Eksegeettisiä toiviomatkoja

Luin tänään Norman Perrinin kuuluisan kirjan What is Redaction Criticism? vuodelta 1969. Muistan lukeneeni saman teoksen joskus yhdeksän tai kymmenen vuotta sitten. Vertailin tämän päiväisen lukukokemukseni herättämiä fiiliksiä ja ajatuksia ensimmäiseen lukukertaan ja havaitsin aika merkittäviä eroja. Ensimmäisellä kerralla tunnelmaksi jäi Uuras Saarnivaaran eepokseen rakentuvan fundamentalismin järkkymisen aiheuttama kognitiivinen dissonanssi. Perrinin aggressiivinen hyökkäys evankeliumien historiallista luotettavuutta kohtaan ja vakuuttavalta vaikuttava argumentointi veti jossakin määrin hiljaiseksi. Tänään lukukokemus oli erilainen. Perrinin vakuuttavuus oli samaa luokkaa kuin israel-juhlan horatanssin lomassa vingaistujen Vt:n paikkojen istuminen välimeren itäpuolen maailmanpolitiikan selittämiseen. Erityisesti huomiota kiinnitti Perrinin tarve saarnata kiivaasti evankeliumien epähistoriallisuuden puolesta. Totesin Perrin-vainaalle, että pyyhi vaahto pois suupielistä ja perustele. Argumentointi oli karkean yksinkertaistavaa ja teologisten johtopäätösten sinkoileminen sinne tänne pitkin metodiopasta muistutti neuvostotiedettä. Yksi keskeinen sanoma Perrinillä oli, että saksalaiset ovat eksegeettinen superrotu ja anglosaksit jähmettyneitä dogmaattiseen optimistiin historian suhteen. Vain noin kymmenen vuotta Perrinin teoksesta ja Jeesus-tutkimuksessa näiden jähmettyneiden brittitutkijoiden linjat saavatkin yllättäen tuulta purjeisiinsa ja Bultmann-kerhon (Perrinin suuresti ihailema joukko) triumfi alkoi jäykistyä. Vaikka kuinka yrittäisin, en millään saa Perrinin tavoin esim. Bornkammin Matteus-redaktion lähtölaukausartikkelista kovin suuria säväreitä. Esim. Perrinin opettaja T. Manson tuntuu paljon vakuuttavammalta. No, toinen tämän päivän sivistyksen nostaja oli Grant Osbornin artikkeli Redaction Criticism kirjassa New Testament Criticism & Interpretation. Umpievankelikaalinen Osborn käsittelee tilaan nähden yksityiskohtaisesti ja selkeästi metodin, opastaa lukijan sen soveltamiseen ja ehtii käsitellä mielekkäästi vielä historiaa ja arvioida metodin käytön rajoitteita. Oma seikkailuni eksegetiikan maailmassa alkoi varsinaisesti siitä, kun hankin CD-levyn, joka oli pakattu täyteen kuuden evankelikaalisen teologisen journalin vuosikertoja. Näitä hinkattuani ja luettuani lähinnä lukemisen ilosta siirryin ns. liberaali-kriittinen-radikaali-osastolle, jossa tietysti hiihtelen vieläkin aika tavalla. Nyt eksegeettistä toiviomatkaa jo tovin tehneenä nostan hattua Osbornin kaltaisille evankelikaalieksegeeteille, joiden tutkimuksen perusteellisuus ja argumentoinnin systemaattisuus ylittää tavallisesti mennen tullen lukuisien "mainline-tutkijoiden" edesottamukset. Eräs evankelikaalitutkijoiden myönteinen piirre on taipumus laajoihin ja kattaviin tutkimushistoriallisiin katsauksiin. Liekö tähän syynä tarve vähemmistönäkemyksen edustajana argumentoida huolellisemmin vai jokin muu? Esimerkiksi Perrinin hehkuttama Bultmann-koulu tuntuu vähän ummehtuneelta. Jos ainoastaan Bultmann, Conzelmann, Bornkamm ja Marxen oppilaineen ovat mainitsemisen arvoisia, niin piiri pieni pyörii... Marxenin suuri redaktiokriittinen valaistus on mm. että Markuksen evankeliumin tavoite on kutsua kristittyjä Galileaan odottamaan paruusia! Kun tällaisia tuloksia saavien tutkijoiden metodit otetaaan suurella vakavuudella, ei olisi varaa todeta kenenkään muun tutkijan tuloksista (kuten Perrin tekee), että "tämän teorian puolesta ei ole olemassa pienimpiäkään todisteita". Roska kaverin silmässä ja kalifornialainen punamänty juurineen omassa... Ex-bultmannilaisen fundamentalistin Eta Linnemannin saarna historialliskriittistä metodia vastaan on genreltään hyvin samanlainen kuin Perrinin vuodatus. Kumpikin on kirjoittavinaan tutkimusmetodista mutta päätyy filosofiseen puberteetin purkamiseen. ...Olen päätynyt tulokseen, jonka mukaan Luukas oli Paavalin vaimo ja Teofilus -salanimellä kulkeva antiokialainen marttakerho, jolle Luukas raportoi säännöllisesti miehensä edesottamuksia. Kirjalliset paralleelit Me Naiset -lehden ja Kauneus ja Terveys -lehden kanssa pakottavat tällaiseen johtopäätökseen. Tiedostan hyvin, että dogmaattisesti jäykistyneet lukijat voivat kokea päätelmän vieraaksi. Emme kuitenkaan voi modernin psykologisen tietämyksen myötä enää kääntää katsettamme pois vastaansanomattomilta historiallisilta todisteilta... jotain sitä oppii Perriniltäkin.