Toivo jo nyt, mutta ei vielä

Opiskeluissani olen päässyt vaiheeseen, jossa alkoi pastoraalikirjeiden kurssi. Kurssin tehtävänä oli laatia eksegeesi vapaavalintaisesta pastoraalikirjeen jaejaksosta. Itse päädyin Tiit. 2:11-15:een, koska siitä löytyvä viittaus Jeesuksen jumaluuteen kiinnosti. Ihan suomeksihan luettuna tuon voi ymmärtää joko niin, että Jeesus ja Jumala ovat yksi ja sama tai sitten ne ovat kaksi erillistä "henkilöä". Käännöstä tehdessäni törmäsin jaksossa moneen muuhunkin mielenkiintoiseen kohtaan, joita en aiemmin ollut tullut ajatelleeksikaan. Lopulta päädyin pohtimaan vain yhtä jaejaksosta löytyvää sanaa ja sen merkitystä. Ja Jeesuksen jumaluus sai jäädä. Kun laiska olen, sorrun usein siihen, että käännöstä tehdessäni katson sanakirjasta sanan ensimmäisen merkityksen ja jatkan eteen päin. Mikäli ensimmäiseksi listattu merkitys ei istu asiayhteyteen, katson eri vaihtoehtoja tarkemmin. Sitten myöhemmin, sanatutkimuksen ja muun sellaisen yhteydessä tarkennan sanojen merkitystä. Tälläkin kertaa toimin tavoilleni uskollisena ja käänsin jakeesta 13 löytyvän prosdekhomenoin vastaanottamiseksi. Koska mikään virallinen käännös ei ollut tuoreessa muistissani ja Jeesuksen jumaluutta koskeva kysymys hallitsi vielä ajatuksiani, en nähnyt käännösratkaisussani mitään ongelmaa. Etenkin, kun se tuntui sopivan koko tekstiyhteyteen. Vasta alustavan käännöksen valmistuttua, kun vertasin omaa tuotostani viralliseen käännökseen, huomasin, että prosdekhomenoi onkin käännetty odottamiseksi. Tarkistin muutaman muunkin käännöksen ja niissäkin oli sama käännös. Palasin sanakirjan pariin, joka tosiaan antoi kolmanneksi vaihtoehdoksi sanalle merkityksen "odottaa". Seuraavaksi yritin löytää kieliopillisia syitä kääntää sana nimenomaan odottamiseksi vastaanottamisen sijaan. Isä & poika Rogersin New Linguistic and Exegetical Key t/t New testament ei edes vihjannut, että sanalla olisi jokin muukin merkitys kuin odottaminen. Witherington (Socio-Rhetorical commentary) selitti sanan sisältävän hyvin arkipäiväisen odottamisen ja muut kommentaarit, joita käytössäni oli, eivät pahemmin viitsineet edes kiinnittää huomiota verbiini. No, ymmärrän toki, että puhuttaessa Jeesuksen Kristuksen kirkkauden ilmestymisestä katse kohdistuu eskatologisiin kysymyksiin. Sen täytyy olla jotakin, joka tulee tapahtumaan, joka toteuttaa tai täyttää (kuten suomalaiset käännöksemme ovat asian tulkinneet) autuaan toivomme. Mutta puhuuko Paavali (käytän Paavalin nimeä tässä ihan irrallaan johdanto-opillisista kysymyksistä) tässä Jeesuksen paluusta vaiko jostakin, jota voimme kokea jo nyt? Sana esiintyy Uudessa testamentissa yhteensä 14 kertaa. Näistä puolet on Luukkaan teksteissä. Paavali käyttää sanaa kolme kertaa ja loput neljä kertaa ovat Markuksen evankeliumssa, Heprealaiskirjeessä ja Juudaan kirjeessä. Selvästi odottamiseen liittyy kahdeksan kohtaa. Näistä kaksi on Markuksen ja Luukkaan evankeliumeissa esiintyvä rinnakkaiskohta Joosef Arimatialaisesta, joka odotti Jumalan valtakuntaa. Enimmäkseen odottaminen liittyykin näissä jakeissa Jeesuksen ensimmäiseen tulemiseen, Vanhan testamentin messiasennustusten täyttymiseen. Niissä ei siis ole suoranaista eskatologista merkitystä. Vain kaksi kohtaa, Ap.t. 24:15 ja Juud. 1:21, sisältää ajatuksen Jeesuksen toisen tulemisen odottamisesta ja ovat luonteeltaan selkeän eskatologisia. Lisäksi kahdessa jakeessa odottaminen on tavanomaista odottamista. Kuusi jäljelle jäävää kohtaa sisältävät ajatuksen vastaanottamisesta ja toisten ihmisten hyväksymisestä. Jeesus hyväksyi syntiset ja publikaanit yhteyteensä ja Paavali kehotti seurakuntia ottamaan vastaan työtovereitaan. Jo mainituissa Heprealaiskirjeen kohdissa otetaan tai ei oteta vastaan asioita. Mitä sitten? Mitä käytännön vaikutusta sillä olisi, jos sanan kääntäisikin vastaanottamiseksi odottamisen sijaan? Jaejakson konteksti on hyvin käytännönläheinen ja antaa neuvoja elämään uskovana tässä ja nyt. Jakso alkaa jakeessa 11 mielenkiintoisella maininnalla, että Jumalan armo on ilmestynyt pelastukseksi kaikille ihmisille. Tämä armo opettaa meitä Paavalin mukaan hylkäämään pahan ja valitsemaan hyvän. Tähän armon opettavaan vaikutukseen liittyy sitten autuaan toivomme odottaminen tai vastaanottaminen. Jakeen 11 hyvin universalistinen julistus armon pelastavasta vaikutuksesta kaikille ihmisille on hyvin mielenkiintoinen. Opettiko Paavali tosiaan, että kaikki pelastuvat? En usko niin. Jakeesta 12 alkaen Paavali käyttää me-muotoa. Lopulta jae 13 avaisi vyyhtiä vielä enemmän ja johtaisi ehkä päätelmään, että armon ilmestyminen pitää myös ottaa vastaan. Toisin sanoen armo kasvattaa meitä hylkäämään pahan ja elämään Jumalan tahdon mukaisesti, kun vastaanotamme autuaan toivon. Kyse ei kuitenkaan olisi vain uskoontulokokemuksesta, armon hyväksymisestä omaan elämään, vaan koko elämän mittaisesta prosessista. Annamme armon joka päivä ja hetki kasvattaa meitä. Sen sijaan, että maan päällä kilvoitellessamme samalla odottelisimme toivomme täyttymistä, Paavali itse asiassa rohkaiseekin meitä vastaanottamaan tuon toivon, joka kannustaa meitä eteenpäin ja antaa meille siihen voimaa. Pari viikkoa sitten, satuin selailemaan the Message -käännöstä (vai pitäisikö käyttää nimitystä parafraasi), jossa yllättäen tämä kohta oli käännetty hieman samaan tapaan kuin olen tässä esittänyt: "This new life is starting right now, and is whetting our appetites for the glorious day when our great God and Savior, Jesus Christ, appears." Onko tässä mitään perää, vai onko kyse vain omasta halustani löytää jotakin uutta kohdasta, jossa sitä ei ole?