KRISTUS ON LAIN LOPPU JA VT:N TÄYTTYMYS – MUTTA MITÄ SE TARKOITTAA?
Kirjan lopussa Uuden testamentin professori Peter Walker tekee kokoavia huomioita keskustelusta. Uusi testamentti osoittaa, että Israelin Messiaana Jeesus tuli täyttämään Abrahamille ja Daavidille tehdyt liitot. Keskeinen ongelma liittyy kuitenkin siihen, mitä ”täyttäminen” tarkoittaa. Ovatko liitot ja lupaukset entisellä tavallaan voimassa senkin jälkeen, kun Jeesus on täyttänyt ne? Vai täyttääkö Jeesus liitot tavalla, joka tuo lupausten alkuperäisen, ”kirjaimellis-konkreettisen” muodon päätökseensä, ja liitot toteutuvat nyt hieman eri tavalla kuin Vt:n alkuperäisestä näkökulmasta saattoi odottaa?
Sionistisesta näkökulmasta voidaan argumentoida, että Jeesus on tullut täyttämään Abrahamille annetun lupauksen siunauksesta ”kaikille kansoille”, mutta tämä ei kumoa lupaukseen kuuluvaa osaa maan omistamisesta. Jos kansa-maa-liitto-siunaus-kansoille kuitenkin katsotaan yhdeksi kokonaiseksi lupaukseksi (edellä esim. Chapman), on tämän tyyppistä sionistista hermeneutiikkaa (edellä esim. Freinberg, Juster) hankalaa soveltaa muihin Israelille annettuihin lupauksiin, jotka Jeesus on täyttänyt. Jos maa-alueen merkityksen ”hengellistyminen” Uudessa testamentissa ei vaikuta Abrahamille Vanhassa testamentissa annettuun lupaukseen konkreettisesta maa-alueesta, samalla periaatteella voitaisiin sanoa, että Jeesus oli todellinen daavidilainen kuningas ei-poliittisessa, hengellisessä merkityksessä, mutta Daavidille annetun lupauksen perusteella (2. Sam. 7) voidaan edelleen odottaa kirjaimellista Daavidin jälkeläistä kuninkaaksi Israeliin. Vaaleja odotellessa!
Tällainen sionistinen Vt:n tulkintatapa edellyttää, että täyttämällä Vt:n liittolupaukset Jeesus tuo niihin jotain uutta, ikään kuin lisäsovelluksen, eikä Jeesus siten muuta tai kumoa niiden ”kirjaimellis-konkreettista” merkitystä. Sionismikriittinen näkemys taas näkee Jeesuksen Vanhan liiton kirjoitusten täydellisenä täyttymyksenä tavalla, joka tuo lupausten alkuperäisen ”kirjaimellis-konkreettisen” merkityksen päätökseensä. Kristus on lain loppu ja päämäärä (telos). Uuden testamentin tulkinnat lupauksista ovat lopulliset ja täydelliset, ja kristittyjen tulee lukea Vt:a tästä Kristus-tapahtuman valaisemasta näkökulmasta käsin.
Sionistikriittinen näkemys sopiikin hyvin esimerkiksi siihen, miten Vt:n uhrimääräykset on ymmärretty seurakunnan keskuudessa: uhreja ei tarvita selvistä, kirjaimellisista ja konkreettisista käskyistä huolimatta, sillä Jeesus itse on täydellinen ja lopullinen uhri. Millä logiikalla muutama jae luvatusta maasta (1. Moos. 12:7, 15:18 ja 17:8) on yhä kiistatta voimassa samalla, kun passaamme yli puolet Tooran käskyistä pois vanhentuneina?
USKOVIEN KESKINÄISET SUHTEET MAA-KYSYMYSTÄ TÄRKEÄMPIÄ
Ilahduttavaa teoksessa on se, että molemmilla puolilla teologista dialogia tunnistetaan sekä Israelin sortavat toimet että sen vihollisten harjoittamat väkivaltaisuudet. Kummankin puolen kärsimys on todellista, ja veljen veri huutaa maasta.
Yhden kirjan lainaaman tutkimuksen mukaan 85 prosenttia messiaanisista juutalaisista näkee suhteiden parantamisen arabikristittyihin tärkeämpänä kuin maa-alueeseen ja sen rajoihin liittyvät kysymykset. Jotkut ruohonjuuritason järjestöt (kuten kirjan toisen toimittaja, Salim Munayerin, luotsaama Musalaha) pyrkivätkin rakentamaan sovintoa ja kohtaamisia arabiuskovaisten ja messiaanisten juutalaisten kesken.
Entä mitä kirjan kirjoittajat toivovat Pyhän maan jaosta? Vaikka kirja ei tätä aihetta sinänsä käsittele, ja näkemyksiä lienee monenlaisia, esimerkiksi useita seurakuntia Israeliin istuttamassa ollut messiaaninen juutalainen johtohahmo Richard Harvey ei näe raamatullisia perusteita kahden valtion mallin vastustamiselle. Toisaalta monet Palestiinan evankeliset kristityt eivät näytä kannattavan kahden valtion mallia, vaan toivovan yhtä yhteistä valtiota kaikille. Näin sanoi esim. Bethlehem Bible Collegen hallituksen puheenjohtaja Jonathan Kuttab Christ at the Checkpoint -konferenssissa viime keväänä sekä teologi Yohanna Katanacho henkilökohtaisessa keskustelussa.
Monet länsimaiden kristityt uskovat ikuiseen Lähi-idän konfliktiin, joka ei ratkea ennen Jeesuksen paluuta. Kuitenkin itse konfliktin ytimessä asuu lukuisia arabikristittyjä sekä messiaanisia juutalaisia, jotka korostavat sitä, että Jumalalle mikään ei ole mahdotonta, ja siksi rauhaa täytyy rukoilla ja siihen tulee myös pyrkiä.
Länsimaisten kristittyjen on siis syytä pohtia, ajaako meidän teologiamme rauhaa vai konfliktin jatkumista.
POST SCRIPTUM: KESKUSTELUN ARVIOINTIA
The Land Cries Out osoittaa selvästi, että erilaiset tavat ymmärtää Vanhan ja Uuden testamentin keskeinen suhde ja auktoriteetti on maan teologiaa koskevan keskustelun ydinongelma. Tästä johtuen on yllättävää, että yksikään kirjan artikkeleista ei pureudu tähän problematiikkaan syvemmin.
Mielestäni hedelmällisen maan teologiaa koskevan keskustelun tulisi jatkossa kyetä tunnistamaan ainakin seuraavat asiat:
1) Raamatun sisäiset jännitteet ja erityisesti Vanhan ja Uuden testamentin välisen suhteen problemaattisuus täytyy tunnistaa. Miten tahansa Raamatun inspiraatio ymmärretään, ei voida lähtökohtaisesti odottaa, että eri tekstit puhuvat aina hyvin yhdenlaisella ja helposti harmonisoitavalla tavalla.
2) Kysymys Vanhan testamentin merkityksestä kristityille on vanha ja vaikea kysymys, jota monissa evankelisissa piireissä (kuten Suomen helluntailiikkeessä) ei ole määritelty tarkasti. Monesti perusratkaisut ovat kestämättömiä (esim. ”Mooseksen lain moraalilaki on voimassa, mutta ei seremonialaki” – niin ja juhliahan täytyy juhlia!), ja niiden pohjalta on vaikea synnyttää järkevää keskustelua juuri maan teologian tyyppisistä kysymyksistä.
3) Varhaiset kristityt lukivat Vanhaa testamenttia Kristus-tapahtuman valossa. Tämä synnytti huomattavan paljon kristologista, usein typologista tai allegorista Vanhan testamentin tulkintaa (esim. 1. Kor. 10:4, Gal. 4:24-25). Uudeksi testamentiksi muodostuneet tekstit olivat heille siis käytännössä ensisijaisia Vanhan testamentin auktoriteettiin nähden.
4) Uudessa testamentissa on oman aikansa eksegeesille tyypillistä (typologista, allegorista, midrash) tulkintaa, joka meidän näkökulmastamme osittain hyvin erikoista, ja jonka on hankala nähdä tekevän oikeutta Vanhan testamentin alkuperäiselle kontekstille. Tämän vuoksi esimerkiksi Daniel Justerin vaatimus, jonka mukaan Vt:a lainaavilta Ut:n kirjoittajilta voidaan odottaa uskollisuutta tekstin alkuperäiselle kontekstille, on ongelmallinen, koska on epäselvää, minkä aikakauden eksegeettisillä tai hermeneuttisilla kriteereillä tämä uskollisuus mitataan.
5) Varhaiskristillinen Vt:n typologinen ja allegorinen tulkinta meni alkukristillisyydessä överiksi, ja monet ”kristilliset” tulkinnat Vt:sta eivät ole meidän aikanamme mitenkään vakavasti otettavia (esimerkiksi Apostolisiin isiin kuuluvan Barnabaan kirjeen seksualisoidut tulkinnat Mooseksen lain ruokasäädöksistä).
6) Vaikka sellainen ”korvausteologia”, jossa Jumalan kansaan ei enää nähdä kuuluvan etnisiä juutalaisia, nousee vasta Uuden testamentin jälkeen, on suostuttava näkemään, että sen juuret ovat Uudessa testamentissa ja sen tavassa määritellä Israel / Jumalan kansa / ekklesia Kristukseen uskovien joukkona.
7) Varhaiskirkon suhde Vanhaan testamenttiin kehitty sosiaalisten konfliktien keskellä. Esimerkiksi vastakkainasettelu juutalaisten kanssa ajoi kirkkoisiä omaksumaan juutalaisista raamatuntulkinnoista poikkeavia näkemyksiä. Toisaalta taistelu gnostilaisuutta vastaan sai kirkonmiehet vahvistamaan Vanhan testamentin roolin kristityille pyhänä tekstinä.
POST POST SCRIPTUM: SUOMALAINEN KESKUSTELU JA SEN TULEVAISUUS
Suomessa maan teologiaan liittyvä keskustelu on luonnollisesti ollut esillä niissä piireissä, jossa Israel nähdään teologisesti merkittävänä, erityisesti helluntailiikkeessä. Esimerkiksi Jerusalemin kansainvälinen suurlähetystö ICEJ ja sen edustamat näkemykset ovat olleet helluntailiikkeessä pitkään hyvin edustettuina.
Helluntailaisen Ristin Voiton palstoilla on kuitenkin väännetty kättä jo pitkään dispensationalismin ja perinteisen Israel-tulkinnan heikkouksista, ja kuluneena vuonna helluntaikirkko julkaisi julkilausuman, joka jollain tavalla summaa ”kentällä” vilisevät erilaiset näkemykset. Julkilausuma on siis lähtökohtaisesti deskriptiivinen, ei normatiivinen uskontunnustus. Akateemista teologiaa opiskelleiden helluntailaisten joukossa hyvin perinteinen, ainakin dispensationalistinen Israel-näkemys lienee vähemmistössä, jonka seurauksena myös huolestuneita kommentteja ”liberaalista Israel-kannasta” on kuultu esimerkiksi Patmos Lähetyssäätiön tutkimusjohtajan, dosentti Juha Ahvion toimesta.
Allekirjoittanut ei usko, että Israel-kriittisyys jää jatkossa vain teologien harjoittamaksi dispensationalismin ja sen tapaisten tulkintojen dissaamiseksi. Omien keskustelujeni perusteella väitän, että useat helluntaiseurakunnissa kasvaneet nuoret aikuiset ovat tunnistaneet perinteisen Israel-teologian ongelmallisuuden lisäksi itse poliittisen tilanteen luonteen, jossa myös Israel on omalta osaltaan syypää Lähi-idän konfliktin jatkumiseen vuosikymmenestä toiseen (korostan nyt viimeistään tässä vaiheessa kirjoitustani, että en halua vähätellä terrorismia, Hamasin tai Hizbollahin toimintaa, arabielinten typeriä historiallisia päätöksiä jne... myös itselläni on ystäviä sotarintamassa ja rakettien alla). Jos omassa seurakuntapiirissä on annettu yltiöpositiivista kuvaa Israelista, konstruktio on helppo purkaa hetkessä ja ryhtyä kannattamaan vastapuolta ilman tilanteen syvällisempää tarkastelua.
Nopea vilkaisu Palestiinalaista vapautuksen teologiaa levittävän Sabeel-liikkeen kotisivuille kertoo, että järjestöllä on jo toimistot mm. Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa. Kummallista olisi, jos Sabeelista ei jossain vaiheessa kuultaisi Suomessa enemmän.
Vaikka seurakuntapiireissä minkäänlaista sotaisaa rintamajakoa Israelin-raamatullisia-oikeuksia puolustavien ja palestiinalaisten-kokemaa-sortoa-vastustavien välillä ei tapahtuisikaan, mahdollisesti voimakkaampi jakautuminen kysymyksen suhteen on lisääntymässä, ihan noin ihmisten peruspsykologian tuntien, ellei sitten Lähi-idän probleemia osata jättää suosiolla opillisesti ”kehällisten” kysymysten joukkoon. Kenties tämä voidaan tulkita yhdeksi eskatologisen luopumuksen merkiksi ja jyvien erottamiseksi ruumenista. Toinen vaihtoehto on hyvä keskustelu.
2 kommenttia:
Mielenkiintoinen ja vakuuttava kolmen kirjoituksen sarja. Odotan jatkoa saman aiheen tiimoilta.
Tämä Yohanna Katanachon luento heinäkuulta 2022 saattaisi olla mielenkiintoinen lisä tähän aiheeseen:
https://www.youtube.com/watch?v=9MdTYNgnTVA
Lähetä kommentti