keskiviikko 8. elokuuta 2007
Paavali vs. Jaakob - koodi
Aikoinaan jättäessäni adventismin painiskelin kovastikin Paavalin ja Jaakobin välisen jännitteen kanssa. Paavali opettaa että ihminen pelastuu yksin uskon, ei ollenkaan tekojen kautta (Ef. 2:8-9), kun taas Jaakob opettaa että ihminen ei pelastu yksin uskon, vaan myös tekojen kautta (Jaak. 2:14, 17, 24). Ongelmana minulla oli, että miten saisin molemmat kaverit pysymään erehtymättöminä Jumalan sanan välittäjinä. En silloin löytänyt asiaan ratkaisua. Yleinen selitys, että Paavali kirjoitti legalisteille ja Jaakob lusmuilijoille ei vakuuttanut tahi tyydyttänyt mieltäni.
Kun tein Isoon kirjaan Ison Kirjan tutkinnon päättötyötä (joka jäi tosin tekemättä, koska Global University ei silloin vaatinut sitä B.A:han) päädyin tekemään sitä Jaakobin kirjeen kohdasta "sillä monessa kohden me kaikki hairahdumme" ja sen merkityksestä kysymykseen Raamatun erehtymättömyydestä. Kun sitten tein Jaakobin kirjeestä kontekstianalyysia, rakenneanalyysia ja pyrin hahmottamaan, mikä on kirjeen punainen lanka, päädyin siihen, että koko Jaakobin kirjeellä on yksi selvä tarkoitus: lopettaa riitely aiheesta "tarvitseeko minun antaa puutteenalaiselle omastani" ja antaa tukkapöllyä lompakostaan kiinni pitäville, jotka puolustelivat rahojaan Paavalin "yksin armosta"-opilla (koko 2. luku).
Jaakob ei siis ymmärtääkseni pyri kirjoittamaan teologiaa vaan vaikuttamaan asenteisiin. Jos Jaakob tekee juuri tätä eikä muuta, ei hän suinkaan ole yksin saati eri leirissä Paavalin kanssa. Nimittäin yhtä voimakasta tekstiä samasta aiheesta löytyy sekä Jeesukselta (Matt. 25:41-46), Paavalilta (1. Kor. 6:8-10) että Johannekselta (1. Joh. 3:17, 18).
Päädyin seuraavaan kolmeen johtopäätökseen, jotka laukaisivat minun kognitiivisen dissonanssini:
1. Sellainen usko/oppi/teologia, joka oikeuttaa rakkaudettomuuden ja piittaamattomuuden, ei ole Jumalasta – ei Jeesuksella, Paavalilla, Johanneksella tai Jaakobilla. Pelastuuko sellainen uskova, joka kiittää Jumalaa siitä, ettei hänen tarvitse rakastaa lähimmäisiään? Minä en usko.
2. On ihan okei puhua vastoin pelastusoppia, jos on tarkoitus vaikuttaa ihmisten koviin asenteisiin eikä hoitaa taakoitettuja sieluja. Kunhan se tapahtuu suhteessa, jossa on mahdollista paikata myöhemmin sanansa.
3. Paavali vs. Jaakob ongelma on ainoastaan niillä, jotka pyrkivät muodostamaan systemaattista teologiaa tarkoitusperiltään eriävien kirjeiden sanallisesti yhteneväisistä lausumista.
Eli sinällään tuossa ei ollut mitään ihmeellistä, mutta itselleni tuo Jaakobin kirjeen tarkoitusperä oli se puuttuva palanen, joka teki UT:n palapelistä jälleen kasaamiskelpoisen.
Kysymys kuuluu, että onko tullut vastaan samanlaista tekstiä aiheesta jossakin ja että mitä tästä tuumataan?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
20 kommenttia:
Minusta on hyvä aina muistaa, että UT:n kirjeet ovat enempi ad hoc-kirjoituksia kuin aina kulloisenkin kirjoittajan summa theologica tms. Samalla tavalla ei tavallisessa saarnassakaan puhujalla ole yleensä mahdollisuutta tarjota akateemisesti kestävää dogmaattisen teologian kattavaa selitystä, vaan hän joutuu keskittymään yhteen tai kahteen asiaan.
Olen tarjonnut tuota näkökulmaa vastaukseksi niille, jotka kamppailevat "kerran pelastettu, aina pelastettu" -problematiikan kanssa:
Niille jotka pelkäävät, että vihollinen tai synti jotenkin nappaa heidät Jumalan kädestä, Raamattu opettaa, että kukaan tai mikään ei voi sitä tehdä. Toisaalta niille, jotka kuvittelevat, että voivat hyvinkin tehdä syntiä "korkealla kädellä" Jumalaa vastaan, Raamattu opettaa, että ei kannata yrittää.
Valittu näkökulma ja käytetyt kielikuvat riippuvat siis siitä, halutaanko kuulijoita/lukijoita rohkaista olemaan turvallisella mielellä vai varoittaa heitä siitä, että Jeesuksen verta ja Jumalan armoa ei voi pitää halpana ilman seurauksia. Samantyyppinen lähestymistapa sopinee myös Paavali vs. Jaakob -ongelmistoon.
Pekalle:
Minusta Paavali ja Jaakob puhuvat "vanhurskauttamisesta", "uskosta" ja "teoista" eri tasolla.
Emme saa unohtaa Paavalin lähtökohtaa Room., Gal., Ef. ja Kol. kirjeissä. Hän argumentoi, ettei pakanoiden täydy kääntyä juutalaisiksi ollakseen Kristuksen seuraajia. Hän puhuu "lain teoista" ympärileikkauksena, puhtaus-/ruokalakeina ja joinakin juutalaisina juhlapyhinä. Siksi hän opetti, että "vanhurskaus" on "uskosta", ei "lain teoista".
Jaakobin käsitteistö ei taas käsittele pakanoiden hyväksymistä juutalaiseen (ja sittemin kristinuskona tunnettuun) yhteisöön. Hän lähestyy vanhurskautta käytännöllisestä näkökulmasta ja puhuu, että uskoa seuraa hyvät teot kuten nälkäisten ruokkiminen. Minusta Paavalin ja Jaakobin käsitteistö liikkuu niin eritasolla, että ristiriita heidän välillään on näennäinen. He askartelevat eri kysymysten ääressä.
Nyt ei porukka kuitenkaan tainnut vielä kommentoida tuota esittämääni Jaakobin tarkoitusperää ja motiivia kirjoitukselleen. Mielestäni se on hyvin selvä ja vastaavaa opetusta on muillakin UT:ssa, joten Jaakob lopulta puhuukin ihan samaa asiaa kuin muutkin eikä mitään ongelmaa ole koskaan oikeasti ollutkaan. Käsky kuuluu kaikilta: Antakee rahhoo!
Kirjoitin jokunen vuosi sitten Ristin Voitto -lehteen artikkelin (Usko ja teot), jossa nostin esille hieman "ristiriitaa" koskien Jaakobia ja Paavalia. Ohessa katkelma alkuperäisestä versiostani...
[Jaakobin kirjeen 2:14–26 vertaa toisiinsa pelkkää uskoa, johon ei liity tekoja, ja uskoa, joka ilmenee tekoina. Tämä asetelma kirjeessä ei ole lähtökohdiltaan vastakkainen siinä mielessä, että usko ja teot asetettaisiin vastakkain. Kysymyksessä on ennen kaikkea molempien yhdistyminen, jossa usko tulee täydelliseksi tekoina (2:22). Jaejakso 14–26 puhuukin siitä, mitä oikean, aktiivisen uskon tulee merkitä käytännössä. Esimerkiksi jakeissa 15–16 kirjoitetaan siitä kuinka usko tulee täydelliseksi lähimmäis- ja veljesrakkauden osoittamisen kautta. Esimerkki on vastaansanomaton. Mitä hyötyä on lämpimistä sanoista, jos kuitenkin jättää apua tarvitsevan, suorastaan hätää kärsivän, vaille apua.
Voimmeko sanoa lähimmäiselle, joka tarvitsee ruokaa ja vaatetta: ”Mene rauhassa. Pidä itsesi lämpimänä ja syö hyvin.”? Eihän nälkäinen voi syödä sanoja ja tulla ravituksi? Eiväthän sanat, oli ne sitten kuinka kauniita tahansa, voi alastonta vaatettaa? Jaakobin vastaus on selkeä: ”Usko yksinään, ilman tekoja on kuollutta.” Kuollut merkitsee tässä yhteydessä hedelmätöntä, täysin hyödytöntä. Tässä yhteydessä on tärkeätä huomioida se, että kristitty joka ei harjoita pelastavaa uskoaan (hyvien) tekojensa kautta, etteikö hänellä olisi aitoa kristillistä uskoa. Pääajatus jakeessa 17 on se, että jos usko ei tuota mitään, se on kuollutta dynaamisesti, aktiivisesti. Jaakob ei tarkoita kuolleella uskolla sitä, ettei uskoa olisi olemassa, vaan että usko on uinuvassa tilassa, toimetonta tai hyödytöntä. Mitkä ovat kuolleen uskon ominaispiirteitä? Ensimmäiseksi voisimme sanoa sen olevan sisällyksetöntä uskon ilmausta (2:14). Toiseksi, tekaistun myötätunnon osoittamista (2:15–17), ja kolmanneksi, pinnallista vakaumuksen harjoittamista (2:18–20). Vilpitön usko puolestaan tuottaa tekoja kärsivän lähimmäisen hyväksi.
Jaakobin kirjeen 2. luvun jae 24 on aiheuttanut kautta aikojen suurta keskustelua vanhurskauttamisesta: joko yksin uskosta (Paavalin teologia) tai tekojen kautta (Jaakobin teologia). Paavali kirjoittaa ettei ihminen vanhurskaudu lain teoista vaan yksin uskosta Kristukseen (Room. 3:20; 4:6; Gal. 2:16). Lisäksi Paavali ilmaisee, että ”uskosta vanhurskas saa elää” (Room. 1:17; Gal. 3:11). Puolestaan Jaakob kirjoittaa, että ”ihminen osoittautuu vanhurskaaksi tekojen, ei yksistään uskon perusteella” (2:24). Vielä Jaakob väittää rohkeasti, että ”yksinään ilman tekoja usko on kuollut” (2:17). Voimmekin kysyä, ovatko Jaakob ja Paavali ristiriidassa keskenään koskien kristityn pelastumista?
Voimme nähdä, ettei Jaakobin käsitys toimeliaasta uskosta välttämättä poikkea täysin Paavalin puheesta ”rakkautena vaikuttavasta uskosta” (Gal. 5:6; 1. Kor. 13:2). Jaakobin ja Paavalin vastakkaisilta tuntuvat opetukset voidaan ymmärtää myös toisiaan tukevina. Paavali kirjeissään tarkoittaa lain teoilla omavanhurskauden tekoja, joilla ihminen pyrkii ansioitumaan Jumalan edessä ja pelastumaan näin omien tekojensa kautta (Room. 9:30–32). Paavalille nämä lain teot olivat juutalaisen lain (Mooseksen laki) antamia rituaaleja kuten ympärileikkaus, sapatin vietto ja ruokalait. Jaakob puolestaan ei kirjoita juutalaisista rituaaleista. Hän kirjoittaa kuolleesta uskosta johon ei kuulu tekoja. Jaakobin kirjeen ongelmana ovat ne kristityt, jotka lausuvat uskontunnustuksensa, tunnustavat Jeesuksen Herrakseen, mutta kuitenkin välttävät kuuliaisuuden, ennen kaikkea laupeudentyön. Jaakobille teot ovat kristillisen lähimmäisrakkauden osoitusta; tekoja, jotka täyttävät kuninkaallisen lain rakastaa lähimmäistään (2:8).
Useat tutkijat ovat sitä mieltä, ettei Jaakob hyökkää Paavalin opetuksia vastaan. Myös Paavali voisi hyväksyä kaiken mitä Jaakob kirjoitti. Tiivistetysti voisimme sanoa, että Jaakobin ja Paavalin välinen ero on siinä, että he tarkoittavat vanhurskaudella eri asiaa. Paavali tarkoittaa vanhurskaudella pelastusta ja puhuu pelastavasta uskosta. Puolestaan Jaakob tarkoittaa Jumalan tahdon mukaista elämää ja kuuliaisuutta, mikä ilmenee muun muassa hyvinä tekoina lähimmäisen hyväksi. Pelastavan uskon kohdalla Jaakobilla ja Paavalilla ei ole eroa. Eli ristiriitaa Jaakobin ja Paavalin opetuksen välillä ei ole. Vielä selvennykseksi; Jumala vanhurskauttaa – julistaa syyttömäksi – ihmisen yksin uskosta Kristuksen kautta, ei tekojen kautta. Vain yksin uskon kautta pääsemme osalliseksi pelastavasta uskosta.]
Tässä blogissa lienee nyt esitelty pääasialliset protestanttiset harmonisaatioyritykset Jaakobin ja Paavalin uskoa ja tekoja koskevista käsityksistä. Eräässä mielessä olen samaa mieltä edellisten kirjoittajien kanssa: Paavali itsekin edellyttää tekojen läsnäoloa pelastuksen saavuttamisessa. Esimerkiksi pitkien syntiluettelojen jälkeen Paavali toteaa, että "niiden tekijät eivät peri Jumalan valtakuntaa".
Ongelmana näyttäisi olevan Paavalin mielestäni keinotekoinen dikotomia teoilla pelastumisen ja uskosta pelastumisen välillä. Jaakobin kirje ei tällaista dikotomiaa tunnusta; usko vaikuttaa teoissa ja teot uskossa. Kaksi kuuluvat yhteen ja molemmat vanhurskauttavat ihmisen. Paavali sen sijaan lausuu täysin vastakohtaisesti ihmisen pelastuvan "ilman tekoja" "uskon kautta".
Täydelliset harmonisaatiot eivät selitä sitä kielellistä antiteettisyyttä, joka Paavalin ja Jaakobin välillä vallitsee. Jaak 2:11-26 on täynnä Paavalille ominaista pelastusopillista kieltä - mutta vastakkain laitettuna. Myös Paavalin pääargumentti Aabrahamin vanhurskauttamisesta on tulkittu nokkelasti - täysin vastakkaisella tavalla.
Tuntuisi aika kaukaa haetulta sanoa, että Jaakob 2:11-26 olisi riippumaton Paavalin pelastusopillisesta artikulaatiosta. Jos sen sijaan Jaakob tietoisesti käyttää Paavalin avaintermejä ja avainesimerkkiä, on hän itse asiassa kritisoimassa Paavalia. Jaak 3:1-2 maininta opettajan tehtävän vaikeudesta saattaa olla kaiku edellisen luvun Paavali-kritiikistä.
Historiallisesti ottaen on täysin selvää, että Paavalin ja Jaakobin suhde ei ollut täysin jännitteetön. Jaakob johti Jerusalemin seurakuntaa ja itse uskoi Mooseksen lain noudattamisen kuuluvan Jeesukseen uskovalle juutalaiselle. Paavali sen sijaan osallistui kultillisen lain noudattamiseen ("lain tekoihin") vain "heikkojen veljien" tähden, ei sisäisestä pakosta. Paavalin kultillista/rituaalista lakia suunnatun argumentaation on täytynyt tuntua Jaakobista arveluttavalta.
Jaak 2 ei missään vaiheessa eksplisiittisesti käsittele rituaalista lakia. Kirjeen päätarkoitus ja kärki ei liene suunnattuna Paavalia vastaan. Käsitellessään tekojen merkitystä Jaakob kuitenkin tulee alueelle, jossa hän osoittaa itsenäisyyttä; hän muotoilee käsityksensä pelastumisesta tavalla, joka ei osoita ymmärtämystä Paavalin pelastusopilliselle argumentaatiolle.
Jaakobin mielestä tekoja ja uskoa ei voi missään suhteessa panna vastakkain. Tästä seuraa se, että myöskään Mooseksen lain kultillista puolta voida armon/uskon nimissä unohtaa. Sehän olisi sama kuin köyhien auttaminen unohdettaisiin sen vuoksi, että se on teko, joka vie ansioihin ja kerskaukseen.
Esimerkiksi Roomalaiskirjeen hieman omituinen ajatus siitä, että Vanhan testamentin tiettyjä lakeja ei tarvitse noudattaa uskosta vanhurskauttamisen takia voi yhtälailla johtaa esimerkiksi siihen, että köyhistä ei tarvitsisi huolehtia. Miksi armo vapauttaisi toisten VT:n käskyjen harjoittamisesta ja toisten ei?
Muistan, kuinka joskus 20 vuotta sitten istuin yliopistossa matikankurssilla ja opin, että 1+1=4. Se tuntui minusta hieman ristiriitaiselta sen alkeismatemaattisen huomion kanssa, että 1+1=2. Molemmat voivat kuitenkin olla totta, kontekstista riippuen.
Jos VT:ssa vertailee Sananlaskuja, Psalmeja ja Jobin kirjaa, näyttävät ne antavat kovin ristiriitaisen kuvan siitä, mikä on vanhurskaan tai jumalattoman kohtalo maan päällä, erityisesti suhteessa tekoihin. Jotkut haluavat korostaa tätä ristiriitaa, jotkut taas haluavat selittää sitä pois eri tavoin. Vastaavanlaisia esimerkkejä löytyy Raamatusta runsaastikin. Se, korostetaanko (todellista tai näennäistä) ristiriitaa vai yritetäänkö asiaa selittää eri tavoin (erilainen genre, eri kirjoittaja, eri tilanne, jne.) on usein tutkijan oman valinta.
Tunnustan heti, että en ole Paavali-expertti, mutta muutama ajatus nousi mieleeni:
Maailmalla kiertäessä on syntynyt vähän sellainen kuva, että Lutherin valintaa nähdä kaikki paavalilaisten "yksin armosta" -linssien läpi pidetään tutkijoiden keskuudessa hieman epäonnistuneena. Eli jos nostetaan yksi kohta/ajatus ylitse muiden ja sivuutetaan kaikki Paavalin imperatiivit ja odotukset siitä, että uudestisyntymistä seuraa muuttunut elämä, niin toki Jaakobin sanoma vaikuttaa vähän ristiriitaiselta sen kanssa. Huomasihan tuon jo Luther itsekin.
Toinen mieleeni noussut ajatus on se, että Paavalille "teot" ovat yleensä "lain teot", ellei niitä ole erikseen määritelty (esim. "hyvät teot"). Ympärileikkauksella, sapatinpidolla, ruokasäännösten noudattamisella yms. ei päästä osalliseksi siitä, mitä Jeesus teki ristillä ja mitä Jumala armossaan tarjoaa nyt ilmaiseksi kaikille.
Siinä missä Paavali sopii legalisteille ensiavuksi, auttaa Jaakob erityisesti antinomisteja, jotka kuvittelevat, että usko ei mitenkään näy tai tunnu elämässä. Jos ei hedelmää näy, on syytä kysyä, onko oksa kunnolla kiinni varressa.
Jos Paavalin etiikka voidaan tänään ymmärtää väärin tavalla, johon Jaakob on parasta lääkettä, niin pidän täysin mahdollisena, että ongelma ei ole syntynyt vasta 1500-luvulla. Tietenkin aina toinen vaihtoehto on todeta, että Paavalin ja Jaakobin väliset ristiriidat ja jännitteet ovat vain yksi esimerkki siitä, kuinka UT:n kirjoittajien erilaiset teologiat jatkuvasti lyövät toisiaan korville ja kuinka toivottoman ristiriitainen (ja keinotekoinen) dokumenttikokoelma UT itse asiassa on.
Kirjoitukseni ensimmäisessä kappaleessa kiinnitin kyllä huomiota Paavalin vahvoihin pelastusopillisiin imperatiiveihin, jotka edellyttävät tekojen läsnäoloa pelastuksessa. En siis väitä, että Jaakobin ja Paavalin pelastusopit olisivat todelliselta olemukseltaan erilaisia. Paitsi, että Jaakob käsittääkseni edellytti kultillisen/rituaalisen lain noudattamista juutalaisilta uskovilta.
Kysymys nähdäkseni on siitä, että Paavalin lakiteologinen kielenkäyttö itsessään on ambivalenttia. Vahva tekojan ja uskon erottelu ei siis mielestäni ole luontevin tapa kuvata edes Paavalin omaa ajattelua. Tätä aihetta voisi tonkia syvältäkin.
Mitä Jaak 2 luvun ja Paavalin kirjeiden pelastuskielen vastakohtaisuuteen tulee, niin harmonisoijilta peräänkuulutan vastauksia kahteen kysymykseen:
1) Eikö Jaak 2 luvun soteriologinen kieli ole leimallisesti paavalilaista? Operoidaanko muualla Uudessa testamentissa missään yhtä vahvasti "usko ja teot" käsiteparilla yhdistettynä "vanhurskauttamisen" käsitteeseen? Eikö Jaakob tietäisi, että Paavali käyttää samoja käsitteitä?
2) Eikö Jaakobin tulkinta Aabrahamin vanhurskauttamisesta ole erilainen kuin Paavalin Room 4 luvussa? Kumman tulkinnan Paavalin vastustajat olisivat valinneet? Eikö Jaakob tunne Paavalin tulkintaa Aabrahamin uskosta?
Jaakob todennäköisesti tunsi Paavalin tulkinnan Aabrahamin vanhurskauttamisesta ja hän tietoisesti esitti vastakkaisen tulkinnan. Paavali sanoo, että Aabraham tuli vanhurskaaksi uskosta ilman tekoja. Jaakob puolestaan lausuu, että Aabraham tuli vanhurskaaksi teoista. Jaakob myös jatkaa eri polkuja ja esittää teologisen lausuman. Hän ottaa Paavalin sanat, mutta kääntää ne antiteettiseen muotoon: "Te näette, että ihminen tulee vanhurskaaksi teoista eikä ainoastaan uskosta."
Kysymys todellakin on teologisesta ilmaisusta. Se on esitetty toisia kristittyjä vastaan, jotka puhuvat vanhurskautumisesta "ainoastaan uskosta". Jaakob ei syytä näitä kristittyjä paavalilaisen kielen väärinkäytöstä, vaan kyseenalaistaa näiden kristittyjen väitteet (ja käytännössä sitä myöten ajattelun) tuomalla oman antiteesinsä.
On teoriassa mahdollista sanoa, että Paavali ja Jaakob puhuvat uskosta ja teoista eri merkityksestä. Tai vanhurskauttamisesta eri merkityksessä. Jos kuitenkin Jaakob tietää Paavalin tyylin puhua kyseisillä ilmauksilla, ei hän voi antaa sanoille täysin vastakkaista merkitystä. Se olisi jo karkeaa pilaa Paavalia kohtaan. Nämä miehet eivät tietoisesti leikkineet sanoilla. (ylipäätään ensimmäisen vuosisadan ihmisten käsitys sanojen ja merkitysten suhteesta oli äärettömän staattinen, I guess).
Vielä muutama ajatus tästä Paavali vs. Jaakob -jutusta (edellisessä kommentissa esitetyt varaumat edelleen voimassa):
1) Kyllä minusta edelleen tuntuu, että Jaakobin kirjeen toisen luvun mainitsemat "teot" (esim. Raahabin "teot" ja Aabrahamin "teot") ovat muuta kuin ne (lain) "teot", jotka Paavali näkee ongelmallisena. Jos tämä on harmonisointia, niin olkoon.
2) Meidän ongelmamme on usein se, että emme tiedä, mitä muuta kommunikointia kirjoittajan ja vastaanottajien välillä on tapahtunut. Jos henkilöt A ja B esim. keskustelevat puhelimitse vaikkapa 4 kertaa, ja me kuulemme puheluista vain kaksi - ja niistäkin vain toisen pään puheenvuorot - niin emme välttämättä ymmärrä käytyä keskustelua yhtä hyvin kuin varsinaiset keskustelijat. Lisäksi emme tiedä, kuinka paljon kirjeiden välittäjät pystyivät auttamaan vastaanottajia kohtia oikeaa tulkintaa.
3) Itse pidän mahdollisena, että Jaakob tunsi Paavalin Roomalaiskirjeessä esittämän tulkinnan. Toisaalta ko. kirjeitä lukiessani minulle kyllä tulee sellainen vaikutelma, että Jaakobin kirje pikemminkin täydentää Paavalin opetusta kuin on sille vastakohtainen. Ja niin kuin aikaisemmin kirjoitin, kyseessä voi olla esim. tilanne, jossa Paavalin tulkitsijalta on mennyt "faith" ja "belief" vähän sekaisin (kuten niin monelta tänäkin päivänä on mennyt). Jaakobin sananvalinta saattoi siis olla täysin tarkoituksellista, mutta hän tuskin ennakoi, että oppineet tulevat kompastumaan siihen satoja vuosia myöhemmin.
4) Muistuupa tässä mieleeni vielä yksi räikeä Raamatun ristiriita: Snl. 26:4 vs. 26:5. Vai liekö jakeessa 5 myöhempi redaktori pyrkinyt korvaamaan jakeen 4 kirjoittajan kyseenalaista teologiaa? Ainakin sananvalinta vaikuttaa räikeän tarkoitushakuiselta :-)
Koetan nyt vielä saada ihmiset kommentoimaan aloituskirjoitustani:
1. Onko mielestänne väitteeni Jaakobin motiivista (pyrkimys vaikuttaa ihmisten rahankäyttöön) validi ja onko se rinnasteinen Jeesuksen (Matt. 25:41-46), Paavalin (1. Kor. 6:8-10) ja Johanneksen (1. Joh. 3:17, 18) lausumiin?
2. Jos se on rinnasteinen, niin eikö se poista kavereiden pyrkimysten tasolla asetelman Paavali vs. Jaakob, ja jätä jäljelle ainoastaan kysymyksen kenenkään UT:n kirjoittajan oikeudesta vaikuttaa tuollaisin vaatimuksin?
Jos nyt näihin saisi jotain suoria kommentteja. Kuva olis kiva yllätys ja vaikuttaa varman vastaamisen.
No niin, takaisin astialle:) Meinasin jo luopua keskustelusta, mutta tulin toisiin ajatuksiin.
drMark: "1) Kyllä minusta edelleen tuntuu, että Jaakobin kirjeen toisen luvun mainitsemat "teot" (esim. Raahabin "teot" ja Aabrahamin "teot") ovat muuta kuin ne (lain) "teot", jotka Paavali näkee ongelmallisena. Jos tämä on harmonisointia, niin olkoon."
Paavalilla ja Jaakobilla kenties on osittain erilaiset "teot" mielessä heidän kirjoittaessaan ja uskon ja tekojen suhteesta. Molemmat kirjoittajat kuitenkin puhuvat uskosta ja teoista periaatteellisessa mielessä. Tämän vuoksi on toissijaista mitä yksittäisiä tekoja he tässä yhteydessä käyttävät esimerkkeinä (tai ensisijaisesti ajattelevat).
Olisi mielestäni hieman ontuvaa lukea Paavalia seuraavasti: "ihminen vanhurskautetaan yksin armosta uskon kautta ilman lain rituaalisia tekoja mutta eettisten tekojen kanssa".
Jaakob Herran veli uskoi VT:n rituaalisen lain olevan voimassa myös uuden liiton juutalaiselle uskovalle. (tässä vaiheessa on hyvä viitata, jos emme ole samaa mieltä!) Jaakobin käsitys liittouskollisuuteen kuuluvista "teoista" sisälsi täten luonnollisesti myös ympärileikkauksen ja ruokasäännöt. Tätä käsitystä tukee myös Jaak 2:11 maininta "koko laista" ja sen noudattamisesta. Sama Jumala, joka on antanut yhden käskyn, on antanut muutkin (2:12). Kun Jaakob yleisessä mielessä puhuu "tekojen" merkityksestä, on vaikea nähdä miksi hän mielivaltaisesti sulkisi lain rituaaliset teot tämän määritelmän ulkopuolelle.
En allekirjoittaisi sitäkään väitettä, että Paavali viittaisi "lain teoilla", "teoilla" tai "työn tekemisellä" pelkästään lain rituaalisiin käskyihin. Miksi vain niiden noudattaminen johtaisi ansiovanhurskauteen? Jos myös lukee Room 1-4 luvut, on vaikea nähdä miten "lain teot" (ja muut sisarilmaisut) viittaisivat pelkästään lain rituaalisiin käskyihin (esim. "lain teot ovat kirjoitettu heidän [pakanoiden] sydämiinsä").
Paavali ja Jaakob molemmat viittaavat Aabrahamin tekoihin, mikä edelleen antaa ymmärtää, että vastakkaisuutta ei voi ratkaista olettamalla miesten puhuvan erilaisista teoista.
Eikö ihan yleisesti olisi erikoista teologiaa uskoa "uskon vanhurskauteen" ainoastaan suhteessa yhdenlaisiin tekoihin ja "tekojen vanhurskauteen" suhteessa toisenlaisiin tekoihin? Tähän yllälainattu ratkaisusi käsittääkseni johtaisi.
Parempi väylä harmonisoida Paavali ja Jaakob lienee termin "vanhurskauttaa" semanttisessa erittelyssä. Muistaakseni Veli-Matti Kärkkäinen joskus esitti Ristin Voitossa, että Paavali puhuu vanhurskaaksi lukemisesta/tekemisestä ja Jaakob vanhurskaaksi osoittamisesta. Tällainen sofistikoitu jaoittelu tuskin saa tukea Jaakobilta itseltään. Jaakob on vakavissaan eri mieltä vastustajiensa kanssa, jotka paavalilaisilla termeillä puhuvat "vanhurskauttamisesta" "ainoastaan uskosta". Jaakob ei sano, että "olen hieman eri kannalla näiden avainkäsitteiden määrittelystä". Äänensävy on selkeästi: "Olette väärässä, ei noin kuin sanotte, vaan näin". Loppujen lopuksi Jaakob vastustaa Paavalilaista formulaatiota vanhurskauttamisesta.
Joskus on sanottu, että koska Jaakob ei käsittele lain rituaalisia tekoja eksplisiittisesti, kirjeen erimielisyydessä ei voi olla autenttisesta historiallisen Paavalin ja historiallisen Jaakobin jännitteestä. Näin Jaakobin kirje on nähty epäautenttisena. Kyseinen teesi unohtaa sen, että Paavalin argumentaatio "lain tekoja" vastaan ei sekään ota eksplisiittisesti kantaa siihen pitäisikö juutalaisen uskovan noudattaa lakia. Paavalin ensisijainen pyrkimys on pitää pakanat vapaana laista. Ikään kuin pakanakysymyksen sivussa Paavali esittää lain asemasta niin pitkälle meneviä väitteitä, että ne olisi helppo tulkita myös juutalaisen vapautena laista - jopa ympärileikkauksen jättämisen muodossa. Toisaalta käytännössä Paavali kuitenkin noudatti lakia ristiriitojen välttämiseksi, tosin ilman sisäistä pakkoa (Apt 16:3; 1 Kor 9:20-21). Paavali ei ollut sydämessään kuuliainen koko laille. Ehdottoman lainkuuliaisen Jaakobin on täytynyt aistia Paavalin uskon vanhurskauden muotoiluissa potentiaalia, joka voisi johtaa rituaalilain praksiksen hylkäämiseen.
Pekalle:
1. Onko mielestänne väitteeni Jaakobin motiivista (pyrkimys vaikuttaa ihmisten rahankäyttöön) validi ja onko se rinnasteinen Jeesuksen (Matt. 25:41-46), Paavalin (1. Kor. 6:8-10) ja Johanneksen (1. Joh. 3:17, 18) lausumiin?
2. Jos se on rinnasteinen, niin eikö se poista kavereiden pyrkimysten tasolla asetelman Paavali vs. Jaakob, ja jätä jäljelle ainoastaan kysymyksen kenenkään UT:n kirjoittajan oikeudesta vaikuttaa tuollaisin vaatimuksin?
Jaakob tulee teko vs. usko aiheeseen rahakysymyksen kautta. Sitä mitä hän sanoo uskosta ja teoista ei kuitenkaan voi redusoida koskemaan vain köyhien auttamista, puhuuhan Jaakob teoista/tekemisestä abstraktisti, yleisessä mielessä. Mielestäni Jaak 2 on hyvin läheinen vastine noille viittaamillesi kohdille (vaikkei täysin identtinen). Kaikki em. kohdat edellyttävät tekoja ja ovat siinä mielessä samanhenkisiä. Jaakobilla kuitenkin vanhurskauteen kuuluvat "teot" pitävät sisällään koko lain, mitä Paavali puolestaan ei edellytä. Jaakobin ongelma Paavalin kanssa liittyy Paavalin tapaan formuloida uskon ja tekojen suhde lakiteologisessa kontekstissa. Molemmat edellyttävät tekoja, se on totta.
Valdelle:
Lienee jo käynyt selväksi, että ymmärryksemme Paavalista ja Jaakobista sekä heidän kirjeidensä kontekstista poikkeavat toisistaan. Fair enough. Mutta tuosta Veli-Matin tulkinnasta vielä sen verran, että juuri tätä minäkin olen yrittänyt sanoa: lain teoilla ei päästä osalliseksi Jumalan kansasta, mutta muuttuneen sydämen (eli osallisuuden Jumalan kansasta) tulisi näkyä muuttuneena käytöksenä.
UT:n kirjoittajien erilaiset teologiat jatkuvasti lyövät toisiaan korville ja kuinka toivottoman ristiriitainen (ja keinotekoinen) dokumenttikokoelma UT itse asiassa on.
Itse asiassa käsitykseni UT:n yhtenäisyydestä/epäyhtenäisyydestä saattaa olla lähempänä N.T. Wrightia kuin Heikki Räisästä tai James Dunnia. Mm. Christianity Today -lehteen kirjoittanut Martin Hengel on asetellut Jaakobin kirjettä sen historialliseen kontekstiinsa - lakiteologiseen jännitteeseen Paavalin kanssa.
Ymmärrän, että threadin aloitukseni oli räväkkä. Mielestäni sen ei kuitenkaan pitäisi olla sensaatiouutinen, että Paavali ja ambivalenssi kuuluvat läheisesti yhteen - myös lakiteologian alueella. Sanders, Räisänen ja Kuula eivät liene kokonaan väärässä sen suhteen.
Postmodernissa ajassa on mahdollinen vain yhdenlainen teologia: pitämisen teologia.
Minä siis sanon, että pidetään nyt ensiksikin selvänä, että sekä Jeesus, Johannes, Paavali ja Jaakob ovat kaikki rakkaudettomuutta ja välinpitämättömyyttä vastaan, eikä sellaisella ole sijaa heidän pelastusteologiassaan.
Pidetään myös Jaakobin kirjeen motiivista selvänä, että hän kirjoitti riitaisalle seurakunnalle, jossa pihit ihmiset plokkasivat köyhien rahantarpeeseen vastaamisen Paavalin teksteillä, eivätkä kuunnelleet mitä heille yritettiin aiheesta seurakunnassa opettaa.
Pidetään sitten myös, että Jaakob kirjoitti tarkoituksellisen yksisilmäistä teologiaa, jotta viesti menisi perille.
Ja pidetään myös, että Paavali onnitteli Jaakobia myöhemmin, kun tämä sai hoidettua tuon seurakunnan talousasiat kuntoon.
Jos näin päätetään yhdessä pitää, niin kuka voi olla meitä vastaan? Jos joku onkin, niin mitä sillä on väliä. Suotakoon se heille. Kaikilla on mielipiteitä, mutta yhteisen mielipiteen päättäminen lopettaa sotkut. Eli Valde, tule ruotuuni ja löydät levon sielullesi.
Haluaisin vastata seuraaviin kysymyksiin, jotka Valde nosti esiin.
1) Eikö Jaak 2 luvun soteriologinen kieli ole leimallisesti paavalilaista? Operoidaanko muualla Uudessa testamentissa missään yhtä vahvasti "usko ja teot" käsiteparilla yhdistettynä "vanhurskauttamisen" käsitteeseen? Eikö Jaakob tietäisi, että Paavali käyttää samoja käsitteitä?
Onko kyseessä alunperin paavalilaiset termit? Vai niiden lähetystyöntekijöiden termit, jotka todistivat ympärileikkauksesta pakanoille Galatiassa ja muussa juutalais(-kristillisessä) lähetystyössä? Näiden termien olemassa olo juutalaisessa teologiassa ja uskonkäsityksessä näkyy Paavalin ja Jaakobin lisäksi Qumranin Habakuk kommentaarissa (1QpHab 7.10-11;8.1-3).
Habakuk kommentaarissa kommentoidaan lauseketta "mutta vanhurskas on elävä uskosta" seuraavasti: "Tulkitsemme, tämä koskee kaikkia, jotka noudattava Lakia..." Lisäksi Matteus käsittelee vanhurskauden ja lain tematiikkaa. Siksi uskon, että nämä käsite parit eivät ole paavalilaisia tai Jaakobin omia, vaan yleistä äitiuskonnon teologista kielenkäyttöä. Siksi ei ole välttämätöntä olettaa, että Jaakob oli Paavalista riippuvainen. Mutta todennäköistä se on.
Äh...en kerkiä vastaamaan kuin tähän.
Tämä nyt ei varsinaisesti enää liity edeltävään aiheeseen. Mutta irrallisena kysymyksenä. Jouduin asiaa tuossa pähkäilemään hiukan erillaisen asiayhteyden tiimoilta.
Muistelin että Jaakobin kirjettä pidettiin yleisesti ensimmäisiin kuuluvana, ellei jopa ensimmäisenä UT:n kirjeenä. Millainen konsensus asiasta mahtaa tällä hetkellä vallita?
Jos UT:n kirjoittajien ja ajoitusten määrittelemisestä nyt ylipäätänsä voi koskaan mitään konsensusta ollakkaan. :)
L.L
Eikö kukaan halunnut sivistää sivistymätöntä? :)
L.L
Minulle ei ole jäänyt sellaista vaikutelmaa, että Jaakobin ajateltaisiin "yleisesti" (eli tutkijoiden keskuudessa kautta linjan) olleen ainakaan ensimmäinen UT:n kirje. Tosin vilkaisin muistini tueksi yhtä (konservatiivista) opusta, ja siinä kyllä argumentoitiin sen puolesta, että se olisi 40-luvulla kirjoitettu, joskus ennen Jerusalemin kokousta eli aika varhain. Jonkinmoisena viimeisenä takarajana on puolestaan pidetty vuotta 62, mikäli kirjoittaja oli Jeesuksen veli.
Sen sijaan "ensimmäisten joukkoon" kirje voidaan saada muullakin tavalla, eli myöhentämällä muiden kirjojen kirjoitusajankohtaa. Jos osa Paavalin kirjeistä on jonkun muun kirjoittamia, Johanneksen materiaali verrattain myöhäistä, evankeliumit laajalti vuoden 70 jälkeen kirjoitettuja, jne., niin äkkiä ei ole jäljellä kuin joitakin Paavalin kirjeitä, jotka on kirjoitettu ennen Jaakobin kirjettä, vaikka se olisikin vasta 50-luvulla tai 60-luvun alussa kirjoitettu.
Haluaako L.L. kertoa, mikä on kirjoitusajankohdan merkitys, niin voimme sitä yhdessä täällä arvioida? :-)
Ei sillä kauhean suurta merkitystä ole. Joskus pienikin asia voi jäädä vaivaamaan.
Ja kun ei ole mistä tarkistaa, niin ajattelin että joskos jollain olis suurempaa ilmestystä aiheesta. :)
Mutta jokatapauksessa kiitos vastauksesta.
L.L
Eikös kirjoitusajankohta kuitenkin ratkaise jonkin verran sitä, onko Jaakobin kirjoitus heijastusta Paavalin teologian väärinymmärtämiseen vai siihen yleiseen ongelmaan, että tyydytään vain uskoon ja unohdetaan, että se tulisi näkyäkin jossain.
Toisinsanoen, jos Jaakob kirjoitti 60-luvun alussa, Paavalin teologia oli monessa paikassa tullut tutuksi ja mikä oleellisempaa, väärinymmärretyksi, niin Jaakob vastustaisi "liberaalia" Paavalitulkintaa.
40-luvun puolessavälissä ei vielä ollut olemassa Korinttilaiskirjeitä, eikä Roomalaiskirjettä ym... Käsittääkseni Paavali mietiskeli vanhurskaus teemaa parempiin uosiin 2.kor. jälkeen, ennen Roomaan kirjoittamistaan. Eli missä vaiheessa Paavalin "uskosta vanhurskaus" on todella tullut tunnetuksi? Voidaanko osoittaa, että jo 40-luvulla Jaakob olisi voinut reagoida tällaiseen yleiseen ongelmaan?
J.S
Lähetä kommentti