin seurakunnalle (1. Kor. 16:3). Jos tätä asennetta kristillisen liikkeen (tai liikkeiden) johtajia kohtaan voidaan pitää suuntaa-antavana varhaiskristillisyydessä, herättää kielteisiä piirteitä opetuslapsista sisältävä perikooppi väistämättä kysymyksen ”kuka olisi uskaltanut ja ollut motivoitunut keksimään tällaista”.

Laajoihin ulottuvuuksiin Myllykoski lukee myös tulkintansa, jonka mukaan Tuomas edustaa Johanneksen evankeliumissa vääränlaista kristillisyyttä. Tällainen tulkinta on melko subjektiivinen ja monet muut evankeliumin tutkijat ovat päätyneet hyvin erilaisiin johtopäätöksiin. Esimerkiksi James Charlesworth (1995) pitää Tuomasta ”opetuslapsena, jota Jeesus rakasti” ja jonka traditioihin ja vaikutukseen evankeliumi enemmän tai vähemmän perustui. Charlesworthin ja hänen näkemystään sympatisoineiden tutkijoiden (Charlesworth itse mainitsee häntä ”yllättäen” tukeneen joukon, johon kuuluvat D. Moody Smith, Hugh Anderson, Peder Borgen, John Meier, Hans Martin Schenke, ja Walter Weaver) mielestä Myllykosken edustama tulkinta ei ole siis lainkaan niin itsestään selvä kuin mitä Myllykosken esityksestä voisi päätellä. On myös mahdollista tulkita Tuomas joko historialliseksi tai symbolisfiktiiviseksi hahmoksi, jonka tarkoitus on rohkaista epäileviä evankeliumin lukijoita. Sosiologisten analyysien tekeminen evankeliumitekstien perusteella on varsin kyseenalaista ja ala, jossa paradigmat tämän tästä vaihtelevat (ks. mm. Hakola 2005).

Kolmanneksi laajemman ulottuvuuden seikaksi ja vahvasti sekä riitaisasti segmentoituneen varhaiskristillisyyden todisteeksi Myllykoski esittää Jaakobin kirjeestä (2:14–26) esiintyvän voimakkaan Paavali-vastaisuuden. Taaskaan tulkinta ei ole ihan näin selkeä. Lukuisat tutkijat eivät pidä Paavali vs. Jaakob vastakkainasettelua vakuuttavana viitekehyksenä kohdan tulkinnalle. Esimerkiksi Willi Marxen (1970, 230–231) katsoo Jaakobin kirjeen kirjoittajan pyrkivän palauttamaan vinoutuneen Paavali-tulkinnan aitoon paavalilaiseen positioon. Jaakobin kirje näyttää korostavan tekoja solidaarisuutena lähimmäistä kohtaan, kun taas Paavalin usko vs. teot dikotomia mielletään nykyisin laajasti liittonomismin riitteihin liittyväksi.

Myllykosken laajemmat ulottuvuudet ovat siis mielestäni melko spekulatiivisia eivätkä riitä mitätöimään erilaisuuskriteerin vahvemman muodon eli hämmentävyyskriteerin käyttöä ja merkitystä Jeesus-tutkimuksessa. Toki tätä ”usean kristinuskon” näkökulmaa on vaalittu tutkijapiireissä laajaltikin. (ks. Mm. Crossan 1973, Dunn 1977, Sim 1998, Goulder 1991). Tarkkaan näiden tutkijoiden esityksiin perehdyttyäni, en kuitenkaan ole täysin vakuuttunut heidän argumenteistaan. Anakronistisen homogeeninen kuva varhaiskristillisyydestä on toki sekin natisevan epäuskottava. Tilannetta ei kuitenkaan paranna riitojen ylitulkinta tai kuvitteellisten yhteisöjen uittaminen tutkimukseen. Kaipaisin konkreettista näyttöä sellaisen yhteisön olemassaolosta jaksolta 30–70 jKr., jossa Pietariin suhtauduttaisiin siinä määrin kielteisesti, että siellä voitaisiin keksiä Pietaria mollaavia traditioita.

Epähistoriallinen aines evankeliumeissa

Myllykoski toteaa, ettei hän ”löydä teoksesta yhtäkään tapausta, jossa jotakin evankeliumien sisältämää piirrettä sanottaisiin selvästi myöhemmäksi traditioksi tai asiaksi, joka on peräisin myöhemmiltä kristityiltä eikä Jeesukselta”. Toisaalla hän arvioi, että sympatiseeraamme Birger Gerhardssonin näkemyksiä eli näkemystä, jonka mukaan Jeesuksen opetukset välitettiin tarkasti ja kontrolloidusti. Myllykosken ehdotus traditiohistoriallisen näkökulman lisäämisestä kirjaamme on perusteltu ja olisi varmasti selventänyt paljon lähestymistapaamme, joskin Auvinen viittaa aiheeseen lyhyesti metodeita kuvaavassa luvussa (s. 27–28).

Matteuksen ja Luukkaan tapa käyttää Markuksen evankeliumia tarjoaa jonkinasteisen empiirisen lähtökohdan traditioiden käsittelylle varhaiskristillisissä piireissä. Tätä editointiprosessia havainnoidessamme voimme havaita muutoksia, poistoja, lisäyksiä, muokkausta jne. Johanneksen evankeliumin kuvausten vertaaminen synoptikkoihin osoittaa, että muisto Jeesuksesta ja hänen opetuksistaan ”eli” eikä välittynyt jäykän standardoidusti. Toisaalta sekä Matteus että Luukas ja jopa Johannes näyttävät nojautuvan vahvasti lähteisiin sen sijaan että kirjoittaisivat itse kertomuksensa. Matteuksen ja Luukkaan erityisaineksessakin näkyy tämän tästä jälkiä traditioiden käytöstä (ks. esim. Tuhlaajapoika kertomuksen osalta Ollilainen 2008:61–98). Johanneksen evankeliumissa kertomus Lasaruksen kuolleista herättämisestä muodostaa kliimaksin, joka johtaa hänen mukaansa Jeesuksen kuolemaan johtaneen jahdin alkamiseen. Kuitenkin Johannes on mitä ilmeisimmin liittänyt kömpelösti kaksi traditiota yhteen tätä kliimaksikertomustaan muodostaessaan (ks. Meier 1994:800–832 ja Burkett 1994). Tutkija joutuu siis traditiohistoriallista malliaan muodostaessaan ottamaan huomioon nämä keskenään ehkä hieman jännitteiset ilmiöt. Gerhardssonin ja hänen teesejään edelleen kehitelleiden Holmbergin, Byrskogin, Riesnerin ja Bauckhamin malli on yksi tapa pyrkiä yhtälön ratkaisemiseen. N. T. Wright, James Dunn ja monet muut ovat kallistuneet hieman enemmän joustavuutta sisältävän Kenneth E. Baileyn kontrolloidun mutta epävirallisen traditionvälityksen mallin kannalle. Werner Kelberin näkemyksellä suullisen ja kirjallisen traditionvälittämisen perustavanlaatuisella erosta ja hyvinkin luovasta tradition käsittelystä on seuraajansa. Tärkeitä ääniä keskustelussa ovat myös Horsley ja Bird. Lisäksi Bultmannin luotsaama vanha saksalainen muotohistoriallinen näkemyskin vapaasti Jeesus-ainesta keksivistä ja profetoivista yhteisöistä elää edelleen. On vaikea sanoa, varsinkaan kokonaisen tutkijaryhmän osalta, mitä näkemystä tai tutkijaa sympatisoimme. Aihetta on kuitenkin pohdittu ja työstetty tutkijaryhmässämme paljon.

Näkemykseni mukaan evankeliumien aines jakaantuu tutkijan näkökulmasta karkeasti ottaen kolmeen osa-alueeseen: i) Aidoksi osoitettavissa oleva, ii) epäaidoksi osoitettavissa oleva ja iii) kriteerien saavuttamattomissa oleva. Kun aiheena on historiallisen Jeesuksen rekonstruktio, on selvää, että nimenomaan ensimmäinen kategoria on kiinnostavin. Kaksi muuta luokkaa eivät samalla tavalla liity tutkimustehtävään. Tätä taustaa vasten Myllykosken epäaidon aineksen perään kysely ei tunnu täysin oikeutetulta. Lähtökohtamme ei ole, että kaikki evankeliumimateriaali palautuu tarkkaan historiallisen Jeesuksen elämäntilanteeseen eivätkä A.D. 30 – kirjassa esitetyt johtopäätökset suinkaan perustu tällaiseen käsitykseen. Ajoittain Myllykosken arviosta kuitenkin saattaisi päätellä, että arvosteltavan kirjan kirjoittajat suhtautuvat dogmaattisesti evankeliumien historiallisuuteen. Mikäli näin olisi, ei koko kirjan kirjoittaminen tuntuisi kovin järkevältä, koska sen sijasta voitaisiin viitata vain evankeliumeihin ja todeta ”lukekaa sieltä”.

Epäaidoksi eli Jeesuksen kuoleman jälkeen syntyneeksi ainekseksi evankeliumeissa voidaan periaatteessa lukea aines, joka täyttää ns. epäaitouskriteerit eli on joko epäkoherenttia aidoiksi määriteltyjen kohtien kanssa (criterion of incoherence) tai ristiriitaista ja mahdotonta sen tietämyksen perusteella, jota väitetystä palestiinalaisesta tapahtumakontekstista tiedämme (criterion of implausibility). Esimerkiksi Jeesuksen puheissa ja kristologisissa väitteissä Johanneksen evankeliumissa on koko lailla erilainen sävy kuin synoptisissa evankeliumeissa (incoherence). Argumentoidessaan ehtoollisperikoopin epäaitouden puolesta, Myllykoskikin soveltaa implisiittisesti tätä samaa epäaitouskriteeriä todeten kertomuksen olevan ristiriidassa toisen (aitona pidettävän) kavaltamis- ja vangitsemisteeman kanssa. Jälkimmäisen kriteerin käyttöön Myllykoski viittaa epäsuorasti puhuessaan tutkimuksesta, joka ”pyrkii ensi sijassa sijoittamaan Jeesuksen viimeiset päivät aikansa Palestiinan ajanhistoriaan”. Näin ajanhistoriaan sopimaton seikka voidaan hylätä epähistoriallisena. Samalla kun evankeliumiaineistoa ei voida automaattisesti pitää historiallisena, sitä ei kuitenkaan voida myöskään hylätä epäaitona vain sen perusteella, että joku keksii tietylle perikoopille sopivan syntytilanteen.

Suhteellista vai uskottavinta?

Myllykoski kuvaa Kankaanniemen argumentointia luvussa ”Mitä tapahtui Jeesuksen haudalla?” keskittyen Giv’at ha Mivtar –nimisestä paikasta löytyneen ristiinnaulitun luurankoon. Ristiinnaulitun miehen luiden löytymisen perusteella Kankaanniemi (s. 26) väittää kyseisessä luvussa, että olosuhdetekijöitä painottaville teorioille tämä arkeologinen löydös muodostaa merkittävän haasteen. Koska käytössämme olevista dokumenteista ei löydy viittausta Jeesuksen hautaamatta jättämiseen tai hänen hautaamisestaan joukkohautaan, joudutaan näitä teorioita puolustamaan olosuhdetekijöillä eli toteamalla valitun mallin olleen yleinen käytäntö. Löytö heikentää siis näitä argumentteja huomattavasti. Myllykoski kirjoittaa: ”Tästä todistelusta ei kuitenkaan väistämättä seuraa, että kaikki ristiinnaulitut haudattiin automaattisesti kallioon hakattuihin hautoihin.” Tässä Myllykoski on oikeassa mutta Kankaanniemi ei tällaista väitäkään vaan esittää (s. 127), että ”mikään ei estä meitä siirtymästä neljännen Jeesuksen hautaamisesta esitetyn teorian tarkasteluun”. Varsinaisen johtopäätöksensä perustelun Kankaanniemi aloittaa siis vasta tämän jälkeen. Koska Myllykoski jättää varsinaiset esitetyt argumentit käsittelemättä, hänen toteamuksensa ”kysymystä on mahdoton ratkaista sitovasti, ja jokainen teoria jää vain teoriaksi” tuntuu ennenaikaiselta. Kuten kirjassa todetaan, Gary Habermasin (2005) melko laajan kvantitatiivisen tutkimuksen mukaan noin 75% historialliskriittistä metodia soveltavista tutkijoista on päätynyt pääpiirteissään Kankaanniemen esittämän näkemyksen kannalle.

Jokainen teoria ei sen sijaan ”jää teoriaksi” Myllykosken vertaillessaan tapoja selittää ehtoollistradition ja kavaltamistradition välistä jännitettä arvioidessaan Holménin kirjoittamaa lukua ”Meno- vai meno-paluu Jerusalemiin – suunnitteliko Jeesus kuolemansa?” Hän toteaa nyt luottavaisesti: ”…Markuksen teksti ei salli kovinkaan monia vaihtoehtoisia tulkintoja, eivätkä ne vaikuta uskottavilta.” Ajoittain esitetyt tieteen alan spekulatiivista luonnetta korostavat kommentit herättävät hienoisen epäilyksen, kun sana uskottavuus on Myllykosken lempitermejä esiintyen kaikkiaan 8+1 kertaa hänen tekstissään. Jaan Myllykosken näkemyksen tieteellisen historian tutkimuksen luonteesta tieteenä, jossa ehdottomia totuuksia ei saavuteta ja ”uskottavin vaihtoehto” lienee lähimpänä laudaturia historiaa koskevalle teorialle. Tämä aksiooma on vaarassa kääntyä helpoksi retoriseksi kikaksi, jos varsinaiset argumentit ohitetaan ja viitataan tutkimuksen relativistiseen luonteeseen, kun toisaalla tästä relativismista ei näy jälkeäkään.

Ylösnousemusilmestyksistä

Kommentoidessaan Kankaanniemen kirjoittamaa lukua ylösnousemusilmestyksistä Myllykoski tarjoaa mukaan huomioon otettavan tekijän ja kirjoittaa: ”Jeesukseen henkilöityi asia, jolla oli keskimääräistä vahvempi paine laueta jollakin myönteisellä tavalla. Jeesuksen kuolema ei siten voinut eikä saanut olla merkitä oppilaissa heränneen toivon murskautumista.” Kyseisessä luvussa Kankaanniemi osoittaa, kuinka tämäntapaisilla teorioilla voidaan selittää osa ilmestyksistä mutta ei kaikkia. Esimerkiksi Paavalin ja todennäköisesti myös Jeesuksen veljen Jaakobin kokemuksia on vaikea selittää tällä Myllykosken esittämällä tekijällä. Heillehän Jeesukseen henkilöityvä asia ei ollut mitenkään puolustettava. Toiseksi, juutalainen traditio tarjosi muitakin tapoja Jeesuksessa henkilöityneen asian myönteiseen laukeamiseen. Olisihan hänet voitu liittää vaikkapa Vt:n profeettojen kaltaiseksi hahmoksi, jonka opetukset eläisivät ja vaikuttaisivat vielä hänen kuoltuaankin. Myllykosken näkökohta ei selitä ilmiötä ja näin ollen ylösnousemusilmestysten tarkempi luonne jää sosiaalitieteidenkin osalta mysteeriksi. Tällä mysteerillä Kankaanniemi ei tarkoita, kuten Myllykoski näyttäisi (?) ymmärtävän, että ”Jeesuksen ylösnousemuksesta puhuttaisiin reaalimaailman tapahtumana ajassa ja paikassa”. Kuten Holmén ja Kankaanniemi kirjan johdantokappaleessa toteavat, kirja ei ota kantaa uskonnollisiin kysymyksiin ja käsittääkseni kysymys siitä, ”missä Jeesus on nyt” astuu tieteellisen historian tutkimuksen alueelta filosofian ja teologian maailmaan. Tämä tarkoittaa myös sitä, ettei ”Jeesuksen nykylokaation” ongelmallisuus saa vaikuttaa pääsiäistapahtumien historiallisen kulun rekonstruointiin sen paremmin kuin uskonnollinen vakaumus tai dogmi Kristuksen ylösnousemuksesta.

Paradigman muutos

Myllykosken mukaan hän ei ole itse havainnut tutkimuksessa Holménin mainitsemaa käännettä, jossa Jeesuksen tarvetta selittää ja antaa merkitys omalle kuolemalleen olisi alettu painottaa aiempaa enemmän. Kuitenkin Jeesus-tutkimuksen historian jakaminen kolmeen etsintään (Quests) on saanut kritiikin lisäksi laajalti kannatusta tutkimushistoriallisissa selonteoissa. Eri ”etsinnät” sisältävät tiettyjä tunnistettavia piirteitä, joiden perusteella jaottelua on tehty. Tuntuu hämmästyttävältä, jos Myllykoski ei ole havainnut kolmannen etsinnän parissa suuntausta, jossa Jeesuksen oman kuolemansa ajattelua otetaan aiempaa vakavammin. Joel B. Green (2000:98) esittää, että käsitystä, jonka mukaan Jeesus aavisti kuolemansa, voidaan pitää aksiomaattisena, Craig A. Evans (2006) näkee tämän lähes täysin varmaksi ja John Dominic Crossan (1995:67) pitää sitä hyvin mahdollisena Holménin tavoin Johannes Kastajan kohtalon reflektoinnin perusteella. Holmén (s. 91) kirjoittaa: ”…kolmas etsintä on tietoisesti yrittänyt kuvata realistisemmin historiallisen persoonan”. Tämä väite saa tukea myös sosiaalitieteiden aiempaa laajemman soveltamisen ja kolmannen etsinnän kronologisesta yhteydestä (1970-luku taitekohtana) sekä sosiaalitieteiden käytöstä monissa kolmannen etsinnän Jeesus-rekonstruktioissa. Analogioiden rakentaminen sen suhteen, mitä välimeren alueen ihmisen käyttäytymiseltä ja asenteilta voidaan olettaa, on nimenomaan pyrkimystä realistisemman historiallisen persoonan rakentamiseen. Tämän tutkimushistoriallisen seikan havaitseminen ei käsittääksemme juurikaan riipu siitä, ”missä joukoissa tutkimuksen tarkkailija liikkuu”. On huomattava, että Holmén ei vetoa päätelmässään tutkijoiden konsensukseen vaan tutkimusparadigman muutokseen.

Myllykoski esittää vaihtoehdon kirjassamme esitetylle näkemykselle, jonka mukaan Jeesus näytti suunnitelleen kuolemansa. Hänen mukaansa Jeesus ”antoi itsensä täysillä asiansa puolesta laskematta seurauksia”. Tämä Myllykosken näkemys, jossa ristiinnaulitseminen tulee Jeesukselle yllätyksenä on loogisempi kuin joidenkin tutkijoiden teoria, jonka mukaan Jeesus ennakoi kuolemansa mutta ei pohtinut sen merkitystä minkäänlaisessa teologisessa viitekehyksessä. Mutta oliko Jeesuksella tarkoitus kuolla kaupungissa, joka ”surmaa profeettansa ja kivittää Jumalan lähettiläät”? Myllykosken mukaan ei sillä ”Jeesuksella olisi temppelissä järjestämänsä mielenosoituksen yhteydessä ollut tilaisuus riehua paikalla niin kauan, että temppelin vartiosto olisi tullut pidättämään hänet julkisesti”. Sinänsä hyvää näkökohtaa vastaan voidaan kuitenkin todeta, että Jeesus ei pyrkinyt pakenemaan tai taistelemaan vastaan, kun häntä tultiin vangitsemaan. Onkin mielestäni todennäköisempää, että temppeliepisodin yhteydessä temppelipoliisi epäröi puuttua välikohtaukseen, koska suuren kansan suosion tähden Jeesuksen pidättäminen olisi voinut aiheuttaa verisen mellakan. Mahdollista on myös, että Jeesus halusi itsekin välttää kansannousun ja vetäytyi ”ajoissa”.

Lopuksi

Kuuluisa Jeesus-tutkija E. P. Sanders (1993:331, 334) toteaa, ettei hän ole teologi vaan historioitsija ja eksegeetti. Samaa voi todeta omasta luonteestaan myös tutkijaryhmämme. Tämän johdosta olemme pyrkineet soveltamaan historian tutkimuksessa yleensä käytettäviä periaatteita ja metodeita Jeesus Nasaretilaisen elämän ja kuoleman tutkimukseen. Myllykoski nostaa esille jonkin verran haasteita, joiden en katso kuuluvan historian tutkijan rooliin, vaikka pidänkin niitä jollakin muulla foorumilla keskustelun arvoisina. Siksi emme kirjassa esimerkiksi ota kantaa siihen, mihin nykyaikainen kristitty tai Jeesus-tutkija tarvitsisi ylösnousemusruumiin konkreettisuudesta vakuuttumista.

Tyrwäänkylässä 23.4.2010

Matti Kankaanniemi

LÄHDEVIITTEET:

Auvinen, Ville
2003 Jesus' Teaching on Prayer. Åbo Akademis förlag: Turku.

Burkett, Delbert
1994 ”Two Accounts of Lazarus’ Resurrection in John 11.” Novum Testamentum Vol. 36, 209-232.

Charlesworth, James H.
1995 The Beloved Disciple: Whose Witness Validates the Gospel of John. Trinity Press International: Valley Forge.

Crossan, John Dominic
1973 “Mark and the Relatives of Jesus” Novum Testamentum Vol. 15. 81-113.
1995 Who Killed Jesus? HarperSanFrancisco: New York.

Dunn, James D. G.
1977 Unity and Diversity in the New Testament, SCM: London.

Evans, Craig A.
2006 ““Assessing Progress in the Third Quest of the Historical Jesus.” The Journal for the Study of the Historical Jesus Vol. 4, 2006, 25-54.

Goulder, Michael D.
1991 “Those Outside (Mk 4:10-12)” Novum Testamentum Vol. 23, 289-302.

Green, Joel B.
2001 ”Crucifixion” teoksessa Cambridge Companion to Jesus toim. Markus Bockmuehl, Cambridge University Press: Cambridge, 87-101.

Habermas, Gary
2005 “Resurrection Research from 1975 to the Present: What are Critical Scholars Saying?” The Journal for the Study of the Historical Jesus Vol. 3, 135-153.

Hakola, Raimo
2005 Identity Matters: John, the Jews and Jewishness. Brill: Leiden.

Holmén, Tom
2001 Jesus and Jewish Covenant Thinking. Brill: Leiden.

Latvus, Kai – Kai Peltonen (toim.)
1992 Tulkinnan kehällä, Helsinki: Kirjapaja.

Marxen, Willi
1970 Introduction to the New Testament. Fortress Press: Philadelphia.

Meier, John P.
1994 A Marginal Jew: Part II. Doubleday: New York.

Myllykoski, Matti
1994 Die letzen Tage Jesu. Band II. Suomalainen Tiedeakatemia: Helsinki.

Ollilainen, Vesa
2008 Jesus and the Parable of the Prodigal Son, Turku.

Sanders, E. P.
1993 The Historical Figure of Jesus. Penguin: London.

Sim, David
1998 Gospel of Matthew and Christian Judaism, Edinburgh: T & T Clark

Soards, Marion L.
1994 “The Question of a Premarcan Passion Narrative.” Teoksessa Raymond E. Brown, The Death of the Messiah II. Doubleday: New York.

sunnuntai 22. maaliskuuta 2009

Jeesus puhdistaa spitaalisen -perikooppi (Matt 8:1-4 ja Mark 1:40-45)

Matteuksen evankeliumia lukiessa olen joitakin kertoja pistänyt merkille, kuinka sen tekstin koherenssi hajoaa, ja erityisesti silloin, kun vastaava materiaali löytyy Markuksen evankeliumista. Hyvä esimerkki tästä on perikooppi, jossa Jeesus puhdistaa spitaalisen. Jeesus puhdistaa spitaalisen -perikooppi seuraa Matt. evankeliumissa Jeesuksen Vuorisaarnaa. Vuorisaarna alkaa kuvauksella, jonka mukaan Jeesus nousi vuorelle opettamaan. Hänen seuranaan oli kansajoukko (τους οχλους 5:1). Vuorisaarnan loputtua tämä kansajoukko määritetään suurena määränä ihmisiä (οχλοι πολλοι 8:1). Kesken kaiken spitaalinen lähestyy Jeesusta ja Jeesus parantaa spitaalisen. Tämän jälkeen Jeesus käskee spitaalista olemaan hiljaa parantumisestaan niin Matteuksen kuin Markuksen evankeliumeissa. Markuksen kohdalla tämän perikoopin koherenssi säilyy. Jeesus oli kahden kesken spitaalisen kanssa ja teki tämän ihmeen poissa muiden silmien alta. Matteuksen evankeliumissa on juuri kuvattu, kuinka spitaalinen lähestyi Jeesusta suuren kansan joukon keskeltä ja ihme tapahtui monien silmien alla. Tämän tähden Matteuksen toimittamana tämän perikoopin koherenssi hajoaa. Ei ole mitään järkeä huomioiden kontekstissa mainittu suuri ihmisjoukko ihmeen silminnäkijöinä, että Matteuksen Jeesus toteaa: "Katso, älä tästä kenellekään kerro". Minkä johtopäätöksen tästä voisi tehdä? Ainakin Matteus paljastaa tässä kohden itsensä. Hän oli riippuvainen lähteestä, jota hän joutui muokkaamaan oman narratiivinsa ehdoilla. Todennäköisesti tämä lähde oli Markuksen evankeliumi. Sen lisäksi Matteus paljastuu konservatiivisena lähteenmuokkaajana. Hän on valmis sijoittamaan perikoopin oman narratiivinsa kehystarinaan, mutta ei suostunut peukaloimaan Jeesuksen sanoja kovinkaan radikaalisti. Tämä tapa suhtautua aikaisempiin, Jeesuksen teoista ja sanoista kertoviin lähteisiin, todistaa siitä, kuinka historian Jeesuksen sanoja ja tekoja ei paljoa muokattu. Vai onko Kankaanniemellä jotain sanottavaa näistä huomioista (tai muilla)?

torstai 1. toukokuuta 2008

Richard Bauckham ja Johanneksen evankeliumi

Olen lukemassa Rickhard Bauckhamin esseetä John for Readers of Mark. Tämä artikkeli on maata mullistava - ainakin siinä mielessä, että jos tämän esseen ja koko hänen toimittamansa kirjan The Gospels for All Christians -teesi pitää paikkansa, evankeliumien ja historiallisen Jeesuksen tutkimus astuu tämän seurauksena uuteen aikakauteen. Erityisesti tässä esseessä pystytään reflektoimaan Johanneksen ja Markuksen evankeliumin kronologioita niin, että Johanneksen evankeliumille syntyy tietynlainen historiallinen tila. Esimerkiksi sivulla 154 pohditaan Jeesuksen julkisen palvelustehtävän alkua, joka tapahtui synoptikkkojen mukaan Galileassa. Bauckham osoittaa vakuuttavasti, että Johannes on samaa mieltä, koska Jeesus astuu julkisuuteen Galileassa vasta 4:45 jälkeen. Sitä aikaisemmat tapahtumat Jerusalemissa, Juudeassa ja Kaanassa edelsivät tätä hetkeä. Näin ollen Johannes seuraa synoptikkojen - lähinnä Markuksen - kronologiaa, mutta hän tuo julki Jerusalem-keskeisiä tapahtumia. Perusajatus on, että Johanneksen omat lisäykset eivät riko Markuksen kronologiaa, vaan kertoo sivupolkuja Jerusalemiin ja muille paikkakunnille. Näin Matteuksen ja Luukkaan lisäksi Johanneksen evankeliumi tukee Markus-prioriteettiä ja antaa Joh. evankeliumille itsenäisen, historiallisen arvon. Mitä mieltä olette Bauckhamin ajatuksista (joita tosin en ole yksityiskohtaisesti tässä avannut, mutta yritin kertoa sen olennaisen)?