Uuden testamentin tekstikritiikki: "Bysanttilainen koulukunta" & King James -kannattajien leiri

JOHDANTO

Seurakuntien raamattupiireissä ollaan totuttu siihen, että pöydällä on läjä eri käännöksiä. Kun hankala tilanne tulee eteen, yleensä joku paikallaoleva tarkistaa "oikean" tekstin käyttämällä yksinkertaisesti jonkin toisen kielistä käännöstä. Olen kuullut saarnaajienkin vetoavan koska venäläisiin, koska japanilaisiin käännöksiin. Mutta jos tekstin oikea muoto halutaan TODELLA tarkastaa, yleensä löytyy joku, jolla on mukana King James -käännös, jonka alkuperä on 1600-luvun alkupuolella ja joka itsessään seisoo hyvin mielenkiintoisen historiallisen prosessin päällä. Niille, jotka eivät halua ottaa tätäkään vakavasti, on hihassa enää yksi kortti: mitä alkuteksti sanoo? Koineekreikan osaajien lukumäärä ei sitten enää olekaan kovin korkea - ellei satu olemaan jäsenenä Keuruun Helluntaiseurakunnassa(!) 

Väittäisin, että seurakuntakontekstissa suurimmalle osalle tulisi yllätyksenä jos pastori kertoisi, että aina ei ole kovin selvää mikä alkuteksti oikeastaan on kyseessä. Raamattupiirissä Matin vuoden 1933/38-käännös (tai 1992-käännös) nimittäin perustuu erilaiselle kreikankieliselle editiolla kuin vieressä istuvan Maijan King James -käännös. Ensimmäisen taustalla on Nestle-Alandin jokin editio, kun jälkimmäisen kohdalla on kyseessä ns. Textus Receptus. (Molempien editioiden historiaan voi lyhyesti tutustua täällä.) Tämä esipuhe johtaa itse kirjoituksen johdantoon.

Oikea johdanto

Tämä teksti käsittelee hyvin spesifiä debattia, joka liittyy Uuden testamentin tekstikritiikkiin. Tarkoitus on analysoida ns. Majority theory -kannattajien koulukuntaa. Termeille ei ole olemassa kovin hyvää suomenkielistä vastinetta, joten käytän siitä joskus yksinkertaisesti nimitystä "bysanttilainen teoria" tai "Majority teoria". Teoria tarkoittaa lyhyesti sanottuna seuraavaa: Uuden testamentin alkuperäinen teksti on löydettävissä nimenomaan siitä tekstisuvusta, jota tukee suurin osa kreikankielisiä käsikirjoituksia. Koska tämä tekstisuku on tunnetusti bysanttilainen (sitä tukee yli 80% käsikirjoituksista), alkuperäinen Uuden testamentin teksti on säilynyt juuri näissä käsikirjoituksissa. (Ks. kuva eri tekstisuvuista alempana.)

1900-luvun ensimmäisen 70 vuoden aikana tekstikritiikkiä käsittelevissä teoksissa pidettiin itsestään selvänä, että tämä bysanttilaisia käsikirjoituksia suosiva teoria on laskettu haudanlepoon lopullisesti. Bruce Metzgerin legendaarisen kirjan The Text of the New Testament: Its Transmission, Corruption, and Restoration (Uuden testamentin teksti: sen välittäminen, korruptio ja palauttaminen) ensimmäisessä painoksessa (1964) asia sivuutettiin yhdellä alaviitteellä. Nyt asiat ovat muuttuneet. Pieni, mutta kasvava joukko on alkanut uudelleen puolustaa Majority-teoriaa parhaana keinona Uuden testamentin alkuperäisen tekstin saavuttamisessa. Metzgerin kirjan 4. painos, joka on kirjoitettu yhdessä Barth Ehrmanin kanssa, uhraakin aiheelle viisi sivua.

Ja kaikille, jotka vielä mahdollisesti miettivät tekstin yhteyttä aloitukseeni, on mainittava,  että tämä teoria kulkee käsi kädessä King James -käännöksen suosimisessa, varsinkin kun kysymys on Textus Receptuksen suosimisesta. Varsinkin Amerikassa vaikuttaa tietty joukko kristittyjä, joille ainoa todellinen Raamattu on vuonna 1611 käännetty King James -käännös. Kuten tekstikriitikko Daniel Wallace useissa live-puheissaan vitsailee, voit löytää oikeasti henkilöitä jotka sanovat sinulle ”Koska King James -käännös kelpasi Paavalille, se kelpaa minullekin!” Tämä teksti ei suoranaisesti käsittele tätä käännöstä, mutta toisaalta se menee sen arvioimisessa syvemmälle. Teksti nimittäin porautuu käännöksen taustalla oleviin kreikankielisiin käsikirjoituksiin.

(Maltillinen aihetta käsittelevä kirja on James Whiten The King James Only Controversy. Can you trust modern translations? (King James ainoastaan -kiista. Voitko luottaa moderneihin raamatunkäännöksiin?) Gordon Feen ja Daniel Wallacen mukaan monet ns. kolmannen maailman evankelioimiseen liittyvät käännökset ovat monesti seurausta juuri bysanttilaisen koulukunnan editioista.

Sukellan nyt katsomaan tämän käännöksen taustalla olevaa bysanttilaista tekstisukua ja sen kannattajien koulukuntaa ja historiaa. Ennen teorian suoranaista kritiikkiä on hyvä luoda lyhyt katsaus sen historiaan ja pääasiallisiin väitekokoelmiin.


1 TEORIAN HISTORIA

Olennaisin nimi teorian historian kannalta on John Burgon (1813-88). Hänen kuolemansa jälkeen teorialle ei löytynyt kannattajia seitsemään vuosikymmeneen, mutta kaikki hänen jälkeen tulleet seuraajat nojaavat pitkälti hänen kirjoittamiin argumentteihin. Bysanttilaisen koulukunnan alku on läheisessä yhteydessä B. F. Westcottin ja F. J. A. Hortin Uuden testamentin kriittisessä editiossa The New Testament in the Original Greek (Uusi testamentti alkuperäisellä kreikankielellä), joka ilmestyi vuonna 1881 vajaa 30 vuoden työn jälkeen. Tämä Cambridgelainen kaksikko puolusti tunnetusti alexandrialaista tekstisukua (kuten suurin osa nykyisistä tekstikriitikoista) ja he pitivät bysanttilaista tekstisukua toissijaisena. On melko tunnettu väite aihetta käsittelevässä kirjallisuudessa, että tämä editio löi viimeisen naulan Textus Receptuksen suosioon. Teos kuitenkin aiheutti suuren myrskyn niiden joukossa, jotka kannattivat bysanttilaista tekstitraditiota. (Textus Receptuksen historiasta ks. erityisesti kirjoittamani luku 6.) Westcottin ja Hortin nimi on edelleen katkeraa myrkkyä Majority teorian kannattajien leirissä (ks. erit. Holmes).

1.1. John Burgon kivijalkana

John William Burgon oli vastustajista merkittävin ja kovaäänisin. Burgonin argumenttien ytimessä oli teologinen ajatus siitä, että (a) jokainen Uuden testamentin sana on inspiroitua tekstiä ja (b) Jumalan on täytynyt varjella alkuperäinen teksti läpi vuosisatojen käsikirjoituksissa. Tältä pohjalta nousee pääasialliset neljä näkemystä, joita teorian kannattajat viljelevät:

1. Teologinen ennakko-oletus: Jumalan on täytynyt varjella alkuperäinen tekstin läpi historian ja jokaisella sukupolvella on ollut se saatavilla. 
2. Oletus jonka mukaan harhaoppiset ovat päässeet turmelemaan tekstiä ajanmittaan. 
3. Todennäköisyysargumentti: meidän tulee suosia sitä lukutapaa, joka on säilynyt suurimmassa osassa käsikirjoituksia. 
4. Oletus, jonka mukaan kaikki hyvin varhaiset bysanttilaiset käsikirjoitukset ovat kadonneet [koska niitä ei ole olemassa]. 
5. Edellisestä neljästä seuraa vielä viides huomio —> Sisäisiä todisteita ei voida käyttää, koska se on täydellisen subjektiivista: meidän täytyy nojata objektiiviseen dataan eli käsikirjoituksiin. 

Täytyy myös todeta, että tässä koulukunnassa on erilaisia tasoja, eivätkä kaikki ole keskenään samaa mieltä kaikista yksityiskohdista, eivätkä kaikki painota yhtä suuresti kaikkia mainittuja pykäliä. En kuitenkaan juuri puutu näihin eroavaisuuksiin teksissäni.

1.1.1. 70 vuoden katko

Burgon kuoli vuonna 1888, eikä ennen vuotta 1956 kukaan noussut puolustamaan bysanttilaista teoriaa. Seuraava henkilö, joka nousi valokeilaan oli Edward F. Hills (1912-1981). Vuonna 1956 hän julkaisi kirjan The King James Version Defended! (King James -käännöksen puolustus!). Pienenä erona oli kuitenkin se, että Hills puolusti pikemminkin Textus Receptusta kuin bysanttilaista tekstisukua sinänsä. (Ero on siis siinä, että bysanttilaiset käsikirjoitukset muodostavat käsikirjoituksien enemmistön, josta tulee termi ”Majority theory”, mutta 1500-luvulla joistain näistä käsikirjoituksista editoitiin kreikankielinen Uusi testamentti, joka tuli lopulta kantamaan nimeä Textus Receptus eli ns. "kaikkien vastaanottama teksti".) 

Hills meni väitteissään niinkin pitkälle, että väitti Erasmus Rotterdamilaisen olleen Jumalan inspiraation välikätenä hänen kääntäessään editioonsa latinankielisestä Vulgatasta jakeita kreikaksi. Hills jopa väitti, että ns. Comma Johanneum eli 1. Johanneksen kirjeen jakeissa 5:7-8 löytyvä lisäys, joka on mukana mm. King James käännöksessä, on oikeasti alkuperäinen. Myöhemmin bysanttilaisen teorian kannattajat ottivat itsekin etäisyyttä Hillsin väitteisiin juuri siksi, että hän painotti liikaa Textus Receptusta, ei bysanttilaista tekstitraditiota yleensä.

For there are three that bear record in heaven, the Father, the Word, and the Holy Ghost: and these three are one. And there are three that bear witness in earth, the Spirit, and the water, and the blood: and these three agree in one. (1. Joh. 5:7-8, King James -käännös)

1.1.2. 1970-80-lukujen uusi nousu

Vuonna 1970 tilanne muuttui jälleen, kun Zane C. Hodges (1932-2008) julkaisi artikkelin, joka johti räiskyvään kaksinkamppailuun Hodgesin ja Gordon Feen välillä JETS-artikkelisarjan sivuilla. Samalla vuosikymmenellä Jakob van Bruggen (s. 1936) julkaisi The Ancient Text of the New Testament (Uuden testamentin vanha teksti) vuonna 1976 ja Wilbur N. Pickering julkaisi The Identity of the New Testament Text (Uuden testamentin tekstin identiteetti). Näin ollen 1970-luku toimi bysanttilaisen teorian uudelleensyntymänä. Käsittelen otsikossa 2.2. lyhyesti Gordon Feen murska-arviota tästä kirjasta.

Seuraava vuosikymmen kasvatti teorian suosiota edelleen, kun Pickering kirjasta tuli toinen painos. Sen lisäksi ilmestyi Greek New Testament according to the Majority Text (Kreikankielinen Uusi testamentti Majority-tekstin mukaan), jonka editioi Zane C. Hodges, Arthur L. Farstad ym. (1980). Tämä oli ensimmäinen koskaan julkaistu kreikankielinen editio, joka perustui bysanttilaisen tekstisuvun enemmistöön. Teos osoitti ainakin sen, että bysanttilainen teksti oli melko heikosti säilynyt Textus Receptuksessa. Eroja näiden kahden teoksen välillä oli nimittäin vajaa 2000. Tämä johti tietysti automaattisesti kiistoihin itse liikkeen sisällä aiheen tiimoilla.

Tässä vaiheessa annan konkreettisia esimerkkejä muutamista jakeista, jotka ovat mukana Hodgesin ja Farstadin editiossa kuten myös käytännössä kaikissa Erasmus Rotterdamilaisen jälkeisissä editioissa, mutta jotka eivät ole mukana Nestle-Alandissa. Tämä on erityisesti kohta, jossa monet uskovat valittavat modernien käännöksien ”harhaoppisuutta”, koska ne ”ottavat pois jakeita Raamatusta”. Poisjätettyjä jakeita NA28:ssa ovat seuraavat (ks. myös Aland & Aland 1987):

• Matt. 17:21 (tämä laji ei lähde kuin rukouksella ja paastolla)
• Matt. 18:11 (Juuri sitä, mikä on kadonnut, Ihmisen Poika on tullut etsimään ja pelastamaan) 
• Matt. 23:14 (Voi teitä, lainopettajat ja fariseukset! Te viette leskiltä talot ja latelette pitkiä rukouksianne vain näön vuoksi. Sitä ankarampi tulee olemaan teidän tuomionne.)
• Mark. 7:16 (Jolla on korvat, se kuulkoon!),
• Mark. 9:44, 46 (missä 'mato ei kuole eikä tuli sammu x2)
• Mark. 11:26 (Jos te ette anna anteeksi, ei teidän taivaallinen Isännekään anna anteeksi teidän rikkomuksianne)
• Mark. 15:28 (Näin kävivät toteen kirjoitusten sanat: "Hänet luettiin rikollisten joukkoon.)
• Luuk. 17:36 (Kaksi miestä on pellolla: toinen otetaan, toinen jätetään)
• Luuk. 23:17 (Hänen näet täytyi aina juhlan aikana päästää heille joku vanki vapaaksi)
• Joh. 5:3b-4 (Nämä odottivat, että vesi alkaisi liikkua. Aika ajoin näet Herran enkeli laskeutui lammikkoon ja pani veden kuohumaan, ja se, joka ensimmäisenä astui kuohuvaan veteen, tuli terveeksi, sairastipa hän mitä tautia tahansa.)
• Apt. 8:37 (Filippos sanoi hänelle: "Jos koko sydämestäsi uskot, se on mahdollista." Hoviherra vastasi: "Minä uskon, että Jeesus Kristus on Jumalan Poika.)
• Apt. 15:34 (Silas kuitenkin päätti jäädä heidän luokseen, ja niin Juudas lähti yksin.)
• Apt. 24:6b-8a (Tahdoimme tuomita hänet oman lakimme mukaan, 7 mutta komentaja Lysias tuli paikalle, riisti väkivalloin hänet käsistämme ja vei hänet pois. Komentaja sanoi, että niiden, jotka tahtovat esittää syytteen häntä vastaan, on tultava sinun luoksesi. Häntä kuulustelemalla - -.)
• Apt. 28:29 (Paavalin sanottua tämän juutalaiset lähtivät pois keskenään kiivaasti väitellen.)
• Room. 16:24 (Herramme Jeesuksen Kristuksen armo olkoon teidän kaikkien kanssa. Aamen.).

Lukija näkee myös 1938-käännöksestä, että suurinosa jakeista yksinkertaisesti puuttuu, siinä kun 1992-käännös on laittanut ne sulkeisiin, vaikkakin hyvin tietoisena, että ne eivät edusta alkuperäistä lukutapaa. Neljä yllämainittua esimerkkiä (Luuk. 23:17; Apt. 8:37; 15:34; 24:6b-8a) puuttuvat myös Farstadin ja Hodgesin editiosta sekä Pierpointin ja Robinsonin editosta. He eivät myöskään sisällytä editioon Erasmuksen Ilmestyskirjan kuutta viimeistä jaetta, jotka hän käänsi latinasta, eivätkä Johannine Comma -tekstikohtaa (1. Joh. 5:7-8). 

Pari vuotta myöhemmin Harry A. Sturz julkaisi teoksen The Bysantine Text-Type and New Testament Textual Criticism (Bysanttilainen tekstisuku ja Uuden testamentin tekstikritiikki). Tämä teos on mainitsemisen arvoinen erityisesti siksi, että se oli ensimmäinen, jossa bysanttilaisen tekstin arvovaltaan lisättiin varhaisten papyrusten todistus. Sturz ”osoitti”, että bysanttilainen teksti olikin hyvin varhainen teksti, koska sen lukutapoja on löydettävissä varhaisista papyruksista. (Tähän logiikkavirheeseen palaamme myöhemmin.) Kirjassa listataan noin 150 eri jaekokonaisuutta, joita tukee ainakin yksi varhainen papyrus. On kuitenkin olennaista huomata, että Sturz ei väitä, että bysanttilainen tekstisuku sisältää alkuperäisen lukutavan, mutta hän ei myöskään usko, että se on täysin toissijainen tekstisuku. Hänen mukaansa bysanttilainen suku on itsenäinen ja yhtä varhainen tekstisuku kuin alexandrialainen ja ”läntinen”. (Tässä voisi vielä mainita Theodore P. Letisin vuonna 1987 editoiman kirja The Majority Text: Essays and Reviews in the Continuing Debate (Majority-teksti: Esseitä ja arvioita meneillään olevasta debatista), koska se oli ensimmäinen teos, jossa koulukunnan sisällä käytiin debattia menetelmistä painetun kirjan sivuilla.)

Muitakin koulukunnan näkemyksiä puolustavia teoksia on julkaistu. Wallace pitää yhtenä merkittävimpinä Willem Franciscus Wisselinkin väitöskirjaa, jossa hän analysoi synoptisissa evankeliumeissa esiintyviä variantteja ja väittää, että sekä alexandrialaisessa että bysanttilaisessa tekstisuvussa tapahtui harmonisaatiota (ei vain jälkimmäisessä).

Amerikassa valokeilaan on kuitenkin noussut erityisesti Maurice Robinson, joka on vienyt koulukunnan näkemyksiä sen rajojen ulkopuolelle useilla luennoillaan ja artikkeleillaan. Hän oli toinen editoija yhdessä William G. Pierpointin kanssa uudessa bysanttilaisessa Uuden testamentin editiossa The New Testament in the Original Greek according to the Byzantine/Majority Textform (Uusi testamentti alkuperäisellä kreikankielellä Bysanttilaisen/Majority-tekstin mukaan, 1991, 2005). He painottavat edelleen sitä, että alkuperäinen lukutapa on kaikkein todennäköisimmin säilynyt enemmistökäsikirjoituksissa, jonka tekstisuku on myös hyvin tasainen läpi historian. He myös hyökkäävät standardi tekstilaitoksia vastaan (Nestle-Aland & UBS) sillä perusteella, että näiden teksti ei ole suoranaisesti löydettävissä ainoastakaan käsikirjoituksesta kokonaisuudessaan, vaan ne ovat ainoastaan tutkijoiden rekonstruktioita.

1.1.3. Tiivistys

Tässä oli lyhyt katsaus koulukunnan historiaan ja sen olennaisimpiin teoksiin. Kaikki sen kannattajat ovat hyvin konservatiisivisia kristittyjä, mutta koulukunnan sisällä ei ole montaakaan todellista tekstikriitikkoa. Wallacen mukaan ryhmittymä ei niinkää ole koulukunta tekstikriitikoiden sisäpuolella kuin sen ulkopuolella oleva kovaääninen ryhmittymä.

Tekstikritiikkiä täytyy siis tämän koulukunnan mukaan tehdä teologisesta ennakko-oletuksesta, jonka mukaan alkuperäinen teksti on säilynyt läpi vuosisatojen kaikkien saatavilla ja se on nyt bysanttilaisessa traditiossa. Lisäksi Westcott ja Hort ovat saaneet aikaan vain suunnattoman suuria ongelmia omalla editiollaan. (Hyvä esimerkki suomenkielellä tästä on mm. Petri Paavolan kotisivuilla, ks. johtopäätös.) Wallacen mukaan voidaan aivan perustellusti sanoa, että tämä ryhmä ei tee käytännössä tutkimusta juuri lainkaan, he ainoastaan käyttävät kaiken aikansa apologiaan eli oman kantansa puolustamiseen. On aika siirtyä koulukunnan kritiikkiin.

2 KRITIIKKI


Erityisesti kolme eri teemaa voidaan nostaa ongelmaksi bysanttilaista tekstisukua suosivassa koulukunnassa: heidän väärä teologinen lähtökohta, ontuva logiikka vedota käsikirjoitusten enemmistöön ja virheellinen käsitys sisäisten todisteiden subjektiivisuudesta. Näiden lisäksi katson hieman tarkemmin Pickering kirjan väitteitä.

2.1. Väärä teologinen lähtökohta

Bysanttilaisen koulukunnan kannattajat itsekin myöntävät, että heidän kaikkein tärkein kriteeri on teologinen lähtökohta, jonka mukaan Jumala on suojellut Sanansa läpi historian 

Ryhmittymän mukaan siitä tosiasiasta, jonka mukaan Jumala on inspiroinut Raamatun Sanan seuraa välttämättä se, että Jumala suojelee inspiroidun tekstin läpi historian siten, että se on aina täydellisesti kaikkien saatavilla. Koska Jumala on antanut meille inspiroidun tekstin, hän on säilyttänyt sen puhtaana 1900 vuoden ajan. (Mielenkiintoista kyllä, tämä on juurikin myös Bart Ehrmanin näkemys inspiraatiosta - tai pikenninkin sen kritiikki!) Kolme isoa ongelmaa voidaan nostaa esiin. 

(1) Kaiken taustalla paistaa perustelematon vaatimus täydellisestä varmuudesta. Koska historia ei koskaan ole mustavalkoista, koulukunnan kannattajat varmuutta vaatiessaan ajautuvat äärimmäiseen näkemykseen.

(2) On hyvin ironista, että koulukunta käyttää paljon aikaa sisäisten todisteiden subjektiivisuuden kritisoimiseen, mutta eivät huomaa, että heidän oma näkemyksensä siitä miten "Jumalan on pakko toimia" on itsessään subjektiivinen. Mistä he oikeastaan tietävät, että Jumalan on pakko heidän määrittelemällä tavallaan suojella tekstinsä? Tämä on erityisen kummallista juuri siksi, että meillä on lukemattomia esimerkkejä/todisteita juuri päinvastaisesta tilanteesta.

(3) Kolmas ongelma liittyy suoranaisesti käsikirjoituksiin. Koulukunta väittää, että alkuperäinen teksti löytyy enemmistökäsikirjoituksista. Mutta mitä sitten pitäisi tehdä sille ongelmalle, että bysanttilainen tekstisuku ei noussut hallitsevaan asemaan ennen 800-lukua? Meillä ei ole minkäänlaisia todisteita siitä, että bysanttilainen tekstisuku oli olemassa ensimmäisinä vuosisatoina puhumattakaan siitä, että se olisi voinut olla jo silloin enemmistöteksti! Ja miten enemmistö ylipäätään pitää määritellä? Meillä on olemassa kaksinkertainen määrä latinankielisiä käsikirjoituksia bysanttilaiseen teksimassaan nähden — eikä yksikään niistä edusta bysanttilaista tekstisukua. 

Koko ajatus itsessään perustuu väärinkäsitykselle. Kuten Harold Greenlee toteaa, ennen painokoneen kehittämistä 1400-luvulla kirkolla ei koskaan ollut käsissään yhtä yhtenäistä tekstiä historian varrella. Suuri määrä variantteja on ollut käsikirjoituksissa läsnä aina. Voidaan mielestäni myös kysyä, että jos Jumala varjeli tekstin isossa mittakaavassa läpi historian, miksi Hän ei kertaheitolla tehnyt sitä 80% sijaan 100%?


2.2. Ontuva logiikka vedota käsikirjoitusten suureen määrään

Jotkut lukijat voivat jo mielessään pohtia miksi meidän pitäisi automaattisesti suosia enemmistökäsikirjoituksia. Lyhyt esimerkki lienee paikallaan. Kuvittele tilanne, jossa Jussi kertoo lyhyesti eilisestä salitreenistään tyttöystävälleen. Hänellä oli penkkipäivä ja 150 kilolla otettiin 10x3. Tyttöystävä kertoo sen oikeassa muodossa puolestaan omalle äidilleen. Viikon päästä Jussi kuolee (!). Tässä tapauksessa ”alkuperäinen” lähde on poissa, mutta kaksi henkilöä omistaa "oikean tiedon”. Mutta Jussi oli myös ehtinyt kertoa saman asian kaverilleen, joka kuitenkin muisti promillemääränsä vuoksi väärin ja alkoi kertoa kymmenille muille miten Jussi oli kyykännyt 100 kilolla 5x2. Tässä tapauksessa meillä on kymmeniä todistajia, mutta heillä on väärää tietoa. Tulisiko meidän tässä tapauksessa luottaa Jussin tyttöystävään ja äitiin joita on kuitenkin vain kaksi, vai niihin kymmeniin, joita on luonnollisesti enemmän? 

Tämä lyhyt esimerkki ei ole täydellinen, mutta se ajaa asiansa: lukumäärä ei takaa totuutta. Se, että bysanttilainen tekstitraditio kattaa yli 80% säilyneistä käsikirjoituksista ei itsessään kerro vielä sitä, onko niissä säilynyt luotettavasti alkuperäinen teksti. Ainoa tapa väittää näin on vedota teologiseen ennakko-oletukseen, jota olemme jo käsitelleet. Mutta automaatio se ei missään nimessä ole. Se, että tekstikriitikot arvostat vanhempia käsikirjoituksia niiden pienemmästä määrästä huolimatta, on tavallinen tapa myös klassisten historioitsijoiden keskuudessa. Ja se pitäisi olla täysin luonnollinen lähtökohta.

Stanley Porter & Andrew Pitts tekevät myös mielenkiintoisan huomion liittyen käsikirjoitusten määrään. Se, että joitain tekstejä kopioitiin enemmän kuin toisia ei ole mikään argumentti tekstin luotettavuuden puolesta. Yhtä hyvin me voisimme alkaa kopioida alexandrialaisen tekstisuvun käsikirjoituksia niin paljon, että että niiden määrä ylittäisi bysanttilaisen tekstisuvun edustajat. Tässä tilanteessa meillä olisi uusi tekstisuku, joka olisi ”Majority text”! Tietenkään tämä ei toimisi sen kummemmin tämän teksisuvun paremmuuden osoittamisessa, mutta se osoittaa ajatuksen ongelman.

Entä mitä meidän tulisi sanoa kritiikistä, joka on kohdistettu kriitisiin editioihin. Kritiikin mukaan meidän ei tule siis antaa painoarvoa Nestle-Aland / UBS -editioille (joiden varaan kaikki modernit viralliset suomenkieliset käännökset rakentavat), koska niiden lukutapa ei suoranaisesti ole löydettävissä kokonaisuudessaan ainoastakaan käsikirjoituksesta — sen sijaan ne ovat vain tutkijoiden rekonstruktioita. Kritiikissä on ainakin kaksi ongelmaa. Ensinnäkin Metzger & Ehrman huomauttavat, että sama kritiikki pätee samalla periaatteella bysanttilaiseen koulukuntaan. Bysanttilaisen koulukunnan edustajat ovat itsekin joutuneet valikoida bysanttilaisesta tekstimassasta eri käsikirjoituksia, koska nekin eroavat monessa kohdin toinen tosistaan. Myös he joutuvat soveltamaan samantapaisia kriteerejä omassa prosessissaan. Toiseksi voimme vain todeta, että tekstikritiikki on historiallista tutkimusta ja historiallisessa tutkimuksessa on aina kysymys todennäköisyyksistä. Kriittisten editioiden taustalla on yksinkertaisesti enemmistötutkijoiden paras näkemys siitä miten tätä tiedettä tehdään.

2.2.1. Bysantillaista tekstisukua ei ollut olemassa ensimmäiseen 300 vuoteen

Nykyään tunnetaan yli 130 papyrusta, joista suurin osa on hyvin varhaisia. Yksikään niistä ei kuitenkaan sisällä bysanttilaista tekstisukua. Tämä on yksi esimerkki siitä tosiasiasta, että bysanttilainen tekstisuku ei ollut olemassa ensimmäisellä kolmella vuosisadalla. ”Majority theory” laahustaa pahasti juuri tässä kohden. Itse asiassa se jää kengännauhoistaan kiinni heti lähtötelineisiin. Lukija huomatkoon tämän: Bysanttilainen tekstisuku ei ollut olemassa ensimmäisellä kolmella vuosisadalla, eikä se noussut hallitsevaan asemaan ennen 800-lukua. 

Mutta Burgonilla ja hänen seuraajillaan on tähänkin vastaus: varhaiset käsikirjoitukset kuluivat käytössä ja ne ovat kaikki kadonneet. On selvä asia, että varhaisia tekstiä kului käytössä ja niitä on kadonnut, mutta on eri asia väittää, että koko tekstisukua edustavat tekstit ovat kadonneet jäljettömiin ensimmäisen 300 vuoden aikana!

2.2.1.1. Ja kirkkoisät nyökkäävät...

Tämän saman asian osoittavat varhaiset käännökset ja kirkkoisien lainaukset. Varhaisissa käännöksissä vasta etiopialaisissa ja goottilaisissa käsikirjoituksissa alkaa näkyä bysanttilainen tekstisuku 300-luvun lopussa. Armenialaisissa käsikirjoituksissa sama tapahtuu 400-luvulla. Varhaisimmat käännökset eli latinan-, koptin- ja syyriankielisissä teksteissä ei ole nähtävissä bysanttilaista lukutapaa. Sama on totta kirkkoisien kohdalla. Ensimmäiseen 300 vuoteen ei ole mahdollista löytää bysanttilaista lukutapaa kirkkoisien teksteistä. Ensimmäinen kirkkoisä, jonka teksteissä näkyy tämä tekstisuku oli harhaoppinen Asterius, joka vaikutti Antiokiassa 300-luvun loppupuolella. Ovatko koulukunnan edustajat siis valmiita väittämään, että jopa kirkkoisien kohdalla kaikki bysanttilaista tekstisukua edustavat käsikirjoitukset ovat vain kadonneet?! Asiaa ei auta se, että monesti kirkkoisät keskustelevat erilaisista varianteista, joita he tunsivat, mutta mikään niistä ei myöskään viittaa bysanttilaisen tekstisuvun olemassaoloon.

Edellämainitun Sturzin argumentti siitä, että bysanttilainen lukutapa on silloin tällöin löydettävissä vanhoista papyruksista ei automaattisesti osoita, että tämä tekstisuku oli olemassa jo toisella vuosisadalla. Sturz on käsittänyt hieman väärin mitä ”tekstisuvun” osoittamisella tarkoitetaan. Yksittäisten kohtien samankaltaisuus ei vielä tarkoita, että kyse on samasta tekstisuvusta. Tämän tekstisuvun työstäjät kehittivät olemassaolevaa tekstiä ottamalla silloin tällöin elementtejä vanhemmista tekstisuvuista valitsemalla tekstivariantteja jo olemassaolevista teksteistä. Näin ollen joissain tapauksissa ainoastaan tämä tekstisukua saattaa sisältää variantin, joka on alkuperäinen jos se on varhaisimmista käsikirjoituksesista kadonnut. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että itse tekstisuku on yhtä vanha kuin sen lainaamat variantit. Kuten Fee useaan kertaa toteaa omassa artikkelissaan, kyse ei ole siitä löydämmekö me yksittäisiä bysanttilaisia lukutapoja varhaisilla kirkkoisillä (niitä löytyy), vaan siitä, löydämmekö näitä lukutapoja yhdistettynä ryhminä ja tekstisukuna eli hienolla termillä anottuna kollokaationa varhaisissa kirkkoisissä ja käsikirjoituksissa. Vastaus on tietenkin ”ei”.

2.2.2. Bysanttilainen teksti on ajautunut kauemmas niiden arkkityypeistä

Bysanttilaisiin käsikirjoituksiin liittyy myös eräs tässä kohden olennainen ongelma. Kuten mikä tahansa tekstisuku, myös tässä suvussa tapahtui muutoksia ajan kuluessa. Hodges esimerkiksi painottaa sitä, että alexandrialainen tekstisuku muuttui ajan myötä vähemmän ja vähemmän tasalaatuiseksi. Toisin sanoen, ajan myötä tekstisuvun edustajat ajautuivat yhä suurempaan eroavaisuuteen. Mutta toisin on bysanttilaisen tekstisuvun kohdalla, joka ajan myötä muuttuu koko ajan tasaisemmaksi ja hallitummaksi. Mutta kuitenkin tässä tapahtuu se muutos, että samalla kun myöhemmät bysanttilaiset tekstit tulevat jatkuvasti lähemmäs toisiaan ne ajautuvat jatkuvasti kauemmas niiden arkkityypeistä. Toisin sanoen tämä tarkoittaa sitä, että bysanttilainen tekstisuku ei edusta alkuperäistä lukutapaa, mutta myöhemmät käsikirjoitukset eivät enää edusta tarkasti edes niiden vanhempia arkkityyppejä vuosituhannen vaihteessa, jotka olivat lähempänä alkuperäistä lukutapaa.

2.3. Virheellinen käsitys sisäisten todisteiden subjektiivisuudesta

Bysanttilaisen koulukunnan edustajat siis väittävät usein, että sisäisiin todisteisiin vetoaminen on aivan liian subjektiivista toimintaa. (Sisäiset todisteet siis tarkoittaa lyhyesti sanottuna sitä, että varianttien kohdalla tekstikriitikot eivät ota huomioon eri käsikirjoituksia, niiden ikää ja laatua, vaan keskittyvät vain tekstin sisäiseen logiikkaan kysymälle mm. mitä kopioitsija olisi mahdollisesti kirjoittanut ja mikä variantti sopii parhaiten kontekstiin ym.) 

Ensimmäinen väärinkäsitys on asettaa vastakkain subjektiivinen ”sisäiset todisteet” ja objektiivinen ”ulkoiset todisteet”. Tämä itsessään on aivan liian mustavalkoista. Ulkoisisista todisteista puhuttaessa ei myöskään koskaan voida saavuttaa matemaattista objektiivisuutta, koska kysymys on historiallisesta prosessista. Kaikki käsikirjoitukset ovat tavalla tai toisella korruptoituneita. Lisäksi sisäisten todisteiden käyttötapaa ei voida yleistää: kullakin variantilla on omanlaisensa konteksti: jotkut kohdat ovat melko helppo päätellä, toiset taas vaikeampi. Jos tekstikriitikko antaa dataan perustuen parhaan mahdollisen selityksen mikä variantti johti toiseen, toinen kolmenteen jne. oikea tapa vastustaa ei ole heittäytyä agnostikoksi ”me emme voi tietää enää mitään!”, vaan heittäytyä tutkimukseen ja osoittaa dataan perustuen parempi ratkaisu. Kaikki historiallinen tutkimus on aina hypoteesin testaamista dataa vasten. 

Tässä kohden voimme ottaa yhden konkreettisen esimerkin kriittisten editioiden ja bysanttilaisen tekstisuvun eroista. Markuksen evankeliumin jakeessa 1:2 on käytännössä kaksi vaihtoehtoista lukutapaa käsikirjoituksissa ja muissa todisteissa. Markus lainaa tunnetusti Jesajaa ja Malakiaa, mutta kirjoittaako hän (1) ”kirjoitettu pfofeetta Jesajassa” vai (2) ”kirjoitettu profeetoissa”? 

Ensimmäistä lukutapaa tukee miltei kaikki kirkkoisät ensimmäisenä 800 vuotena, kaikki varhaisimmat käännökset (latina, syyria, kopti) ja se löytyy vanhimmista käsikirjoituksista kuten Sinaiticuksesta ja Vaticanuksesta (alexandrialainen lukutapa) sekä joistain läntisen lukutavan edistajista kuten Codex Bezaesta. Jälkimmäinen lukutapa on taas suurimmassa osassa myöhempiä käsikirjoituksia eli bysanttilaisessa tekstisuvussa ja esiintyy jo 400-luvun käsikirjoituksissa A ja W. Bysanttilaisen koulukunnan kannattajat väittävät tietenkin, että vaihtoehto (2) on alkuperäinen, koska he vain laskevat käsikirjoitusten määrän. Mutta pelkästään sisäisillä todisteilla mitattuna lukutapa (1) on paljon todennäköisempi. On paljon uskottavampaa, että kopioitsijat muuttivat vaikean lukutavan helpommaksi. Jos Markus todella lainaa useampaa profeettaa, ei vain Jesajaa, on helpompi ”tasoittaa” tämä eroavaisuus ja kirjoittaa ”profeetoissa”. 

Onko tämä täydellisen subjektiivista tutkimusta?! Voitaisiin sanoa, että bysanttilaisen lukutavan suosiminen (2) on vastoin kaikkia todisteita. Gordon Fee kysyykin onko sattumaa, että suurimmassa osassa bysanttilaista lukutapaa variantit ovat ”helpompia lukutapoja”, eivät "vaikeampia".

Lopuksi, bysanttilaisen koulukunnan kannattajat eivät itsekään kykene loppuunsaakka välttämään sisäisten todisteiden käyttöä. Myös heidän tekstitraditiossa on satoja kohtia joissa asiaa ei voida ratkaista vetoamalla enemmistökäsikirjoituksiin.

2.4. Pickering kirjan kritiikki

Kuten todettu, Wilbur Pickering julkaisi vuonna 1977 kirjan The Identity of the New Testament Text. Pickering pääasiallinen huoli kirjassa on se, että nykyinen tekstikriittinen tutkimus ei kykene antamaan meille varmuutta alkuperäisestä lukutavasta. Siksi hän haluaa perustaa uuden teorian ja käyttää uutta metodologiaa (joka on kuitenkin asetettu Burgonin kivijalalle). Kirjassa hyökätään Westcottin ja Hortin kimppuun ja kritisoidaan heidän metodologiaansa. Pickering myös kritisoi heidän väitettään, jonka mukaan bysanttilainen tekstisuku ei ollut olemassa ensimmäisillä vuosisadoilla. 

Pickering kirjassa on Feen mukaan ensinnäkin paljon väärinymmärryksiä tekstikriittisestä tutkimuksesta. Hän käyttää erittäin epäselvästi sanaa ”eklektinen metodi” ja sekoittaa keskenään eri koulukuntia ja ajautuu näin ollen useaan virhepäätelmään. Hän esimerkiksi kritisoi kovasti tapaa, jossa käytetään pelkästään sisäisiä kriteerejä varianttia punnitessa. Tässä hän kuitenkin epäonnistuu ottamaan huomioon, että aika lailla ainoastaan kaksi tekstikriitikkoa todella edustaa tätä mallia (G. D. Kilpatrick ja J. K. Elliot). Ironisesti kritisoidessaan Westcottia ja Hortia hän ei huomaa, että hän on itse heidän kanssaan juuri samassa leirissä: molemmat antavat ulkosille todisteille huomattavan suuren painoarvon, ero on vain siinä, että alexandrialaisen tekstin sijaan hän painottaa bysanttilaista traditiota. 

Lisäksi Fee moittii kirjaa siitä, että Pickering käyttää paljon retoriikkaa argumenttien sijaan, eikä hän juurikaan ole tutustunut ensisijaiseen dataan. Esimerkkinä toimii hyvin Pickering yritys perustella bysanttilaisen tekstisuvun olemassaoloa ennen Krysostomosta vaikuttaneiden kirkkoisien teksteissä. Tässä kohden Feella on paljon sanottavaa, koska hän itse vietti useita vuosia juuri kirkkoisien tekstien analysoimisessa. (Ks. esim. hänen artikkelinsa aiheesta Ehrmanin ja Holmesin editoimassa kirjassa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis.) 

Fee toteaa, että pelkästään Origeneen kohdalla hän tietää 11 eri tutkimusta (jotka kaikki kumoavat Pickering argumentit) ja joista ainoatakaan ei edes mainita Pickering kirjassa. Näin ollen: ”The overlooked bibliography here is so large that it can hardly be given in a footnote.” Ja vielä, Pickering valittaa, että kukaan ei vielä ole vastannut Millerin haasteeseen tässä asiassa. Fee toteaa yksinkertaisesti, että viimeisen 70 vuoden aikana (vuonna 1993) on ilmestynyt kottikärrykaupalla tutkimusta aiheesta, joka osoittaa väitteet vääräksi, mutta Pickering itse ei vain ole viitsinyt lukea niistä ainuttakaan.

Feen artikkelin lukemisessa tulee näin pastorina mieleen Heprealaiskirjeen kirjoittajan kielikuva: Hirmuista on langeta erimielisyyksissä Feen käsiin!

3 MIKÄ JOHTI BYSANTTILAISEN TEKSTIN MÄÄRÄÄN JA YHTENÄISYYTEEN?

Bysanttilainen koulukunta tekee siis suuren numeron bysanttilaisen tekstisuvun määrästä ja sen tasaisuudesta. Tähän perustuu koko heidän projektinsa kuten olemme monella tavalla nähneet. Tässä vaiheessa on syytä kysyä mitkä syyt itse asiassa johtivat bysanttilaisen tradition valtavaan määrään ja sen tasaisuuteen. Hodges on antanut tähän vastauksen koulukunnan sisältä. Lyhyesti sanottuna: bysanttilainen tekstitraditio on seurausta normaalista (hyvästä) kopioimisesta, joka selittää tekstisuvun tasaisuuden ja tietenkin ne käsikirjoitukset, jotka ovat lähimpänä alkuperäisiä tulevat nousemaan hallitsevaan asemaan. Väitteet ovat sinänsä mielenkiintoisia, että itse en keksi ainoatakaan hyvää syytä väitteelle, jonka mukaan ”lähimpänä alkuperäistä lukutapaa olevat käsikirjoitukset tulevat muodostamaan enemmistön.” Miksi ihmeessä? Itse asiassa historiallinen todistusaineisto osoittaa juuri päinvastaista.

Tämä taulukko tiivistää, että (a) bysanttilainen tekstisuku ei ollut olemassa varhaisina vuosiatoina ja (b) se tuli hallitsevaan asemaan vasta 800-luvun jälkeen. (Wallace 1995, 311.)

Gordon Fee antaa neljä historiallista syytä sille faktalle, että reilu 80% kaikista kreikankielisistä käsikirjoituksista kuuluu bysanttilaiseen tekstisukuun. 

(1) Kun keisari Konstantinus kääntyi kristinuskoon vuonna 312, moni asia muuttui lopullisesti. Yksi iso muutos oli se, että nyt Uuden testamentin tekstiä kopioivat pääasiassa ammattitaitoiset kirjurit ammattimaisissa paikoissa. Tällainen tapa oli tietysti alkanut jo Alexandriassa paljon varhaisemmin kuten alexandrialainen tekstisuku osoittaa, mutta suuressa mittakaavassa siitä tuli tosiasia vasta 300-luvun jälkeen.

(2) Samoihin aikoihin nousi esiin uudenlainen ymmärrys Uuden testamentin kaanonista. Ajatus 27 Uuden testamentin kirjakokoelmasta oli nyt selkeämpi kuin varhaisemmilla vuosisadoilla. Itse asiassa Hieronymuksen Vulgata-käännös liittyi juurikin tähän tilanteeseen 300-luvun lopulla.

(3) Sen sijaan, että kopioita siirreltiin paikasta toiseen, nyt ne jäivät maantieteellisesti tiettyyn paikkaan, jossa niitä opiskeltiin. Feen mukaan tässä on merkittävin syy kopiointiprosessin tasaisuudelle ja määrälle. Itse asiassa 600-luvulle tultaessa Uuden testamentin kreikankielisiä käsikirjoituksia kopioitiin enää hyvin kapea-alaisella alueelle, lähinnä Konsatantinopoliksessa ns. ”toisessa Roomassa”, jonka Konstantinus perusti uuden valtakuntansa uudeksi pääkaupungiksi. Jo aiemmin suurin osa Rooman valtakunnan asukkaista oli menettänyt otteensa kreikankieleen ja läntisessä osassa puhuttiin lähinnä latinaa (joka selittää Vulgatan yli 1000 vuoden historian). Kreikankielisten käsikirjoitusten työstäminen jatkui enää Konstantinopoliksessa ja juurikin tiettyä tekstisukua -bysanttilaista - käyttäen.

(4) Neljäs syy liittyy enemmän itsenäiseen henkilöön kuin suuriin tapahtumasarjoihin. Kirkkoisä Krysostomoksen roolia ollaan painotettu tämän tekstisuvun kohdalla paljon. Hän oli erityisen suosittu kaveri, joka vaikutti bysanttilaisen tekstisuvun vakiintumiseen enemmän kuin kukaan muu. Hänellä tekstisuku oli käytössä jo Antiokiassa ja hän vei sen mennessään Konstaninopolikseen, josta siitä tuli käytetyin teksti. Tämä on historiallinen selitys bysanttilaisen tekstisuvun suuruudelle ja tasaisuudelle.


JOHTOPÄÄTÖS

Ainakin yksi positiivinen asia on sanottavana bysanttilaisesta koulukunnasta by Metzger ja Ehrman. Meidän tulee olla kiitollisia Pierpointille & Robinsonille sekä Hodgesille & Farstadille siitä, että he ovat työstäneet editioita bysanttilaisesta tekstisuvusta. Mutta samaan hengenvetoon on todettava, että heidän editionsa ovat kaukana alkuperäisen lukutavan esittämisestä. Ns. tutkimusta ohjaa ainoastaan äärimmäisen vahva teologinen ennakko-oletus, joka sumentaa valon joka ikisellä osa-alueella, jossa kritiikki on vastaansanomatonta. Gordon Feen lausetta lainatakseni suurinosa koulukunnan puheesta on ”retoriikkaa ja väärinymmärrettyä fundamentalismia.” Jos bysanttilaisen koulukunnan kannattajat olisivat oikeassa, tekstikritiikkiä ei enää tarvittaisi lainkaan. Voisimmehan me laittaa sivarit, laiskottelijat, tietokoneet (ideologiasta riippuen) tekemään laskutoimituksia ja päättämään alkuperäisen tekstin.

Tähän lopuksi vielä lyhyt extra liittyen samaan asiaan suomenkielellä. Suomenkieliset lukijat voivat löytää netistä tekstejä, joissa bysanttilaista tekstisukua ihannoidaan yli muiden. Hyvä esimerkki tästä on Petri Paavolan kotisivut, joissa hän puolustaa bysanttilaisen koulukunnan argumentteja antamalla samalla useita - ikävä kyllä täydellisen virheellisiä - kommentteja tämän tekstisuvun historiasta. Yliampuvin kommentti lienee sanoa ”Bysantin teksti on kopio alkuperäisistä UT:n teksteistä.” Paavola on jatkumossa edellämainittujen argumenttien kanssa, joka näkyy mm. lauseessa ”…Textus Receptuksen teksti, joka perustuu Bysantin tekstiin löytyy 95% olemassa olevista teksteistä kuin Aleksandrian tekstiperheeseen kuuluvilla käännöksillä vastaava luku on 5%.” --> Matematiikkaa. Tarkoitus tässä ei tietenkään ole mitenkään hyökätä herra Paavolan projekteja vastaan, vaan ainoastaan osoittaa (a) että aiheesta voi helposti lukea toisenlaista näkökulmaa omalla kotikielelläkin ja samalla huomata (b) miten selvästi bysanttilainen teksti on sidottu yhteen King James -käännöksen puolustamisessa. Käännöksen arvo ei nimittäin jää epäselväksi näitä sivuja lukiessa.

Ehkä viimeisenä kommenttina kannattanee jättää lyhyt maininta mahdollisesta väärinkäsityksestä. Kuten läpikäymässäni kritiikissä tulee esille, bysanttilaisen koulukunnan argumentit vaikuttavat melko vastaansanomattomilta ainakin niille lukijoille, jotka haluavat puolustaa Raamatun arvovaltaa ja jotka eivät ole juurikaan tutustuneet aiheen standardikirjallisuuteen. Matematiikka usein toimii. Kyseessä ei myöskään missään nimessä ole mikään ”konservatiiviset vs. liberaalit” siinä mielessä, että bysantin koulukunnan kannattajat olisivat jotenkin ainoita kertomuksen kunnon uskovia. Suurin kritiikki koulukuntaa vastaan on tullut Gordon Feelta ja Daniel Wallacelta — henkilöiltä, jotka ovat yhtä lähellä liberaaleja kuin Jurvan maantieteellinen sijainti suhteessa Australiaan. Ugh.

* Teksti löytyy tarkasti alaviitteillä viitattuna koneeltani. En halunnut ampua tekstiä täyteen lähdeviittauksilla mukavuussyistä.

LÄHTEET

Aland, Kurt & Aland, Barbara. 1987. The Text of the New Testament. An Introduction to the Critical Editions and to the Theory and Practice of Modern Textual Criticism. Grand Rapids, MI: William B. Eerdmans.

Fee, Gordon. 1993. "The Majority Text and the Original Text of the New Testament." Teoksessa Gordon Fee & Eldon Epp. Studies in the Theory and Method of New Testament Textual Criticism. Grand Rapids MI: Eerdmans(Sivut 183-208.)

Greenlee, Harold. J. 1995. Introduction to New Testament Textual Criticism. Revised edition. Grand Rapids, MI: Baker Academic.

Holmes, Michael. W. 1983. "The 'Majority Text Debate': New Form of an Old Issue." Themelios 8.2. (Sivut 13-19.)

Metzger, Bruce. M. & Ehrman, Bart. D. 2005. The Text of the New Testament. Its Transmission, Corruption, and Restoration. 4. painos. Oxford University Press.

Nestle-Aland. Novum Testamentum Graece. 28th rev. ed. 2013. Münster: Deutsche Bibelgesellschaft.

Paavola, Petri. Raamatun käsikirjoitukset. Sivulla käyty 17.1.2017.

Porter, Stanley. E. 2013. How We Got the New Testament. Grand Rapids, MI: Baker Academic.

Porter, Stanley. E. & Pitts, Andrew. W. 2015. Fundamentals of New Testament Textual Criticism. Grand Rapids: William B. Eerdmans Publishing Company.

Wallace. Daniel. B.

• 1995. The Majority Text Theory: History, Methods, and Critique. Teoksessa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis. Ehrman, Bart. D & Holmes, Michael. W. (toim.) Second Edition. Leiden & Boston: Brill. (Sivut 297-320.) 

• 2013. The Majority Text Theory: History, Methods, And Critique. Teoksessa The Text of the New Testament in Contemporary Research. Essays on the Status Quaestionis. 2. painos. Ed. Bart D. Ehrman & Michael W. Holmes. Leiden & Boston: Brill. (Sivut 711-44.) 

White, James. 2009. The King James Only Controversy. Can you trust modern translations? 2. painos. Minneapolis: BethanyHouse.