Ääniä savun keskeltä

”ÄÄNIÄ SAVUN KESKELTÄ” – TYRWÄÄLÄISEN LAHKOSAARNAAJAN HÄTKÄHDYTTÄVÄT VIIME HETKEN PALJASTUKSET INKVISITIOROVION HEHKUN KESKELTÄ USKOMATTOMASTA SALALIITOSTA AJAA KELLUVA HELLUNTAILIIKE HENGELLISEEN NATO-JÄSENYYTEEN

Alkusanat
Käytän hyväkseni netin suomia mahdollisuuksia ja vastaan pohdiskellen RV-artikkelieni ensimmäistä osaa koskevaan kritiikkiin. Ajoittain teksti on varmasti vaikeaa ja käytetyt sanat outoja mutta ne voi hypätä yli ja lukea esimerkiksi vain luvun Teudas – Kaikkien väärinymmärrysten äiti. Eksegeettinen safari on eksegeettien blogi ja siellä käytetään heidän (eli meidän) slangiaan. Tässä ei ole kysymyksessä hyökkäys Juha Ketolaa vastaan ja toivon, ettei sitä sellaiseksi tulkita. Arvostan Juhaa saarnaajana, joka elää aidosti opetuksensa mukaisesti ja pidän hänestä myös ihmisenä. Tämä ei muuten ole mitään kaanaankielistä kohteliaisuussoopaa vaan ihan totta. Meillä on näkemyseroja Israelin valtion rajapyykkien paikoista ja siinä missä Juha puhuu kovalla äänellä vahvoja ilmauksia, minä uuvutan lukijat ja kuulijat sosiologisella ja varmasti monen mielestä ylimielisellä pyörittelyllä ja loukkaan helluntaisarkasmilla herkimpien tuntoja. Eräs ystävällinen rouva sanoi minulle eilen saarnan jälkeen I Borgå, että ”sinulla on ihan oma paikkasi helluntaiherätyksessä”. Samaa totean omalta puoleltani Juhalle.

En ole ehtinyt vastata kaikkiin kannustuksiin, tsemppauksiin ja muihin myönteisiin palautteisiin, joita puhelimeeni ja sähköpostiini on tulvinut viime päivinä. Kiitos tässä näin yleisesti. Sen lisäksi, että ne lämmittävät ystävällisyydellään mieltä, ne osoittavat, että suuri osa lukijoista on ymmärtänyt artikkelieni pointit.

Asetelma
Suurena haasteena RV:n raamattunäkemyskeskustelussa on Ketolan ja minun melko lailla erilaiset epistemologiset eli tieto-opilliset lähestymistavat ja siitä johtuvat väärinymmärrykset. Tällä tarkoitan tapaa määritellä totuus ja esittää jokin asia totena. Hiukan karrikoituna voidaan todeta Ketolan edustavan fideististä näkemystä ja minun evidentialistista. Billy Grahamin tavoin Ketola on julistajana tehnyt päätöksen sitoutua Raamatun erehtymättömyyteen eikä hän katso tarpeelliseksi tai mielekkääksi asettaa kirjakokoelmaa samalle viivalle muiden historiallisten teosten kanssa. Tällaista lähtökohtaa kutsutaan myös deduktiiviseksi eli ensin päätetään totuus (aksiooma) ja sitten havainnot tulkitaan sen puitteissa. Lähtökohta on ollut tyypillinen protestanttisessa kristinuskossa, jossa kristinuskon levittäminen ja sen puolesta argumentointi olivat vuosisatoja melko vieraita. Taistelu käytiin katolista kirkkoa ja toisia protestanttja kohtaan ja näin ollen tietyt uskon perusteet olivat taisteleville osapuolille yhteisiä. Valistuksen ajan jälkeen ja kirkon menetettyä lopullisesti monopolin totuuteen on kristinuskon perusopinkappaleet alistettu saman, ja usein paljon tiukemman, kritiikin alaiseksi kuin mitkä tahansa muut totuusväitteet. Klassisesta kristinuskosta kiinnipitävät kristityt ovat reagoineet tähän pluralismiin eri tavoin. Osa on pyrkinyt erilaisilla julistuksilla luomaan teologisen turvavyöhykkeen, jonka puitteissa harjoitetaan uskoa ja tehdään uskoon liittyviä väittämiä.

Kuuluisat tiedonsosiologit Berger ja Luckmann kutsuvat tällaista maailmaa symboliuniversumiksi. Symboliuniversumilla on oma kielensä ja omat eksperttinsä, jotka kertovat universumin totuudet. Parhaillaan käynnissä olevaa voitaisiinkin tarkastella myös tiedonsosiologisesti kahden eri symboliuniversumin kohtaamisena. Asiantuntijuus eli valta todeta jotakin symboliuniversumissa määritellään eri tavoin. Nimilistan keruun näen agraarikulttuuriin kuuluvan hierarkkisen ajattelun ja joukkovoiman ihannoinnin ilmentymänä. Urbaanin kulttuurin taipumus diskurssin korostamiseen kohtaa agraarikulttuurin halun säilyttää entiset rakenteet ja tarvittaessa puolustaa tärkeäksi koettuja asioita joukkovoimin. Tässä jaottelussani urbaania diskurssikulttuuria edustava nimimerkki Tooma kiteyttää haasteen seuraavasti: ”Ehdotukseni siis olisikin, että heistä [julkilausuman allekirjoittajista] joku kirjoittaisi vaikkapa opetuskirjoituksen samasta asiasta, mutta käyttäisi perusteluita ja analyysejä perustelemattoman julkilausuman sijaan.” Agraarikulttuurille ominaista ”entisen” säilyttämisen ja romantisoinnin ihannetta puolestaan heijastelee Juha Ketolan toteamus: ”Suomen helluntaiseurakuntien "isät" eivät koskaan ikinä missään julistaneet tällaista”. Vetoaminen ”isiin” on patriarkaalista kulttuuria ihannoivan järjestelmän symboliuniversumissa tärkeä ja vahva argumentti. Erilaiset tiedonsosiologiset helluntailaiset alakulttuurit siis törmäävät yhteen.

Patriarkaalisen kulttuurin ilmentymänä voidaan pitää myös julkilausumalistan sukupuolijakaumaa. 44 allekirjoittaneesta ainoastaan neljä oli naisia. Oman kokemukseni mukaan fundamentalistinen ja mekaaninen raamattunäkemys on luontaisempaa miehille kuin naisille. Huomionarvoista on myös, että kriittisen palautteen antajien joukossa ei vielä ole ollut naisia, positiivisen palautteen lähettäjien osalta taas sukupuolijakauma myötäilee herätysliikkeen yleistä jakaumaa. Oman sosiologisen tulkintani mukaan suora konfrontaatio nähdään patriarikaalisessa yhteisössä maskuliiniseen rooliin kuuluvaksi. Gender-tutkimuksen viitekehyksessä mielenkiintoista olisi myös arvioida lukevatko naiset monikerroksisemmin tekstejä kuin miehet. Eli tässä tapauksessa naiset hypoteesini mukaan hiukan patriarkaalista maailmankatsomusta edustavia miehiä paremmin ymmärsivät neutraaliusvivahteet monissa kohden artikkelia. Vox Dei –inspiraatioteoria (vastakohta Verba Dei –teorialle) saattaa myös olla lähtökohtaisesti naisille ymmärrettävämpi, koska naisille kommunikointi muodostuu lauseen kieliopillisen merkityksen lisäksi useammista muista tekijöistä. Feminiinisessä tulkintaparadigmassa tekstistä etsitään viestijän tarkoitusta sanojen takaa. Maskuliinisessa mallissa taas merkitys rajoittuu vahvemmin kieliopilliseen merkitykseen. Tämä on luonnollisesti varsin spekulatiivista pohdintaa mutta tärkeää kuitenkin.

Deduktiiviseen inspiraatiokäsitykseen liittyy läheisesti ajatus Pyhän Hengen sisäisestä todistuksesta, joka vakuuttaa Raamatun olevan Jumalan sanaa. Helluntailaisessa kontekstissa tähän liittyy usein vahva kääntymiskokemus, jossa Raamattu alkaa elää. Raamatun tekstin luoma maailma koetaan todeksi, koska sen kohtaamiseen liittyy vahva tunneperäinen kokemus. ”Sen maistanut kokenut olen…” kuvaa pietistiselle kristillisyydelle tyypillistä kokemuksen legitimoivaa funktiota. Vahvasti kokemuksellisuuteen ja yhteisöllisyyteen perustuvassa kristillisyydessä tällainen legitimaatio elää voimakkaana. Raamattu ollaan taipuvaisia mieltämään kokoelmaksi tekstejä, jotka toimivat aihioina tai tarttumapintoina Hengen ilmoitukselle. Julistuksen yhteydessä tapahtuvat karismaattiset ilmiöt nähdään koko symboliuniversumin oikeellisuuden vahvistukseksi. Tämä näkyi mielenkiintoisesti Markus Koskelan kritiikissä, jossa hän totesi, että ”Kun maailmalla tapahtuu Jumalan ihmetekoja, välikappaleina ovat aina ihmiset, joille Raamatun kirjoittajat eivät erehdy.” Deduktiivinen inspiraatiokäsitys on sidoksissa ainakin parhaillaan käytävässä keskustelussa patriarkaalista hierarkiaa myötäilevän johtamiskulttuurin kanssa. Raamatulla on vahva symboliasema, joskaan sen tulkinnan loogisesta koherenssista ei olla välttämättä kovin kiinnostuneita.

Deduktiivisen erehtymättömyyskäsityksen viitekehyksessä ristiriidat ovat aina lähtökohtaisesti näennäisiä. Harmonisointeja toki tarjotaan mutta vaikka sellaista ei löydettäisikään, sen olemassaolo tiedetään todeksi. Puhelinkeskustelussa Juha Ketola ratkaisi Jeesuksen kasteen yhteydessä taivaasta kuuluneen äänen sanavaihtelut evankeliumien välillä hyväksymällä idean, jonka mukaan lauseet kuuluivat peräkkäin. Ensin ”tämä on minun rakas poikani…” ja sitten ”sinä olet minun rakas poikani…” Jyrki Isohella heijastaa deduktiiviselle päättelylle tyypillistä vakaumusta todetessaan: ”Hänen [Kankaanniemen] esille ottamansa kohdat, kuin yleensäkin niin kutsutut virheet, ovat aikaa myöden osoittautuneet virheellisiksi tulkinnoiksi”. Eksegeettiseen tutkimustilanteeseen perehtyneet kokevat tietysti väittämän oudoksi. Mikään artikkelissani esille nostamani ”niin kutsutuista virheistä” ei ole aikaa myöden osoittautunut virheelliseksi tulkinnaksi. Julkilausujien edustamassa symboliuniversumissa ja kielipelissä Isohellan argumentti on kuitenkin painava. Sitä voitaisiin myös tukea vaikkapa viittaamalla Hyllylläni lepäävään teokseen Encyclopedia of Bible Difficulties (Gleason Archer). Keskusteluun osallistunut Johannes Komulainen suosittelikin mm. Uuras Saarnivaaraa puoltamaan Raamatun ehdotonta luotettavuutta.

Deduktiivisen inspiraation vastinpari on induktiivinen lähestyminen. Tässä havaituista ilmiöistä pyritään rakentamaan ilmiöt selittävä ja kattava yleisteoria tai lauselma. Myös tähän prosessiin liittyy tiettyjä deduktiivisia aineksia. Uskotaan, että Raamattu on Jumalan inspiroima ja että se muodostaa tekstimaailman, jossa Luoja kohtaa ihmisen. Samalla tavalla kuin Ketolan edustamat deduktionistit Raamattuun liittyvää kokemusta pidetään tärkeänä. Katson kuuluvani tähän induktiivista paradigmaa soveltavaan ryhmään. Lukuisat yliluonnolliseksi tulkitsemani kokemukset Raamatusta ovat kovertaneet maailmankatsomuksessani kyseiselle kirjakokoelmalle erityisen aseman. Olennainen ero deduktiivisen ja induktiivisen lähestymistavan välille näkyy siinä, miten Jumalan inspiraation käytännön merkitys ja luonne arvioidaan. Induktiivinen malli tarkastelee inspiroiduksi uskottua kirjallisuutta ja toteaa Jumalan antaneen tämänkaltaisen ilmoituksen. Deduktiivisessa mallissa havaittavat ilmiöt määritellään etukäteen.

Deduktiivinen malli:
a) Raamattu on Jumalan sana.
b) Jumala on täydellinen, joten hänen sanansakin täytyy olla täydellistä.
c) Täydellisyydessä ei ole virheitä.
d) Jumalan sana on täydellinen eikä siellä ole virheitä.
e) Raamatussa ei ole virheitä.

Induktiivinen malli:
a) Raamattu on Jumalan sana
b) Raamatussa tavattavat kirjalliset ilmiöt ovat Jumalan sallimia.
c) Jumala on sallinut sanaansa tulla epätarkkuuksiksi tai virheiksi tietyillä ¨ määritelmillä luokiteltavia kirjallisia ilmiöitä.

Artikkelini päättely ja argumentointi tapahtui nimenomaan induktiivisen mallin puitteissa, kun taas sitä kritisoivat tahot ovat säännöllisesti edustaneet deduktiivista mallia. Näiden epistemologisten maailmojen ero on merkittävä, mikä näkyy mielekkään keskustelun puuttumisena. Deduktiivisessa mallissa fideismi on keskeistä eli tietyllä tavalla sokea usko, joka perustuu päätökseen uskoa sekä tätä päätöstä vahvistavaan ryhmään kuulumiseen. Kuten Berger ja Luckmann totesivat, todellisuus rakentuu sosiaalisesti. Induktiivisessa mallissa evidentialismilla eli pyrkimyksellä tuoda esiin todisteita ja argumentteja uskomusten tueksi on tärkeä rooli. Tarkastelen seuraavaksi hieman tämän epistemologisen lähestymistavan suhdetta RV:n lukijakuntaan ja ns. helluntaikenttään.

Oliko RV väärä paikka artikkelille?
Sekä jotkut julkilausujat että Leevi Launosen mukaan jotkut ”helluntaipastorit ja teologit” ovat väittäneet, että RV on väärä foorumi artikkelilleni ja että tyyli oli huonosti valittu. Hiukan samoilla linjoilla oli seurakuntaneuvos Valtter Luoto Ristitulta-ohjelmassa. Toisaalta näistä kahdesta artikkelista saamani erittäin runsas myönteinen palaute kyseenalaistaa mielestäni tämän arvion. Jos kymmenet RV:n lukijat ottavat yhteyttä sekä toimitukseen että suoraan minuun ja kokevat sekä käsittelytavan että sisällön rakentavaksi, mielenkiintoiseksi että uskoa vahvistavaksi, on ilmiötä syytä tarkastella sosiologisesti hieman syvemmin. Monenlaisissa kulttuurimurroksissa elävään helluntailiikkeeseen kuuluu suuri joukko evidentialistista ja induktiivista aiheiden käsittelyä kaipaavia ihmisiä. Jako nuoriin ja vanhoihin olisi virheellistä. Vanhin positiivisen (ja minua suuresti ilahduttaneen) palautteen antaja oli 87-vuotias 1940-luvun kovapanosammuntoihin täysimittaisesti osallistunut viipurilainen rajajääkäri. Uskon vahvasti suuren evidentialistis-induktiivisen lukijasegmentin olemassaoloon. Voin myös perustella tätä vuonna 2001 tekemäni kvantitatiivisen eli määrällisen kyselytutkimuksen avulla. Yli 60%:lla helluntainuorista ja nuorista aikuisista oli heidän oman määritelmänsä mukaan ollut vakavia älyllisiä kriisejä uskossaan. Lisäksi noin puolet ilmoitti olevansa kiinnostuneita Raamatun historialliseen luotettavuuteen liittyvistä asioista. Olen 15 vuoden hengellisen työurani aikana käynyt lukemattomia sielunhoitokeskusteluja, joissa nimenomaan älyllisiin kriiseihin liittyvät tarpeet ovat olleet keskeisiä.

Uudessa testamentissa evidentialistis-induktiivinen lähestymistapa painottuu vahvasti. Uskon perusteeksi tarjotaan todisteita kuten näkyy varhaiskirkon ehkä tärkeimmässä uskontunnustuksessa, jonka Paavali on tallettanut ensimmäiseen Korinttolaiskirjeeseen (1.Kor. 15:3-8). Todistajien rooli on keskeinen. Jeesuksen, apostolien ja muiden kristittyjen tekemät ihmeet ja merkit puhuvat myös vahvaa kieltä tämän lähestymistavan puolesta.

Lähestymistavan vaateet: Samalle viivalle
Ns. historialliskriittinen tutkimusmetodi on välttämätön evidentialistis-induktiiviselle lähestymistavalle. Jotta Raamatun historiallinen luotettavuus voidaan todeta, on sen puolesta esitettävä sen ulkopuolisia argumentteja. Pyhää kirjakokoelmaa tutkitaan siis samalla tavalla kuin mitä tahansa muuta historiallista materiaalia. Sekä minua että tavoittelemaani lukijasegmenttiä kiinnostava kysymys on, voidaanko Raamatun auktoriteettia perustella historialliskriittisen tutkimusmetodin avulla. Voiko historian tutkija aidosti ja rehellisesti aineistoa tutkiessaan silti säilyttää klassisen kristinuskon perususkomukset? Reilun pelin hengessä metodin kaikki tulokset on tuotava julki.

Parhaillaan käynnissä olevaa keskustelua innokkaasti katalysoineen Patmos lähetyssäätiön apologeetti Pasi Turunen on juuri kääntänyt suomeksi ns. Chicagon julistuksen virheettömyydestä. Vahvasta innerrantistisesta sitoumuksestaan huolimatta Turunen on tietoinen fundamentalistisen deduktion huonosta vakuuttavuudesta. Joulukertomuksia käsittelevässä artikkelissaan (Uskon puolesta 7/2006) hän nimittäin toteaa: ”Akateemisessa maailmassa arvostettu uuden testamentin tutkija, Raymond Brown, on selvittänyt väitettyjä ei-kristillisiä neitseestäsyntymiskertomuksia. Brown ei ole fundamentalisti eikä hihhuli. Hänen nimensä on kovaa valuuttaa teologisen tutkimuksen kentässä.” Vakuuttavuutta siis lisää se, että Brown ei ole fundamentalisti ja näin ollen etukäteisesti sitoutunut saamaan tietynlaisia tuloksia tutkimuksesta. Turunen käyttää siis välillisesti historialliskriittistä metodia ajamaan argumenttiaan ja osoittaa aivan oikein, että tieteellisessä Jeesus-tutkimuksessa nämä ei-kristilliset neitseestäsyntymiskertomukset on hylätty. Hänen menettelytapansa on mielekäs, silloin kun käytetyn metodin tulokset otetaan kokonaisuudessaan huomioon. (Koska tämän sepustukseni ensimmäinen versio loi väärän kuvan suhtautumisestani Turusen toimintaan, käytän hyväkseni digitekstin suomia mahdollisuuksia korjaten, tarkentaen ja selvittäen:-) Pidän Turusta pätevänä eksegeettinä ja apologeettina, enkä kritisoi hänen tuotantoaan tai metodiaan vaan pyrin toteamaan "näytä sinä minulle hyvää apologetiikkaa ilman historialliskriittistä metodia, niin minä hyvästä apologetiikastakin näytän sinulle historialliskriittisen metodin". Pointtina on se, että fundamentalistisinkaan Patmos-ystävä tai Julkilausuman allekirjoittaja ei näe mitään ongelmaa tuossa Turusen viittauksessa Browniin. Eli hiukan karkeasti; Jos Juha Ketola hyväksyy Pasi Turusen käyttämän Brown viittauksen mielekkääksi, hänen tulisi hyväksyä myös artikkelini maininta Josefuksen ja Luukkaan (toistaiseksi ainakin) ratkaisemattomasta ristiriidasta.

Poimiva apologetiikka on valitettavan tyypillistä fundamentalistiselle apologetiikalle ja joskus siihen päin kallellaan olevissa perusteellisissakin selvityksissä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka nojautuu teoksessaan Usko, tiede ja Raamattu melko vahvasti britti-tutkija Richard Bauckhamin teokseen Jesus and Eyewitnesses. Bauckham on historialliskriittisen Uuden testamentin tutkimuksen ykkösnimiä maailmassa. Tästä herää helposti uskottavuuskysymys, jos historialliskriittinen metodi hylätään ja samaan aikaan metodia käytetään aina kun se ajaa omaa etukäteen todeksi pääteltyä asiaa. Perusta-lehdessä Puolimatkaa kritsoitiin (osittain kyllä perusteettomastikin) juuri tästä poimivuudesta. Minusta tärkeää on luoda enemmän tai vähemmän aito rooli, jossa historialliskriittistä metodia käyttävä tutkija kertoo miksi hän edelleen pitäytyy kristinuskon perususkomuksissa tai jopa tutkimuksiensa pohjalta päätyy niihin. Tähän pyrkiessäni yritän tietoista irtiottoa fundamentalistin roolista, jossa etukäteen totuuteen sitoutunut henkilö käyttää historialliskriittisen metodin tuottamia tuloksia silloin, kun ne sopivat hänen oman ”totuutensa” puolustamiseen.


Laiva on lastattu superlatiiveilla – Chicagon virheet ja erheet
Patmoksen aiheen tiimoilta tuottamat kaksi radio-ohjelmaa ovat hyviä esimerkkejä siitä, kuinka abstrakteja määritelmiä voidaan ilotulittaa eetteriin ilman, että varsinaisesti päästään puusta pitkään. Termejä virheettömyys ja erehtymättömyys käytetään vaihdellen ikään kuin ne olisivat synonyymeja. Pelkkiä virheettömyyden eli inerrancyn määrittelyjä on lukuisia ja sen lisäksi on olemassa erehtymättömyysnäkemykset eli infallibility –termillä anglosaksisessa teologiassa kulkevat ilmaukset. (Ks. Esim. John P. Bartkowski “Beyond Biblical Literalism and Inerrancy: Conservative Protestants and the Hermeneutic Interpretation of Scripture.” Sociology of Religion Vol. 57, 1996, 259-272) Ketolan ja joidenkin muiden lanseeraama käsitys, että minä argumentoin Raamatun virheellisyyden puolesta ei tee oikeutta artikkeleilleni Kun RV:n toimitus pyysi minua kirjoittamaan artikkelin aiheesta Raamatun virheettömyys, päätin kirjoituksessa pohtia virheen määritelmää. Vuonna 1978 laadittu Chicago Statement on Biblical Inerrancy (CSBI) oli mielestäni hyvä lähtökohta, koska sillä on suhteellisen paljon kannatusta herätyskristillisissä piireissä maailmalla. Mielestäni CSBI ei ole onnistunut vastaamaan eksegeettisen tutkimuksen esille tuomiin haasteisiin. Vaikeutena on, että tietyt CSBI:n lauselmat tekevät virheen määritelmästä kohtuuttoman ahtaan. Clark Pinnock (”The Ongoing Struggle on Biblical Inerrancy” JASA Vol. 31,1979, 69-74) on todennut osuvasti: ”Syy, miksi useimmat evankelikaaliset Raamatun tutkijat valitsevat modifioituja ja joustavampia vaihtoehtoja Raamatun erehtymättömyydestä, on melko yksinkertainen: Raamatun teksti pakottaa meidät siihen.”

Pasi Turunen on ilmeisesti juuri käymässä olevan kiistan innoittamana tehnyt hyvän suomenkielisen käännöksen CSBI:sta (www.patmos.fi). Tosin lisäisin saatesanoihin, että kaikki Evangelical Theological Societyn jäsenet eivät ole sitoutuneet CSBI:hin vaan jo 1940-luvulla muokattuun hyvin yksinkertaiseen virheettömyysjulistukseen, vaikka seura vuonna 2006 päättikin ottaa CSBI:n käyttöön. Mm. Fullerin yliopiston emeritus professori Donald A. Hagner ei allekirjoita CSBI:tä mutta on ollut vuosia ETS:n eturivin jäseniä. Yhden parhaista historialliskriittisen metodin käyttöä koskevista artikkeleista on kirjoittanut juuri Hagner ja vielä ETS:n omaan julkaisuun (“Interpreting the Gospels: The Landscape and the Quest” Journal of the Evangelical Theological Society Vol. 24, 1981, 23-37).

CSBI:n lyhyen lauselman neljännessä kohdassa todetaan:
”Raamattu, joka on kokonansa ja sanallisesti Jumalan antama, on virheetön ja moitteeton kaikessa mitä se opettaa, ei vain siinä mitä se lausuu Jumalan pelastavasta armosta ihmisten elämässä, vaan myös puhuessaan Jumalan luomisteoista, maailmanhistorian tapahtumista, sekä omasta kirjallisesta alkuperästään Jumalan alaisuudessa.”

Tässä kohtaa julkilausuma on hyvin tiukka ja esimerkiksi lausuma virheettömyydestä maailmanhistorian tapahtumia koskien voidaan tulkita niin, että jokainen lause on kaikkien totuus- ja virhemääritelmien puitteissa totta. CSBI:n lopussa kohtaa ”selitetään” niin, että epätarkkuuksille löydetäänkin helposti tilaa.

”Näin tulee siis historiaa käsitellä historiana, runoutta runoutena, hyperbolat ja vertauskuvat hyperbolina ja vertauskuvina, yleistykset ja pyöristykset juuri sellaisina ja niin edelleen.. Tulee huomioida erot Raamatun ja meidän aikamme kirjallisten tyylikeinojen välillä. Esimerkiksi eikronologinen kerrontatapa ja epätarkat lainaukset olivat tavanmukaisia ja hyväksyttäviä eivätkä vastoin odotuksia noina aikoina. Tämän vuoksi meidän ei tule pitää näitä asioita virheinä, kun törmäämme niihin Raamatun kirjoittajilla. Virheenä ei voida pitää sitä, että tietynlainen täydellinen tarkkuus, johon ei ole pyritty ja jota ei ole odotettu, on jäänyt saavuttamatta. Virheettömyys ei merkitse modernien mittapuiden mukaista absoluuttista täsmällisyyttä. Raamattu on virheetön siinä merkityksessä, että sen väitteet ovat luotettavia ja tavoittavat totuuden juuri siinä määrin kuin mihin kirjoittajat fokusoiden tähtäsivät.”

Tämä jälkimmäinen katkelma on ansiokas lisäys mutta samalla venyttää lyhyen lauselman absoluuttisen asetuksen niin kauas, että sen todellisuutta kuvaava funktio häiriintyy. Hyvä esimerkki määritelmien hankaluudesta on 1980-luvun alussa ETS:ssä käyty kiista, joka johti eksegeetti Robert H. Gundryn erottamiseen. Gundry kirjoitti kuuluisan Matteus-kommentaarin, jonka johtoajatuksena oli evankeliumin vahva redaktiivinen luonne. Lapsuuskertomusta Gundry piti Midrash-kirjallisuutena ja näin mm. mainintaa itämaan tietäjistä fiktiivisenä . Koska Matteus ei Gundryn mukaan pyrkinytkään kirjoittamaan tarkkaa historiaa, ei historialliset virheet Matteuksella sodi virheettömyysajatusta vastaan. Lukuisat ETS:n jäsenet pitivät Gundryn vastausta pätevänä ja virheettömyys-julistuksen hengen mukaisena. Lopulta Norman Geislerin käynnistämän nimien keruu kampanjan jälkeen Gundry äänestettiin ulos ETS:stä monien evankelikaalieksegeettien vastustaessa erottamispäätöstä. Tapaus kuvaa miten virheettömyysväitteitä voidaan venytellä eri suuniin ja tulkita hyvinkin eri tavoin.

Joel Williams kertoo virheettömyysopin hylkäämisestään luetellen suuren joukon ”virheitä” Raamatusta (”Error of Inerrancy” Encounter Vol. 57,1996, 51-73.). Williamsin artikkeli on lukemisen arvoinen ja oivaltava. Jos Williamisin luettelemat ristiriitoja ja virheitä tarkastellaan CSBI:n yllälainaamani täsmennysosion pohjalta, virheiden virhe-luonne häviää. Minusta tuntuu, että suurin osa eksegeettisestä Raamatun tutkimisesta mahtuu väitteen ”Raamattu on virheetön siinä merkityksessä, että sen väitteet ovat luotettavia ja tavoittavat totuuden juuri siinä määrin kuin mihin kirjoittajat fokusoiden tähtäsivät.” viitekehykseen. Varsinkin kun tätä vielä vahvistetaan toteamalla, että esimerkiksi eikronologinen kerrontatapa ja epätarkat lainaukset olivat tavanmukaisia ja hyväksyttäviä eivätkä vastoin odotuksia noina aikoina.”

Juha Ketolan edustama virheettömyysnäkemys on huomattavasti CSBI:a tiukempi ja sijoittuu evankelikaalisen teologian ns. oikeaan äärilaitaan. Kirkkohistoriallisesti ja uskontososiologisesti hän edustaa amerikkalaisen fundamentalismin ja helluntailaisuuden fuusioitunutta käsitystä. Tässä mielessä esimerkiksi Patmoksen Ristitulta –ohjelman luomat asetelmat eivät ”virheettömästi” kuvaa keskustelun asetelmia. Leif Nummela puolusti radio-ohjelmassa ansiokkaasti CSBI:a. Tästä ei kuitenkaan tule vetää johtopäätöstä, jonka mukaan Nummela edustaisi samaa ei-kriittistä deduktiivista fundamentalismia kuin Ketola. Minun ja Nummelan näkemyserot koskivat CSBI:n tulkintaa ei eksegeettisiä ilmiöitä ja myönnän auliisti hänen tuntevan kyseisen julistuksen minua paremmin.

Tapaus Teudas – Kaikkien väärin ymmärrysten äiti
Kun artikkelissani mainitsin Josefuksen ja Apostolien tekojen välisen ristiriidan koskien Teudaan kapinaliikettä, jätin jännitteen ratkaisematta todeten, että monet tutkijat eivät usko Luukkaan olleen oikeassa, vaikka Chicagon julistus (ainakin tietyn tulkinnan mukaan) näin edellyttäisikin. Tällä hetkellä meillä ei ole käytössämme tietoa, jonka puitteissa voisimme historian tutkimuksen metodeja noudattaen päätellä, että Luukas oli oikeassa. Rehellisessä tutkimuksessa on tämä ongelma todettava. Ratkaisutapoja ristiriidalle on esitetty mutta mikään niistä ei ole saavuttanut laajaa kannatusta. Ketola oli närkästynyt siitä, että valitsen Josefuksen (maallisen historiankirjoituksen) Raamatun sijasta. Tarkalleen ottaen en valinnut enkä tekstissä näin väittänyt. Onkin hieman valitettavaa, että tällaista virheellistä käsitystä levitetään nyt ympäri Suomea. Kysymyksen auki jättäminen on jo määritelmällisestikin täysin eri asia kuin toisen kannan valitseminen. Koska minulla ei ole pitäviä todisteita sellaisella uskottavuustasolla, jota käyttäisin muussa historian tutkimuksessa, en voi valita Luukasta Josefuksen sijasta. Todisteilla pelattaessa tilanne on pakko jättää ratkaisemattomaksi. Toisaalta Jeesuksen ylösnousemukseen liittyvien tapahtumien osalta normaalin historian tutkimuksen metodein voidaan loogisesti todeta, että Jeesuksen hauta löytyi tyhjänä puolitoista vuorokautta hautaamisen jälkeen ja että sadat ihmiset kokivat nähneensä Jeesuksen tämän kuoleman jälkeen. ”Kristus on ylösnoussut” on näille tapahtumille annettu teologinen tulkinta mutta samalla vahvasti evidentialistisesti perusteltaviin seikkoihin perustuva uskomus.

Jos Luukas oli väärässä, seuraako siitä koko Raamatun auktoriteettiaseman mureneminen tai voidaanko Raamattua enää pitää inspiroituna? Tämä kysymys oli olennainen artikkelissani. Minun mielestäni auktoriteetti ei murene eikä inspiraatio häviä, vaikka Luukas olisi erehtynyt.
Onko nyt niin, että juuri tämä väärinymmärrys on koko liikehdinnän taustalla? Ketola nimittäin kirjoittaa: ”Tämä Kankaaniemen argumentointi ei millään tavoin todista, että Raamattu ei historiallisesti pitäisi paikkaansa. Tämä vain todistaa Matin henkilökohtaista valintaa uskoa Raamatun ulkopuolista lähdettä enemmän kuin Raamattua itseään. Juuri tämä on huolestuttavaa.”

Lainaan kokonaisuudessaan alkuperäisestä artikkelistani tämän nimenomaisen kohdan:

”Samalla, kun arkeologinen tutkimus on vahvistanut monia Raamatussa kuvattuja seikkoja, on kristittyjen pyhässä kirjakokoelmassa joitakin muun historiankirjoituksen kanssa ristiriitaisia tietoja. Yksi kuuluisimmista liittyy Apostolien teoissa mainittuun, Gamalielin 30-luvun alussa pitämään puheeseen, jossa hän puhuu Teudaksen kapinaliikkeestä. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan kapina syttyi kuitenkin vasta 40-luvulla. Chicagon julistukseen sitoutuneen lukijan täytyy automaattisesti päätellä, että Josefus on väärässä tai että kyse on jostakin toisesta Teudaksesta. Monien mielestä Luukas kuitenkin erehtyi tässä yksityiskohdassa muokatessaan Gamalielin puhetta Apostolien tekoihin.”

Teen seuraavat väittämät:
Raamatussa on muun historian kirjoituksen kanssa ristiriitaisia seikkoja.
Yksi kuuluisimmista tällaisista on Teudas-kysymys.
CSBI:hin sitoutunut henkilö joutuu automaattisesti toteamaan, että Josefus on väärässä.
On monia, joiden mielestä Luukas erehtyi.

Olen 100%sti samaa mieltä Ketolan kanssa siitä, että tämä ”argumentointini ei millään tavoin todista, että Raamattu ei pidä historiallisesti paikkaansa”. Mutta kysyn ihmettelevässä äänilajissa, mikä näistä väitteistä osoittaa ”Matin henkilökohtaista valintaa uskoa Raamatun ulkopuolista lähdettä enemmän kuin Raamattua itseään”? Ketolan mukaan ”juuri tämä on huolestuttavaa”. Koska Julkilausumassa käytettiin johdannaista samasta verbistä ”huolestua”, oletan, että olemme koko jupakan ytimessä.

Tekstikritiikki – Montako desimaalia?
Ketolan arvion mukaan Uuden testamentin käsikirjoitusten eroavaisuus on vain noin 0,5 %. Olisi mielenkiintoista kuulla, miten tähän lukuun päädytään. Tarkoitetaanko tärkeimpien koodeksien välisiä eroja vai onko myöhemmät minuskelikirjoitukset otettu mukaan jne.? Prosenttilukuja on tutkimuksessa esitetty muitakin. Mutta edetkäämme Ketolan tarjoaman luvun pohjalta. Nestle Aland 27h Ut:n laitoksessa on 680 sivua ja näin tuo ”vain 0,5 %” tarkoittaa kolmea kokonaista sivua. Eli vaikkapa Matteuksen evankeliumin 6. luvun mittaista tekstiä. Tämä osoittaa, että Jumala ei ole katsonut tarpeelliseksi säilyttää absoluuttisella sanatarkkuudella ilmoitustaan. Koska tekstikritiikkiä on totuttu kristillisessä apologetiikassa käyttämään erityisesti todistamaan Raamatun tekstien luotettavaa säilymistä, on ymmärrettävää, että Ketola innostuu vertaamaan Uuden testamentin käsikirjoituksia muista antiikin teoksista säilyneisiin kopioihin. Tämä ei kuitenkaan oikeastaan liity millään tavalla käsiteltyyn asiaan. Puheenaiheen siirtäminen tähän vertailuun ei harhauta tekstikriittiseen problematiikkaan perehtyneitä. Inerrantistien uskomus virheettömistä alkuteksteistä on sikäli merkityksetön, että tällaisia alkutekstejä ei ole missään ja nyt Jumalan Sanaa joudutaan lukemaan puutteellisista ja erilaisia lukutapoja sisältävistä kopion kopioista ja käännöksistä. Jos suomalaista Raamatun käännöstä vuodelta 1992 pidetään inspiroituna Jumalan Sanana, on pakko todeta, että Jumalan Sana voi sisältää virheitä ja puutteita. Jos taas hylkäämme RK92:n ja vetoamme vain alkuperäisiin teksteihin, ajaudumme samaan tilanteeseen kuin muslimit, joille ainoastaan arabiankielinen Koraani on Koraani. Käännökset ovat vain kommentaarin asemassa.

Tekstikriittinen kysymys suhteessa inspiraatioon ja virheettömyyteen on sikäli hyvin keskeistä, että tästä voimme tehdä päätelmiä Jumalan kaanonia koskevan kaitselmuksen tarkkuudesta. Minä en pysty välttämään päätelmää, jonka mukaan Jumala ei ole kovin neuroottinen pronominien, sanajärjestysten yms. suhteen kunhan keskeinen ajatus tulee ymmärrettävästi esille ja saa Pyhän Hengen vaikutuksen avulla hedelmää ihmisten elämässä. Kutsun tätä inspiraationäkemystä termillä Vox Dei eli Jumalan ääni vastakohtana mekaanista sanainspiraatiota korostavalle Verba Dei näkemykselle.

Jos nyt Jumalan käyttämä tarkkuus on tekstikriittisten seikkojen perusteella tällainen, eikö ole melko loogista olettaa, että vastaava tarkkuus koskisi myös historiallisia seikkoja? Tällä tarkoitan lähtökohtaista suhtautumista Raamatun esittämiin historian kuvauksiin. Minulle Teudas-kysymys tai haudan löytäneen naisjoukon tarkka kokoonpano ovat vastaavantasoisia kysymyksiä inspiraation suhteen kuin tekstikriittisen vertailun osoittamat erilaiset lukutavat eri käsikirjoituksissa. Jossain kohtaa desimaalit on pyöristettävä ja Raamatun osalta Jumalan desimaalit näyttävät pyöristyvän niin, että tällaisia katvealueita jää. Mielestäni niitä ei ole mielekästä kutsua virheiksi eikä erehdyksiksi. Olisi typerää sanoa, että 3,14 on virheellinen piin arvo, vaikka lisädesimaaleja voidaan esittää loputtomiin.

Evankeliumien eroavaisuudet
Viittaan tässä kankeasti piilomainostaen huhtikuussa ilmestyvään kirjaani Uusi testamentti. Kirjan kustantaa Perussanoma Oy. Kyseessä on lyhyt yleistajuiseksi tarkoitettu johdantoteos, jossa kirjakokoelmaa tarkastellaan tieteellisen historian tutkimuksen puitteissa. Kirjassa esittelen evankeliumien välisiä eroavaisuuksia ja keskitynkin nyt pohtimaan noiden erojen merkitystä Raamatun auktoriteetille ja inspiraatiolle. Aihe on luonnollisesti mietityttänyt minua, koska evankeliumitutkimus on tieteellisessä tutkimuksessa omaa alaani.

Jeesuksen opetuksia leimaa vahva periaatteellisuuden korostaminen. Fariseusten uskonnolliseen järjestelmään kuuluvat tarkat ja yksityiskohtaiset ohjeet puuttuvat Jeesus Nasaretilaisen opetuksesta lähes tyystin. Periaatteen esille tuominen puolestaan ei riipu orjallisesti sanavalinnoista, historiallisten kertomusten yksityiskohdista tai muista vastaavista. Mielenkiintoinen ilmiö on myös se, että Jeesuksen sanontojen suhteen vaihtelua synoptisten evankeliumien välillä on merkittävästi vähemmän kuin tapahtumakuvausten. Tapahtumakuvaukset on siis kaiketi ”pyöristetty” vähemmillä desimaalimäärillä kuin sanonnat. Jeesuksen kiusauksissa kiusausten järjestys on tunnetusti erilainen Matteuksella ja Luukkaalla. Varhaiskristityt eivät kokeneet ongelmalliseksi muokata tapahtumien kronologiaa ja järjestystä kirjallisia ja teologisia tarkoitusperiään vastaaviksi. Harva kokee uskottavaksi ajatuksen, jonka mukaan perkele kiusasi Jeesusta kahteen eri otteeseen samoilla kiusauksilla mutta eri järjestyksessä! Umpievankelikaalisen Dallasin teologisen seminaarin professori ja historialliskriittisessä Jeesus-tutkimuksessa ansioitunut Darrell Bock valottaa evankeliumien kuvauseroja erinomaisesti artikkelissaan ”The Words of Jesus in the Gospels: Live, Jive or Memorex” teoksessa Jesus Under Fire 1995. 73-100.) Kyseinen artikkeli vaikutti oman evankeliumi ja raamattunäkemyksen muodostumiseen ratkaisevasti. Bock toimi muuten Evangelical Theological Societyn puheenjohtajana 2000–2001 eli järjestön, joka on sitoutunut Inerrancy- eli virheettömyysoppiin.

Jeesuksen lapsuuskertomuksissa Matteus ja Luukas tarjoavat varsin erilaiset kuvaukset. Kuten artikkelissa totesin, näiden kertomusten yksityiskohtien yhdistäminen on haastava tehtävä. Historialliskriittisessä tutkimuksessa eroavaisuudet tarkoittavat sitä, että kumpikin on kirjoittanut toisistaan itsenäisesti ja nojautunut aiempiin lähteisiin. Jos ajoitamme kyseiset evankeliumit 60-luvulle voimme todeta, että kertomusten yhteiset perusainekset juontavat ajalta, jolloin Jeesuksen veli Jaakob johti Jerusalemin seurakuntaa ja samalla koko kristillistä maailmaa. Kun kertomusten taustalta vielä voidaan havaita vahva semitistinen sävy, viittaavat todisteet kertomuksen juontavan juurensa Palestiinan kristityiltä. Tämä puolestaan johtaa tutkijan tilanteeseen, jossa Jeesuksen perheenjäsenten valvonnan alla syntyy kertomus, jossa Maria, Jeesuksen äiti saatetaan juutalaisessa kulttuurissa hieman kyseenalaiseen valoon. Neitseestä sikiäminen! Olisiko tällaista uskallettu keksiä? Tokkopa. Väite on niin käsittämätön ja esitetty niin hankalassa kontekstissa, että sen on pakko olla totta. Näin etenee yksinkertaistettuna evidentialistinen päättely. Kokonaan toinen lähtökohta on pyrkimys harmonisoida kertomukset niin, että kaikki mainitut seikat voivat olla samanaikaisesti totta. Näinkin voidaan toki tehdä ja lähteiden harmonisointi on yksi historian tutkimuksen menetelmistä. Lopullisen tuloksen uskottavuus täytyy kuitenkin aina arvioida tapaus kerrallaan.

Mainitsin artikkelissani myös naisten käynnin haudalla. Eri evankeliumeissa haudalla käy aina erilainen kokoonpano.
Matteus: Maria Magdaleena, toinen Maria
Markus: Maria Magdaleena, Maria Jaakobin äiti, Salome
Luukas: Maria Magdaleena, Maria Jaakobin äiti, Johanna ja muut naiset heidän kanssansa
Johannes: Maria Magdaleena

Harmonisoidussa versiossa oletetaan, että haudalla kävivät Maria Magdaleena, Maria Jaakobin äiti, Salome, Johanna ja vielä ainakin yksi tuntematon nainen. Jokainen evankelista on siis täsmälleen oikeassa, koska hänen mainitsemansa naiset olivat käyneet haudalla eikä missään väitetä, etteikö siellä olisi ollut muita. Toinen mahdollisuus on, että pääsiäistohinassa Maria Magdaleenan ja toisen Marian lisäksi haudalla käyneiden naisten lukumäärää ja henkilöllisyyttä ei tarkkaan muistettu. Harmonisaatio ei ole kuitenkaan ole mitenkään mahdoton eli on ihan mielekästä olettaa, että jokainen nainen on todella käynyt haudalla. Sen sijaan hankalampi kohta tulee verratessa tapahtumia haudalla. Matteuksen versiossa nimittäin naiset näkevät haudalle tultuaan enkelin astuvan taivaasta ja vierittävän kiven pois haudalta. Muissa evankeliumeissa naiset havaitsevat kiven pois vieritetyksi eikä dramaattisesta vieritystapahtumasta mainita mitään.

Markus (16:1-4)
”Ja kun sapatti oli ohi, ostivat Maria Magdaleena ja Maria, Jaakobin äiti, ja Salome hyvänhajuisia yrttejä mennäkseen voitelemaan häntä. Ja viikon ensimmäisenä päivänä he tulivat haudalle ani varhain, auringon noustessa. Ja he sanoivat toisilleen: "Kuka meille vierittää kiven hautakammion ovelta?" Ja katsahtaessaan ylös he näkivät kiven poisvieritetyksi; se oli näet hyvin suuri.

Matteus (28:1-5)
Ja kun sapatti oli päättynyt ja viikon ensimmäisen päivän aamu koitti, tulivat Maria Magdaleena ja se toinen Maria katsomaan hautaa. Ja katso, tapahtui suuri maanjäristys, sillä Herran enkeli astui alas taivaasta, tuli ja vieritti kiven pois ja istui sille. Hän oli näöltään niinkuin salama, ja hänen vaatteensa olivat valkeat kuin lumi. Ja häntä peljästyen vartijat vapisivat ja kävivät ikäänkuin kuolleiksi. Mutta enkeli puhutteli naisia ja sanoi heille: "Älkää te peljätkö; sillä minä tiedän teidän etsivän Jeesusta, joka oli ristiinnaulittu.

Johannes 20:1
Mutta viikon ensimmäisenä päivänä Maria Magdaleena meni varhain, kun vielä oli pimeä, haudalle ja näki kiven otetuksi pois haudan suulta.

Luuk 24:1-4
”Mutta viikon ensimmäisenä päivänä ani varhain he tulivat haudalle, tuoden mukanaan valmistamansa hyvänhajuiset yrtit. Ja he havaitsivat kiven vieritetyksi pois haudalta. Niin he menivät sisään, mutta eivät löytäneet Herran Jeesuksen ruumista. Ja kun he olivat tästä ymmällä…”

Olivatko naiset siis haudalla enkelin laskeutuessa taivaasta ja näkivätkö he kiven vierittämisen vai eivät? Harmonisointi alkaa tuntua hieman epäuskottavalta. Tietysti enkelin toiminnan jälkeen kivi nähdään poisvieritettynä myös Matteuksella mutta ainakin minun on hyvin vaikea lukea näitä dramaattisia tapahtumia yhdessä Markuksen kuvauksen kanssa. Ensin naiset pohtivat ”kuka vierittää kiven” ja sitten he nostavat katseensa ja näkevät, ettei kivi enää ole haudan suulla. Maanjäristys, vartijoiden tyrmääminen, enkelin laskeutuminen taivaasta ja kiven vierittäminen olisi siis kaikki tapahtunut naisten pää kumarassa miettiessä, ”kuka vierittäisi meille kiven”. Harmonisointiin takertuu enää vahvasti deduktiivisesti virheettömyyteen sitoutunut henkilö.

Oman tulkintani mukaan alkuseurakunnassa levisi nopeasti kertomus naisten käynnistä tyhjällä haudalla. Myöhemmin juutalaiset johtajat vastasivat kristittyjen ylösnousemusväitteeseen väittämällä opetuslasten varastaneen ruumiin ja esittämällä vartijoita asian todistajiksi. Kristityt vastasivat tähän väitteeseen lahjontakertomuksella ja Matteus yhdisti nämä kertomukset omassa evankeliumissaan. Liitoskohtaan jäi hitsausjäljet, jotka näkyvät ristiriitana Markuksen (ja muiden) version kanssa. Ennen kuin tämä leimataan ”hulluksi, mielettömäksi ja kestämättömäksi” toteaisin, että minulla on melkein valmis väitöskirja teoriani tueksi. Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisin oikeassa mutta vastannee kuitenkin syytöksiin huolimattomasta, kevyestä ja omavaltaisesta puuhastelusta.

Juuda ja Eenok
Samalla tavoin kuin edellisessä kohdassa, en artikkelissani väitä Juudan olleen väärässä vaan kysymyksessä on Ketolan tulkinta tekstistä. Sekä Ketola että minä ja tuhannet eksegeetit uskomme Juudan lainaavan 300-1 eKr. Jaksolta peräisin olevaa pseudonyymistä Eenokin kirjaa. Ketola uskoo, että juuri tämä lainattu kohta on historiallisesti totta ja Pyhän Hengen paljastamat todelliset historiallisen Eenokin sanat. Tätä näkemystä ei voida tietenkään osoittaa vääräksi ja sekä Ketola että minä uskomme vahvasti Pyhän Hengen olemassaoloon ja toimintaan ihmisten elämässä. Pidän myös Ketolan päättelyä ja viittausta Eedenin tapahtumiin loogisena ja oivaltavana. Tässä meidän historialliseen päättelyyn tottuneiden eksegeettien on syytä keittää pannullinen kahvia ja miettiä, että toden totta luomisessa ei ollut paikalla kuin Jumala. Tarkennan nyt varmuuden vuoksi, että tämä ei ole sarkasmia, ironiaa tai parodiaa vaan mielestäni Ketolan pointti on aidosti hyvä. Moni kuitenkin uskoo ja myönnän itsekin olevani taipuvainen näin tekemään, että Juuda lainasi Eenokin kirjaa uskoen sen olevan historiallisen Eenokin kirjoittama. Tämä ei kuitenkaan ollut eikä ole väittämäni vaan se, että vaikka näin olisi, Raamatun auktoriteetti ja inspiraatio eivät siitä kärsisi. Tietyt fundamentalistisimmat virheettömyysjulistukset kylläkin. Joel S. Williams (1996:58) kirjoittaa: ”Kohta, joka muodostui minulle käänteentekeväksi virheettömyysopin hylkäämisessä, oli Juud. 14. Tämän kohdan äärellä lopulta myönsin itselleni ensimmäistä kertaa, että Raamatussa on virheitä”. Williams, joka edelleen uskoo Raamatun auktoriteettiin ja Pyhän Hengen toimintaan hylkäsi nimenomaan fundamentalistien (kuten Harold Lindsell) edustaman virheettömyysopin tämän kohdan perusteella.

Artikkeliani voidaan mahdollisesti kuitenkin perutellusti kritisoida siitä, että CSBI:stä varmaankin löytyy jokin lause, jolla tämäkin Juudan ”virhe” mahdutetaan virheettömyysoppiin.

Paavali ja pitkä tukka
Pohjanoteerauksena Ketola pitää viittaustani Paavalin pitkiä hiuksia koskevan ilmaisun taustaan kääntäen retorisen tykkinsä sarjatuliasentoon. Tarkastellaanpa tätä ”hullua, mieletöntä ja kestämätöntä” niin sanottua todistusta. RV:n artikkeliformaatti ei sisällä lähdeviitteitä eikä teknisten yksityiskohtien sisällyttäminen teksteihin ole tarkoituksenmukaista.

Ketola toteaa: ”Matti täysin omavaltaisesti lisää Paavalin päähän ja ajatteluun
Hippokrateen käsityksen ja väittää sitten Paavalilla olleen "vanhentuneet luonnontieteelliset näkemykset". Tällä täysin puhtaalla olettamuksellaan hän sitten pyrkii osoittamaan että Jumalan sanan käsitys hedelmöitymisestä on väärä "nykytietämyksen valossa".”

Retoriikka on varsin voimakasta, mikä aiemmin esittämäni sosiologisen analyysin puitteissa heijastelee jälleen erilaista keskustelu- tai argumentointikulttuuria. Toisin asiaa lähestyy sähköpostitse eräs lukija, joka toteaa ”olisi mielenkiintoista kuulla Kankaanniemeltä vähän lisäperusteluja”. Jälkimmäinen on diskurssikulttuurin mukainen tapa pyytää lisäperusteluja, kun jokin teksti ei vakuuta.

Mitä Paavali tarkoitti ilmauksella ”eikö luonto (fysis) itse opeta teille, että pitkät hiukset ovat miehelle häpeäksi”? Ilmauksen konteksti eli tekstiyhteys (1. Kor. 11:1–16) on tunnetusti hyvin haastava. Hyvän ja ajan tasalla olevan suomenkielisen esityksen tästä kontekstista tarjoaa Sirkku Lehtimäen Iso Kirja –opistossa tekemä tuore päättötyö ”Ei ihmistä luomaa”. Olin kyseisen päättötyön ohjaajana ja tämä ohjausprosessi tarjosi mahdollisuuden perehtyä aiheeseen vähän normaalia tarkemmin. Tarkennettakoon sen verran, että Lehtimäen tutkielma käsitteli koko perikooppia eikä niinkään tätä hiuskohtaa. Säästäkää siis Sirkku roviolta.

Kreikkalainen filosofi Platon käyttää ilmaisua ”para fysin” eli ”vastaan luontoa” tuomitessaan pedofilian ja homoseksuaaliset avioliitot. Paavali käyttää myös Roomalaiskirjeessä (1:26) homoseksuaalisuudesta puhuessaan vastaavaa sanaparia todeten sen olevan ”vastaan luontoa”. Sanalle fysis, luonto, ei ole vastinetta Vanhassa testamentissa mikä osaltaan tukee väitettä, jonka mukaan kyseessä on hellenistinen termi. Koska fysis termiä käytettiin hellenistifilosofien homoseksuaalisuutta kritisoivissa teksteissä, on ymmärrettävää, että Paavali tarttui tähän pyrkiessään opettamaan juutalaista seksuaalimoraalia hyvin toisenlaisessa ajatusympäristössä eläneille pakanakristityille. Homoseksuaalisuus oli nimittäin kreikkalaisessa kulttuurissa ehkä yleisempää kuin missään muualla. (Kirk R. MacGregor “Is 1 Corinthians 11:2-16 a prohibition of homosexuality?” Bibliotheca Sacra Vol. 166, 2009, 201-216.)

Jakeessa 1. Kor 11:14 Paavali väittää luonnon (fysis) opettavan pitkien hiusten olevan häpeäksi miehelle. Paavali tuskin viittaa juutalaiseen traditioon, joka hyvin tunsi positiivisessa mielessä mm. Simsonin pitkät hiukset. Selitys löytyneekin toisaalta. Jos luonto eli fysis opettaa, jotakin, on tämän opetuksen vastainen toiminta tai ilmiö luonnollisesti ”para fysis” eli vastoin luontoa. Tämä ilmaisu siis oli tyypillinen homoseksuaalisuutta vastustettaessa. Jos kiteytämme ”niin sanottuja todisteita” voimme todeta seuraavaa:

a) Paavali käyttää käsitettä ”fysis” käyttö homoseksuaalisuudesta puhuttaessa myös toisaalla (Room. 1:26). b) samoin käsitettä häpeä ”atimia”, c) Paavali käyttää termiä huntu ”peribolaion” tavalla, joka tukee tulkintaa. Sitä käytettiin antiikin kreikkalaisessa kirjallisuudessa joskus peiteilmaisuna kiveksistä, joita yleisesti pidettiin naisten pitkien hiusten miehisenä vastineena. d) Pitkät hiukset samaistettiin antiikin aikaan säännöllisesti homoseksuaalisuuteen.

Kohta c tarvinnee vähän lisävalaisua, koska mm. yleisönosastolla nimenomaan tähän seikkaa tartuttiin ihmetellen. Kuten Uuden testamentin tutkija Troy W. Martin (Paul's argument from nature for the veil in 1 Corinthians 11:13-15: a testicle instead of a head covering, Journal of Biblical Literature Vol. 123, 2004, 75-84) on osoittanut, käsitys ihon karvojen nesteitä liikuttavasta tehtävästä oli yleinen antiikin Kreikassa. Miehen karvaisuuden uskottiin auttavan siemennestettä liikkumaan päästä sukupuolielimiin. Miehen pitkien hiuksien puolestaan uskottiin vaikeuttavan tätä prosessia. Luonnollisesti antiikin ihmiset ymmärsivät hedelmöitymisen vaativan myös peniksestä vaginaan siirtyvää siemennestettä. Kukat, mehiläiset, luonnot ja tikanpojat ovat globaaleja ja halkihistoriallisia ilmiöitä. Tämän lisäksi vaadittiin kuitenkin siemennesteen siirtyminen miehen päästä kehoa pitkin naisen päähän. Lisääntyminen ja heteroseksi olivat ”kata fysin” eli ”mukaan luonnon” ja näin hedelmöitystä haittaavat pitkät hiukset toimivat luonnon järjestystä vastaan. Homoilla pitkät hiukset eivät haitanneet, koska heillä ei ollut tarkoituskaan lisääntyä.

Paavali ei kirjoita tyhjössä vaan käyttää antiikin retoriikan eli puheopin menetelmiä ja hyödyntää tehokkaasti ympäröivän kulttuurin käsityksiä. Haasteena tällä Tarsiilaisella rabbilla oli soveltaa Galilean maaseudulla ja juutalaisessa kulttuurissa pääasiallisen muotonsa saanutta Jumalan valtakunnan sanomaa hellenistisessä kaupunkiympäristössä ymmärrettäväksi. Tässä hän saattoi käyttää viittauksia sellaisiin vallitseviin käsityksiin, jotka eivät vastaa nykylääketieteen käsitystä. Nyt tietysti voidaan kysyä, että tarkoittiko Paavali ainoastaan pitkiin hiuksiin liittyvää symboliarvoa eikä niinkään lääketieteellistä olettamusta sen taustalla. Ilmaisu ”eikö luonto itse teille opeta” näyttäisi kuitenkin viittaavan symboliarvon taustalle eli vallitsevaan fysiologiseen käsitykseen. Opettaako Raamattu siis hiusten sukupuolielinfunktiota? Ei, vaan sitä käytetään Raamatussa olevassa argumentoinnissa premissinä, jolla varsinaista opetusta homoseksuaalisuutta ilmaisevan symbolin pitämistä vastaan perustellaan. Edustamassani inspiraatio- ja erehtymättömyysnäkemyksessä tällaisten premissien lääketieteellinen virheellisyys ei ole kovin merkityksellistä. Pidän sitä halkihistoriallisen sanoman kontekstualisointina. Jo äitini opetti lapsuuteni teologian luennoilla, että Raamatun kulttuurisidonnaisuus täytyy ottaa huomioon. Näin teen edelleen.


Liukuvan pinnan teoria (Slippery Slope Theory)
Onko nyt niin, että jos tunnustamme joko Matteuksen tai sitten muiden evankelistojen olleen tarkasti ottaen väärässä sen suhteen näkivätkö naiset kiven vierityksen, livumme kiistämään Raamatun teologiset ja eettiset totuudet? Tämä on yksi Ketolan keskeisimpiä argumentteja, jota hän kiteyttää toteamalla ”ensin epäillään Raamatun historiallisuutta, sitten sen etiikkaa ja lopuksi sen hengellistä sanomaa.” Minusta tämä ei kuitenkaan millään tavalla heikennä uskoa Jeesuksen ylösnousemukseen, joka varhaiskristillisen uskontunnustuksen (1. Kor 15:3-8) mukaan on kristinuskon ydin ja josta voidaan lähestyä myös eettistä ja hengellistä sanomaa. Mitä jos tässä lipumisessa on kysymys ihan kokonaan toisenlaisesta ilmiöstä. Kun ensin opetetaan järjen äänen kieltävää fideististä Raamattunäkemystä ja annetaan joko suoraan tai epäsuoraan ymmärtää, että pienikin virhe tai epätarkkuus vie pohjan koko Raamatun arvovallalta ja inspiraatiolta, Tällaista ajattelua edustaneesta seurakuntataustasta lähtöisin oleva nuori menee teologiseen tiedekuntaan, jossa hänelle opetetaan kriittistä tutkimusmetodia ja eteen tuodaankin yhtäkkiä evankeliumien eroja, jännitteitä ja ristiriitoja. Kriisi on valtava. Ristiriidat ovat kiistämättömiä ja koska Raamatun arvovalta on sidottu opetuksessa niihin Raamatun arvovallan hylkääminen tuntuu ainoalta mahdollisuudelta. ”Aloitti Hengessä ja lopetti Helsingissä” ei välttämättä johdukaan yksinomaan perkeleellisistä liberaaliteologeista vaan fundamentalistien virheellisestä Raamatun arvovallan opettamisesta. Historialliskriittiseen metodiin ja sen suhteeseen inspiraatioajatteluun tutustunut opiskelija sen sijaan näyttää selviävän varsin hyvin uskossa myös teologisista opinnoista.

Markus Koskela kirjoittaa: ”Suomen luterilaisessa kirkossa on vuosien mittaan moneen kertaan nähty yliopistossa annetun teologikoulutuksen varjopuolet. Ei kai ole toivottavaa, että kirkon virkaan opiskeleva kadottaa uskon ja sen myötä ensisijaisen motivaation tulevaan työhönsä? Tuskin helluntaiseurakunnat ovat yhtään paremmin suojattuja samaa uhkaa vastaan.”

Minun mielestäni helluntailaisuudessa on nimenomaan ainekset suojautua uskon menettämistä vastaan. Historialliskriittisen metodin käyttäminen voidaan jakaa kahteen osa-alueeseen. Ensimmäinen tarkastelee fenomenologisesti historiassa tapahtuneita ilmiöitä ja toinen ottaa kantaa ontologisiin kysymyksiin kuten yliluonnollisten ilmiöiden mahdollisuuteen tai Jumalan interventioiden mielekkyyteen historian tutkimuksessa. Mm. Tapio Puolimatkan kirja Usko, tiede ja Raamattu argumentoi vahvasti juuri jälkimmäistä filosofista lähtökohtaa vastaan. Samoin entisen bultmannilaisen eksegeetin Eta Linnemannin kuuluisa kritiikki historialliskriittistä tutkimusta kohtaan on argumentointia nimenomaan tätä filosofista antisupernaturalisista eli yliluonnollisen kieltävää lähtökohtaa vastaan. Helluntailaisten ainakin väitetysti rikas kokemus Jumalan yliluonnollisesta toiminnasta tekee antisupernaturalistisen maailmankuvan omaksumisen hyvin vaikeaksi. Minä en ainakaan ole missään vaiheessa teologian opintojani pystynyt hyväksymään naturalistisiin ennakko-oletuksiin pohjautuvaa filosofiaa tai metodologiaa. Helluntaikodin lapsena ja helluntaipastorina olen törmännyt kaiken skeptisyytenikin ylittäviin ilmiöihin, joita on pakko pitää yliluonnollisena. Vahvat kokemukset ihmeistä yms. ovat siis luoneet yliluonnolliselle avoimen maailmankuvan syntymälahjana.

Tosin suhtaudun epäilevästi ns. meuhkakarismaattisuuden suggestiiviseen liturgiaan, koska tällöin kokemukset voidaan helpommin laittaa sosiaalipsykologisten ilmiöiden piikkiin. Sen sijan esimerkiksi Pentti Yli-Rämin värähdyksistä ja tärähdyksistä riisuttu körttihelluntailainen sairaiden puolesta rukoilu kaikessa koruttomuudessaan ja ilmeisessä tehokkuudessaan teki minuun aikanaan lähtemättömän vaikutuksen. Jotta seurakuntiemme karismaattisuus voi toimia vastavoimana naturalistiselle ja antisupernaturalistiselle filosofialle, on sen uskottavuuteen kiinnitettävä erityistä huomiota.

Iso Kirja
Koska opetan eksegetiikkaa ja montaa muuta ainetta Iso Kirja opistossa, myös tämä näkökohta on noussut keskustelussa esille. ”Olen hyvin huolestunut tällaisesta ajattelusta ja sen päästämisestä valloilleen. Varsinkin kun kyseessä on pastori ja Iso Kirjan opettaja.” toteaa Ketola. Opetetaanko tuleville julistajapolville Kankaanniemen edustamaa vaarallista liberaaliteologiaa? Sinänsä hyvä kysymys, koska Ison Kirjan vaikutus herätysliikkeeseen on erittäin suuri ja koko aika kasvamassa. Lisäksi huomioon täytyy ottaa ne kaksisataa Fifteen-leiriläistä, jotka joutuvat saman opetuksen vaikutuspiiriin joka kesä. Periaatteeni on ollut kertoa oppilaille, mitä mistäkin asiasta uskon ja ajattelen. Pyrin tekemään lujasti töitä kursseja valmistellessani, esittämään erilaisia näkemyksiä, opettamaan argumenttien analysointia ja tarjoamaan kykyjeni mukaan välineitä omaehtoiseen maailmankuvan ja teologian muodostamiseen. Olen myös opettanut ja opetan historialliskriittisiä metodeja ja Raamatun tutkimista samoilla menetelmillä, joita historian tutkimuksessa käytetään. Sama koskee Fifteen-leirejä, joissa olen ollut opettajana 12 vuotta. Koska olen opettanut Isossa Kirjassa artikkelieni käsittelemää aihetta 13 vuotta, voidaan edustamani paradigman vaikutuksia tarkastella jo melko pitkällä jänteellä. Vaikutusten arvioinnin jätän suosiolla muille, puolueettomammille tahoille.

Iso Kirja painii pienen identiteettikriisin kanssa. Olemmeko me koraanikoulu vai yliopisto, vai kenties jotain siltä väliltä? Jälkimmäiseen on ollut ilmeistä pyrkimystä, kun tutkintoja on haluttu virallistaa ja tuottaa teologian kandidaatteja ja maistereita. Aito akateemisuus ei kuitenkaan synny salmiakkihatuista vaan avoimesta ja analysoivasta lähestymisestä tutkittaviin ja opiskeltaviin asioihin. Sen jälkeen kun pitkälti Jouko Ruohomäen ansiokkaan elämäntyön myötä hermeneutiikka sisällytettiin opinto-ohjelmiin, ei paluuta fundamentalistien ihannoimaan koraanikoulumalliin enää ole. Iso Kirja ei ole paikka, jossa opetellaan ulkoa tietty helluntailainen oppikokonaisuus ja lähdetään toistamaan tätä eri puolille Suomea ja maailmaa.

Oletetaan, että Ison Kirjan rehtori ja johtokunta päätyisivät pitämään artikkeliani ristiriitaisena Ison Kirjan strategiassa määritellyn Raamattu-uskollisuuslinjauksen kanssa. Päätös loogisine seurauksineen edellyttäisi melkoista fundamentalistista puhdistusta myös esimerkiksi Global Universityn etäopiskelumateriaalissa. GU:n Raamattukurssien oppikirjoina on nimittäin kaltaisteni ”liberaalien” eksegeettien teoksia kuten C. Keenerin, F. F. Brucen, B. Witheringtonin, C. K. Barrettin, I. H. Marshallin.

Olen helluntailainen – Kuka siis olen?
Ketola painottaa vahvasti ”isien perinnettä” eli vetoaa helluntailaiseen käytäntöön. Näin hän teki myös taannoin kritisoidessaan (osin väärin ymmärtämäänsä) artikkeliani Israel-kysymyksestä. Ohjaan parhaillaan yhtä kirkkohistoriallista helluntailaista ajattelua tutkivaa lopputyötä ja Ketolan retoriikka herättääkin mm. tältä pohjalta hiukan epäilyjä ja näkökohtia. Ensiksikin on melko vaikea tehdä tarkkoja linjanvetoja helluntailaisista käytännöistä ja käsityksistä. Eli mistä me tiedämme, mitä missäkin on opetettu ja ajateltu. Olen helluntailaisesta kodista, lahkolainen kolmannessa polvessa ja oppinut kaanaan kielen toisena äidinkielenäni jne. Lapsesta saakka helluntaisaarnoja kuunnelleena, en jaksa, pysty tai kykene nostamaan niitä kanoniseen asemaan. Yhtä kautta muistoissani on lukuisia teologisia keskusteluja äitini kanssa, joka kärsivällisesti pohti yhdessä pienen miehen kanssa maailmankatsomuksellisia kysymyksiä. Lisäksi vanhempani varmistivat erittäin tehokkaan Raamatun opettamisen, josta merkkinä mm. se, että sain teologian opintoihin kuuluvasta Raamattutiedon tentistä täydet pisteet ilman erityistä valmistautumista. Mitalin kääntöpuolena ovat kaoottiset lopun ajan saarnat, joita koko ikäpolveni paniikkihäiriöisenä pelkäsi. Mikrosirut, harmageddonit, googit, maagogit, pedon merkit ja Jeesuksen juuri kintaalla olevan tulemuksen varastamat unelmat ja tulevaisuus leimasivat meidän 1970- ja 80-luvuilla kokouspenkeillä kiemurrelleiden helluntaivesojen varttumista. Jos minun pitäisi antaa kaikkien aikojen sielunhoidollinen teko –palkinto jollekin helluntailaiselle, pysti menisikin ilman muuta Partasen Jullelle, joka vapautti Ilmestyskirjan sensaatiomaisen dispensationalismin kynsistä.

Keskeistä lapsuuteni helluntailaisuudessa oli usko Raamatun auktoriteettiin. Nykyisin korostettavaa helluntailaista isien traditiota olisi pidetty 70- ja 80-luvuilla vaarallisena katolissävytteisenä harhana. Ilahduttavan selväjärkinen ja harkittu ”Uskon pääkohdat” –julistus korostaa, että Pyhä Raamattu on ainoa auktoriteetti. Jos tähän nostetaan rinnalle epämääräisiä isien traditioita, niin koko ilmaisu menettää tehonsa. Yksi eniten arvostamistani ”helluntai-isistä” on Porissa asuva Taisto Vahtera, joka vielä joitakin vuosia sitten toimi Satakunnan veljespiirin neuvoa-antavana veljenä. Minun on täysin mahdoton kuvitella Taistoa hehkuttamassa ”isien traditioiden” tai ”aina on tehty näin” –näkökulman puolesta, jos rinnalla on Raamatun sana.

Suomen helluntailiike on omalaatuinen ja ainutlaatuinen ilmiö uskontososiologisella kartalla. On vaikea sanoa, olemmeko lähempänä Etelän baptisteja vai Assemblies of God helluntai-liikettä. Luterilaisen herätyskristillisyyden vaikutukset ovat varsin suuria ja muutenkin luterilainen toimintaympäristö on jättänyt vahvan jälkensä liikkeeseemme. Suhtaudun kriittisesti hengelliseen nato-jäsenyyteen, jolla meille imetään amerikkalaisten helluntailaisten oppeja ja identiteettiä. Mitä tarkoittaa helluntailainen? Mikä on baptistin ja helluntailaisten ero? Olemme itsenäinen liike, jonka pitää määrittää itse oma teologiansa eikä lainailla sitä muilta. Liikkeessämme ei esimerkiksi pääsääntöisesti uskota ensitodiste-oppiin (kielilläpuhuminen välttämättömänä henkikasteen merkkinä) toisin kuin vaikkapa Assemblies of God –liikkeessä. Juho Hämäläisen tekemän kyselytutkimuksen mukaan alle 50-vuotiaista helluntailaista vain 24% uskoo ensitodisteoppiin. Kun lisäksi Etelän baptisteilta Ruotsin kautta omaksumamme paikallisseurakuntaideaali on ollut keskeistä identiteetillemme, voimme hyvällä syyllä kysyä, ovatko nämä kansainväliset helluntailiikkeet todella ulkomainen vastinparimme.

En ole huolestunut Ketolan raamattunäkemyksestä mutta en myöskään usko, että se edustaa Suomen helluntailaisuudessa vallalla olevaa suhtautumista Raamattuun. Olin viime viikonloppuna puhujana Porvoon helluntaiseurakunnassa järjestetyssä tapahtumassa, jonka nimeksi oli annettu ”totuutta etsimässä”. Minusta ei missään vaiheessa tuntunut, että olisi ollut ajatusten ja opetusteni kanssa jotenkin ”ei-helluntailainen”, vaan että juuri tämä joukko edustaa sitä kristillisyyttä, jota edustajan ja johon kuulun. Terveisiä vain Porvooseen ja kiitos hienosta viikonlopusta!

Lopuksi
Suomen helluntailiikkeen tulee määritellä itse omat oppinsa ja näkemyksensä, myös raamattunäkemys. Meidän on hyvä perustella ja artikuloida uskomme Raamattuun ja pyrkiä mielekkään hermeneutiikan avulla selvittämään, mitä Jumala sanansa avulla tälle ajalle haluaa sanoa. Tämä edellyttää keskustelukulttuurin kehittämistä, johon toivon tämänkin kirjoituksen osaltaan kontribuoivan.

Matti Kankaanniemi, Lahkosaarnaaja