keskiviikko 8. elokuuta 2007
Varmasti kerran vai ei koskaan varmasti
Tuli tuossa yhdessä Dr Markin kommentissa esille aihe "kerran pelastettu, aina pelastettu". Se on itselleni aika läheinen aihe, sillä tällä hetkellä taidan olla omaksunut uskonelämääni sellaisen näkökannan hyvine ja huonoine puolineen.
Adventismissa minut opetettiin tuntemaan käskyt, vaatimukset ja pelastuksen ehdollisuus. Adventismin jälkeen vietin jonkin aikaa Raamattu Puhuu -seurakunnassa sekä Kristillisessä keskuksessa. Niissä tehtiin selväksi, että pelastusta ei menetetä.
Tuossa kommentissa Dr Mark esitti aika yleisen tavan käsitellä aihetta. Jos olet peloissasi, sinulle luvataan rauhaa, jos taas olet huoleton, sinua pelotellaan. Itse sielunhoitoa harjoittaneena ajattelen, että niinhän se menee.
Kuitenkin kai jonkinlainen teologinen ratkaisu asiasta pitäisi tehdä, jos ihmisiä aiheesta opettaa. Itselleni mielenkiintoisin kysymys tuossa "kerran pelastettu, aina pelastettu" jutussa on ollut se, mitä Uudessa testamentissa sanotaan Pyhän Hengen pysyvyydestä uskovassa. Omassa herätysliikkeessä on tullut kuultua aika paljon mainintoja siitä, että "älä saata Pyhää Henkeä murheelliseksi" (Ef. 4:30a), mutta en ole kertaakaan kuullut voimallista julistusta aiheesta "Pyhä Henki on annettu pelastuksen sinetiksi lunastuksen päivään saakka (Ef. 4:30b) ja on pysyvä teissä iankaikkisesti" (Joh. 14:16. 17). Yhtään kohtaa ei taida olla, jossa sanottaisiin, että kyllä se Pyhä Henki hylkää ja jättääkin.
Itse olen huomannut sen, että kun paaduttaa itsensä, niin ei kyllä koe sitä PyHää Henkeä, mutta kun sen jälleen kokee, ei kuitenkaan tunnu siltä, että se olisi ollut välillä poissa. Aikamoista eksegeesiä. Tämä on kuitenkin sellainen aihe, että en ole löytänyt siihen ratkaisua Raamatun äärellä, joten on ollut pakko turvautua omien kokemusten eksegeettiseen analysointiin. Analyysin lopputulos on se, että uskon ja uskon olevani pelastettu, vaikka itse en ole sitä liiemmin edesauttanut.
Franz Pieper sanoo dogmatiikassaan, että pelastuksen pysyväisyys on totta, mutta se on erikseen uskottava omalle kohdalle. Ehkä se kelvannee itselleni selitykseksi omasta tilastani, mutta se ei auta muodostamaan Raamatulla perusteltua teologiaa, jonka voisi välittää eteenpäin. Nykyinen malli "pelastuksen voi menettää" on muuttunut käytännössä kristillissävyiseksi jälleensyntymisopiksi: synnyt, synnyt uudesti, kuolet hengellisesti, uudistut (kuolleen kyllä pitää syntyä uudesti) eli synnyt uudesti, kuolet hengellisesti, synnyt uudesti jne. Johonkin tuohon väliin mielestäni kuuluisi silloin myös uudelleen kastaminen, mutta niitä riittää yleensä kuitenkin yksi uskossa suoritettu, ihme kyllä.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
9 kommenttia:
Ei sitä tarvitse hävetä, että oma kokemus - tai sen puute - vaikuttaa omaan eksegeesiin. Näinhän tapahtuu meille kaikille, vaikka jotkut voivat muuta kuvitellakin. (Ja olihan Paavalillekin vetoaminen kokemukseen tärkeä osa hänen argumenttiaan Galatalaiskirjeessä.)
Tämän sanottuani on tietysti paha sanoa, että oma teologiani ei tässä asiassa perustu kokemukseen... :-) Mutta ihan (aikuisten) oikeesti koen olevani kykenemätön niihin temppuihin, joita tarvitaan, että voin sovittaa esim. synoptiset evankeliumit, Heprealaiskirjeen tai vaikkapa Ilmestyskirjan (VT:sta puhumattakaan) reformoituihin raameihin. Toisaalta en voi myöskään kieltää niitä tekstejä, jotka puhuvat siitä, että Jumala pitää omistaan kiinni ja huolen ja on uskollisempi kuin ajattelemmekaan. Tätä (näennäistä?) ristiriitaa yritän sitten selittää tavalla, jonka aikaisemmassa kommentissani esitin.
Olisiko tässä yhteydessä hyvä ottaa esiin esim. sellainen teksti kuin Joh. 14:13-14? Tuo tekstihän tuntuisi antavan aika avoimen valtakirjan, mutta yleensä sen opetuksessa ja/tai sovelluksessa (toivottavasti) huomioidaan myös ne kohdat Raamatussa, jotka tuntuisivat rajoittavan tuota lupausta.
Entä jos onkin niin, että esitämme usein tekstille väärän kysymyksen ("kyllä vai ei?"), kun taas Raamatun näkökulma asiaan on "well, it depends..."?
Juu kyllä aika samoilla linjoilla ollaan tuon teologian muodostamisen suhteen, ja se onkin se ongelma. Sanoin siellä raamattuteologia tunneilla, että en näe oikein mahdolliseksi systemaattisen teologian muodostamista Raamatusta. Auki on edelleem jäänyt, että mikä se vaihtoehto oikein on.
Yksi vaihtoehto, joka tuntuu (järjen ja logiikan kannalta) mielekkäältä, on sitoutuminen ja alistuminen vanhan kirkon auktoriteetin alle. Hehän sen kaanonin määrittelivät, joten hoitakoot sitten homman loppuun ja määritelköön miten sitä on oikein ymmärrettävä. Siinä saattaisi kuitenkin Pyhän Hengen toiminta ja todellisuus rajoittua joltisenkin, joten en pidä sitä (ainakaan vielä) todellisena vaihtoehtona.
Eli jäljelle on jäänyt yrittää muodostaa eksistentiaalinen teologia, jossa teologia muodostuu sekä Raamatun äärellä että vähän kauempana koetusta todellisuudesta. Sieltä käsin sitten vetelen herneitä nenään joka paikassa, missä sanotaan "me ollaan raaamatullisia".
Toisaalta elän myös sitä todellisuutta, jossa tunnustan traditionaalista "raamatullista" teologiaa ja koen sen toimivan ilman, että sitä perustelisin millään muulla kuin sillä, että näyttää se ainakin toimivan.
Kaikki edellä sanottu muotoutui systemaattisen teologian projektin Raamattu-osuudessa seuraavanlaiseksi:
Tutkijana uskon, että Raamattu…
- on 66 eri kirjaa käsittävä kokonaisuus, jonka ovat kirjoittaneet useat eri kirjoittajat n.1400 vuoden aikana ainakin kolmella eri kielellä .
- sisältää Vanhan testamentin osalta juutalaisten pyhiksi kokemia kirjoituksia, joiden lopullisen kokoonpanon muotoilivat juutalaiset oppineet n. vuonna 100 jKr. .
- sisältää Uuden testamentin osalta Jeesukseen messiaana uskovien pyhiksi kokemia kirjoituksia, joiden lopullisen kokoonpanon muotoilivat kristityt oppineet n. vuoteen 400 jKr. mennessä .
- ei sisällä puolustusta omalle olemassaololleen nykyisenlaisena kokonaisuutena.
- ei määritä Jumalan sanaa miksikään tietyiksi kirjoituksiksi puhuessaan sen luotettavuudesta ja pysyvyydestä ja siitä, ettei siihen saa lisätä mitään (esim. San. 30:5, 6), vaan esittää, että aina kun Jumala on jotakin sanonut tai sanoo – lukeepa se Raamatussa tai ei – se on luotettavaa, pysyvää, eikä siihen saa lisätä mitään.
- ei ole eikä väitä olevansa kokonaisuutena erehtymätöntä Jumalan ilmoitusta, vaan esittää sisältönsä alkuperäksi myös kirjallisen ja suullisen perimätiedon (Luuk. 1:1-4), ihmisten kokemukset (Apt. 22:6-16), empiirisen tutkimuksen (Saarn. 1:12-18), ilmestykset (Ilm. 1:1), profeettojen julistuksen (Hepr. 1:1) sekä ihmisen omat mielipiteet ( 1. Kor. 7:40). Kaikki nämä Raamattu itse esittää rajallisena (1. Kor. 13:12), erehtyväisenä (Jaak. 3:1, 2) ja koeteltavana informaationa (1. Kor. 14:29; 1. Tess. 5:21; 1. Joh. 4:1). Raamattu ei kerro, millä ne tulee koetella.
- sisältää ristiriitoja, joita ei kyetä selittämään pois niin, etteivät ne asettaisi Raamatun erehtymättömyyttä asiatiedoissa – ei opissa, joka kuuluu Jumalan arviointivallan piiriin – kyseenalaiseksi (esim. Jerikon sokeat: Matt. 20:29-34; Mark. 10:46-52; Luuk. 18:35-43).
- voi saavuttaa jumalallisen auktoriteettiaseman ihmisen elämässä oikeutetusti vasta ihmisen koettua Raamatun yliluonnolliseksi/jumalalliseksi. Raamatun yliluonnollisuus/jumalallisuus voidaan kokea tuntemalla Raamatun kuvaus todellisuudesta (esim. ihmisen syntisyys Room. 7:14-23) yliluonnollisen paikkansapitäväksi, salatulla tavalla Raamatun lukemisen tai kuulemisen kautta (Room. 10:17), taikka kun koetaan Raamatussa kuvatut synnintunto, pelastuminen kadotuksen hädästä Jeesukseen turvaamalla ja uudestisyntyminen.
Tällöin Raamattu havaitaan tahoksi, joka on tiennyt koko ajan enemmän ihmisen omasta olemassa olosta ja sieluntilasta kuin mitä ihminen itse on tiennyt. Raamatun kuvaaman pelastumisen kokeneella ihmisellä ei siis ole enää perusteita tai mahdollisuutta kyseenalaistaa Raamatun opetuksia koskien ihmisen ja Jumalan olemuksia ja suhdetta. Totuutta rakastavan ihmisen ainoaksi mahdollisuudeksi jää elää Raamatun opetusten mukaan ja odottaa iankaikkisuutta todetakseen, kuinka totta Raamattu lopulta oli.
Pelastuksen kokeneena uskon, että Raamattu…
- on syntynyt Jumalan Hengen vaikutuksesta, ja on hyödyllinen opetukseksi, nuhteeksi, ojennukseksi ja kasvatukseksi (2. Tim. 3:16).
- sisältää luotettavimman tiedon mitä maan päällä tunnetaan maailmankaikkeuden ja ihmiskunnan alkuperästä sekä Jumalan ja ihmisen olemuksesta ja suhteesta (1. Moos. 1-3; Joh.1:1-5).
- sisältää Jumalan sanomaa totuutta, jonka uskominen muuttaa ihmisen elämän suunnan kadotuksesta iankaikkisuuteen (Room. 10:9, 10, 17), sairaudesta terveyteen (Matt. 8:13), kuolemasta elämään (Joh. 6:63; 11:25, 26) ja tarkoituksettomuudesta tehtävän toteuttamiseen (Matt. 28:18-20; Ef. 2:1-10).
Oletko tutustunut tähän:
How Can the Bible Be Authoritative?
Siinä on yksi tapa ratkaista tuo esittämäsi kysymys.
Tutustuin ja kommenttia pukkaa kunhan joudan. Taitaa mennä viikonlopun yli, mutta laitoin muistiin asioita. Mielestäni N.T:llä on hyvä ajatus mutta heikko perusta, ei niinkään ideallisessa mielessä vaan kaanonin aseman kanssa. Kuin myös sen kanssa, että Ut:n näytös (selittäessään VT:n kuin aiemmaksi näytökseksi esityksestä, jossa viimeinen näytös on jätetty improvisoitavaksi) on meidänkin näytöstämme ja tulisi ohjata sitä.
Eli tässä jotain, mitä jäi käteen tekstistä.
NT sanoo, että Dunn on väärässä päätellessään, että me voimme suhtautua samalla vapaudella UT:hen kuin UT VT:hen. NT perustelee sitä sillä, että VT:ssa oli kysymys täysin toisesta tilanteesta (vanha liitto, temppelikultti yms.), mutta koska UT:ssa on kysymys uudesta liitosta, johon kuulumme, me emme voi suhtautua vapaasti UT:hen.
Kuitenkin UT:ssa on myös hyvin eri tilanne kuin meillä. Ensinnäkin osa Jeesuksen opetuksista annettiin aikana, jolloin temppelikultti vielä vaikutti (esim. Jeesuksen opetukset veljen kanssa sopimisesta ennen uhria). Toiseksi UT:n kirjeet on paljolti kirjoitettu juutalais-pakanakysymyksen asetelmaan. Vaikka siis liitto on meillä sama, on teksteissä paljon, mikä ei kosketa meitä lainkaan eikä tarvitsisi kuulua meidän uskonelämäämme.
NT ottaa kantaa myös Warfieldin näkemykseen, että kaikki toimisi ilman Raamattuakin, eikä pidä sitä ihan hyvänä johtopäätöksenä. Itse olen täysin samaa mieltä Warfieldin kanssa, ja juuri sen ymmärryksen saaminen eksegeettisessä ahdistuksessa auttoi todella kovasti. Raamattuhan on todistusta siitä todellisuudesta, joka olisi olemassa ilmankin Raamattua. Joten jos nyt joku kohta on vähän hassusti kerrottu, niin niin ei se muuta sitä todellisuutta asian takana.
Sitten siihen näytelmäanalogiaan. NT esittää, että tämä meidän uskonelämämme on kuin viimeisen tai ainakin toiseksi viimeisen näytöksen improvisoivaa esittämistä näytelmässä, jossa aiemmat näytökset ovat tiedossa mutta loppujen käsikirjoitus on auki. Uudet näytökset eivät vaadi vanhan kertaamista, vaan vanhan tiedostamista ja siitä käsin improvisointia. Tähän NT soveltaa UT:a siten, että se on sen viimeisen näytöksen esittämistä, josta me olemme päässeet osallisiksi. Kuitenkin UT juuri kertaa paljon vanhaa ja lainailee repliikkejä vanhasta, eikä siis ollut vielä todella muuta kuin yhteenveto siihen asti tapahtuneesta ja pelinavaus uudelle. UT:n ei siis pitäisi tuossa analogiassa olla auktoriteetti, jota toistellaan, vaan tämän meidän näytöksen olisi pitänyt saada jatkua ilman UT:n kaanonia, jos pidetään siis analogiasta kiinni.
Sitä voi tietenkin pelolla spekuloida, että mitäköhän sitten olisi tapahtunut, jos ei oli ollut UT:a. Mikäköhän silli salaatti olisi syntynyt, kun oli silloin jo syntymässä. Toisaalta niin, mutta toisaalta minusta se kuulostaa siltä, että silloin unohdetaan, että Jumala (Isä, Poika ja Pyhä Henki) ovat kai kuitenkin edelleen elossa ja vaikuttavat seurakunnassa muutenkin kuin kuolleessa kirjaimessa. Ettei siis vain meille ole tullut profetian hengen sammumista juuri kirjoitetun sanan aseman takia.
Sitten vielä NT perustelee Raamatun tarpeellisuutta sillä, että Raamattu opettaa miten ajatella, koska omat ajatuksemme ovat kieroutuneet. Mutta millä perusteella tämmöinen asema Raamatulle annetaan? VT on täynnä porukkaa, joka teki väärin. UT:ssa mainitaan sekä apostolien että heitä seuraavan sukupolven porukan riidelleen ja väitelleen ja erehtyneen. Miten Jumala kyllä vaikutti porukassa ennen vuotta 100 jkr. muttei yllättäen enää sen jälkeen? Lähtikö Jumala lomalle ja Pyhä Henki lopetti toimintansa? Itse ajattelen siten, että vasta nyt, kun ollaan todella selvästi erossa Vanhan liiton ajasta ja siitä tematiikasta, olisi Pyhän Hengen mahdollista ohjata porukkaa kirjoittamaan juuri meille sopivaa tekstiä ilman turhia rasitteita. Siis tekstiä, joka ohjaisi meidän uskoamme.
Sellaisia kelauksia tuo NT:n teksti laittoi kelailemaan. Eli olen kahden vaiheilla sen kanssa, onko kaanonin olemassaolo hyvä vai huono asia jos ajatellaan sitä, että Jumala haluaa ohjata ihmisiä useampanakin aikakautena eikä vain levätä laakereillaan ja miettiä, että miten saisi vanhoilla teksteillä kerrottua porukalle miten toimia, kun uusia tekstejä ei hyväksytä auktoriteetiksi.
Suosittelen lämpimästi seuraavaa kirjaa Isä Pekka o.m. Leivon viimeiseen kommenttiin liittyen:Kevin Vanhoozer:The Drama Of Doctrine: A Canonical-Linguistic Approach To Christian Theology
Seuraavassa muutamia kommenttejä.
Leivo sanoi:"Itse ajattelen siten, että vasta nyt, kun ollaan todella selvästi erossa Vanhan liiton ajasta ja siitä tematiikasta, olisi Pyhän Hengen mahdollista ohjata porukkaa kirjoittamaan juuri meille sopivaa tekstiä ilman turhia rasitteita. Siis tekstiä, joka ohjaisi meidän uskoamme."
Kommentti:
Systemaatikot kutsuisivat tätä "systemaattiseksi teologiaksi", Hartauskirjoittajat "hartauksiksi" ja kirkkokunnat "tunnustuksiksi"
Leivo kirjoitti:
"Miten Jumala kyllä vaikutti porukassa ennen vuotta 100 jkr. muttei yllättäen enää sen jälkeen? Lähtikö Jumala lomalle ja Pyhä Henki lopetti toimintansa? Itse ajattelen siten, että vasta nyt, kun ollaan todella selvästi erossa Vanhan liiton ajasta ja siitä tematiikasta, olisi Pyhän Hengen mahdollista ohjata porukkaa kirjoittamaan juuri meille sopivaa tekstiä ilman turhia rasitteita. Siis tekstiä, joka ohjaisi meidän uskoamme."
Kommentti: En usko että kukaan kaanonin puolustaja (enkä minäkään siis) väittäisi että Pyhä Henki on lomalla 100 jkr. Useat kaanonin puolustajat sanovat että UT:n kirjoitukset perustuvat apostoliseen auktoriteettin, joka siis vetoaa Jeesuksen henkilökohtaisten silminnäkijöiden todistukseen. Joten Jumala on puhunut viimeisinä aikoina Poikansa kautta josta UT todistaa ja Pyhä Henki käyttää tuodakseen itsensä asumaan niihin jotka Jumala on valinnut ja uskovat.
Leivo kirjoitti:
"Toiseksi UT:n kirjeet on paljolti kirjoitettu juutalais-pakanakysymyksen asetelmaan. Vaikka siis liitto on meillä sama, on teksteissä paljon, mikä ei kosketa meitä lainkaan eikä tarvitsisi kuulua meidän uskonelämäämme."
Kommentti: totta, konteksti on melko erilainen Suomessa nyt kuin silloin joskus. Mutta eikö näistä kirjoituksista voida vetää joitakin periaatteita joita sitten sovelletaan mihin tahansa kontekstiin. Ymmärrän että kristityt ovat usein eri mieltä mitä nämä periaatteet ovat mutta se ei tarkoita etteikö niitä voisi olla.
Leivo kirjoitti: "Eli olen kahden vaiheilla sen kanssa, onko kaanonin olemassaolo hyvä vai huono asia jos ajatellaan sitä, että Jumala haluaa ohjata ihmisiä useampanakin aikakautena eikä vain levätä laakereillaan ja miettiä, että miten saisi vanhoilla teksteillä kerrottua porukalle miten toimia, kun uusia tekstejä ei hyväksytä auktoriteetiksi."
Kommentti: Mitkä olisivat sinun kriteerit joitten perusteilla pitäisit joitakin auktorisina? Saisiko ne erota sinun UT:n tulkinnasta? Miksi ei tai kyllä?
Mikko
Muutama kommentti Pekalle:
En näe, että "kaikki toimisi ilman Raamattuakin" nyt, jolloin alkuperäiset silminnäkijät ovat kuolleet eikä luotettavaa suullista, Jeesuksen aikaan palautuvaa perimätietoa ole. Nähdäkseni on tarpeen, että ainakin osalla kristikuntaa on hallussaan kirjallinen tulkinta noista oleellisista tapahtumista. Historia on toki olemassa ilman Raamattuakin, mutta ei ole sama, onko meillä tuo kirjallinen tulkinta vai ei.
Wrightin näytelmä-analogia: UT on nähdäkseni tuon viimeisen (tai toiseksi viimeisen, ihan miten vaan) näytöksen ensimmäinen kohtaus, ja loput menee sen pohjalta. Mutta myönnän, ettei mikään analogia ole täydellinen.
Mitä tulee muihin esittämiisi väitteisiin, niin olen kyllä edelleen sillä kannalla, että Raamatun hyväksyminen "pyhiksi kirjoituksiksi" on uskon asia, niin kuin tietysti Jumalaan uskominenkin. Erilaisia teorioita ja selityksiä voi tietysti kehittää, mutta jos pyritään aukottomaan todistukseen joka vakuuttaa kaikki, niin taitaapa jäädä haaveeksi.
No lähtihän sitä keskustelua tulemaan. Tämä keskustelu käydään kyllä vähän väärän aiheen alla, ja mietinkin olisiko tätä mahdollista siirtää sinne "kysymys kaanonista" jutun alle.
Sitten vähän kommentointia. Ensin vastaan DMarkille.
DMark kirjoitti, ettei näe, että kaikki toimisi ilman Raamattuakin, koska tarvitaan varmaa perimätietoa. Pointtini ei kuitenkaan ollut ottaa kantaa siihen, kuinka hyvin kristillinen oppi ja seurakunnat saataisiin pidettyä kasassa, vaan että Raamattu kertoo todellisuudesta, joka on olemassa ilmankin sitä. Eli Raamattu ei luo todellisuutta vaan kertoo siitä. Sitä tarkoitin sillä, että kuollut kirjain on laitettu elävän todellisuuden edelle.
DMark sanoi:
"Mitä tulee muihin esittämiisi väitteisiin, niin olen kyllä edelleen sillä kannalla, että Raamatun hyväksyminen "pyhiksi kirjoituksiksi" on uskon asia, niin kuin tietysti Jumalaan uskominenkin."
Olen tässä täysin samaa mieltä, ja lainaisinkin kaanon-kysymyksen alle laittamaani lainausta
"Ainoa lähtökohta kaanonin valitsemiselle teologian lähtökohdaksi on se, että uskotaan kirkon (kukin kristitty oman kirkkonsa) tehneen oikean ratkaisun määritellessään kaanonin tulkintansa perusteella. Räisänen mainitsee katolisen Schlierin toimineen juuri näin, jonka perusteluista kaanoniin pitäytymisestä hän sanoo, että Schlier
"tunnustaa kaanoniin rajoittumisen historiallisesti mielivaltaiseksi. Valitessaan siitä huolimatta Uuden testamentin teologian hän tietää tekevänsä teologisen uskonratkaisun, jota ei voi – eikä tarvitse – perustella historiallisesti. - - Kaanon erottaa toisistaan sellaista mikä on historiallisesti kuulunut yhteen, ja yhdistää sellaista mikä historiallisesti ei ole kuulunut yhteen." (Anteeksi muuten, että tästä puuttuu alaviitteet. En osannut liittää niitä tähän. Vinkkejä otetaan vastaan.)
Tuolla katolisella Schierillä on kuitenkin mielestäni hieman parempi asema kuin protestanteilla, jotka pitäytyvät kaanoniin mutta ovat irrottautuneet kaanonin määritelleestä kirkollisesta jatkumosta. Ongelma itselleni ei siis ole hyväksyä sitä, että kaanonissa nyt on ne pyhät kirjoitukset, vaan se, millä perusteella ne sellaisiksi asetetaan. Yksinkertainen uskominen on okei, mutta heti kun aletaan perustella sitä uskoa joko Pyhän Hengen vaikutuksella tai historiallisuudella, astutaan ymmärrykseni mukaan kiistanalaiselle maaperälle. Tämä pitäisi mielestäni myöntää, minkä DMark ilmeisesti tekeekin.
Sitten kommenttia Sihvoselle:
Sihvonen sanoi:
Systemaatikot kutsuisivat tätä "systemaattiseksi teologiaksi", Hartauskirjoittajat "hartauksiksi" ja kirkkokunnat "tunnustuksiksi"
Aivan, sitähän se on, että käytännössä ihmiset kirjoittavat ajankohtaista esitystä Pyhän Hengen johtamina. Mutta ei siitä ollut kysymys, että tapahtuuko sitä, vaan siitä, että sitä joudutaan tekemään paljolti lainailemalla Raamattua ikäänkuin asioita ei voisi kertoa ilmankin sitä (auktoriteetti tulee Jumalalta, ei Raamatulta), ja että voidaanko sellaiselle antaa sille kuuluva asema (inspiroitua tekstiä). Eiväthän UT:n kirjoittajat olleet synnittömiä tai erehtymättömiä, joten mikä erottaa meidät heistä?
Sihvonen kirjoitti:
Mutta eikö näistä kirjoituksista voida vetää joitakin periaatteita joita sitten sovelletaan mihin tahansa kontekstiin.
No onhan se mahdollista, mutta onko se tarpeellista? Tuntuu välillä seurakunnassa siltä, että sen sijaan, että itse sisäistettäisiin Paavalin opetus "kaikki laki on lähimmäisen rakastamisessa" ja etsittäisiin siinä hengessä niitä periaatteita ja sovellutuksia, niin ihmiset ovat tehneet itsensä hengellisesti laiskoiksi (ja myös sokeiksi) etsimällä erilaisia periaatteita Paavalin erityisiin tilanteisiin liittyvistä sovellutuksista, JOTKA PAAVALI ITSE LÖYSI RAKASTAMISESTA KÄSIN.
Sihvonen kirjoitti:
Mitkä olisivat sinun kriteerit joitten perusteilla pitäisit joitakin auktorisina? Saisiko ne erota sinun UT:n tulkinnasta? Miksi ei tai kyllä?
Vastaan: Yksinkertaisia mutta erittäin hyviä kysymyksiä ja niissä on ehkä polku kaanonin auktoriteetin perusteluunkin itselleni. En nyt pysty vastaamaan vaan ainoastaan pysähtymään.
Pekka:
Olen edelleen eri mieltä siitä, onko UT:n (tai VT:n, sama pätee siihenkin) teksti pelkkä ikkuna todellisuuteen, jonka voisi jättää poiskin. Se on sitäkin, mutta ei pelkästään sitä. Se on myös kirjoittajien tarjoilema (ja/tai PH:n inspiroima, jos haluat) tulkinta todellisuudesta. He ovat valinneet, mitä haluavat kertoa ja miten. He esittävät syy- ja seuraussuhteita; antavat vinkkejä siitä, mitkä tapahtumat tulee nähdä minkä tapahtumien valossa; he ovat (erityisesti VT:ssa) kaikkitietäviä kertojia, jotka paljastavat ihmisten motiivit, jne.
Itse tulkitsisin tämän niin, että Raamattu ei vain ole todistus tietystä todellisuudesta, vaan myös luo sitä. (Ainoa viite, joka tämän tienoilta nyt tulee mieleeni, on Sailhamerin keskustelu "Text or Event" hänen kirjassaan Introduction to Old Testament Theology.)
Mitä tulee kaanoniin, niin haluan kuitenkin tehdä eron oman ajatteluni ja Räisäsen ajattelun välillä. Voi olla, etä kaanon vaikuttaa historiallisesti ja inhimillisesti ajateltuna "mielivaltaiselta", mutta en usko, että se on oikeasti mielivaltainen - mikäli on olemassa Jumala. (Hurskaasti voisi myös - erästä vanhaa mainosta siteeraten - sanoa, että "teksteissä on eroja", mutta se meneekin jo sitten H/henkimaailman perusteluiksi. :-)
Lähetä kommentti