Uuden testamentin tekstivälitys 2. vuosisadalla

Larry Hurtado on tunnettu Uuden testamentin tutkija, joka on perehtynyt erityisesti varhaisten kristittyjen oppirakennelmien muodostumiseen sekä Uuden testamentin käsikirjoituksiin. Hänen blogiinsa, joka sisältää paljon mielenkiintoisia asioista, voi tutusta täällä. Yritän tässä kirjoituksessa jakaa Hurtadon ajatuksia Uuden testamentin tekstiprosessista 2. vuosisadalla. Artikkeliin, joka toimii tämän tekstin pohjarunkona, pääsee käsiksi alla olevasta linkistä. (Jos aihe tuntuu liian vieraalta, siihen voi tutustua introductionmaisesti täällä.)

Johdanto

Toinen vuosisata on kaikkein tärkein ajanjakso Uuden testamentin (UT) käsikirjoitusten kopioimisen ja levittämisen kannalta. Tässä vaiheessa nimittäin jo syntyneitä tekstejä alettiin kierrättää ja punnita. Eri teoksia koottiin yhteen, kuten neljää evankeliumia ja Paavalin kirjeitä. Tekstit levisivät melko nopealla tahdilla ympäri Rooman valtakuntaa ja samalla niiden arvovaltaan jouduttiin ottaa kantaa. UT:n eri teoksien käsikirjoituksia kopioitiin paljon. 

Ikävä kyllä joudumme todeta, että data, joka meillä tästä ajanjaksosta on saatavilla, on käänteinen asian tärkeyteen nähden: tekstimassaa on todella vähän. Näin ollen joudumme melko vähäisten tekstien perusteella päätellä miten asiat oikeastaan kulkeutuivat eteenpäin. 

Tässä tekstissä tulen käsittelemään kolmea asiaa: 

1. Tekstien välitysprosessia 2. vuosisadalla
2. Erilaisia kokoelmia (erityisesti evankeliumeiden ja Paavalin kirjeiden osalta) 
3. Tiettyjen tekstien nouseminen melko nopeasti arvovaltaiseen asemaan

Näin ollen käsikirjoitusten ja tekstitradition tutkiminen antaa useita hyödyllisiä näkökohtia mm. UT:n kaanonin muodostumiseen. 

1 Tekstien välitys

Jotkut tutkijat väittävät, että UT:n teosten kopiointi oli toisella vuosisadalla niin vapaata, että meillä ei ole mahdollisuutta päästä enää kiinni alkuperäiseen tekstiin eli alkuperäiseen lukutapaan. Kopiointi oli liian villiä. Tähän liittyy väite, että tänä ajanjaksona syntyi resensioita eli erilaisten lukutapojen pohjalta muodostettuja editioituja tekstejä. Nykyään saatavilla olevat suuret majuskelikäsikirjoitukset (varhaisimmat 300-luvulta) olisivat peräisin näistä resensiosta. Seuraus tästä olisi se, että me voisimme korkeintaan päästä kiinni näiden varhaisten jo editioitujen tekstien lukutapaan, mutta emme sitä varhaisempaan tekstiin. Ainakin osittain alkuperäinen lukutapa olisi hautautunut resensio-mullan alle.

Miten asia on ratkaistavissa? Ehdottomasti tärkein data, joka liittyy tähän kysymykseen on kaksitahoinen. Ensinnäkin meillä on käsikirjoituksia, jotka ovat tuolta ajalta ja toiseksi meillä on saatavilla tämän aikaisten kirkkoisien lainauksia UT:n tekstistä.

Tähän liittyy sekä hyviä että huonoja uutisia. Huonot uutiset koskevat käsikirjoituksia, jotka ovat peräisin toiselta vuosisadalta. (Tänä ajanjaksona käsikirjoitukset ovat aina papyruksia, eivät pergamentteja.) Niitä on nimittäin vähän ja lisäksi ne ovat katkelmallisia. Näitä ovat P⁵² (Joh. 18:31-33, 37-38), P⁹⁰ (Joh. 18:36-19:1; 19:2-7) ja P⁹⁸ (Ilm. 1:13-20). Vaikka hyväksyisimme T. C. Skeatin perustelut, jonka mukaan P⁶⁴, P⁶⁷ ja P⁴ (Matteuksen ja Luukkaan katkelmia) ovat kaikki peräisin yhdestä ja samasta koodeksista toiselta vuosisadalta, tekstimassaa on silti erittäin vähän. 

Käsikirjoitukset, jotka antavat huomattavasti paremman ja kattavamman kuvan, ovat peräisin 3. vuosisadalta. Näitä ovat erityisesti Chester Beatty -papyrukset P⁴⁵ (evankeliumit ja Apostolien teot), P⁴⁶ (Paavalin kirjeet) ja P⁴⁷ (Ilmestyskirja) vuosilta 200—250 ja Bodmer-papyrukset P⁶⁶ ja P⁷⁵ (evankeliumikoodeksit) noin vuodelta 200, ja P⁷² (Juudaksen kirje ja 1. & 2. Pietarin kirjeet) 3. vuosisadalta.

Hyviä uutisiakin on. Uusia tekstilöytöjä on tehty ja käsikirjoituksia on löydetty lisää 2. ja 3. vuosisadalta. Nämä kaikki kuuluvat Oksyrkhynkhos-papyruksiin. (Tämä Egyptissä sijaitseva kaupunki piti sisällään useita kirkkoja ja luostareita. Sieltä on nyttemmin löytynyt useita kottikärryllisiä vanhoja käsikirjoituspalasia.) Löytöön kuului mm. seitsemän katkelmallista käsikirjoitusta Matteuksesta, neljä Johanneksesta, kaksi Ilmestyskirjasta, ja yksi käsikirjoitus Luukkaasta, Apostolien teoista, Roomalaiskirjeestä, Heprealaiskirjeestä ja Jaakobin kirjeestä. Käsikirjoitukset ovat toisen ja viidennen vuosisadan väliltä. Monille näistä annettiin papyrusluettelossa omat koodit numeroiden 100—115 väliltä.

Kolme varhaisinta käsikirjoitusta ovat kolme käsikirjoitusta Matteuksesta: 

• P.Oxy. 4405 sisältää jakeet 23:30—34, 35—39. Peräisin 2. ja 3. vuosisadan taitteesta.

• P.Oxy. 4403 sisältää jakeet 13:55—56; 14:3—5. Peräisin 2. ja 3. vuosisadan vaihteesta.

• P.Oxy 4404 sisältää jakeet 21:34—37, 43, 45. Peräisin 2. vuosisadan lopusta.

Yleisesti ottaen nämä uudet löydöt vahvistavat suurten ja tärkeiden majuskelikoodeksien tekstin, jotka toimivat pohjana moderneissa krittiisissä editioissa (mm. codex Sinaiticus ja codex Vaticanus). Joissain tapauksissa variantit käyvät yhteen varhaisten käännösten kanssa. Näissä varhaisissa käsikirjoituskatkelmissa on siis variantteja, joista me jo tiesimme myöhemmistä koodekseista. 

Larry Hurtadon mukaan tärkeää on huomata, että uudet tekstilöydöt eivät anna oikeutta olettaa, että ne olisivat peräisin resensioista eli editoiduista teksteistä. Pikemminkin ne edustavat luotettavasti varhaisempaa tekstiä. Ne osoittavat, että kopioitsijoiden joukossa oli erilaisia tapoja kopioida tekstiä. Jo toisella vuosisadalla näkyy erilaisia ryhmiä/perheitä käsikirjoituksissa. Vaikka joillakin kopioitsijoilla oli vapaampi tyyli tekstien kopioimisessa, todisteet osoittavat, että ainakin jotkut heistä yrittivät todella kopioida tekstin mahdollisimman tarkasti. 

Kaksi mielenkiintoista huomiota voidaan vielä nostaa esiin, kun puhumme UT:n tekstien kopiointiprosessista. Kopioitsijat kehittivät hyvin varhain erityisen tavan kirjoittaa tiettyjä ”pyhiä” sanoja (nomina sacra) ja he siirtyivät hyvin varhain käyttämään koodekseja eli kirjamuotoa. 

Nomina sacra

UT:n teosten varhaisissa käsikirjoituksissa on runsaasti esimerkkejä siitä, että varhaiset kopioitsijat kehittivät hyvin erityisen tavan kirjoittaa tiettyjä pyhia nimiä. Tätä tapaa kutsutaan termillä ”nomina sacra”, joka tarkoittaa suurin piirtein ”pyhät sanat”. Tämä tapa näkyy kreikankielisten käsikirjoitusten lisäksi useissa käännöksissä, kuten latinan-, koptin- ja armeniankielisissä käsikirjoituksissa.

Aluksi tämä tapa kohdistui erityisesti sanoihin ”Jumala”, ”Herra”, ”Jeesus” ja ”Kristus”, mutta myöhemmin 11 muuta sanaa laitettiin samaan muottiin. Yleensä sana lyhennettiin siten, että siitä kirjoitettiin ainoastaan ensimmäinen ja viimeinen kirjain, jonka lisäksi kirjainten yläpuolelle piirrettiin vaakaviiva. Näin ollen esimerkiksi sana Jumala ”Θεός” kirjoitettiin ”ΘΣ”. 

Tutkijoiden mukaan tämä tapa alkoi heti ensimmäsellä vuosisadalla. Näin siitä syystä, että (a) tällainen käytäntö vaatii muutaman vuosikymmenen aikaa vakiintuakseen ja (b) tällainen kirjoitustapa on löydettävissä kaikkein vanhimmistakin käsikirjoituksista. 

Nomina sacra -käytäntö ei tutkijoiden mukaan selity pelkästään sillä, että kopiointiprosessissa haluttiin säästää tilaa. Ensinnäkin tavalla ei ole olemassa vastinetta kreikkalais-roomalaisissa ”maallisissa” kirjoituksissa. Lisäksi käsikirjoituksissa nämä erityiset 15 sanaa eivät ole aina automaattisesti kirjoitettu nomina sacra -tyylillä. Esimerkiksi sana ”isä” on kirjotettu tällä tavalla vain silloin, kun se liittyy Jumalaan ja ”Ihminen” silloin, kun se liittyy Ihmisen Poikaan.

Lähin vastine tavalle tulee juutalaisista Kirjoituksista. Ensimmäisellä vuosisadalla juutalaiset olivat hyvin tarkkoja Jumalan nimen ”JHWH” kirjoittamisesta. Esi-kristillisissä juutalaisissa teksteissä tämä tetragrammi kirjoitettiin erityisellä tavalla, jotta se erottuisi selkeästi muista sanoista. Näin toimittiin myös Qumranissa, jossa käsiteltiin ahkerasti VT:n tekstejä. Tämä erityinen juutalainen tapa kohdella Jumalan nimeä on paras teoria selittämään varhaisten kristittyjen nomina sacra -käytäntöä. Larry Hurtadon mukaan tämä tapa alkoi Jeesuksen nimestä, joka laajeni sitten Jumalaan ja muihin kristologisiin titteleihin. Hänen mukaansa tapa alkoi jo ennen vuotta 70. 

Kristityt & koodekstit

On tunnettu tosiasia, että viimeistään toisen vuosisadan alussa kristityt alkoivat suosia koodeksia eli kirja-mallia teoksien kopioimisessa. (Vanhin tunnettu käsikirjoitus P⁵², joka on noin vuodelta 125, on peräisin koodeksista, koska tekstiä on molemmilla puolilla.) Tämä on merkittävää, koska tuona aikana kaikki muut suosivat papyrusrullia. Pasi Hyytiäinen on tuonut gradussaan esille sen huomion, että siinä kun kanoniset teokset kopioitiin koodekseihin, apogryfikirjat kopioitiin miltei aina rulliin. Näin ollen kopiomistapa oli vahvasti sidoksissa teoksen arvovaltaan.

Tämä uusi tapa liittyi osaltaan suurempaan prosessiin, jossa kristityille muodostui omat Kirjoitukset eli Vanha testamentti + uusia kirjoituksia (UT). Ne harvat kristilliset tekstit, jotka on kirjoitettu rullalle, ovat traktaatteja (esim. Irenaeuksen ”Harhaoppeja vastaan”). Lisäksi Oksyrkhynkhos papyrukset osoittavat, että tekstiin oli tehty monia pieniä merkintöjä lukemisen helpottamiseksi. Samankaltaisuudet joidenkin esi-kristillisten juutalaisten tekstien kanssa ovat selvät. Tästä kaikesta voidaan päätellä, että UT:n teoksia kopioitaessa päämäärä oli tehdä niitä luettavaksi seurakuntiin. Uudet löydöt vahvistavat Justinos Marttyyrin mainintaa siitä, että tekstejä luettiin seurakunnissa.

Edellä sanotun perusteella voimme tehdä muutamia tärkeitä huomita. Ensinnäkin koodeksiin siirtyminen oli vahva osoitus siitä, että kristityille alkoi muodostua uudet Pyhät Kirjoitukset. Vain ne teokset kopioitiin koodekseihin, joista tuli osa kaanonia. Toiseksi teoksien julkinen lukeminen oli selvä viesti Pyhien Kirjoitusten lukemisesta. Ainoa vastaava tapa löytyi nimittäin juutalaisten synagogista, joissa Kirjoituksia luettiin rullakääröistä. Julkinen lukeminen seurakunnissa asetti myös rajoja sille, miten paljon teoksien sisältöä voitiin muuttaa. Ehkä juuri tästä syystä Markuksen evankeliumi sisältää enemmän variaatioita kuin muut evankeliumit (mm. erilaiset loput!), koska sitä luettiin vähiten ja jota myös kopioitiin vähiten. Sen sijaan Matteuksen teksti, joka oli kaikkein tunnetuin ja käytetyin evankeliumi, säilyi kaikkein tasaisimpana meille säilyneissä käsikirjoituksissa. Teoksien julkinen lukeminen ja sen tuomat rajoitukset on siis otettava huomioon jos puhumme teoksien ”villistä kopioimisesta”.

2 Kirkkoisien lainaukset

Toinen tekstin välitykseen liittyvä asia liittyy varhaisten kirkkoisien käytäntöön lainata UT:n tekstejä teoksissaan ja saarnoissaan. Tiivistettynä voimme sanoa, että kirkkoisillä on 2. vuosisadalla olemassa vain harvoja suoria lainauksia itse teksistä. Silloin, kun suoria lainauksia esiintyy, ne ovat kummallisia ja osoittavat ”hauskojen” varianttien olemassaolon suhteessa siihen tekstiin, joka on tunnettavissa suurimmassa osassa käsikirjoituksia. Jotkut ovat siis tämän perusteella huomauttaneet, että UT:n tekstin kopioiminen oli erittäin heilahtelevaa toisen vuosisadan alussa. Osa tutkijoista on täten vaatinut, että tekstivariantteja arvioitaessa kirkkoisien tekstit tulisi ottaa enemmän huomioon silloinkin, kun he kulkevat omaa tietään. 

Asia ei kuitenkaan ole kaikkien tutkijoiden mukaan näin yksinkertainen. Esimerkiksi Christopher Stanley on tuonut esiin näkökulman, jonka mukaan pakanoilla, juutalaisilla ja kristityillä oli tuona ajanjaksona tapana siteerata tekstejä melko vapaasti. Lainauksissa jätettiin pois sanoja tai niitä lisäiltiin sitä mukaa, kun se sopi tarkoitukseen. Näin ollen varhaiset kristityt, jotka lainasivat UT:n tekstiä, eivät ole poikkeus tässä asiassa.  Ajan tapana oli lainata tekstejä melko löysästi ja vapaasti. He myös kirjoittivat henkilöille, joille tällainen tapa oli hyväksyttyä ja normaalia. Siksi kirkkoisien vapaista lainauksista ei voida automaattisesti vetää johtopäätöstä, että UT:n teoksien kopointiprosessi eli äärimmäisen heilahtelevaa. 

Tekstikritiikkko-legenda Bruce Metzger varoitti aikanaan juuri tästä: tutkijoiden täytyy olla tarkkana kirkkoisien tekstien arvioimisessa. On syytä kysyä, onko kirkkoisien teksteissä oleva variaatio kopioitsijoiden tekemä eli jo läsnä käsikirjoituksissa, vai itse kirkkoisien tekemä mukaelma. Tunnettu tekstikriitikko Gordon Fee on samoilla linjoilla. Hänen mukaansa lainaaminen on ollut vapaampaa saarnateksteissä, mutta kommentaareja kirjoittaessa lainaukset ovat olleet tarkempia.

3 Kokoelmat

Yksi asia on helposti osoitettavissa todeksi. Toisella vuosisadalla liikkui koottuja kokoelmia nykyään kanonisista teoksista. Tutkijat ovat yksimielisiä siitä, että jo hyvin varhaisessa vaiheessa neljä evankeliumia (Matteus, Markus, Luukas ja Johannes) yhdessä nauttivat keskenäisestä arvoasemastaan koodeksikansien välissä. Juuri näitä teoksia pidettiin arvossa, kun haluttiin tietää Jeesuksen elämästä. Siksi ne koottiin samojen kansien sisälle. Tunnettuja ovat myös Paavalin kirjeiden kokoelmat ensimmäisen vuosisadan loppupuolella. Myös niitä alettiin pitää Kirjoituksina hyvin nopeasti. 

Evankeliumit

On huomionarvoista miten nopeasti nämä kokoelmat muodostuivat. Monet tutkijat ovat argumentoineet, että neljä evankeliumia alkoivat kulkea yhdessä heti toisen vuosisadan alussa. (Theo Heckel korostaa vuotta 120.) James Kelhoffer on argumentoinut, että Markuksen evankeliumin pitkä loppu (16:9-20) muotoutui vuosien 120—150 välillä. Koska tämä loppu on selkeä tiivistelmä muista evankeliumeista ja Apostolien teoista, se osoittaa, että neljä evankeliumia oli ennen tätä koottuna samojen kansien sisälle. Tässä kohden voidaan mainita, että vaikka jaejaksoa käytetään usein osoittamaan sitä, miten suuria vapauksia kopioitsijta ottivat, se kuitenkin osoittaa vääräksi väitteet, joiden mukaan neljällä evankeliumilla olisi ollut varteenotettavia kilpailijoita. Markuksen pitkä loppu heijastaa ainostaan niitä tapahtumia, joista tiedämme muiden evankeliumeiden ja Apostolien tekojen kautta. 

Charles Hillin (mm. 2012, luku 10) mukaan Papias tunsi neljän evankeliumin kokonaisuuden jo vuosien 125—135 välillä. Graham Stantonin (1997) tutkimusten mukaan asia alkoi olla itse asiassa selvä jo vuoden 100 nurkilla. Arthur Bellinzonin taas on tutkinut Justinos Marttyyrin lainauksia Jeesuksen puheista. Tutkimuksen johtopäätös oli, että Justinos Marttyyri käytti lähteenään ainakin synoptisten evankeliumien kokoelmaa. Tunnetuin esimerkki neljän evankeliumin yhdessäolosta lienee Tatianoksen Diatessaron (kirj. "neljän kautta"), jossa hän teki neljästä kanonisesta evankeliumista yhden harmonisoidun kokonaisuuden. Tämä tapahtui noin vuonna 172. 

Paavalin kirjeet

Paavalin kirjeiden kohdalla kirjekokoelman synty ajoittuu yhtä varhaiseen vaiheeseen. David Trobisch on väittänyt, että Paavali itse olisi ollut vastuussa ainakin joidenkin kirjeidensä kokoelmasta. Varmaa on, että 2. Piet. 3:16 viittaa ”kaikkiin Paavalin kirjeisiin”. Ikävä kyllä teoksen syntyajankohdasta ei ole varmuutta. Sitaatti vie meidät joka tapauksessa noin vuoteen 100, tai aikaisemmin. Toisella vuosisadalla Paavalin kirjeistä oli olemassa erilaisia kokoelmia, 10 kirjettä tai 14 (Heprealaiskirje linkitettiin hyvin usein Paavalin kirjeeksi). Kuuluisa oman kaanonin luoja Markion valitsi vuonna 140 kokoelmaansa 10 Paavalin kirjettä ja Luukkaan evankeliumin. Tämä teko antaa olettaa, että Paavalin kirjeistä oli jo olemassa kokoelmia ennen tätä.

Tunnetuin esimerkki Paavalin kirjeiden kokoelmasta lienee Klemens Roomalaisen kirje korinttilaisille vuodelta 96. Klemens puuttuu tilanteeseen, jossa seurakuntalaiset ovat nousseet seurakunnan johtajia vastaan. Klemensin kirjeen analysointi on osoittanut, että hän on tuntenut varmuudella Roomalaiskirjeen, 1. Korinttilaiskirjeen, Heprealaiskirjeen ja Paavalin kirjeen Tiitukselle. On myös todennäköistä, että Klemens on tuntenut Apostolien teot, 2. Korinttilaiskirjeen, Galatalaiskirjeen, Efesolaiskirjeen, Kolossalaiskirjeen, Paavalin 1. kirjeen Timoteukselle, Jaakobin kirjeen ja 1. Pietarin kirjeen. 

Tämä kaikki yhdessä antaa syyn olettaa, että tekstien ydinsanoman myöhempi muokkaaminen (esimerkiksi 300-luvun kirkolliskokouksessa!) ei olisi ollut mahdollista ilman, että siitä olisi jäänyt pysyvä jälki tekstihistoriaan. Se olisi muutenkin ollut mahdotonta, koska tekstit levisivät niin nopealla vauhdilla ympäri Rooman valtakuntaa. Näin ollen Esson-baarin kahvipöytäkeskustelut, joissa joskus viitataan UT:n tekstin täydelliseen turmeltuineisuuteen, osoittavat ainoastaan sen, että henkilöiden kirjahyllyissä on läjä vääriä (tai avaamattomia) kirjoja.

Mainittakoon tähän lopuksi lyhyesti Larry Hurtadon toteamus. Hän pitää tärkeänä sitä huomiota, että siinä kun varhaisina vuosisatoina kirjoitettiin monia kommentaareja neljästä evankeliumista, tällaista ei koskaan tapahtunut sellaisten kristillisten teosten kohdalla, jotka eivät pääseet kaanoniin. Tämä on yksi vahva osoitus vahvasta kaanonitietoisuudesta ainakin neljän evankeliumin kohdalla. Ei ole siis mikään ihme, että neljä evankeliumia ovat mukana kaikissa tunnetuissa varhaisissa kaanonlistoissa, ilman kilpailijoita. Sama pätee suurimpaan osaan Paavalin kirjeitä.

Larry Hurtado tekee edellä esitetyistä huomioista vielä sen johtopäätöksen, että varhaiset kristityt nojasivat kirjoitettuihin teksteihin hyvin varhain vahvemmin kuin ehkä ollaan oletettu. Hurtadon mukaan tutkijat ovat liikaa painottaneet Papiaksen kommenttia, jonka mukaan suosittiin enemmän ”elävää ääntä kuin tekstejä”. 

Johtopäätöksiä?

Johtopäätöksiä voisi kasata sieltä sun täältä, mutta ammuttakoon tässä alas yleinen myytti koskien UT:n evankeliumeita. Dan Brownin menestysromaanissa Da Vinci -Koodi, jota monet ovat lukeneet kanonisoituna historianteoksena, todetaan, että kaanoniin oli ehdolla noin 80 evankeliumia ja kirkolliskokous 300-luvulla päätti suosia Matteusta, Markusta, Luukasta ja Johannesta. Jos me emme UT:n tekstihistoriasta opi mitään muuta, niin ainakin tämäntasoiset väitteet on osoitettu ääriskeptikoiden märiksi päiväuniksi.

* Tekstiä on editoitu 20.2.2018. Lisäilin tekstiin muutaman lähteen, koska sain ne luetuksi myös itse. 

KIRJALLISUUTTA

Greenlee, Harold. J. 2012. Introduction to New Testament Textual Criticism. Baker Academic: Grand Rapids, MI.

Hill, C. E. 2012. [2010.] Who Chose the Gospels? Probing the Great Gospel Conspiracy. Oxford: Oxford University Press.

Hurtado, Larry. 

• 1998. The Origin of the Nomina Sacra: A Proposal. JBL 117/4. Viitattu 1.7.2016.

• 2001. The New Testament in the Second Century: Text, Collections and Canon. Viitattu 1.7.2016.

Hyytiäinen, Pasi. 2009. Egyptin kristillisten kirjureiden jäljillä. Tutkimus 100- ja 200-lukujen  Uuden testamentin kanonisten ja apogryfisten käsikirjoitusten ulkoisista piirteistä. Pro Gradu -tutkielma. Helsingin yliopisto. 

Metzger, Bruce M. 1997. The Canon of the New Testament. Its Origin, Development, and Significance. Oxford: Clarendom Press.

Porter, Stanley E. 2013. How We Got the New Testament. Grand Rapids: Baker Academic.

Stanton, Graham. 1997. ”The Fourfold Gospel.” New Testament Studies 43. Sivut 317-46.