Kirja-arvio: Just a Taste of Heaven [osa 2]

Petts, David, Just a Taste of Heaven: A Biblical and Balanced Approach to God's Healing Power (England: Mattersey Hall, 2006), 300 sivua. Kirja-arvostelu, osa II Part two - a biblical theology of healing 109-232 Kirjan toisessa osassa Petts pyrkii hahmottamaan raamatullisen teologian parantamisesta. Ensimmäiseksi hän käsittelee eri syitä sille, mistä sairaudet ylipäätään johtuvat (luku 10). Sen jälkeen hän tuo näyttämölle kuuman perunan eli kysymyksen Jeesuksen ristintyön vaikutuksesta suhteessa sairauksiin (luku 11), jonka jälkeen jatkaa samalla teemalla käsitellen miten parantaminen suhteutuu evankeliumiin (luku 12). Teoreettisesta perustasta Petts siirtyy käytännön kysymyksiin: uskon merkitykseen parantumisissa (luku 13) ja parantamisen lahjan luonteeseen (luku 14). Lopuksi Petts pyrkii hahmottamaan miten suhtautua hankaliin kysymyksiin: sairaisiin kristittyihin (luku 15), lääkkeillä parantamiseen (luku 16) sekä kärsimyksen ongelmaan (luku 17). Kirjan toisen osan viimeisessä luvussa Petts vielä linjaa parantamisen ja lopullisen ruumiin lunastamisen suhdetta (luku 18). Lukukohtainen arviointi Luvussa 10 Petts aloittaa kirjan toisen osan käsittelemällä aihetta mistä sairaudet tulevat. Hän esittää ensin sairauksien alkuperälle neljä lähdettä: 1) Adamin lankeemus (s.110-113), 2) henkilökohtainen synti (s. 113-115), 3) Saatanan vaikutus (115-120), sekä 4) Jumalan vaikutus. Heti alkuun jouduin pohtimaan oman liberaalisuuteni määrää, sillä itse olisin listannut kärkeen kylmettymisen ja vedon, bakteerit, virukset tai stressin/lepäämättömyyden. Petts havainnollistaa kuoleman ja sairauksien läsnäoloa maailmassa lainaamallaan kaaviolla (s. 111), joka käsittää ajat ennen lankeemusta, ennen sovitustyötä, sovituksen jälkeen sekä lopullisen lunastuksen tilan vailla sairauksia ja kuolemaa. Petts ei huomioi tai kommentoi mahdollisuutta voiko uudessa taivaassa ja maassa edelleen sairastua, vaikka elämän puun lehdet ovat siellä tarpeen tervehtymiseksi (Ilm. 22:2). Kyse on apokalyptisesta retoriikasta ja symboliikasta, joten ehkä tuollaisesta ei tarvitse välittää. Henkilökohtaisen synnin osalta Petts osoittaa, että sekä VT että UT molemmat opettavat, että sairaus voi johtua synnistä mutta voi olla johtumattakin. Tasapainoista tekstiä. Pettsin analysointi Saatanan vaikutuksesta sairauksissa ja kristityn asemasta suhteessa Saatanaan on pääpiirteissään hyvää. Hän kuitenkin näkee jälleen vaivaa sen osoittamiseksi, että kumaraisen naisen tapauksessa (Luuk. 13), jossa henki oli vaivannut (Luuk. 13:11) ja nainen vapautui Saatanan siteistä (Luuk. 13:16), kyse ei ollut demonisaatiosta, koska Jeesuksen ei kerrota käskeneen riivaajia ulos (s. 115-116). Mielestäni kohdalla voisi helpommin perustella näkemystä, että Jeesuksen ei tarvinnut käskeä ajaessaan riivaajat ulos. Muutoin Petts keskittyy luvussa perustelemaan kristityn asemaa suhteessa henkivaltoihin jakeilla (s. 116-120), joista hän sitten myöhemmin sanoo, että ne muuten eivät mitenkään liity sairauksiin (s. 120). Tuntui siltä, että hän oli kirjoittanut mielestään hyvää asiaa, huomasi virheensä, mutta sen sijaan, että olisi korjannut ja käsitellyt asiaa otsikon mukaisesti hän kuittasi homman selittelyllä. Luku 10 päättyy kysymykseen siitä, voiko Jumala aiheuttaa sairauksia. Pettsin käsittelyn perusteella otsikko olisi voinut olla ”Saako Jumala lähettää sairauksia?”, niin puolustusasianajajamaisesti hän selittelee. Petts esittää pitkän listan syitä millä tavoin on käsitettävissä Jumalan lähettävän sairauksia (s. 121). Mielenkiintoisin selitys on se, että jos Jumala sallii jonkin asian tapahtua vaikka hän voisi sen estää, niin heprealaisen ajattelun mukaan hän on silloin subjekti tapahtuman toteutumisessa. Tuntuu, että Petts on lukenut ajatuksen jostain kirjasta ja ajatellut, että VT:n puheet Jumalasta vaikuttamassa sairauksia on tavallaan vain heprealainen tapa ilmaista sallimus, joka on vähän lievempi rikos Jumalalta kuin vaikutus. Mutta ei kyseessä ole muinainen heprealainen ajattelu vaan nykyinenkin johdonmukainen looginen ajattelu. Petts tuntuu pelkäävän sanoa, että Jumalassa on piirteitä, joita meidän oikeudenmukaisuuden ja hyvyydentajumme ei hyväksy. Kirjan toinen osa ei alkanut huimalla nousulla. Luvussa 11 Petts esittelee väitöskirjansa johtopäätöksen: Jeesuksen sovitustyö on poistanut sairauksien syyn (synnin) mutta ei poistanut ihmisiä syntiinlangenneesta maailmasta. Synnin sovittaminen mahdollistaa parantamisen mutta ei tee siitä automaatiota eikä taivu ”name it and claim it” –tyyppiseen teologiaan. Petts aloittaa esittämällä tuollaisen yksioikoisen teologian mahdolliset juuret (pyhitysliike, s. 123). Sen jälkeen hän siirtyy purkamaan tuollaisen teologian tueksi esitettyjä väitteitä Jes. 53 viittauksien merkityksestä jakeissa Matt. 8:16-17 ja 1. Piet. 2:24. Luvun johtopäätösosiossa Petts summaa, että Matteuksella Jes. 53 viittaa parantamiseen ilman/ennen ristiä, Pietarilla se viittaa ristiin mutta ei fyysiseen parantamiseen. Kumpikaan kohta ei siis sovellu perusteluksi sille, että ristillä Jeesus poisti fyysisten sairauksien mahdollisuuden. Luku toi creditit Pettsille ja sai kaverin tuntumaan jälleen oikealta teologilta. Luvussa 12 Petts jatkaa aihetta käsittelemällä parantumisen suhdetta pelastumiseen ja evankeliumiin. Suhteen pelastumiseen Petts selvittää analysoimalla sanan sozo kolmea eri merkitystä: parantumista, pelastumista hengellisesti, sekä pelastumista vaaralta. Koska sanaa käytetään UT:ssa sekä hengellisestä pelastumisesta että parantumisesta, jotkut väittävät, että molemmat sisältyvät pelastumiseen. Pettsin hyvä kommentti on, että samalla periaatteella ei pitäisi sitten joutua vaaroihinkaan, joihin kirjeiden mukaan kristityt kyllä joutuvat (s. 138-139). Toinen hyvä kommentti on, että sozo yhdistää hengellisen pelastumisen ja parantumisen kielellisesti, mutta ei teologisesti (s. 139). Suhteen evankeliumiin Petts käsittelee jakamalla aiheen kahtia: parantaminen osana evankeliumin sanomaa tai parantaminen mukana evankeliumia kerrottaessa. Pettsin mukaan on perusteltua sanoa, että parantaminen on osa sanomaa toisaalta todisteena uudesta ajasta ja toisaalta lupauksena lopullisesta kaikkien paranemisesta. Se ei kuitenkaan ole osa sanomaa jota julistetaan ja johon voidaan vedota, ja ensimmäiset kristityt eivät julistaneetkaan sanomaa paranemisesta vaan paransivat (s. 142). Saman teesin Petts vahvistaa osoittamalla Paavalin kirjeistä, että sanoma oli Jeesuksen risti jonka voimasta paranemiset todistivat sen muuttamatta sanoman ydintä (s. 143). Pettsin pistesaldo on edelleen nousujohteinen. Luku 13 siirtää huomion käytäntöön: mikä merkitys uskolla on parantumisissa? Petts jakaa aiheen kolmeen osaan: 1) tapaukset joissa parantuvalla on usko, 2) tapaukset joissa jollakulla muulla on usko, sekä 3) yleiseen opetukseen uskon merkityksestä. Parantuvien uskosta Petts antaa monta esimerkkiä (s. 145-148) mutta päätyy siihen, että usko on tapauksissa epäsuora syy parantumiseen. Pääsyy on Jumalan voima. Petts heittääkin kysymyksen, että onko uskosta parantamaan jos Jumalan voima ei ole toiminnassa (s. 148). Muiden uskon merkityksestä parantumisessa Petts aloittaa sadanpäämiehen uskon (Matt. 8:5-13) tarkastelulla, jossa Pettsin johtopäätökset eivät vakuuta. Kun sadanpäämies sanoo ”Minä tottelen itsekin toisten käskyjä ja komennan omia sotilaitani”, on siitä Pettsin mukaan luettavissa, että sadanpäämies ymmärsi, että saadakseen auktoriteetin täytyy ensin olla auktoriteetin alla (s. 149). Tällainen johtopäätös on kuitenkin huteralla pohjalla. Kenen auktoriteetin alla muka keisari oli, jolla sadanpäämies tiesi olevan ylin valta käskeä häntä? Tekstin perusteella voidaan vain sanoa, että koska mies oli itse auktoriteetin alla ja käytti myös itse auktoriteettia, hän ymmärsi sen vallan mikä auktoriteettiin sisältyy. Tuntuu, että tämä heikko argumentointi linkittyy toiseen huonoon argumentointiin, josta olen ensimmäisen osan arvioinnissa vetänyt herneen nenääni: että Joh. 5:19:n perusteella kukaan ei voi parantaa ellei Pyhä Henki tapauskohtaisesti ja kädestä pitäen parantamiseen ohjaa. Tässä Petts siis pyrkii jälleen perustelemaan varmasti oikeata käsitystään, että auktoriteettia parantamiseen ei saa ennen kuin on itse Jumalan auktoriteetin alla. Hänen perustelunsa ei kuitenkaan tälläkään kertaa ole kestävä. Petts yrittää vielä ympätä riivatun pojan tapauksen (Matt. 17:14-21 ja Mark. 9:14-29) tukemaan näkemystään. Kun Jeesus sanoo, että paha henki ei lähde kuin rukouksella, niin rukous tarkoittaa tässä tietenkin auktoriteetin alla toimimista (s. 151) minkä näkemyksen Petts vielä vahvistaa toisessa kohdassa (s. 152). Puuttuiko se siis opetuslapsilta? Toisaalta samassa yhteydessä oleva Pettsin perustelu uskon syntymisestä Jumalan tahdon tuntemisen kautta on rakentava (s. 152). Tekstistä se ei kuitenkaan suoraan nouse vaan vaatii ennakkoasenteen, joka tältä osin tuottaa hyvän hedelmän. Yhteenvetona eri esimerkkitapauksista Petts vetää pisteet kotiin asettamalla katseen oikeaan kohteeseen: parantamista ei vaikuta usko vaan Jumala (s. 154). Luvun 13 loppuosassa Petts sekoittaa Jumalan välittömän ohjauksen yksiväristä pakkaa. Vaikeuksissa ollessa ei tarvitsekaan tietää, mitä Jumala tekee. Riittää, että luottaa Jumalaan (s. 158). Minulle herää kysymys miksi parantamisissa ei sitten riittäisi luottamus Jeesuksen sanoihin, että mitä ikinä te anotte minun nimessäni, minä sen teen? Miksi parantamisissa tarvitsee luottamisen sijaan olla välittömässä ohjauksessa? Pettsin teologinen sädekehä himmeni ja hän alkoi jälleen tuntua yhden asian mieheltä, asian, joka on huonosti perusteltu. Luku 14 alkaa sitten tuon asian lyhyellä kertaamisella (s. 161). Aargh! Petts kuitenkin kertoo, että luvun tarkoituksena on parantamisen käsitteleminen hengellisenä lahjana. Käsittely jakaantuu lahjojen luonteen, tarkoituksen ja vastaanottamisen käsittelyyn. Lahjojen luonne on, että ne saadaan ilman ansioita ja olematta parempi kuin muut uskovat (s. 162-163). Aiemmin Pettsillä henkilön on täytynyt olla auktoriteetin alle alistunut ja välittömässä Pyhän Hengen ohjauksessa voidakseen parantaa. Onneksi Petts selittää miten täydellinen kuuliaisuus ja ansioton lahja ovat yhdistettävissä. 1. Kor. 12:9:ssä (Pettsillä 12:10:ssä) sanotaan, että Henki antaa ”parantamisten lahjan” monikossa, ei ”parantamisen lahjan” yksikössä. Jokainen parantaminen on siis erillinen lahja, jonka Pyhä Henki antaa kussakin tilanteessa. Petts tuo esimerkkinä areenalle Pietarin parantamistoimen Apt. 3:ssa, minkä analyysia kritisoin kirjan ensimmäisen osan arvioinnissa. Tällä kertaa Pietari ei kuitenkaan rukoile parantamisen subjektina johdatusta parantamiseen, koska nyt Petts opettaa parantamisen lahjaluonteesta. Pietari sai tuon ramman parantamisen lahjana tuossa tilanteessa (s. 164). Nyt siis parantamistilanteissa tapahtuva johdatuksen rukoileminen tarkoittaakin yksittäisen parantamisen lahjan anomista. Ihmettelen, että miten tähän sovitetaan luottaminen Jeesuksen lupauksiin vallasta, jonka hän antaa häneen uskoville? Parantaminenhan on näköjään täyttä arpapeliä. Petts kuitenkin pitää samalla kiinni täydellisen johdatuksen tarpeesta ja valjastaakin sekä sen, että lahjat ovat hengellisiä (s. 164-166) että sen, että lahjat ovat merkkejä (s. 166-167) palvelemaan tuttua näkemystään. Lahjojen vastaanottaminen (jotka siis saadaan vailla ansioita) vaatii Pettsin mukaan oikean asenteen (nöyrä ja tarkoituksen ymmärtävä) ja oikean toiminnan (anominen ja uskossa toimiminen) (s. 170-171). Pettsillä uskossa toimiminen ei parantaessa kuitenkaan ole kovin uskonvaraista. Parantaessa uskossa toimimista nimittäin pitää edeltää Pyhän Hengen selvä johdatus. Jos johdatusta ei ole, niin ei saa käskeä parantumaan vaan tyytyä rukoilemaan parantumista (s. 171) jolloin paraneminen on epävarmaa. Petts ei enää lennä teologisella taivaalla. Hän on suossa. Luku 15 siirtyy käytännön asioista ongelmallisiin kysymyksiin: sairaisiin kristittyihin. Kappale on apologiaa sairaudetonta kristinuskoa vastaan (s. 172-187). Eri UT:n esimerkkitapauksilla Petts osoittaa, että kristityt voivat olla sairaita. Loppuosa luvusta on T. L. Osbornin opetuksen heikkouksien esittämistä. Kai tämä luku on tarpeellinen, vaikka hullulta se tuntuu. Ei siis luku, vaan usko sairaudettomiin kristittyihin. En jaksanut keskittyä lukuun paljoa, koska luvun anti tuntui itsestään selvyydeltä. Luku 16 onkin mielenkiintoinen: Miten suhtautua lääketieteeseen? Oman alkukristillisyyteni aikaan olin varma, että lääkkeisiin ei tarvitse koskea ja asenne oli, että jos sitten kuolee tai sairastuu niin se pitää ottaa vastaan Jumalalta kuten kaikki hyväkin. Edelleen tällainen näkemys kummittelee mielessäni oikeana vaikka en sen mukaan eläkään. Petts aloittaa aiheen parilla pelottavalla ääriaineslainauksella lääkkeitä vastaan (s. 188-189) ja parilla surullisella tapauksella siitä, mitä lääkkeistä kieltäytyminen on saanut aikaan (s. 189-190). Tämän jälkeen hän siirtyy lääkkeitä vastustavien ja lääkkeitä puolustavien kohtien käsittelyyn. Lääkkeitä vastustavista kohdista ensimmäiset ovat Kuningas Asa VT:sta ja verenvuotoa sairastanut nainen UT:sta (s. 191-192). Molemmista kohdista Petts selviää ihan tyydyttävästi. Mielestäni Petts ei kuitenkaan onnistu tyrmäämään John Nelson Parrin huomiota pharmakeia sanasta (Gal. 5:20; Ilm. 9:21; 18:23; 21:15) (s. 193-194). Pharmakeia on Parrin mukaan tuomittu lääkkeiden käyttönä eikä tarkoita noituutta, koska noituudelle on käytössä toiset sanat UT:ssa (s. 193). Koska Petts ei onnistu luomaan kunnon vastaselitystä turvautuu hän siihen, että Parr itse ei aseta ehdotonta kieltoa lääkkeiden käytölle. Parrin argumentteja ei siis tarvitse huomioida (s. 194). Lääkkeitä puolustaviakin kohtia Petts on löytänyt ja osoittaa niillä ja Luukkaan ammatilla, että lääkärit ja lääkkeet ovat ihan okei (s. 194-196). Oikean asenteen lääkkeitä kohtaan Petts perustelee manna-vertauksella. Jumala voi auttaa yliluonnollisesti (manna) jos luonnollista apua (ruokaa) ei ole. Mutta jos luonnollinen apu löytyy ei yliluonnolliselle ole tarvetta (197-198). Pettsin argumentointi ei mielestäni ole sellaista, että siihen luottaisi. Toisaalta hän kyllä esittää ihan hyviäkin vetoja, mutta ne ovat yleensä itsestään selvyyksiä ja niistä jää naivistinen maku. Luku 17 jatkaa vaikeata aihetta parantamisen ja kärsimyksen suhteella. Heti alkuun Petts antaa selkeät linjat: Jumala on antanut Poikansa kärsiä rakkaudesta ihmisiin, Eedenissä ei ollut kärsimystä eikä taivaassa tule olemaan. Jumala ei ole luonut ihmisiä kärsimään (s. 200). Tämän jälkeen Petts käsittelee kärsimyksen vaikuttamia hyötyjä sekä ajallisessa että iankaikkisessa mielessä käyttäen esimerkkeinä henkilöitä Raamatusta (s. 200-209). Seuraavaksi hän jälleen käy sotaan sitä oppia vastaan, että kristityt ovat vapaita sairaudesta. Petts pyrkii vastaamaan P. H. Davidsin väitteeseen, jonka mukaan UT:ssa käytetty paschein = kärsimys on eri asia kuin sairaus. Davidsin teesi on, että UT:ssa kristityt ohjataan kestämään kärsimyksissä mutta voittamaan sairaudet rukouksella ja täten sairaudet eivät kuulu kristityille toisin kuin kärsimykset (s. 210). Petts ei puolusteluillaan onnistu vakuuttamaan ainakaan minua vaikka löytääkin muutaman kohdan, joissa kerrottujen kärsimysten = paschein kestämiseen ei kristittyjä UT:ssa kannustetakaan (s. 211). Davidsin esittämä teesi jäi vaikuttamaan alitajuntaan. Luku loppuu hienoon fiktiiviseen kertomukseen kärsivien kansojen asettamasta syytöksestä Jumalalle (s. 215-217). Erittäin vaikuttava kertomus siitä, että Jumala ei ole jättäytynyt ihmisten kärsimyksen ulkopuolelle. Luvun anti oli hyvä Pettsin näkemysten osalta mutta huono perustelujen osalta. Kirjan toisen osan viimeinen luku 18 käsittelee tulevaa vapautta kärsimyksistä ja sairauksista ja Pyhää Henkeä esimakuna ja lupauksena. Kristuksen tulemisessa eivät muutu ainoastaan kuolleiden ruumiit vaan myös elävien (s. 219). Vaikka kaikki eivät vielä parane, ovat nykyiset paranemiset rohkaisuna kaikille siitä, että tulee aika jolloin kaikki paranevat (s. 221). Loppuosa luvusta kertoo Pyhän Hengen merkityksestä lunastuksen vakuutena (s. 222-232). Kello 05.00 Paloheinän Teboililla. En jaksa enää keskittyä. Luvun arviointi torso. Yhteenveto kirjan toisesta osasta Yhteenvetona kirjan toisesta osasta voi sanoa, että se on hyödyllinen kahdella tapaa: 1 ) Petts käsittelee aiheesta teologian kannalta oleellisia ja vaikeitakin kysymyksiä, ja 2) hän esittää näkemyksen, joka on varmastikin rakentava ja koettu käytännöntyötä tukevaksi. Miinuksena toisessa osassa (ja ensimmäisessäkin) on se, että Petts tuntuu aika heppoiselta teologilta ja hänen argumentointinsa on murrosikäisen kengissä. Hänen kirjansa voisi olla todella hyvä jos hän ei antautuisi väittelemään mistään vaan toteaisi vain oman näkemyksensä. Nyt hänen apologiansa sai kyseenalaistamaan hänen omia teesejään. Toista osaa vaivasi myös sama kuin ensimmäistä: näkemys Hengen välittömän johdatuksen tarpeesta parantaessa hallitsi monessa luvussa asioiden käsittelyä ja jäin kaipaamaan enemmän otsikoiden mukaista asiasisältöä. Yritin muotoilla Pettsin kaavan, jota en itse aivan vielä allekirjoita: Parantaminen = nöyrän, tarkoituksen ymmärtävän, anovan ja uskossa toimivan kristityn tietyssä tilanteessa saama ansaitsematon lahja, joka saadaan tai sitten ei rukoilemalla Pyhän Hengen johdatusta. Lupauksiin luottaminen (uskovilla valta parantaa Jeesuksen nimessä) merkitys parantamisessa on toisarvoista, koska välitön mutta määrittelemättömällä tavalla toteutuva Hengen johdatus on määräävä edellytys parantumiselle. Johdatuksen saaneella on oikeus käskeä parantumista ja parantuminen on varma. Muuten on lupa ainoastaan rukoilla parantumista ja parantuminen on epävarmaa. Viimeinen osa kirjasta, Part three - healing in practise, jää vielä odottamaan arviointia. Se on alue, josta itselläni ei ole kokemusta, joten katsotaan miten sen arvioin.

Hyvä vs. huono teologia

Törmäsin kuluvalla viikolla mielenkiintoiseen kirjoitukseen, joka käsittelee teologisen koulutuksen merkitystä. Teksti on kirjoitettu yhden kirkkokunnan olosuhteita silmälläpitäen, mutta on minusta laajemminkin sovellettavissa Suomen vapaaseen kristillisyyteen. Oletko samaa vai eri mieltä? Kommentoi! Tässä kirjoitus:  

Teologian hapatuksesta 

Kirkkokuntamme sääntöuudistusta pohdittaessa eräs keskustelua herättänyt asia oli kokeneiden maallikoiden mahdollisuus yhdyskuntamme pastorivaltakirjaan. Liikkeemme on perinteisesti rakentunut maallikoiden aktiivisuuden varaan, ja siksi monet kokivat, että teologisen koulutuksen vaatiminen pastorin valtakirjan saamiseksi oli uhka seurakuntien elinvoimalle. Joillakin tuntuu olevan jopa sellainen käsitys, että koulutus itsessään on uhka oikealle evankeliumille. En tahdo ottaa kantaa siihen, millainen koulutus hengellisen työn tekijällä pitäisi ”vihkiluvan” saamiseksi olla, mutta tahtoisin hieman puolustaa teologiaa tässä kulttuurissamme, jossa se helposti rinnastetaan farisealaisuuteen tai anttikylliäismäiseen liberalismiin. 

Kuka on teologi? 

Teologia ei ole mikään yliopistollisen koulutuksen omaavien keskinäinen salatiede, vaan teologiaa tekee jokainen, joka lausuu väittämiä Jumalasta. Raamatun sanomaa saarnaava maallikko on siis yhtä lailla teologi kuin teologian tohtorikin. Oikeastaan jokaisella meistä on oma teologiamme, joka koostuu niistä käsityksistä, joita meillä on Jumalasta ja raamatun sanomasta.  

Mistä hyvää teologiaa tulee? 

Koulutus ei siis tee teologia, vaan jokaisessa uskovassa on oma sisäinen teologinsa, samoin kuin suuressa osassa ei-uskovistakin. Oleellista onkin esittää kysymyksiä siitä, millaista teologiamme on: onko se hyvää vai huonoa. Baptistisessa viitekehyksessä hyvä teologian katsotaan perustuvan hyvin tiukasti raamattuun: siihen mitään lisäämättä ja siitä mitään pois jättämättä. Huonoa teologiaa katsotaan olevan sen, mikäli opetetaan jotain, mikä on raamatun tekstin kanssa selvästi ristiriidassa.

Evankelikaalisen käsityksen mukaan Jumala on inspiroinut raamatun kirjoittajia, ja tämä tekee raamatusta sen ehtymättömän aarreaitan, joka se on. Usein luotamme myös siihen, että Jumala inspiroi raamatun lukemistamme siten, että ymmärrämme tekstiin kätkettyjä yhtäläisyyksiä ja profeetallisia merkityksiä. Baptistien periaate on kuitenkin, että raamattu pitää tarkistaa raamatulla, ja missä myöhempi ilmoitus, kuten oma inspiraatio, poikkeaa raamatun muusta ilmoituksesta, siinä se on väärää.

Ideaalitilanteessa teologiaa opiskelleella on tässä kohden apuvälineenään tietoa, jonka avulla hän voi paremmin peilata inspiraatiotaan raamattuun. Hän kysyy: ”voiko näin sanoa?” ja etsii vastausta, kunnes saa vahvistuksen. Sitä ennen hän ei voi aiheesta hyvällä omallatunnolla opettaa. Maallikon on vaikeampi tarkistaa ajatustensa oikeellisuutta. Usein hän vain luottaa sokeasti ajatukseensa ja sanoo sen tulleen Pyhältä Hengeltä, vaikka ei voi käsitystään millään vahvistaa. Kaikki intuitio ei nimittäin ole Pyhän Hengen puhetta, niin kuin ei kaikki päättelymmekään aina ole lujaa totuutta. Maallikko on siis alttiimpi harhaopeille, vaikka olettaisimme molempien toimivan hyvässä tahdossa. Oppimattomalta ei voi edellyttää hyvää teologiaa siinä määrin kun oppineelta voi. Ongelmana on vain usein se, että tavallinen seurakuntalainen arvostelee saarnan tai raamattutunnin sen innostavuuden perusteella, ei sen todellisen sisällön perusteella. Niinpä ”hyvänä saarnaajana” pidetään usein sellaista, joka osaa ilmeikkäästi vahvistaa kuulijoidensa ennakkokäsityksiä, olkoonkin, että nämä eivät oppineet mitään uutta tai eivät tee mitään eri tavalla saarnan kuultuaan.  

Huonon teologian museo 

 Meillä baptisteilla, samoin kuin muillakin länsimaisilla herätysliikkeillä, on oma, vahva huonon teologian perinteemme, jonka peruskivi on se, että tuomitaan asioita oman tunteen pohjalta, vedoten löyhästi raamatun sanaan ja soveltamalla asiayhteydestä irrotettua jaetta väärän tuomiomme perusteeksi. Eräs tällainen perinteinen huonon teologian argumentti on puhua ruumiista Pyhän Hengen temppelinä ja sillä perusteella nyrpistää nenää toisen uskovan ärsyttävälle tavalle. Paavali kirjoittaa kyseisessä raamatunkohdassa (1 Kor. 6:12–20) haureudesta. Mikäli lähdemme laajentamaan Pyhän Hengen temppeli -periaatetta koskemaan kaikkea fyysisyyttämme, velvoitamme itse asiassa kaikki uskovat olemaan hyvässä kunnossa, kauniita, tyylikkäästi pukeutuvia ja suloisesti tuoksuvia, etteivät loukkaisi Pyhän Hengen temppeliä. Niin emme kuitenkaan tee, koska on kätevämpää käyttää tätä raamatunpaikkaa vain yhden asian vastustamiseen. Tällainen farisealaisuus on seurakunnissamme arkipäivää, ja se johtuu siitä, että me baptistit luemme raamattua ahkerasti, ymmärtämättä paljonkaan lukemastamme. Vaarallisimmillaan se johtaa jopa seurakuntien riitaisuuteen ja jakaantumisiin, kun ne, joilla on huonoimmat perustelut, pitävät kovinta ääntä. Suomalainen baptismi – samoin kuin suomalainen teologian kenttä ylipäänsä – on pahasti jälkijunassa koko teologian opetuksen alueella. Toisaalta meillä baptisteilla koulutusta ei arvosteta ja luullaan, ettei sillä ole mitään annettavaa, toisaalta Helsingin yliopistossa ei vieläkään ole huomattu, että teologi voi myös uskoa Jumalaan hyvin perustellusti. Sitä vastoin englanninkielisissä maissa nimenomaan Jumalaan ja Jeesuksen sovitustyöhön uskova teologia käy valtavaa buumia: se on edistynyttä ja seurakuntia elvyttävää toimintaa, jossa raamattu todella löydetään sinä elämän lähteenä, joksi Jumala on sen tarkoittanut.  

Ei oppi ojaan kaada 

Hyvä teologinen koulutus on aseemme farisealaisuutta ja kulttiutumista vastaan ja se torjuu tehokkaasti vanhenevan kirkkokunnan maallistumista. Se on varustamista ja opetuslapseuttamista sanojen parhaassa merkityksessä. Se tuottaa monikertaisen sadon, kun oppia ei pantata vaan jaetaan monella tasolla eteenpäin: aikuisten pyhäkouluissa, kirjoina, videoluentoina, saarnoina... Se tekee suomalaisista baptisteista taas vapaan kristillisyyden edelläkävijöitä perässähiihtäjien sijaan. Tälläkin hetkellä upean maallikkopanoksemme lisäksi me tarvitsemme armolahjassaan ahkeria ja älykkäitä teologeja, joiden raamatun tutkimukseen voi luottaa. Minun mielestäni tämän tulisi olla suomalaisten baptistien tärkein kiintopiste tulevina vuosina, niin rukouksissamme kuin resursoinnissakin.

Lari Kemiläinen Vaajakosken baptistiseurakunnan vanhimmiston maallikkojäsen