Kirjaesittely: Simon Gathercole, The Gospel and the Gospels

Simon Gathercole, The Gospel and the Gospels: Christian Proclamation and Early Jesus Books (Eerdmans, 2022), 576 sivua. 

Johdanto

Miksi Uudessa testamentissa on juuri Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen nimissä olevat evankeliumit, vaikka varhaisina vuosisatoina oli liikkeellä muitakin evankeliumeja? Millä kriteereillä juuri nämä teokset päätyivät Uuteen testamenttiin? Ja onko kanonisten evankeliumien teologia lopulta niin erilaista kuin muissa ei-kanonisissa evankeliumeissa? Entä näkyykö uuden testamentin teoksissa laajasti jokin yhtenäinen teologinen painotus? Vastaus kaikkiin näihin kysymyksiin riippuu siitä, keneltä kysyy. 

Yksi vastaus tulee Simon Gathercolen kohtuu uudesta kirjasta The Gospel and the Gospels: Christian Proclamation and Early Jesus Books. Gathercole on brittiläinen Uuden testamentin tutkija, joka toimii Uuden testamentin ja varhaiskristillisyyden professorina Cambridgen yliopistossa. Hän julkaissut valtavan määrän akateemista tutkimusta niin kanonisiin evankeliumeihin kuin ei-kanonisiin evankeliumeihin liittyen. (Yhtä hänen artikkeliaan esiteltiin tällä sivustolla aiemmin.) Omasta hyllystäni löytyvät mm. Gathercolen teokset The Apocryphal Gospels (Penguin Classics, 2021) ja 700-sivuinen The Gospel of Thomas: Introduction and Commentary (Brill, 2014). Tämä uusi opus on tärkeää jatkoa tälle tutkimukselle. 

Gathercolen teesit

Jo pidemmän aikaa monet tutkijat ovat väittäneet, että erot Uuden testamentin teosten ja monien apokryfisten teosten välillä ovat melko keinotekoisia, ja syyt siihen, miksi juuri tietyt kirjat päätyivät Uuteen testamenttiin toisten kustannuksella olivat pikemminkin poliittisia kuin teologisia. Gathercole haastaa tämän näkemyksen kirjassaan argumentoiden sen puolesta, että todellisuudessa kanoniset evankeliumit jakavat tietyn teologisen pohjan, toisin kuin suurin osa muista ei-kanonisista evankeliumeista. Tiivistettynä Gathercole pyrkii argumentoimaan erityisesti kahden teesin puolesta: 

• Teesi 1: Uuden testamentin neljä evankeliumia jakavat keskenään olennaiset varhaiskristilliset teologiset konseptit ja nämä konseptit loistavat eri tavoin poissaolollaan miltei kaikista ei-kanonisista evankeliumeista. Nämä neljä teologista konseptia ovat (1) Jeesuksen messiaanisuus, (2) Jeesuksen lunastava kuolema, (3) ruumiillinen ylösnousemus ja (4) Kirjoitusten (Vanhan testamentin) täyttymys (ks. alla). 
• Teesi 2: Syy sille, miksi juuri kanoniset evankeliumit jakavat keskenään samat teologiset konseptit, on se, että ne seuraavat aiemmin olemassaollutta apostolista ”uskontunnustusta” tai ”kerygmaa”. 

Kyseiset teologiset konseptit käyvät erityisen hyvin ilmi Paavalin Ensimmäisestä korinttilaiskirjeestä ja sen jakeista 15:1-11, joista tässä ote: 

Sillä minä annoin teille ennen kaikkea tiedoksi sen, minkä itse olin saanut: että Kristus on kuollut meidän syntiemme tähden, kirjoitusten mukaan, ja että hänet haudattiin ja että hänet nostettiin kuolleista kolmantena päivänä, kirjoitusten mukaan. - - Olinpa siis minä tai olivatpa he: näin me saarnaamme, ja näin te olette uskoon tulleet. (1. Kor. 15:3-4, 11) 

Kuten käytännössä kaikki tutkijat nykyään asian ymmärtävät, luvun alussa Paavali lainaa erittäin vanhaa traditiota, joka palautuu aivan varhaiskristillisyyden aamuhämärään 30-luvun alkuun. Tämän tradition mukaan varhainen kristillinen ”kerygma” eli ”saarna” tai ”uskontunnustus” sisälsi erityisesti neljä tärkeää väitettä: 

1. Jeesus on kauan odotettu Israelin Messias (”Kristus”). 
2. Jeesus todella kuoli ristillä ja hänen kuolemansa oli nimenomaan lunastava kuolema (”meidän syntiemme tähden”). 
3. Jumala herätti Jeesuksen ruumiillisesti kuolleista (”hänet nostettiin kuolleista”). 
4. Kaikki tämä tapahtui Vanhan testamentin tekstien täyttymyksenä (”Kirjoitusten mukaan”). 

Evankeliumien lisäksi Gathercole osoittaa, miten nämä neljä pilaria ovat vahvasti esillä muuallakin Uudessa testamentissa, kuten Heprealaiskirjeessä, 1. Pietarin kirjeessä ja Ilmestyskirjassa. Joka tapauksessa kirjassa tarkan analyysin kohteeksi asetetaan Uuden testamentin neljän evankeliumin lisäksi seuraavat valikoidut ei-kanoniset teokset (arvioitu kirjoitusajankohta suluissa): 

• Pietarin evankeliumi (150-190) 
• Markionin evankeliumi (150) 
• Tuomaan evankeliumi (140-180) 
• Totuuden evankeliumi (140-170) 
• (Koptilainen) Filippoksen evankeliumi (200) 
• Juudaksen evankeliumi (140-170) 
• (Koptilainen) Egyptiläisten evankeliumi (200) 

Tämän listan valintaan on vaikuttanut viisi kriteeriä: (1) teosten ajoitus (1. ja 2. vuosisata), (2) evankeliumi-otsikon liittäminen teoksiin, (3) teosten keskinäinen suurpiirteinen samankaltaisuus (enlg. chain complex), (4) teosten pääaihe eli Jeesus ja hänen tehtävänsä, sekä (5) teosten riittävä säilyneisyys käsikirjoituksissa. 

* Huomautan lukijaa ottamaan vakavasti huomioon näiden muiden teosten syntyajan: se on mittavasti myöhemmin verrattuna mihinkään Uuden testamentin dokumenttiin — aikaväli on pahimmillaan jopa 100 vuotta myöhempi! En puutu tässä kohden juurikaan näiden teosten taustoihin, mutta huomautan, että Totuuden evankeliumi ja Filippoksen evankeliumi ovat melko selvästi gnostilaisen valentinolaisen ryhmittymän teoksia, kun taas Juudaksen evankeliumi ja Egyptiläisten evankeliumi kuuluvat nk. setiläiseen gnostilaisuuteen. 

Markuksen, Matteuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumien sisältöä analysoidaan kirjan luvuissa 3-7 ja listassa mainittuja ”muita evankeliumeja” luvuissa 8-14. Johtopäätös teesin 1 osalta annetaan kirjan luvussa 15 ja teesin 2 osalta luvussa 16. Tarkoitukseni on nyt vain tiivistää Gathercolen olennaisimmat pointit. 

Teesi 1 

1 Jeesuksen messiaanisuus 

Kaikissa kanonissa evankeliumeissa näkyy selvä painotus Jeesuksesta Israelin Messiaana, joskin eri evankeliumit painottavat tätä hieman eri tavoin. Evankeliumeista paistaa läpi mm. seuraavien tekstien tärkeys, jotka liittyivät olennaisesti messiaaniseen odotukseen: Daniel 7, Sakarjan kirjan luvut 9-14, Psalmi 2, Jesajan kirjan luvut 42&53 ja 61 sekä Miika 5. Tämän lisäksi evankeliumeissa painottuvat termit ”Jumalan Poika”, ”Kristus”, ”Herra” ja ”Kuningas”. Näin ollen kanoniset evankeliumit jakavat sen teologisen perustan, että Jeesus on kauan odotettu Israelin Messias. 

Entä muut evankeliumit? Markionin teologiassa Messias-sana on kyllä esillä, mutta se liittyy nimenomaan Vanhan testamentin alemman Jahve-jumalan metkuihin, kuin todelliseen Jumalaan ja Jeesukseen. Markionin mukaan juutalaisten messiashahmo on kyllä tulossa, mutta hän on eri mies kuin Jeesus ja hän on liikkeellä aivan eri agendalla. Pietarin evankeliumin kohdalla tämä messias-kysymys jää hieman epäselväksi, koska teos on niin katkonainen. Filippoksen ja Totuuden evankeliumeissa Kristus-sana kyllä esiintyy, mutta toisella tavalla: kummassakaan Jeesuksen roolia ei koskaan selitetä samalla tavalla Kirjoituksiin vedoten kuin kanonissa evankeliumeissa. Muissa teoksissa Kristus-sana ei sitten esiinny lainkaan, kuten Tuomaan evankeliumissa, joka suhtautuu muutenkin hyvin negatiivisesti Vanhaan testamenttiin (toisin kuin kanoniset evamnkeliumit). Rajuin esimerkki tulee Juudaksen evankeliumista, jossa Kristus-sana liitetään suoraan demoniin eli sanalla ei ole mitään positiivista merkitystä. Egyptiläisten evankeliumi (joka on jokseenkin outoa luettavaa) tekee myös eron ”Merkittävän Kristuksen” ja Jeesuksen välillä, eikä teoksesta löydy kanonissa evankeliumeissa olevaa messiaanista eksegeesiä. 

2 Jeesuksen kuolema 

Kanonissa evankeliumeissa Jeesuksen kuolema on tietenkin erittäin keskeinen tapahtuma. Kuolema on kuitenkin samalla synnit sovittuva kuolema eli sillä on lunastava vaikutus. Tämä näkyy niin Matteuksella (1:21; 20:28; 26:26-29) kuin Markuksella (mm. 10:45) ja Luukas tekee suoran linkin ehtoollistekstissä sekä Jeremian lupaamaan uuteen liittoon (31:31-34), joka liittyy Israelin syntien käsittelyyn että Jesajan Kärsivä palvelija -lauluun (Jes. 53:12). Myös Johanneksen evankeliumissa Jeesusksen kuolema on lunastava kuolema (mm. 1:29; 3:14-16; 6:51; 12:23-24; 15:13). 

Muut evankeliumit suhtautuvat tähän kaikkeen vaihtelevasti. Markion kyllä liittää Jeesuksen kuoleman liiton tekemiseen, mutta hän ei liitä tätä syntien anteeksiantamiseen; muutenkin painotus on epäjatkuvuudessa, ei jatkuvuudessa suhteessa Vanhaan testamenttiin. Myös Totuuden evankeliumissa Jeesuksen kuolemalla on pelastava vaikutus, mutta painopiste on Jeesuksessa taivaallisena viestintuojana (engl. Revealer) ja perusongelma ihmiskunnalla on lähinnä tietämättömyys. Filippoksen evankeliumissa Jeesuksen työ keskittyy sielun korotukseen yliluonnolliseen maailmaan. Pietarin evankeliumissa Jeesuksen ristinkuolemaan ei liitetä pelastavaa vaikutusta ja Tuomaan evankeliumissa Jeesuksen kuolema ei ole lainkaan isossa roolissa, eikä synnillä ja siten sen käsittelyllä ole juurikaan roolia. Tuomaan evankeliumissa pointti ei ole Jeesuksen ristinkuolemassa ja ylösnousemuksessa, vaan hänen sanoissaan. Egyptiläisten evankeliumissa ja Juudaksen evankeliumissa ei sen sijaan kerrota Jeesuksen kuolemaa lainkaan. 

3 Jeesuksen ylösnousemus 

Kanonisissa evankeliumeissa Jeesuksen ristinkuolemaa seuraa aina hänen ruumiillinen ylösnousemuksensa kolmantena päivänä. Hauta löytyy tyhjänä eli Jeesuksen ristiinnaulittu ruumis on herätetty kuolleista, joskin muuttuneena. 

Markionilla Jeesus on kyllä ylösnoussut Jeesus, mutta kysymys hänen ruumiinsa luonteesta jää hieman auki. Pietarin evankeliumissa Jeesus nousee myös ruumiillisesti kuolleista. Koska Egyptiläisten evankeliumissa ja Juudaksen evankeliumissa Jeesuksen kuolemaa ei kerrota lainkaan, niissä ei tietenkään anneta mitään sijaa myöskään hänen ylösnousemukselleen. Totuuden evankeliumissa sen sijaan Jeesuksen kuolema itsessään on eräänlainen ”ylösnousemus”, koska kuollessaan Jeesus jotenkin kietoo itsensä katoamattomuudella, kun hänen maallinen ruumiinsa kuitenkin tuhoutuu (ja hyvä niin). Filippoksen evankeliumissakaan Jeesus ei nouse ruumiillisesti kuolleista, vaan Jeesuksen henki korotetaan taivaallisiin jo ristiltä ja vain hänen ruumiinsa jää siihen. Tuomaan evankeliumissa Jeesuksen ruumiilliselle ylösnousemukselle ei ole mitään sijaa. 

4 Vanhan testamentin tekstien täyttymys 

Kaikki kanoniset evankeliumit näkevät Jeesuksen ristinkuoleman ja ruumiillisen ylösnousemuksen Vanhan testamentin tekstien täyttymyksenä. Erityisesti ne vetoavat Psalmeihin painottaessaan Jeesuksen kärsimyksiä ja kuolemaa, mutta myös Jesaja 53 oli heille tärkeä teksti. Erityisesti Psalmi 110 nähtiin viittaavan Jeesuksen korotukseen, joka tapahtui hänen ylösnousemuksessaan. 

Pietarin evankeliumin suhteen teksti on ikävän katkonainen ja lopullista näkökulmaa tähän aiheeseen on mahdoton sanoa. Totuuden evankeliumissa ja Juudaksen evankeliumissa ei ole mitään kanonisiin evankeliumeihin verrattavaa positiivista kiinnostusta Vanhaan testamenttiin (ja tämä saattaa pitää paikkansa myös Pietarin evankeliumin osalta). Tuomaan evankeliumissa ja Egyptiläisten evankeliumissa paistaa sen sijaan läpi negatiivinen suhtautuminen aiempiin Kirjoituksiin (Tuomaassa ne kuuluvat ”kuoleman todellisuuteen”) ja Markonille Jeesuksen toiminta ei nimenomaan ollut millään tavoin Vanhan testamentin tekstien täyttymys. Filippoksen evankeliumi menee samaan laariin siinä mielessä, että Jeesuksen toiminta ei ole mikään Kirjoitusten täyttymys. Tiivistettynä, ellei Pietarin evankeliumi ole poikkeus, suhteessa kanonisiin evankeliumeihin, kaikki muut teokset leikkaavat Jeesuksen toiminnan irti Vanhan testamentin teksteistä täyttymyksenä. 

Tiivistettynä voidaan sanoa, että ainoastaan neljä kanonista evankeliumia — Matteus, Markus, Luukas ja Johannes — jakavat yhdessä kaikki neljä teologista konseptia. Kyse ei ole siitä, etteivätkö yksittäiset konseptit olisi osa muitakin teoksia, mutta kokonaisuudessaan ja kokonaisnarratiivin osalta ne kaikki poikkeavat kanonisista evankeliumeista siinä, mitä varhaiskristillinen ”kerygma” on alusta saakka painottanut. 

Teesi 2 

Teesin 2 johtopäätös esitetään kirjan luvussa 16. On tärkeä huomata ero teesien 1 ja 2 välillä. Teesissä 1 on kysymys yksinkertaisesti identifioimisesta eli siinä ainoastaan tunnistetaan, millaiset teologiset konseptit esiintyvät missäkin teoksissa. Teesi 2 menee sen sijaan askeleen pidemmälle ja sen tarkoitus on antaa myös historiallinen argumentti. Teesi 2:n mukaan syy sille, miksi juuri kanoniset evankeliumit jakavat keskenään samat teologiset konseptit on se, että ne seuraavat aiemmin olemassaollutta apostolista ”uskontunnustusta” tai ”kerygmaa”. 

Gathercole painottaa vahvasti sitä, että varhaiskristillinen kerygma oli eräänlainen ”uskontunnustus”, joka sisälsi neljä edellä mainittua painotusta. Tämä kerygma oli myös (a) erittäin varhainen ja (b) erittäin laajallelevinnyt. Kuten Paavali sanoo 50-luvun alussa, sekä hän itse että kaikki muut apostolit julistivat tätä samaa sanomaa (1. Kor. 15:11). Tämä tarkoittaa sitä, että jo ennen kuin ensimmäistäkään evankeliumia kirjoitettiin, kristillisessä liikkeessä oli jo olemassa monenlaisia teologisia ”raja-aitoja” määrittelemässä sitä, mikä on todellista kristillistä sanomaa ja mikä ei ole. Tässä mielessä eräänlainen ”kaanon” oli olemassa jo ennen kuin ensimmäistäkään Uuden testamentin kirjoitusta oli kirjoitettu! 

Kuten teesin 1 kohdalla, Gathercole käy lyhyesti läpi niin kanoniset evankeliumit kuin muutkin evankeliumit punniten sitä, miten paljon tämä varhainen kerygma näkyy näissä teoksissa. Kaikissa kanonissa teoksissa se on ilmeinen. Esimerkiksi Markuksen evankeliumin kohdalla (jonka Matteus ja Luukas ottivat oman evankeliuminsa päälähteeksi) linkki 1. Korinttilaiskirjeen jakeisiin 15:3-5 on niin ilmeinen, että käytännössä kaikki kommentaarit (jopa ne skeptisemmät kaverit, kuten Joel Marcus) ymmärtävät tämän samankaltaisuuden tärkeyden. 

Sen sijaan muissa evankeliumeissa jokin osa-alue kuitenkin yskii melko pahasti. Esimerkiksi Markionilla ja Tuomaan evankeliumissa Jeesuksen toimintaa ei nähdä millään tavoin Kirjoitusten täyttymyksenä. Niillä ei toisin sanoen ole erilaista kerygmaa, vaan ne suoranaisesti vastustavat varhaiskristillistä kerygmaa. Totuuden evankeliumissa monet tutut konseptit ovat kyllä läsnä, mutta ne on muutettu (melko sekavaan) valentinolais-gnostilaiseen muottiin, joka eroaa laajasti kanonisten evankeliumien kerrontamaailmasta. Yhtä lailla valentinolaisessa Filippoksen evankeliumissa otetaan monin paikoin hyvin poleeminen eli vastustava sävy suhteessa kanonisiin evankeliumeihin, on kyse sitten neitseellisestä syntymästä tai Jeesuksen kuolemasta ja ylösnousemuksesta. Itse asiassa teoksen mukaan ”ne, jotka sanovat, että Herra kuoli ja nousi kuolleista, ovat väärässä”! Kirjoittaja on uudelleentulkinnut ylösnousemus-sanaston, koska hänen mukaansa ylösnousemus tapahtui ennen ristinkuolemaa, kun Jeesuksen henki korotettiin taivaaseen (ajatus, joka on kaukana juutalaisesta ylösnousemus-termistöstä). Tämä teos on siten kyhännyt varhaiskristillisen kerygman aivan uuteen muottiin. 

Juudaksen evankeliumissa puolestaan tarjoillaan aivan erilaista Jeesus-näkemystä. Jeesuksen ristiinnaulitsemista ei kuvata, koska evankeliumi päättyy siihen, miten Juudas kavaltaa Jeesuksen, mutta siitä kuitenkin keskustellaan jonkin verran. Iso painopiste on se, että ristille menevä Jeesus ei ole todellinen Jeesus, vaan joku, joka vain (hetkellisesti) kantoi Jeesusta. Koska todellinen Jeesus kuuluu yliluonnolliseen Barbelon valtakuntaan, maanpäälliset tapahtumat ”Jeesukselle” eivät vaikuta todelliseen Jeesukseen. Lisäksi teos on hyvin poleeminen klassista kristinuskoa kohtaan, koska Jeesus nauraa opetuslapsille, jotka nauttivat eukaristiaa eli hänen kuolemansa muistoksi pyhitettyä ateriahetkeä. Varhaiskristillinen kerygma ei siis ole läsnä tässä teoksessa. Yhtään paremmin ei pärjää myöskään Egyptiläisten evankeliumi, joka on läpeensä gnostilainen teos: se on hyvin poleeminen ”apostoleja ja saarnaajia” vastaan, jotka eivät ole ymmärtäneet sanomaa oikein. Kaiken kaikkiaan teos asettaa sanomansa varhaiskristillistä kerygmaa vastaan painottamalla mm. sitä, miten Jeesus ei ole Kristus, eikä Jeesus todella kuollut ristillä, eikä siten noussut ruumiillisesti kuolleista. 

Johtopäätös & kirjan anti 

Gathercolen kirjan anti on aivan elintärkeä nykyisessä keskustelussa, jossa erilaiset näkökulmat taistelevat keskenään siitä, millä perusteilla Uusi testamentti näyttää siltä kuin se näyttää. Ensinnäkin, jos joku haluaa tehdä syväsukelluksen johonkin Uuden testamentin kanoniseen evankeliumiin tai hän haluaa perehtyä johonkin mainittuun ei-kanoniseen evankeliumiin, gathercolen teos toimii loistavana oppaana. Lisäksi — ja tämä on mielestäni tärkeämpää — Gathercole kykenee osoittamaan vakuuttavasti sen, että sellainen näkemys, jonka mukaan eri teoksien ”pätevyyttä” ja ”oikeaoppisuutta” oltaisiin arvioitu vasta jälkikäteisesti (ja) meneillään olleiden poliittisten ja teologisten taistelujen valossa, jossa ”voittajat kirjoittivat historian” ei ole todelliseen historiaan pohjautuva väite. Pikemminkin 

- - ensimmäinen vuosisata ja toisen vuosisadan alkupuoli eivät olleet teologisesti mikään viaton evankeliumien sulatusuuni, jota vasta myöhemmin alettiin ratkaisevalla tavalla arvioimaan. Sen sijaan oikean ja väärän opetuksen kriteerit olivat jo juurtuneet kerygmaan ja kehittymässä Uuden testamentin kirjoituksissa. (s. 500-501) 

Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että vaikkapa Bart Ehrmanin (2006, 118) kuluneet väitteet siitä, miten kristinusko oli alusta saakka vain toistensa kanssa riiteleviä ryhmittymiä, jonka keskuudesta tietty porukka nousi lopulta voittajaksi aivan muilla syillä, kuin alkuperäiseen sanomaan takertumalla, osoittautuvat perusteettomiksi. Ehrmanin mukaan klassisesta kristinuskosta tuli ”oikeaoppinen” ryhmittymä, mutta se ei koskaan ollut sitä alusta saakka. Samankaltaisia väitteitä on ollut liikkeellä Suomessakin ja kaikkea tätä on toistettu kauan ja hartaasti, mutta ainakaan minua se ei ole koskaan vakuuttanut. Juuri tässä kohden Gathercolen kirja on äärimmäisen tärkeä, koska se osoittaa vakuuttavasti, että tämä nykyinen mantra ei todellisuudessa perustu historiaan. 

* Voit tutusta kirjaan myös Gathercolen haastettelun kautta. 

Muut mainitut lähteet 

Ehrman, Bart. 2006. ”Christianity Turned On Its Head: The Alternativer Vision of the Gospel of Judas.” Teoksessa The Gospel of Judas from Codex Tchacos. Eds. Rodolphe Kasser, Marvin Meyer ja Gregor Wurst. National Geographic. (Sivut 77-120.)