Kirja-arvio: On the Resurrection: Refutations

Gary R. Habermas, On the Resurrection: Refutations, volume 2 (B&H Academic, 2024), 882 sivua.

Johdanto

Alusta saakka Jeesuksen ristinkuolemalle, tyhjälle haudalle ja ylösnousemusilmestyksille on esitetty vaihtoehtoisia teorioita. Pelkästään evankeliumeja lukemalla käy ilmi, miten jotkut epäilivät Jeesuksen ruumiin tulleen varastetuksi (Matt. 27:62-66) tai puutarhuri oli siirtänyt ruumin haudasta jonnekin muualle (Joh. 20:13-16). Pilatus taas ihmetteli, miten Jeesus saattoi kuolla ristille niin nopeasti ja hän halusi tarkistuttaa Jeesuksen kuoleman sadanpäämiehen kautta (Mark. 15:43-45). Opetuslapset luulivat naisten puhuvan hölynpölyä, kun he väittivät Jeesuksen haudan löytyneen tyhjänä (Luuk. 24:11) ja kun he itse näkivät Jeesuksen ensimmäisen kerran, he luulivat häntä aaveeksi (Luuk. 24:36-40). Vuosisatojen kuluessa Jeesuksen ylösnousemukselle onkin haettu ties kuinka monta vaihtoehtoista tulkintaa.

Gary Habermas (s. 1950) on yksi maailman tunnetuimpia ylösnousemustutkijoita. Hän on parasta aikaa julkaisemassa valtavan paksua Magnum opustaan Jeesuksen ylösnousemuksesta. Tässä tekstissä esitellään kirjasarjan juuri ilmestynyttä 2-osaa, jossa Habermas analysoi nimenomaan Jeesuksen ylösnousemusta vastaan historian varrella esitettyjä vaihtoehtoteorioita. Jos puhumme aiheen äärellä käytetyistä tunneista ja aiheesta julkaistusta sivumäärästä, Habermas lienee maailman eniten aiheesta lukenut ja julkaissut henkilö (kuten takakannen suosituksissa Amerikan malliin todetaan). Habermas kävi myös vuonna 1985 legendaarisen väittelyn Jeesuksen ylösnousemuksesta ateisti Anthony Flewn kanssa (joka toki luopui sittemmin ateismistaan 2000-luvun alussa). Habermas on myös ladannut melkoisen määrän julkaisujaan nettisivuilleen, joten hänen tuotoksiin on monella tavalla helppo päästä käsiksi.

Habermasin uusin kirjaprojekti on massiivinen: 4-osainen tiiliskivimäinen sarja, joka kantaa otsikkoa On the Resurrection (Ylösnousemuksesta), jossa jokainen osa keskittyy hieman eri osa-alueeseen aiheeseen liittyen. Osa 1, Evidences (Todisteet), keskittyy antamaan positiivisen argumentin Jeesuksen ylösnousemuksen puolesta. Kuten Habermasin tuntevat osaavat odottaa, 1-osassa keskitytään nk. Minimal facts -lähestymistapaan. Kyseessä on sellainen lista Jeesukseen liittyvistä historiallisista tosiasioista, joista käytännössä kaikki tutkijat suuntauksestaan riippumatta ovat samaa mieltä. (Ks. hiljattainen suomenkielinen keskustelu aiheesta täältä.) Kuusi ”vähimmäisfaktaa”, joista käytännössä kaikki tutkijat ovat samaa mieltä, ovat seuraavat:

1. Jeesus kuoli ristillä. 
2. Opetuslapsilla oli kokemus siitä, että Jeesus näyttäytyi heille kuolemansa jälkeen elossa. 
3. Jeesuksen kuolemaa ja ylösnousemusta opetettiin hyvin varhaisesta saakka, kuten monet varhaiset Uuden testamementin teoksissa esiintyvät traditiot osoittavat. 
4. Opetuslapsissa tapahtui radikaali muutos ja he olivat valmiita kohtaamaan jopa kuoleman uskonsa vuoksi. 
5. Jaakob, entinen skeptikko, kääntyi Jeesuksen seuraajaksi, koska hän uskoi nähneensä Jeesuksen elossa. 
6. Saul/Paavali, entinen seurakunnan vainoaja, kääntyi Jeesuksen seuraajaksi, koska hän uskoi nähneensä Jeesuksen elossa. 

Sarjan 2-osa, Refutations (Vastaväitteet/Kumoajat), porautuu käytännössä kaikkiin mahdollisiin vastaväitteisiin, joita ylösnousemusta vastaan on esitetty. Osia 3 ja 4 ei ole vielä julkaistu, mutta Habermas esitteli kirjojen sisältöä hiljattaisessa haastattelussaan Sean McDowellin kanssa. Osa 3 tulee käsittelemään miltei toista sataa eri kysymystä liittyen Jeesuksen viimeisiin hetkiin ristiinnaulitsemisesta alkaen ja Habermas laittaa eri tutkijat — skeptikot ja konservatiivit — vastaamaan näihin kysymyksiin. Sarjan neljännessä ja viimeisessä osassa tullaan käsittelemään teologisia kysymyksiä lähtien siitä tosiasiasta, että Jumala on herättänyt Jeesuksen kuolleista. Yksi esimerkki aiheista on hyvin käytännöllinen: mitä Jeesuksen ylösnousemus voi tarkoittaa niille, jotka ovat menettäneet rakkaitaan?

Tämä kirja-arvio keskittyy pelkästään kirjasarjan 2-osaan, eli ylösnousemusta vastaan esitettyihin vastaväitteisiin.

Varhainen kritiikki

Luvussa 1 käsitellään suurimmaksi osaksi toisen vuosisadan aikaisia teoksia ja niissä esiintyviä haasteita Uuden testamentin teologiaa kohtaan. Luvun sisältö antaa hyvän johdannon moniin klassisiin kysymyksiin, kuten (a) onko Uuden testamentin teokset keskenään teologisesti ristiriidassa vai harmoniassa, (b) miten ajoittaa Tuomaan evankeliumi, (c) mitä ajatella Q-lähteestä ja sen sisällöstä, (d) Markionista, (e) Pietarin ja Juudaksen "evankeliumeista" ja (f) Kelsoksen antamasta kritiikistä. Habermasin mukaan merkittävät teologiset erimielisyydet nousivat esiin vasta kanonisen ajan jälkeen toisella vuosisadalla. Lisäksi ajatus ylösnousemuksesta jonain muuna kuin konkreettisena, ruumiillisena tapahtumana nousi esiin vasta aivan toisen vuosisadan jälkipuoliskolla.

Ihmeiden mahdollisuudesta

Kirjan luvut 2 ja 3 muodostavat noin 130 sivuisen analyysin siitä, ovatko ihmeet ylipäätään mahdollisia. Habermasin suurin kritiikki kohdistuu odotetusti skottifilosofi David Humeen (1711-1776). On hämmästyttävää, miten pitkän, tumman ja skeptisen varjon Hume on luonut länsimaisen ajattelun ylle esseellään ”Ihmeistä”, jonka hän kirjoitti vuonna 1748. Sen lisäksi, että monet tunnetut teologit (kuten David Strauss 1800-luvulla) saattoivat hylätä ihmeen mahdollisuuden pelkästään vetoamalla Humeen, hänen varjonsa on tunnistettavissa edelleen niin teologien kuin monien tavallisten kaduntallaajienkin ajatuksissa. Tilanne on itse asiassa jopa absurdi, koska Humen argumentit ihmeitä vastaan on osoitettu jo kauan sitten täysin kelvottomiksi, eikä Habermasin tarvitsekaan tehdä juuri muuta, kuin kerätä jo olemassaoleva kritiikki yhteen.

Hume argumentoi ihmeitä vastaan monella tavalla, mutta hänen ajattelunsa ytimessä on seuraava väite:

Ihme on luonnonlakien kumous; ja koska kiinteä ja muuttumaton kokemus on nämä luonnonlait varmistanut, on ihmettä vastaan puhuva todistus asian luonnosta johtuen niin täydellinen kuin mikään kokemusperuste koskaan saattaa olla. (Ihmeistä, 1.12)

Tämän lisäksi Hume argumentoi ihmeitä vastaan toteamalla, että ihmeiden puolesta puhuvat ihmiset eivät koskaan ole riittävän ”kunnollisia”, ihmeitä raportoidaan aina vain kehittymättömissä maissa/paikoissa, niitä ei koskaan tapahdu meidän päivinämme ja eri uskontojen keskuudessa tapahtuvat ihmeet sulkevat pois toinen toisensa. Ikävä kyllä tutkijat eivät ole olleet yksimielisiä siitä, mitä Hume oikeastaan yrittää sanoa, mutta traditionaalisen tulkinnan mukaan hänen pääpointtinsa on siinä, että mikään määrä todisteita ei voi koskaan osoittaa ihmettä tapahtuneeksi (s. 61, 86). Humen essee keräsi paljon vastalauseita jo pian sen julkaisemisen jälkeen ja monet muut — kuten C. S. Lewis Ihmeet-kirjassaan (2024) — ovat kritisoineet monia Humen huomiota. Habermas listaakin luvussa 2 seitsemän ongelmaa, joista tiivistän olennaiset. Ehkä suurin ongelma Humen esseessä on hänen päättelynsä kehämäisyys. C. S. Lewis ilmaisee asian selvästi Ihmeitä käsittelevässä kirjassaan:

Meidän on toki oltava Humen kanssa yhtä mieltä siitä, että mikäli on olemassa ihmeiden vastainen, ehdottoman ”yhtenäinen kokemus”, jos toisin sanoen niitä ei ikinä ole tapahtunut, niin miksi näin on. Valitettavasti tiedämme kaikkien kokemusten puhuvan niitä vastaan ainoastaan, mikäli kaikki ihmekertomukset ovat epätosia. Kaikkien kertomusten voimme sanoa olevan epätosia ainoastaan, mikäli ensin tiedämme, ettei ihmeitä ole ikinä tapahtunut. Tosi asiassa perustelumme kiertävät kehää. (Lewis 2024, 148.)

Sen lisäksi, että Humen päättely kiertää kehää, ihmisten kokemus ei tietenkään ole yhtenäinen, kuten jokainen voi lukea vaikkapa Craig Keenerin 1200-sivuisesta Miracles-kirjasta (2010). Itse asiassa sadat miljoonat ihmiset ympäri maailmaa väittävät todistaneensa ihmettä!

Humen kehäpäätelmän lisäksi monet asiantuntijat ovat kyseenalaistaneen hänen määritelmänsä luonnonlakien olemuksesta. Luonnonlakien tarkoitus on kuvata, miten asiat tapahtuvat jos luonto toimii ”itsekseen”. Ei ole esimerkiksi mitään ”luonnonlakien rikkomista” tilanteessa, jossa neitsyen kohtuun istutetaan lääketieteellisessä toimenpiteessä jo valmiiksi hedelmöittynyt munasolu ja yhdeksän kuukautta myöhemmin tämä neitsyt synnyttää lapsen. Asia ei muutu silloinkaan, jos neitsyen kohtuun syntyy elämää yliluonnollisen agentin toiminnan seurauksena (kuten Jeesuksen kohdalla tapahtui).

Paljon puhuvaa on myös se, miten Hume suhtautui moniin aikalaisihmeisiin, joita raportoitiin erityisesti ranskalaisten jansenistien keskuudessa. Habermas osoittaa, että vaikka kertomukset täyttivät kaikki Humen itse listaamat kriteerit ”luotettavalle todistukselle”, hän hylkäsi nämä ihmeet siitä huolimatta! Hume siis päätteli, että ihmeitä ei ole voinut tapahtua, koska ihmeitä ei tapahdu. Tai kuten filosofi Robert Larmer asian esittää, ”joko tapahtunut asia oli ihme, jolloin sitä ei ole voinut tapahtua, tai se todella tapahtui, missä tapauksessa se ei ollut ihme” (s. 85). Hume ei logiikkansa mukaan voi yksinkertaisesti koskaan uskoa ihmeeseen, vaikka sillä olisi miten paljon todisteita.

Lisäksi yksi tuhoisimpia vasta-argumentteja Humea vastaan on se, että hän itse tunnetusti kyseenalaisti syy-seuraussuhteen ja siten luonnon yhdenmukaisuuden. Hän kuitenkin käyttää luonnon yhdenmukaisuutta merkittävimpänä argumenttinaan ihmeitä vastaan! Hume ei siis päättele ainoastaan kehässä, hän on kaiken lisäksi tekopyhä [minun määritelmäni]. Osaltaan näistä syistä tutkijoiden nykykonsensuksen mukaan Humen argumentti epäonnistuu pahasti (s. 98, 100). 

Luvussa 3 käsitellään muita, hyvin erilaisia kriittisiä vasta-argumentteja ihmeitä kohtaan. Habermas listaa yhteensä 22 krittistä kysymystä, joihin annetaan sitten yhteensä vajaa sata vastausta. Yhden yleisen kritiikin mukaan meidän tulisi aina suosia mitä tahansa naturalistista vaihtoehtohypoteesia ihmeen sijaan ja näin myös Jeesuksen väitetyn ylösnousemuksen kohdalla. Tällaisessa vaatimuksessa on kaksi perustavaalaatua olevaa ongelmaa. Ensinnäkin, kaikki vaihtoehtoiset kyhäelmät Jeesuksen ylösnousemuksen haastamiseksi ovat osoittautuneet kaatuneiksi korttitaloiksi (kuten kirjan pääargumentti pyrkii osoittamaan), eikä nykyään juuri kukaan halua edustaa yhtä ainoaa vaihtoehtoteoriaa kaiken selityksenä, kuten aiemmin historiassa oli tapana. Toiseksi, tällainen vaatimus lipsahtaa hyvin helposti naturalistisen maailmankatsomuksen oikeana pitämiseen, joka johtaa siihen, ettei meidän saa hyväksyä ihmeitä edes periaatteessa. Tämä taas kuulostaa pitkälti Humelta, joka oli päättänyt jo ennakkoon, ettei ihmeitä tapahdu. Mutta jos meillä on hyvät syyt uskoa, ettei naturalismi ole vakavasti otettava vaihtoehto teismille, näkemys muuttuu entistä ongelmallisemmaksi. Lopulta kyse onkin siitä, mikä maailmankatsomus on lopulta oikeassa (s. 154).

Vaihtoehtoisista hypoteeseista & niiden ongelmista

Luvuissa 4-6 Habermas käsittelee kattavasti Saksassa vaikuttanutta liberaaliteologista koulukuntaa, joka hallitsi teologista keskustelua noin vuosien 1800-1930 välisenä aikana. Luvussa 4 esitellään tänä aikana yleisemmin esitetyt vaihtoehtoiset hypoteesit ylösnousemukselle, luvussa 5 avataan laajasti liberaaliteologien keskinäistä debattia, kun he pyrkivät murskaamaan toistensa hypoteesit ja luvussa 6 esitellään laajasti konservatiivisten teologien vasta-argumentteja naturalistisia hypoteeseja vastaan. Merkittävimpinä vaihtoehtoisina hypoteeseina ovat toimineet seuraavat teoriat:

1. Jeesus ei koskaan kuollutkaan ristillä.
2. Huijasteoria, versio 1: opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin ja valehtelivat hänen ylösnousemusilmestyksistään.
3. Huijausteoria, versio 2: jotkut muut kuin opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin + muita tyhjän haudan teorioita.
4. Jeesuksen ilmestykset olivat vain subjektiivisia näkyjä.
5. Jeesuksen ilmestymiset olivat objektiivisia näkyjä.
6. Ylösnousemus on legenda.

Habermas esittelee ja analysoi näitä teorioita ensin hieman hajanaisesti, mutta lopuksi kullekin teorialle omistetaan oma lukunsa. Esittelenkin nämä teoriat ja niitä vastaan esitetyn kritiikin kuitenkin nyt järjestyksessään. 

1. Jeesus ei koskaan kuollutkaan ristillä

Yksi varhaisimpia naturalistisia vastaväitteitä ylösnousemukselle oli se, ettei Jeesus itse asiassa kuollut ristillä lainkaan. Teoria toimi itse asiassa 1800-luvun alussa kaikkein merkittävimpänä vastahypoteesina ylösnousemukselle, joskaan vuoden 1840 jälkeen sitä ei kannattanut enää juuri kukaan. Yleisesti hyväksytyn näkemyksen mukaan David Strauss (1808-1874) tuhosi teorian lopullisesti vastakritiikillään vuonna 1864 ja nykyään käytännössä kaikki kriittiset tutkijat ovat sitä miltä, että Jeesuksen kuolema ristillä on kaikkein varmin asia, mitä me hänestä ylipäätään tiedämme.

Teoria otti hieman eri muotoja riippuen esittäjästä, mutta joko Jeesuksen pelastuminen oli silkka vahinko tai se oli suunniteltu. Englantilainen deisti Peter Annet (1693-1769) oli yksi varhaisimpia teorian esittäjiä (ja hänellä oli tiukka filosofinen vakaumus ihmeiden mahdollisuutta vastaan), mutta myöhemmin sekä Karl Friedrich Bahrdt (1940-1792) että Karl Heinrich Venturini (1768-1849) kannattivat tätä teoriaa ja he popularisoivatkin teorian ennen Saksassa vaikuttaneen liberaalisuuntauksen alkamista. Habermas käsittelee myös Friedrich Schleiermacherin (1768-1834) teoksia, mutta toteaa, että vaikka monet sanovatkin usein hänen omaksuneen tämän teorian, asiaa jää tosiasiassa hieman epäselväksi. Saksalaisista teorian tunnetuin edustaja 1800-luvulla oli selvästi Heinrich Paulus (1761-1851). Hänen mukaansa Jeesus virkosi haudassa, eikä kukaan voi tietää miten hän lopulta kuoli. Myöhemmin se esiintyy mm. Charles Hennellillä (1809-1850), August Gfrörerillä (1803-1861) ja Joseph Salvadorilla (1796-1873). Koska muut liberaaliteologit ampuivat teorian alas niin vakuuttavasti, konservatiivisempien tutkijoiden ei tarvinnut juurikaan kirjoittaa aiheesta. Teoriaa on kritisoitu mm. seuraavilla tavoilla.

Ensinnäkin historialliset tosiasiat ristiinnaulitsemista eivät millään tavalla tue tätä teoriaa. Ottaen huomioon kaiken sen, mitä me tiedämme ristiinnaulitsemisprosessista, on yksinkertaisesti mahdotonta, että Jeesus olisi selvinnyt ristiltä hengissä. Ristiinnaulitun kuolemaa ei paikallaolijoiden ollut edes vaikea varmistaa, koska ristillä riippuvan oli pakko liikkua pystyäkseen hengittämään: tästä syystä ristillä roikkuvien sääret murskattiin, kun kuolemaa haluttiin nopeuttaa (Joh. 19:32-33). Lisäksi roomalaiset sotilaat vastasivat toimenpiteestä hengellään (vrt. Ap.t. 12:18-19, jossa Pietaria vartioineet vartijat teloitettiin heidän epäonnistuttuaan). On myös tärkeää tiedostaa, että antiikin ajalta ei ole itse asiassa säilynyt yhtä ainoaa kertomusta siitä, että kukaan olisi koskaan selvinnyt hengissä loppuun saakka viedystä ristiinnaulitsemisprosessista! Juutalainen historioitsija Josefus kertoo elämäkerrassaan (Life, 420-21), miten hänen kolme ystäväänsä otettiin alas ristiltä hänen sitä pyytäessään. Kuitenkin, vaikka miehet saivat parasta saatavilla olevaa lääketieteellistä hoitoa, kaksi kolmesta kuoli joka tapauksessa! Ei ole yksinkertaisesti mitään todisteita siitä, että kukaan olisi selvinnyt ristiltä hengissä ja todisteet osoittavat toimenpiteen olleen armoton, vaikka joku olisikin otettu ristiltä pois etukäteen.

Teorian ehkä mittavin ongelma on tämä: jos näin olisi todella tapahtunut, opetuslapset eivät tietenkään olisi uskoneet, että Jeesus on noussut kuolleista, vaan he olisivat vain todenneet, ettei hän itse asiassa kuollut lainkaan! Tämä ei ole anastasiksen eli ylösnousemuksen merkitys. Straussin mukaan tämä onkin kaikkein kriittisin kysymys, johon meidän pitäisi vastata: miten ihmeessä opetuslapset olisivat vakuuttuneet siitä, että Jeesus on kokenut ylösnousemuksen? Strauss kirjoitti kritiikissään:

On mahdotonta, että olento, joka oli kömpinyt puolikuolleena ulos haudasta, joka hiipi heikkona ja sairaana, tarviten sairaanhoitoa ja haavasiteitä, vahvistamista ja hoivaa, ja kuka lopulta silti antautui kärsimyksilleen, olisi voinut antaa opetuslapsille vaikutelman olevansa Hallitsija yli haudan ja kuoleman, Elämän Prinssi. Sellainen elvytys olisi voinut vain heikentää tuota vaikutelmaa, jonka hän oli luonut heille elämällään ja kuolemallaan... muttei minkään mahdollisuuden kautta voinut muuttaa heidän suruaan innostukseksi, nostaa heidän kunnioitustaan ylistykseksi. (s. 485)

2. Huijasteoria, versio 1: opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin ja valehtelivat hänen ylösnousemusilmestyksistään

Teoria, jonka mukaan opetuslapset olisivat varastaneet Jeesuksen ruumiin haudasta, on kaikkein vanhin olemassaoleva vaihtoehtoselitys tyhjälle haudalle, koska Matteuksen evankeliumin mukaan juutalaiset esittivät sitä alusta saakka (Matt. 27:63). On kuitenkin syytä painottaa, ettei juuri kukaan merkittävä saksalainen liberaaliteologi kannattanut tätä teoriaa, koska siinä nähtiin yksinkertaisesti liikaa ongelmia. Kyseista teoriaa piti esillä Englannissa erityisesti deisti Thomas Woolston (1670-1733) ja hieman myöhemmin Saksassa (ennen liberaaliteologisen koulukunnan syntyä) teoriaa piti esillä Hermann Samuel Reimarus (1694-1768). Habermasia lainaten, ”What a wild scenario! It is hardly any wonder that the scholars of the nineteenth-century German liberal establishment strictly avoided the hypotheses of Woolston and Reimarus” (s. 207). 

Teoriassa on monia ylipääsemättömän suuria ongelmia ja niitä toi esiin jo Thomas Sherlock (1678-1761), joka kirjoitti englantilaisia deistejä ja erityisesti Woolstonia vastaan. Kaikkein merkittävin ongelma teoriassa on se, ettei opetuslapsilla olisi ollut mitään motiivia toimia tällä tavalla. Lisäksi moni heistä oli valmis maksamaan julistuksestaan ja uskostaan jopa hengellään. Valehtelijat ovat kuitenkin surkeita marttyyreita! Habermas huomauttaa, että nykyään käytännössä kaikki tutkijat, vakaumuksesta riippuen uskovat, että opetuslasten usko ylösnousseeseen Jeesukseen oli vilpitön eli kyseessä ei ollut tahallinen petos (ks. s. 284, 287-88, 305-06, 431-32, 607, 722-23, 750-51, 821, 823). Teoria ei myöskään mitenkään pysty selittämään Jaakobissa ja Saulissa/Paavalissa tapahtunutta muutosta, jotka todella uskoivat nähneensä ylösnousseen Jeesuksen. Lopulta kyseessä onkin vain teoria, jonka puolesta ei kerta kaikkiaan ole esittää minkäänlaisia tekstitodisteita — se on vain halpa heitto. Habermasin mukaan tämä teoria on kaikkein heikoin olemassaoleva vaihtohypoteesi, joten ei ihme, että se on täysin yksimielisesti hylätty (s. 430, 433).

3. Huijausteoria, versio 2: jotkut muut kuin opetuslapset varastivat Jeesuksen ruumiin + muita tyhjän haudan teorioita

Toisen huijausteorian mukaan Jeesuksen ruumis joko varastettiin tai siirrettiin, mutta siitä olivat vastuussa jotkut muut kuin Jeesuksen opetuslapset. Kysymys siitä, mitä konkreettisesti tapahtui, riippuu luonnollisesti siitä, kenen tutkijan tekstiä luetaan. Tässä kourallinen erilaisia variaatioita:

• Ranskalaisen Albert Révillen (1826-1906) mukaan juutalainen sanhedrin järjesti Jeesuksen ruumiin varastamisen ja he piilottivat sen hyvin onnistuneesti(!). 
• Strauss (joka siis ampui alas teorian, jonka mukaan Jeesus ei oikeasti kuollutkaan ristillä) uskoi, ettei Jeesusta koskaan haudattu Joosef Arimatialaisen hautaan, vaan johonkin toiseen hautaan, joskaan hänen ruumistaan ei koskaan siirretty. 
• Oskar Holzmann (1859-1934) ja Arnold Meyer (1861-1934) puolestaan uskoivat, että Joosef Arimatialainen hautasi Jeesuksen, mutta siirsi ruumiin muualle heti sapatin jälkeen, koska ei halunnut pitää ristiinnaulittua ruumista omassa perhehaudassaan. Myöhemmin merkittävä juutalainen tutkija Joseph Klausner (1874-1958) esitti hyvin samantapaisia väitteitä kuin Holzmann. 
• Alfred Loisyn (1857-1940) mukaan roomalaiset sotilaat vain heittivät Jeesuksen ruumiin kuoleman jälkeen johonkin yleiseen hautaan, joten Joosef Arimatialaisen suorittama hautaamiskertomus oli legenda. 
• Ehkäpä tunnetuimman version esitti kuitenkin Kirsopp Lake (1872-1946), joskin varautuneesti, pelkkänä ”ehkänä”. Laken teorian mukaan naiset menivät vahingossa väärälle (tyhjälle) haudalle, jossa he tapasivat miehen, jota he luulivat enkeliksi ja he käsittivät väärin miehen sanat ”hän ei ole täällä”! Juuri kukaan ei kuitenkaan tarttunut tähän teoriaan, koska sitä pidettiin niin epäuskottavana. Yllättävää kyllä, Lake itse asiassa uskoi Jeesuksen ilmestyneen opetuslapsilleen, joskin hän kannatti nk. objektiivisen näyn -teoriaa (ks. alla).  

Näissä eri teorioissa on tietenkin monia ylipääsemättömiä ongelmia. Mitä tulee Révillen ”sanhedrin teki sen” -teoriaan, niin yksikään saksalainen liberaaliteologi ei lähtenyt tähän kelkkaan siitä yksinkertaisesta syystä, että oli täysin mahdotonta keksiä motiivia sille, miksi ihmeessä sanhedrin (tai roomalaiset) olisivat halunneet tehdä näin. Kuten kaikkien tulisi varsin hyvin ymmärtää, niin jos jokin ryhmittymä olisi ollut innoissaan siitä, että Jeesuksen ruumis olisi tuotu esiin, se oli nimenomaan sanhedrin! Mitä tulee teorioihin, joiden mukaan Jeesusta ei itse asiassa haudattu lainkaan, niin ne ovat hyvin epäuskottavia lähinnä siksi, että niissä täytyy heittää roskiin merkittävä määrä dataa, joka puhuu Jeesuksen hautaamisen puolesta. Kuten antiikin historian asiantuntija Paul Maier on todennut, monet menneisyyden asiat ovat talletuneet vain yhteen historialliseen lähteeseen. Jos jotkut asiat ovat puolestaan esillä kahdessa tai kolmessa lähteessä, silloin asiaa pidetään käytännössä varmana. Koska Jeesuksen hautaamisen puolesta on esittää jopa kourallinen itsenäisiä lähteitä (mm. Mark. 15:42-47; Joh. 19:38-42; 1. Kor. 15:4; Ap.t. 2:24-31 & 13:34-37), hänen hautaamisensa kyseenalaistaminen tuntuu aivan liian yliampuvan skeptiseltä. Ja kuten Rober Stein on todennut, olisi hyvin ihmeellistä, jos kaikki olisivat yhtäkkiä unohtaneet, minne Jeesuksen ruumis oli haudattu! Näiden teorioiden pääongelma on kuitenkin siinä, että opetuslapsilla ja monilla muilla oli selviä kokemuksia siitä, että he olivat todella nähneet Jeesuksen elossa hänen kuolemansa jälkeen: yksikään tässä esitetty teoria ei kykene selittämään tätä asiaa. Ja toki tässäkin versiossa Jaakobin ja Saulin/Paavalin ”kääntyminen” jää täysin selittämättä.

4. Jeesuksen ilmestykset olivat vain subjektiivisia näkyjä

1800-luvun puoliväliin tultaessa kaikkein merkittävin saksalaisten liberaaliteologien kehittämä vastaväite ylösnousemusta kohtaan oli vedota opetuslasten näkyihin/hallusinaatioihin ja tästä syystä konservatiivisemmat teologit käyttivät eniten aikaa juuri tämän teorian kumoamiseksi. Teorian pääkehittäjänä toimi Strauss, joskin monet muutkin pitivät teoriaa esillä, kuten ranskalainen Ernest Renan (1823-1892), jonka mukaan opetuslapset pakenivat Galileaan ja palasivat takaisin Jerusalemiin vasta kuukausia myöhemmin (vastoin tekstien antamaa todistusta, huom.). H. J. Holzmann (1832-1910) uskoi, että Pietari katui omia tonailujaan ja hänen syyllisyytensä johti hänet hallusinoimaan Jeesuksen elossa. F. C. Baurin (1792-1860) mukaan jopa Paavalia vaivasi syyllisyys, koska hän oli vainonnut Jeesuksen seuraajia ja tämä ajoi hänet näkemään näkyjä Jeesuksesta. Tästä näkemyksestä tuli itse asiassa pääasiallinen naturalistinen selitys Paavalin mielenmuutokselle liberaaliteologien piirissä (mm. Strauss uskoi, että pääasiallisena laukaisimena toimi Stefanoksen marttyyrikuolema), joskin jotkut muut, kuten Klausner, pyrkivät selittämään Paavalin muuttunutta ajattelua sairauskohtauksien (kuten epilepsian) kautta. Teoriaa vastaan esitettiin kuitenkin monenlaista kritiikkiä jo 1800-luvulla niin liberaalien kuin konservatiivien taholta. Esimerkiksi Straussin merkittävin liberaali kriitikko oli saksalainen teologi Theodor Keim (1825-1878), kun taas konservatiivien puolelta merkittävintä kritiikkiä antoi James Orr (1844-1913). Vaikka nykyään vain harva tutkija on tuonut teoriaa esille pikkutarkasti argumentoiden — poikkeuksina Gerd Lüdemann (1946-2021), Jack Kent ja Michael Goulder — se lienee edelleen suosituin naturalistinen vaihtoehtoselitys ylösnousemusilmestyksille. Teoriaa on kritisoitu monelta suunnalta.

Yksi hämmennystä aiheuttanut asia on ollut termien väärinkäyttö. Habermas antaakin oppikirjamääritelmän kolmelle olennaiselle termille (hallusinaatiolle, illuusiolle ja harhakuvitelmalle), joita ei saisi sekoittaa keskenään: 

• Hallusinaatio: ”False perceptions of sights, sounds, touches, and smells for which there are no external referents // a sensory experience which occurs in the absence of corresponding external stimulation of the relevant sensory organ.” 
• Illuusio: ”Distorted perceptions of something that really is there but is misidentified.” 
• Harhakuvitelma: ”Untrue beliefs often held with great fervor in spite of factors that prove that the beliefs are definitely mistaken // false belief based on incorrect inference about reality that is firmly sustained despite what almost everyone else believes and incontrovertible evidence to the contrary.” (s. 646-48)

Habermas kritisoi tähän liittyen Leonard Zusnea ja Warren Jonesia, jotka ovat pyrkineet todistamaan, että kollektiivisia hallusinaatioita on todella tapahtunut, vaikka heidän teoksensa ei keskitykään Jeesuksen ylösnousemukseen. Monissa heidän esimerkeissään liittyen vaikkapa Marian ”ilmestymisiin” on kuitenkin oikeasti kyse illuusioista, ei hallusinaatioista.

Ehkä merkittävin ongelma hallusinaatiohypoteesille on se, että monet Jeesuksen ylösnousemusilmestykset tapahtuivat monesti nimenomaan joukoille eli suuri määrä henkilöitä näki Jeesuksen samaan aikaan (pelkästään 1. Kor. 15:5-7 listaa kolme erilaista suurempaa ryhmittymää). Ongelma on tässä: käytännössä kaikki psykologit ja psykiatrit kyseenalaistavat joukkohallusinaation mahdollisuuden! Asiaa ei auta sekään, että yleensä olennaisen tärkeä asia ennen massahallusinaation tapahtumista on porukan odotus ja emotionaalinen innokkuus ennen kuin kokemuksia tapahtuu. Juuri tässä on kuitenkin yksi tämän teorian akilleen kantapäistä, koska juuri tällaista me emme löydä opetuslasten mielentilasta ristiinnaulitsemisen jälkeen — kukaan heistä ei yksinkertaisesti odota näkevänsä Jeesusta. Näin ollen, se tärkein tekijä, joka voisi johtaa jonkinlaiseen joukkokokemukseen, puuttuu lähteistämme kokonaan. Habermas toteaakin, että ”By comparison, the disciples’ experiences were totally unlike those in the Marian cases above where pilgrims frequently traveled long distances, hoping dearly and even expecting to witness wonderful events, gathering exuberantly with anticipation” (s. 656).

Teorian kannattajien mukaan meidän tulisi myös uskoa, että vaikka aiheen ammattikirjallisuus ei tue lainkaan ajatusta joukkohallusinaation mahdollisuudesta, sellaisia olisi Jeesuksen seuraajien kohdalla tapahtunut (a) useita ja vieläpä (b) hyvin lyhyen ajan sisällä. Hallusinaatiot ovat muutenkin harvinaisia, koska niitä tapahtuu vain noin 1-3% väestöstä. Jeesuksen seuraajien kokemukset olivat myös laajamittaisia, koska he sekä näkivät, kuulivat että koskivat ja tällaisia esimerkkejä aiheen kirjallisuudesta löytyy entistä vähemmän. Lisäksi löytyy hyvin vähän tukea ajatukselle, että hallusinaatio voisi toimia radikaalina elämän muuttaja -mekanismina, mutta näin Jeesuksen seuraajille kuitenkin tapahtui. Tulisi myös oikeasti kysyä, että jos Jeesus ei konkreettisesti koskaan ollut opetuslasten keskellä (vaikka lähteiden mukaan näin tapahtuikin, Luuk. 24:36-43; Matt. 28:9; Joh. 20:17, 24-29), miksi kukaan ei koskaan kyseenalaistanut asiaa. Eikö kukaan rohjennut ehdottaa, että ehkäpä me vain näemme olemattomia (vrt. muuten Ap.t. 12:15). Meidän pitäisi myös selittää, miksi nämä hallusinaatiot loppuivat tyystin 40 päivän kuluttua (lukuunottamatta Paavalia), kun voisimme odottaa niiden jopa laajenevan Jeesuksen seuraajien keskuudessa. Varsin outoa on myös se, kuten jo C. S. Lewis (2024, 204-05) huomautti, että kolmessa tapauksessa (Matt. 28:17; Luuk. 24:36-37; Joh. 20:24-25) opetuslapset eivät heti edes tunnistaneet Jeesusta, joka on erityisen outoa jos kyseessä olisi hallusinaatio!

Hallusinaatio-hypoteesin selityslaajuus jääkin lopulta melko kapeaksi. Se ei pysty ratkaisemaan Jeesuksen tyhjän haudan ongelmaa, vaan tähän tarkoitukseen on sorvattava jokin toinen, epäuskottava, naturalistinen vaihtoehtoteoria. Ja mitä tulee Paavaliin, niin on erittäin outoa, miten monet tutkijat jaksavat edelleen puhua siitä, miten hänen kokemuksensa johtui hänen ”huonosta omatunnostaan” ja ”syyllisyydestään” varsinkin, koska meillä on käsissämme Paavalin omia kirjeitä, joiden mukaan tämä ei nimenomaan ollut hänellä minkäänlainen ongelma, päinvastoin (ks. Gal. 1:13-14 ja erit. Fil. 3:4-6)! Teoria johtaa siis heittämään melkoisen määrän tekstejä roskikseen, vaikka ne tulevat itse Paavalilta. Habermas toteaa, että vaikka tämä lienee kaikkein suosituin vaihtoehtoteoria, sitä vastaan on esitettävissä kaikkein eniten kritiikkiä!

5. Jeesuksen ilmestymiset olivat objektiivisia näkyjä

Luvussa 16 analysoidaan teoriaa, jota Habermas kutsuu objektiivisen näyn teoriaksi. Tämä vaihtoehtoteoria ei itse asiassa ole naturalistinen teoria, vaan se on vain eräänlainen toinen versio Jeesuksen ylösnousemuksen merkityksestä. Näkemyksen mukaan ylösnousemus todella tapahtui ja Jeesus ilmestyi opetuslapsilleen, mutta ei kuitenkaan fyysisesti/ruumiillisesti. Kyseessä ei siis ole hallusinaatio-teoria, jossa on kyse subjektiivisesta todellisuudesta, vaan tässä näkemyksessä ulkoisessa maailmassa todella tapahtuu jotain objektiivisesti. Teorian aiemman muotoilun mukaan Jeesus nousi taivaaseen, josta hän lähetti opetuslapsille objektiivisia näkyjä. Myöhemmässä teoriassa tämä ajatus kuitenkin syrjäytettiin ja se korvattiin ajatuksella Jeesuksesta, joka ilmestyi opetuslapsilleen uudessa muodossaan. Teorian tunnetuin kannattaja 1800-luvulla oli Theodor Keim, joskin myös Kirsopp Lake ja Hans Grass pitivät teoriaa esillä. Kaikkien mukaan Jeesuksen tyhjä hauta oli myöhempi legenda. Habermas kuvaa tätä hankalaa ja hieman vaikeasti käsitettävää teoriaa seuraavasti:

There is general agreement that the outward manifestations were in the form of visions of light, perhaps surrounding a human image that was not photographable or otherwise measurable, where Jesus imparted messages (possibly telepathically) to the recipients that chiefly commissioned them to missional endeavors and service to others. (s. 690).

 

Ajan kanssa teoria vajosi pikku hiljaa historian hämärään erityisesti siitä syystä, että tutkijat alkoivat painottaa Jeesuksen ylösnosemusilmestysten ruumiillisuutta, näin erityisesti historian Jeesuksen ns. ”kolmannen etsinnän” aikana (ks. alla).

Yksi suurimpia ongelmia teoriassa on se, ettei se pysty ottaa vakavasti Jeesuksen tyhjää hautaa. On totta, että aiemmin 1800-luvulla tyhjä hauta -kertomukset yksinkertaisesti sivuutettiin, mutta nykyään tilanne on täysin toinen, koska suurin osa kriittisistä tutkijoista uskoo tyhjän haudan historiallisuuteen (asia, jota on käsitelty kirjasarjan 1-osassa). Tämän lisäksi teoria on menettänyt uskottavuutta juuri siksi, että nykyään ymmärretään paremmin, miten (a) toisen temppelin ajan juutalaisuudessa ylösnousemus oli aina ruumiillinen tapahtuma, (b) Paavalin farisealainen tausta painotti vahvasti ylösnousemuksen ruumiillisuutta, (c) Paavali uskoi Jumalan lopulta antavan konkreettisen ja uudistetun luomakunnan omilleen (joka olisi outoa platonilaisessa, ei-ruumiillisessa todellisuudessa) ja (d) sekä evankeliumit että Paavalin kirjeet allekirjoittavat Jeesuksen ylösnousemusilmestysten ruumiillisen luonteen. Kolmas ongelma liittyy siihen, että Uuden testamentin kirjoittajat tekivät selvän eron Jeesuksen ylösnousemusilmestysten ja muiden näkyjen välillä (ks. mm. Ap.t. 10:9-16; 16:9) ja heille oli selvää, että Jeesuksen ylösnousemusilmestykset kestivät vain rajatun ajan, kuten sekä Luukas (Ap.t. 1:3) että Paavali (1. Kor. 15:8) toteavat. Habermas on myös skeptinen sen suhteen, että ei-fyysinen Jeesus, jota ei olisi voinut käsin koskea, olisi voinut vakuuttaa Jeesuksen seuraajat hänen uudesta olotilastaan.

6. Ylösnousemus on pelkkä legenda

1800-luvun loppupuolella ja 1900-luvun alussa monet tutkijat aloivat kiinnostua uudella tavalla muista uskonnoista ja ajatussuuntauksista, joista lähdettiin hakemaan analogioita eli vastaavuuksia Jeesuksen ylösnousemukselle. Tuolloin ongelmana oli kuitenkin se, että teoriat perustuivat pitkälti spekulaatioon ja asiaa pahensi se, että monet tekstit ja niissä olevat ajatukset sijoitettiin virheellisesti esikristilliseen aikaan. Niinpä jo Kirsopp Lake varoitteli tutkijakollegoitaan siitä, että monet esitetyt teoriat olivat vain ”arvailuja”.

Habermas paneutuu aiheeseen kirjan luvussa 12, jossa hän käy tarkasti syynäten läpi kertomuksia liittyen Tammuziin, Baaliin, Osirikseen & Isikseen, Melqartiin/Heracleeseen, Adonikseen, ja Attikseen. Habermas analysoi erityisesti kahta olennaisen tärkeää kysymystä:

1. Onko olemassa todisteita siitä, että ennen Uuden testamentin aikaa oli ylipäätään olemassa tunnettuja tapauksia kuolevista ja ylösnousseista jumalista (engl. dying-and-rising Gods)? 
2. Onko olemassa todisteita siitä, että ne olisivat vaikuttaneet Uuden testamentin kirjoittajien näkemyksiin?

Pitkän analyysin jälkeen vastaus kysymykseen 1 jää hieman kysymysmerkiksi, joskin tutkijoiden enemmistö on sitä mieltä, että vastaus kysymykseen on lopulta negatiivinen: meillä ei ole riittävästi todisteita siitä, että kuolevia ja ylösnousevia jumalia olisi tunnettu ennen ensimmäistä vuosisataa jKr. Mitä tulee toiseen kysymykseen, niin jopa ne tutkijat, jotka vastaavat ensimmäiseen kysymykseen positiivisesti (ja tässäkin tapauksessa kaksi merkittävintä tutkijaa ovat hyvin eri mieltä siitä, mitkä esimerkit toimivat parhaimpina todisteina tästä ilmiöstä!), vastaavat toiseen kysymykseen negatiivisesti. Nykyään siis vain ani harva tutkija — puhumme me sitten ateisteista, agnostikoista, skeptikoista, liberaaleista tai konservatiiveista — uskoo, että tällainen pakanallinen vaikutus voisi selittää varhaiskristittyjen näkemyksiä Jeesuksen jumaluudesta, kuolemasta ja ylösnousemusilmestyksistä (s. 525, 551). (Sama asia on tällä sivustolla todettu täällä.)

Habermas esittää jopa yli 10-kohdan argumentin kohdan 2 väitettä vastaan, joista poimin muutaman. 

1. Näiden pakanallisten kertomusten ja Jeesuksen elämän välillä on valtava eroavuus, koska pakanakertomukset ovat myyttejä fiktiivisistä olennoista, kun taas Jeesus on historiallinen henkilö, joka oli kuollut ristillä ja vieläpä aivan hiljattain, ei jossain kaukana historiassa tai edes myyttisessä menneisyydessä. Jopa Plutarkhos (n. 45-120 jKr.) varoittaa lukijoitaan siitä, että me emme voi sekoittaa myyttejä historiallisiin tosiasioihin.
2. Uuden testamentin dokumentit osoittavat kiistattomasti, että syy opetuslasten ylösnousemususkoon on siinä, mitä he näkivät, eikä tästä asiasta ei ole erimielisyyttä konservatiivien ja liberaalien välillä. Opetuslasten uskon alkamisen mekanismina ei siis toiminut kertomusten kopioiminen, vaan jotain, mitä he uskoivat nähneensä.
3. Analogiset kertomukset eivät vielä todista kasuaalista syy-seuraus-yhteyttä. Jopa merkittävimmät saksalaiset liberaaliteologit, kuten Wilhelm Bousset (1865-1920) ja Otto Pfleiderer (1839-1908), ymmärsivät tämän asian: vaikka he uskoivat tällaisten kertomusten olleen olemassa ennen Jeesusta, he eivät uskoneet niiden selittävän opetuslasten ylösnousemususkoa.
4. Teologiset eroavuudet ovat aivan liian suuria pakanallisten kertomusten ja Uuden testamentin kirjoittajien välillä. Esimerkiksi Jeesuksen ylösnousemus on kertaluonteinen tapahtuma, ei toistuva, ja sillä on lunastava vaikutus.
5. Nykyään ymmärretään varsin hyvin, että teologinen tausta ylösnousemus-ajattelulle löytyy pikemminkin juutalaisuudesta kuin pakanuudesta. 

Kirjan luku 13 jatkaa samaa teemaa kuin luku 12, joskin nyt fokus on historiallisissa henkilöissä ja heihin liittyvissä väitteissä. Habermas analysoi muutamia juutalaisia ihmeidentekijöitä, hellenistisiä nk. ”jumalallisia miehiä” ja muutamia keskiajalla esiintyviä henkilöitä. Erityisenä nostona tulee mainita Habermasin huomio hellenistisistä ihmeidentekijä-vastineista. Tämä nk. theios anēr -teoria oli voimissaan vielä 1900-luvun alkupuolella, mutta nyt ollaan varsin yksimielisesti ymmärretty, ettei mitään johdonmukaista kaavaa tällaisiin henkilöihin liittyen ole olemassa.

Erityiseen valokeilaan Habermas nostaa Apollonius Tyanalaisen, joka on monien skeptikoiden suosikkiesimerkki miehestä, joka toimii rinnasteisena Jeesukselle (mm. täällä). Jeesus ja Apollonius eivät kuitenkaan paini samassa sarjassa, monestakin syystä. (1) Tyanalaisen elämästä kirjoitettiin teos vasta reilu 100 vuotta hänen kuolemansa jälkeen, kun Filostratus kyhäsi kasaan ainoan kunnollisen Apolloniusta käsittelevän teoksen. (2) Tässä teoksessa on monia massiivisia historiallisia virheitä, kuten Niiniven kaupungin mainitseminen, joka oli todellisuudessa ollut maan tasalla jo satoja vuosia. (3) Filostratuksen päälähteenä toimi hänen omien sanojensa mukaan Tyanalaisen oppilas Damis, jonka historiallisuus on kuitenkin rajusti kyseenalaistettu (hän oli kuulemma kotoisin Niinivestä). (4) Monien tutkijoiden mukaan Filostratuksen teos edustaa genreltään romanttista fiktiota, ei historiallista elämäkertaa (kuten evankeliumit). (5) Filostratus kirjoitti teoksensa Rooman keisari Septimius Severuksen (145-211 jKr.) vaimon Julia Domnan (170-217 jKr.) talutusnuorassa ja nykyään tunnustetaan melko yleisesti, että hän halusi luoda vastineen kristittyjen Jeesukselle. (6) Filostratus myöntää, että hänen käyttämänsä lähde päättyi ennen Tyanalaisen kuolemaa, joten tämän jälkeiset tapahtumat eivät olleet läsnä aiemmassa lähteessä. (7) Filostratus kertoo, miten Tyanalainen meni temppeliin, jonka jälkeen kukaan ei enää nähnyt häntä ja jonka vuoksi monet ajattelivat hänen nousseen taivaaseen. Sille, mitä tapahtui, ei kuitenkaan esitetä silminnäkijätodistusta. (8) Mikään muu historiallinen lähde ei vahvista Tyanalaiseen liitettyjä tekoja. Kaiken kaikkiaan on siten melko outoa, että edelleen jotkut tarttuvat Tyanalaiseen, kun he yrittävät löytää Jeesukselle ”vastineita”. Luvun lopputulemana on se, että mitkään ei-kristilliset ”vastineet” eivät ole selviytyneet kovinkaan hyvin krittisessä tutkimuksessa, koska kaikissa tapauksissa puuttuu varhainen ja hyvin tuettu historiallinen data (s. 592-93).

Vielä yksi teoria

Olemme nyt käyneet läpi kuusi merkittävintä vaihtoehtoista hypoteesia Jeesuksen ylösnousemukselle. Yksi sekalainen teoria, jota Habermas nimittää termillä Illumination and Illusion Hypotheses, saa vielä oman käsittelynsä kirjan luvussa 14. Kyseessä on kaksi erilaista hypoteesia, jotka sekoitetaan joskus virheellisesti hallusinaatioihin. Ensimmäinen on nk. valaistumis-hypoteesi (illumination) ja sitä on on pitänyt esillä eri muodoissaan monet tutkijat, mm. Willi Marxsen (1919-1993), Edward Schillebeeckx (1914-2009), Thomas Sheenan, Don Cupitt (1934-), John Shelby Spong (1931-2021) ja Milain Machovec (1925-2003). Vaikka näkemykset poikkeavatkin hieman toisistaan, miltei aina ”pääsyyllinenä” opetuslasten uskon muodostumiseen toimii Pietari, joka koki jonkinlaisen ”valaistumisen” ja joka sitten vakuutti muutkin. Opetuslasten usko selittyy siis teorian mukaan nimenomaan heidän sisäisellä kokemuksellaan (lähtien Pietarista), ei ulkoisilla ylösnousemusilmestyksillä. Valaistusmis-hypoteesi sai vahvaa kritiikkiä jo hyvin varhaisessa vaiheessa ja monesti erittäin nimekkäiltä tutkijoilta. Habermas listaa 10 ongelmaa tähän hypoteesiin liittyen, listaan niistä olennaisimmat:

1. On vaikea ja ehkä jopa mahdoton uskoa, että pelkkä Pietarin sisäinen valaistuminen pystyisi selittämään kaikkien opetuslasten muuttuneen elämän ja näin erityisesti tilanteessa, jossa he joutuivat maksamaan uskostaan mahdollisesti jopa hengellään. Teesi kuulostaa melko uskomattomalta: kukaan ei siis olisi kyseenalaistanut Pietarin kokemusta! 
2. Hypoteesi yksinkertaisesti sivuuttaa olemassaolevan historiallisen datan, joka Uuden testamentin sivuilla listataan. Suurin ongelma onkin juuri siinä, että Uuden testamentin yksimielisen todistuksen mukaan opetuslapset väittivät nähneensä Jeesuksen ja tämä on itse asiassa asia, josta nykytutkimus on varsin yksimielinen tutkijan uskomuksista riippumatta (kuten jo todettu aiemmin). Kaiken lisäksi Jeesuksen ylösnousemusilmestykset olivat nimenomaan ruumiillisia/fyysisiä. 
3. Hypoteesi ei selitä tyhjää hautaa, jolle on olemassa todella vankka historiallinen tuki. 
4. Hypoteesin esilläpitäjät väittävät joskus, että olennaiset kreikan kielen näkemistä tarkoittavat sanat, kuten horaō, painottavat yleensä jotain muuta kuin fyysisen objektin näkemistä. Tämä väite ei kuitenkaan pidä paikkansa. Habermas nojaa Michael Liconan (2010, 330-33) ylösnousemuskirjaan, jonka mukaan Paavalin kirjeissä horaō-sana esiintyy 17 kertaa ja 16 kohdassa sana viittaa selvästi fyysisen objektin näkemiseen (Room. 1:11; 1. Kor. 2:9; 8:10; 16:7; Gal. 1:19; 6:11; Fil. 1:27, 30; 2:28; 4:9; Kol. 2:1; 1. Tess. 2:17; 3:6, 10; 1. Tim. 6:16; 2. Tim. 1:4) ja vain kerran sanaa käytetään taivaallisen näyn yhteydessä (Kol. 2:18). Luukkaan evankeliumissa ja Apostolien teoissa sana esiintyy 118 kertaa ja 107 kohdassa sana viittaa fyysisen objektin näkemiseen (laskuista on jätetty pois itse ylösnousemusilmestykset). 
5. Hypoteesi joutuu suuriin vaikeuksiin pelkästään siinä, ettei se kykene ottamaan tosissaan sitä, mitä ylösnousemus tuon ajan juutalaisuudessa ja muussa kirjallisuudessa tarkoitti. Habermas nojaakin N. T. Wrightiin, joka on käsitellyt tätä asiaa massiivisessa ylösnousemuskirjassaan (2003, ja jonka työtä Habermas kuvaa McDowellin haastattelussa maailman pisimmäksi sana-analyysiksi). Kreikan kielen sanaa anastasis (ylösnousemus) ja verbiä egeirō (nousta ylös) käytettiin aina puhuttaessa ruumiillisesta ylösnousemuksesta. Vaikka antiikin ajan teoksissa on paljon tekstiä myös kummituksista ja sieluista, anastasis ja egeirō -sanoja ei käytetty viittaamaan ruumiittomaan todellisuuteen. Kuten Habermas selittää, ”these are horrible word choices by the New Testament authors if they are trying to describe illumination-like, subjective, or personal insight” (s. 615). Asiaa ei auta sekään, että tilanteissa, joissa Jeesusta ensin luultiin hengeksi, Luukas käyttää sanaa pneuma (Luuk. 24:37) tai tilanteessa, jossa opetuslapset luulevat veden päällä kävelevän hahmon olevan aave, Markus käyttää sanaa phantasma (Mark. 6:49). Uuden testamentin sanasto ei siis tue lainkaan väitettyä valaistumis-hypoteesia. 
6. Hypoteesi jättää selittämättä Paavalissa tapahtuneen muutoksen. 
7. Hypoteesi jättää selittämättä Jaakobissa tapahtuneen muutoksen. 
8. Hypoteesin kannattajat pyrkivät vain harvoin antamaan kunnollista historiallista todistusaineistoa hypoteesinsa puolesta. Hypoteesi onkin vain eräänlainen ehdotus, jonka puolesta on hyvin vaikea antaa selkeää ja kunnollista dataa. 

Toinen hypoteesi, jota voidaan kutsua illuusio-hypoteesiksi, saa luvussa vähemmän huomiota. Hypoteesin mukaan opetuslapset ovat todella nähneen jokin todellisen objektin, mutta se on tulkittu väärin. Esimerkiksi, opetuslapset ovat voineet sekoittaa Jeesuksen hänen identtiseen veljeensä (kuka hän sitten olikaan), joka oli edelleen elossa. Habermas osoittaa lyhyesti, miten naurettavia selityksiä nämä ovat kokonaisuuden huomioon ottaen.

Miksi vaihtoehtoiset teoriat ovat romahtaneet?

Lopulta luvussa 18 Habermas listaa viisi pääasiallista syytä sille, miksi vaihtoehtoiset teoriat ovat kerta toisensa jälkeen romahtaneet. (1) Ensimmäinen syy on se, että klassiset Humen antamat kritiikit ihmeiden mahdollisuutta vastaan on osoitettu kelvottomiksi. Nykyään ei voi enää ”tehdä Strausseja”, jossa voitaisiin vain vedota Humeen ja siirtyä naturalistina eteenpäin. (2) Kaikki naturalistiset vaihtoehtoteoriat kumoutuvat pelkästään minimal facts -tosiasioiden perusteella. (3) Yksikään vaihtoehtoteoria ei pysty selittämään kaikkea olennaista dataa. Näin ollen näitä teorioita on pakko kasata päällekkäin. (4) Jo 1800-luvun liberaaliteologit tuhosivat toistensa teoriat melko raa’alla tavalla. Strauss ampui lopullisesti alas teorian, jonka mukaan Jeesus ei olisikaan kuollut ristillä, kun taas Schleiermacher, Paulus ja Keim eliminoivat Straussin esittämän hallusinaatio-hypoteesin. (5) Suurin osa 2000-luvulla kirjoittaneista tutkijoista on käytännössä hylännyt kaikki naturalistiset selitysyritykset (esimerkiksi Ehrman 2015, 165). Yleinen trendi onkin sen sijaan ajautua agnostismiin, eli kaikesta huolimatta todetaan ”me nyt vain emme tiedä mitä tapahtui”, joskin tämän kannan todellinen motiivi on naturalistisen maailmankatsomuksen omaksuminen. Habermasin luku 17 on tässä mielessä hyvää luettavaa, koska hän kritisoi agnostistista näkemystä melko monitahoisesti.

Ristiriidoista

Kirjan luvussa 8 Habermas esittelee pitkästi erilaisia näkemyksiä liittyen evankeliumeissa esiintyviin ristiriitaisuuksiin tai väitettyihin sellaisiin (koska kaikki ristiriidat eivät oikeasti ole ristiriitoja). Tämän luvun avulla lukija saa helposti lintuperspektiivin siitä, mitkä ongelmat ovat ajan kanssa nostettu kaikkein merkittävimmiksi ongelmiksi. Loppupäätelmä on kuitenkin se, ettei näillä asioilla ole juuri mitään tekemistä Jeesuksen ylösnousemus-tapahtuman haastamisen kanssa, koska kaikki olennaiset historialliset faktat ovat edelleen voimassa (s. 383). 

Liitteet

Kirjan lopussa on vielä kolme liitettä, joissa käsitellään Talpiotin hautalöytöä, naturalismia ja Islamin antamia haasteita ylösnousemusta kohtaan. Talpiotin hautalöytö nousi suureksi keskustelun aiheeksi erityisesti vuonna 2007, kun jotkut tutkijat väittivät hautaa Jeesuksen perhehaudaksi, jossa hänen maallisen ruumiinsa jäänteet olivat säilyneet. Melko pian kävi kuitenkin ilmi, että tämä linnake oli rakennettu juoksuhiekkaan: teoriassa oli yksinkertaisesti liikaa oletuksia ja monia historiallisia ongelmia. Habermasin tiivistyksen mukaan "The Talpiot Tomb hypothesis fails on virtually every major claim that it makes. Scarcely has a view ever been confronted by more major refutations than this one. And seldom has the sholarly community — sceptical, liberal, moderate, and conservative alike — joined ranks and reacted with almost a single voice" (s. 828). Kyseinen näkemys onkin nähtävästi romahtanut melko täysin, koska allekirjoittanut ei ollut kuullut siitä lainkaan ennen tämän kirjan lukemista. 

Pieni henkilökohtainen kommentti

Hankin Habermasin kirjan 2-osan pääasiallisesti siksi, että olin kiinnostunut lukemaan oikeasti kattavan analyysin kaikista mahdollisista vaihtoehtohypoteeseista Jeesuksen ylösnousemusta vastaan. Kuten Habermas itsekin toteaa, olemassaolevassa kirjallisuudessa aihe nostetaan kyllä esiin, mutta vain harvoin muita teorioita arvioidaan sen laajemmin. Itse päätin omistaa aiheelle omassa kirjassani yhden kokonaisen luvun (2024, luku 11). Michael Liconan kirja (2010) on kuitenkin harvinainen poikkeus, koska hän käyttää noin 150 sivua vaihtoehtoisten hypoteesien analysoimiseksi (luku 5). Tässä mielessä Habermas on tehnyt tärkeän palveluksen aiheen tutkijoille. Haluan vielä mainita muutaman yksityiskohdan, jotka laitoin merkille Habermasin analyysissä suhteessa siihen, mitä olen itse pyrkinyt argumentoimaan omissa tuotannoissani.

Ensimmäinen huomio liittyy ihmeiden mahdollisuuteen. Käytännössä Habermas totesi paljon niitä samoja asioita, joita itse keräsin aiheesta lukiessani muutama vuosi sitten (ks. Saarela 2020). Myös Vesa Palonen on kahdessa Areiopagin kirjoituksessa tuonut esiin useita Humen argumentteihin liittyviä ongelmia, erityisesti todennäköisyyksien laskemisen kohdalla (Palonen 2015; 2017). Humeen vetoamisen pitäisi olla jo menneisyyttä.

Toinen huomio liittyy Jeesuksen ylösnousemusruumiin olemukseen. Käytin omassa kirjassani paljon tilaa pyrkiessäni argumentoimaan näkemystä, jonka mukaan kaikki Uuden testamentin kirjoittajat ovat yksimielisiä siitä, että Jeesuksen ylösnousemusruumis oli nimenomaan fyysinen ja aineellinen ruumis ja siksi ilmestykset olivat ruumiillisia ilmestyksiä (2024, luku 10). Olinkin iloisesti yllättynyt, kun huomasin Habermasin kerta toisensa jälkeen toteavan, että tämä on itse asiassa nykyinen tutkijoiden konsensusnäkemys (s. 344, 346, 442, 608, 612-13, 616, 673, erit. 694-96, 723). Tässä mielessä tutkimuksessa on otettu reippaita askeleita aiemmista näkemyksistä järkevämpään suuntaan. Tämä huomio tuo rutkasti lisäongelmia kaikille, jotka eivät ota tyhjää hautaa vakavasti (sen oli pakko olla tyhjä!) tai jotka yrittävät ohittaa ilmestykset pelkkinä hallusinaatioina. Erityisesti Wrightin (2003) ja Liconan (2010) analyysien jälkeen paluu aiempaan näyttää hyvin vaikealta.

Kolmas huomio liittyy tyhjän haudan historiallisuuteen. Tein kirjassani seuraavan huomion: ”Näiden historiallisten huomioiden valossa ei ole mitenkään yllättävää havaita, että ehdoton enemmistö Uuden testamentin eksegeettejä uskoo haudan olleen tyhjä. Outoa puolestaan on, että kaikki eivät allekirjoita sitä. Uskoisin, että tässä kohden syynä ovat pikemminkin teologisfilosofiset ennakko-oletukset kuin todelliset historialliset argumentit” (2024, 153). Habermasin kirjan luettuani olen entistä vankemmin tätä mieltä ja oli hauska huomata, että jo Alfred Edersheim (1825-1889) teki saman huomion 140 vuotta sitten.

Habermasin kirja on kallis, mutta se on lukemisen arvoinen.

Mainittu kirjallisuus

Ehrman, Bart D. 2015. How Jesus Became God. The Exaltation of a Jewish Preacher from Galilee. HarperOne. 

Hume, David.  Tutkimus inhimillisestä ymmärryksestä. Suomentanut Eino Kaila vuonna 1938. WSOY.

Keener, Craig. 2011. Miracles: The Credibility of the New Testament Accounts. Volumes 1-2. Baker Academic.

Lewis, C. S. 2024 [1947]. Ihmeet — Alustava tutkielma. Perussanoma.

Licona, Michael. 2010. The Resurrection of Jesus. A New Historiographical Approach. IVP.

Palonen, Vesa.
2015. ”Näin lasket ihmeen todennäköisyyden.”  
2017. ”Näin David Hume erehtyi ihmeistä, osa 2.”  

Saarela, Janne.

• 2020. ”Ovatko ihmeet mahdollisia?” Vammalan Helluntaiseurakunnan nettisivusto. 
• 2024. Ylösnousemus ja kuolemanjälkeinen elämä. Aikamedia. 

Wright, N. T. 2003. The Resurrection of the Son of God. Christian Origins and the Question of God, volume 3. SPCK.