Mustakallio, Antti,
Paavali (Kristinuskon vaikuttajat -sarja)
(Helsinki: WSOY, 2007), 146 sivua.
Kristinuskon vaikuttajat -kirjasarjan toisen osan on kirjoittanut Antti Mustakallio. Kirja on jo kolmas suomalaisen eksegeetin kirjoittama Paavali-kirja tällä vuosikymmenellä. Kari Kuulan kirkollisia piirejä kuohuttanut järkälemäinen teos Paavali: kristinuskon ensimmäinen teologi (2001 Edita) sai nopealla aikataululla seurakseen Timo Eskolan vastineen Paavali – kärsimyksen ja lohdutuksen apostoli (Arkki 2002). Eskolan jonkin verran hartaudellisesti painottunut kirja jäi vaillinaiseksi vastineeksi Kuulan teokselle. Mustakallion Paavali-kirja sopii hyvin tähän aukkoon. Kirjan alkupuoli hahmottaa yleiskuvaa Paavalin elämänkaaresta ja uskonnollisista rooleista: juutalaisen perinteen puolesta kiivaileva fariseus kääntyy kristityksi ja omaksuu uuden roolin vaeltavana saaranamiehenä ja uskonnollisena johtajana (s. 4–51). Kirjan kiinnostavin anti liittynee kuitenkin Mustakallion tulkintoihin Paavalin teologian eri osa-alueista.
Luvussa 5 käsitellään Paavalin näkemystä siitä, kuka Jeesus oli. Kuulasta poiketen Mustakallio tulkitsee Filippiläiskirjeen kenosis-hymnin kuvauksena Jeesuksen ennaltaolemisesta ja ihmiseksitulemisesta (s. 53–56). Kyseisten jakeiden tulkintaan on selvästikin sijoitettu poikkeuksellisen paljon energiaa, mikä näkyy argumentaation terävyytenä. Vaakakuppi kallistuu vastaansanomattomasti pre-eksistenssitulkinnan puolelle. Lisäksi Mustakallio ehdottaa, että Paavali jollakin tavalla samastaa Jeesuksen Jumalaan. Tätä tukee esimerkiksi Jumalan Herra-nimen siirtyminen Jeesukselle joidenkin VT:n sitaattien mukana (s. 58–59). Jeesuksen alisteisuus Jumalalle merkitsee Mustakallion mukaan sitä, että Paavalin kristologia sisältää ”purkamattomia jännitteitä” (s. 61). Jeesuksen Jumaluuden johtaminen Paavalin kirjeistä on siten puolustettavissa oleva näkemys. Näin haastavan kysymyksen osalta olisi kuitenkin ollut tarpeellista hyödyntää laajempaa aineistoa. Esimerkiksi Paavalin ilmeinen käsitys Jeesuksen läsnäolosta uskovassa Jumalan Henkenä (tai Jeesuksen Henkenä) olisi ansainnut huomiota.
Paavalin pelastuskäsitystä käsitellään sovituksen, vanhurskauttamisen, uskon ja Kristus-yhteyden teemojen kautta (s. 53–75). Mustakallio torjuu toisinaan esitetyn käsityksen, jonka mukaan Kristus-yhteys ja vanhurskauttaminen olisivat toisiaan vastaan kilpailevia teemoja Paavalin ajattelussa. Mustakallion arvio Paavalin lakiteologian johdonmukaisuudesta on myönteisempi kuin Kuulan, joka voimakkaasti korostaa Paavalin ajattelun ristiriitaisuutta. Joka tapauksessa myös Mustakallio toteaa Paavalin lakiteologiaan sisältyvän ongelmia, joita apostoli ei kyennyt ratkaisemaan. Paavalin lakiteologisen ajattelun vaikeaselkoisuus juontui toisinaan aiheen vaikeudesta.
Mustakallion ja Kuulan kirjojen vertailu tarjoaa suomalaiselle lukijalle kiinnostavan näkymän eksegeettisiin koulukuntaeroihin. Useissa teologisesti ladatuissa vedenjakakohdissa tutkijat päätyvät erilaisiin näkemyksiin. Kuulan kuvausta Paavalin teologiasta voisi luonnehtia epäkirkolliseksi, kun taas Mustakallio puolustaa perinteisempää Paavali-tulkintaa. Eksegeettistä koulukuntaeroa havainnollistaa esimerkiksi Kuulan näkemys, jonka mukaan Paavali suhtautui välinpitämättömästi Jeesus-traditioihin. Tämä käsitys on ollut suosittu saksalaisessa tutkimusperinteessä, joka suhtautuu kielteisesti dogmaattiseen teologiaan. Mustakallio puolestaan liittyy nousevaan trendiin, jonka mukaan Paavali tunsi laajasti Jeesus-traditioita ja piti niitä tärkeinä. Tässä ja monissa muissa kysymyksissä Mustakallion kirjan ratkaisut edustavat maltillista anglosaksista tutkimusperinnettä, jossa perinteisen teologian kritikoimisella ei ole vastaavaa roolia kuin saksalaisessa eksegetiikassa. Mustakallio – kuten myös Kristinuskon vaikuttajat -sarjan ensimmäisen osan (Jeesus) kirjoittaja Tom Holmen – edustavat jossain määrin uudenlaista tutkimusasennetta suomalaisessa raamatuntutkimuksessa. Heikki Räisäsen vaikuttaman eksegeettisen tutkimuksen rinnalle on kehittynyt entistä enemmän kotimaisia vaihtoehtoja, ja tutkimuksen kysymyksenasettelut ovat monipuolistuneet. Tulevaisuudessa Jeesusta ja Paavalia koskevaa tutkimusta saattaa Suomessa tehdä pääasiassa aiempaa konservatiivisemmin suuntautuneet tutkijat muiden keskittyessä ideologisesti vähemmän latautuneisiin alueisiin kuten gnostilaisuuden tai Qumranin tutkimukseen.
Jostain syystä kirjassa ei ole sisällysluetteloa. Myös Raamatun jakeiden listaus kirjan loppuun olisi ollut tarpeellista. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjaan on tiivistettynä paljon asiaa. Maallikkolukijalle Mustakallion ja Kuulan kirjojen lukeminen rinnakkain antaa mahdollisuuden arvioida itsenäisesti Paavalista käytyä eksegeettistä keskustelua. Kirjoittajan selkeä ajatuksenjuoksu tekee kirjasta helposti lähestyttävän teologiasta kiinnostuneille lukijoille.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
Kirja-arvio: Paavali
Mustakallio, Antti,
Paavali (Kristinuskon vaikuttajat -sarja)
(Helsinki: WSOY, 2007), 146 sivua.
Kristinuskon vaikuttajat -kirjasarjan toisen osan on kirjoittanut Antti Mustakallio. Kirja on jo kolmas suomalaisen eksegeetin kirjoittama Paavali-kirja tällä vuosikymmenellä. Kari Kuulan kirkollisia piirejä kuohuttanut järkälemäinen teos Paavali: kristinuskon ensimmäinen teologi (2001 Edita) sai nopealla aikataululla seurakseen Timo Eskolan vastineen Paavali – kärsimyksen ja lohdutuksen apostoli (Arkki 2002). Eskolan jonkin verran hartaudellisesti painottunut kirja jäi vaillinaiseksi vastineeksi Kuulan teokselle. Mustakallion Paavali-kirja sopii hyvin tähän aukkoon. Kirjan alkupuoli hahmottaa yleiskuvaa Paavalin elämänkaaresta ja uskonnollisista rooleista: juutalaisen perinteen puolesta kiivaileva fariseus kääntyy kristityksi ja omaksuu uuden roolin vaeltavana saaranamiehenä ja uskonnollisena johtajana (s. 4–51). Kirjan kiinnostavin anti liittynee kuitenkin Mustakallion tulkintoihin Paavalin teologian eri osa-alueista.
Luvussa 5 käsitellään Paavalin näkemystä siitä, kuka Jeesus oli. Kuulasta poiketen Mustakallio tulkitsee Filippiläiskirjeen kenosis-hymnin kuvauksena Jeesuksen ennaltaolemisesta ja ihmiseksitulemisesta (s. 53–56). Kyseisten jakeiden tulkintaan on selvästikin sijoitettu poikkeuksellisen paljon energiaa, mikä näkyy argumentaation terävyytenä. Vaakakuppi kallistuu vastaansanomattomasti pre-eksistenssitulkinnan puolelle. Lisäksi Mustakallio ehdottaa, että Paavali jollakin tavalla samastaa Jeesuksen Jumalaan. Tätä tukee esimerkiksi Jumalan Herra-nimen siirtyminen Jeesukselle joidenkin VT:n sitaattien mukana (s. 58–59). Jeesuksen alisteisuus Jumalalle merkitsee Mustakallion mukaan sitä, että Paavalin kristologia sisältää ”purkamattomia jännitteitä” (s. 61). Jeesuksen Jumaluuden johtaminen Paavalin kirjeistä on siten puolustettavissa oleva näkemys. Näin haastavan kysymyksen osalta olisi kuitenkin ollut tarpeellista hyödyntää laajempaa aineistoa. Esimerkiksi Paavalin ilmeinen käsitys Jeesuksen läsnäolosta uskovassa Jumalan Henkenä (tai Jeesuksen Henkenä) olisi ansainnut huomiota.
Paavalin pelastuskäsitystä käsitellään sovituksen, vanhurskauttamisen, uskon ja Kristus-yhteyden teemojen kautta (s. 53–75). Mustakallio torjuu toisinaan esitetyn käsityksen, jonka mukaan Kristus-yhteys ja vanhurskauttaminen olisivat toisiaan vastaan kilpailevia teemoja Paavalin ajattelussa. Mustakallion arvio Paavalin lakiteologian johdonmukaisuudesta on myönteisempi kuin Kuulan, joka voimakkaasti korostaa Paavalin ajattelun ristiriitaisuutta. Joka tapauksessa myös Mustakallio toteaa Paavalin lakiteologiaan sisältyvän ongelmia, joita apostoli ei kyennyt ratkaisemaan. Paavalin lakiteologisen ajattelun vaikeaselkoisuus juontui toisinaan aiheen vaikeudesta.
Mustakallion ja Kuulan kirjojen vertailu tarjoaa suomalaiselle lukijalle kiinnostavan näkymän eksegeettisiin koulukuntaeroihin. Useissa teologisesti ladatuissa vedenjakakohdissa tutkijat päätyvät erilaisiin näkemyksiin. Kuulan kuvausta Paavalin teologiasta voisi luonnehtia epäkirkolliseksi, kun taas Mustakallio puolustaa perinteisempää Paavali-tulkintaa. Eksegeettistä koulukuntaeroa havainnollistaa esimerkiksi Kuulan näkemys, jonka mukaan Paavali suhtautui välinpitämättömästi Jeesus-traditioihin. Tämä käsitys on ollut suosittu saksalaisessa tutkimusperinteessä, joka suhtautuu kielteisesti dogmaattiseen teologiaan. Mustakallio puolestaan liittyy nousevaan trendiin, jonka mukaan Paavali tunsi laajasti Jeesus-traditioita ja piti niitä tärkeinä. Tässä ja monissa muissa kysymyksissä Mustakallion kirjan ratkaisut edustavat maltillista anglosaksista tutkimusperinnettä, jossa perinteisen teologian kritikoimisella ei ole vastaavaa roolia kuin saksalaisessa eksegetiikassa. Mustakallio – kuten myös Kristinuskon vaikuttajat -sarjan ensimmäisen osan (Jeesus) kirjoittaja Tom Holmen – edustavat jossain määrin uudenlaista tutkimusasennetta suomalaisessa raamatuntutkimuksessa. Heikki Räisäsen vaikuttaman eksegeettisen tutkimuksen rinnalle on kehittynyt entistä enemmän kotimaisia vaihtoehtoja, ja tutkimuksen kysymyksenasettelut ovat monipuolistuneet. Tulevaisuudessa Jeesusta ja Paavalia koskevaa tutkimusta saattaa Suomessa tehdä pääasiassa aiempaa konservatiivisemmin suuntautuneet tutkijat muiden keskittyessä ideologisesti vähemmän latautuneisiin alueisiin kuten gnostilaisuuden tai Qumranin tutkimukseen.
Jostain syystä kirjassa ei ole sisällysluetteloa. Myös Raamatun jakeiden listaus kirjan loppuun olisi ollut tarpeellista. Lyhyestä sivumäärästä huolimatta kirjaan on tiivistettynä paljon asiaa. Maallikkolukijalle Mustakallion ja Kuulan kirjojen lukeminen rinnakkain antaa mahdollisuuden arvioida itsenäisesti Paavalista käytyä eksegeettistä keskustelua. Kirjoittajan selkeä ajatuksenjuoksu tekee kirjasta helposti lähestyttävän teologiasta kiinnostuneille lukijoille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)