maanantai 10. huhtikuuta 2017

Kirjaesittely: Judas and the Gospel of Jesus (N. T. Wright)

N. T. Wright.
Judas and the Gospel of Jesus: Have We Missed the Truth About Christianity? 
(Grand Rapids: Baker Books, 2006). 155 sivua.

Suurin osa suomalaisista tietää, että Uudessa testamentissa olevat neljä evankeliumia eivät olleet lainkaan ainot evankeliumit, joita ilmestyi parin ensimmäisen vuosisadan aikana ajanlaskun alussa. Harva kuitenkin on lukenut näitä muita evankeliumeja ja faktat ja fiktiot ovat usein vaarassa mennä pahasti sekaisin.

Vuonna 2006 valtameren toisella puolella (teiltä Suomesta katsottuna) useampi suuri valtamedialehti otsikoi näyttävästi Juudaksen evankeliumin löytymisestä, kääntämisestä ja sisällöstä. Ensimmäisestä englanninkielisestä editiosta olivat vastuussa Rodolphe Kasser, Marvin Meyer ja George Wurst ja Bart Ehrman oli mukana kirjoittamassa kirjaan yhtä lukua. [1] Teoksen kustantajana toimi National Geographic, joka myös valmisti aiheesta dokumentin ja itse muistelen sivusilmällä nähneeni tästä paloja Suomen televisiossa joitain vuosia sitten. (Dokumentti on katsottavissa JuuTuubissa Iltalehti-tasoisilla intro-kommenteilla varustettuna.)



Evankeliumi itse asissa ”löydettiin” jo 1970-luvulla, mutta sen matka asiantuntijoiden pöydälle on ollut pitkä ja kivinen. Sen lisäksi, että sen matka kulki monimutkaisesti Kairosta New Yorkiin ja jonkun välittäjän kautta Sveitsiin ja lopulta jonkun sellaisen käsiin, joka tiesi mitä sille täytyy tehdä, teos oli välillä jopa pakastimessa, koska sen silloinen haltija vilpittömästi uskoi, että pakkanen tekee hyvää vanhalle koodeksille! Pelkästään teoksen historiasta voisi kirjoittaa saman pituisen tekstin. Teoksen rekonstruoijille täytyy kuitenkin nostaa hattua: koodeksi oli nimittäin äärimmäisen huonossa kunnossa ja sen pelkästä kasaamisest olisi Ison Kirjan päättötyönä saanut kaupan päälle varmasti stipendin.

Itse Juudaksen evankeliumi on kirjoitettu joskus toisen vuosisadan puoliväline paikkeilla (150-180), mutta teos on säilynyt 300-luvun alkupuolella kopioidussa koodeksissa, joka on saanut nimen ”Codex Tchacos”. Jälleen kerran teos on saanu nimensä jonkun henkilön mukaan, tällä kertaa Frieda Tchacos Nusbergeristä, joka toi teoksen Sveitsiin. (Hän kertoo videolla miten uskoo löytönsä olleen ennaltamäärätty ja Juudaksella on ollut tässä oma tahtonsa pelissä.) Koodeksi sisältää kaikkiaan neljä teosta:



  • Pietarin kirje Filippokselle (teos oli mukana myös Nag Hammadin löydöissä) 
  • Jaakobin kirja (teos oli mukana myös Nag Hammadin löydöissä nimellä ”Jaakobin ensimmäinen ilmestys”) 
  • Nimeltä mainitsematon teos, jossa esiintyy hahmo nimeltä Allogenes [Muukalainen] 
  • Juudaksen evankeliumi (noin 85-90%)


N. T. Wright on työntänyt oman lusikkansa soppaan kirjoittamalla (tästäkin) aiheesta pienen kirjan. Hän sanoo kirjalla olevan kolme tarkoitusta: (1) Vaikka teos on arvokas arkeologinen löytö, Juudaksen evankeliumi ei kerro mitään uutta luotettavaa tietoa Jeesus Nasaretilaisesta, eikä Juudas Iskarioksesta, (2) tutkijoiden pääagenda teoksen ympärillä liittyy suurempaan kokonaisuuteen, jossa halutaan muodostaa vaihtoehtoinen kuva Jeesuksesta ja (3) evankeliumi ainoastaan painottaa tiettyjä suuntauksia ensimmäisen ja toisen vuosisadan vaihteessa. Kaiken kaikkiaan teos paljastaa entistä paremmin miksi sen edustama maailmankuva lopulta tuhoutui omaan mahdottomuuteensa (s. 13). Nämä huomiot on runnottu kirjassa seitsemään lyhyeen lukuun, muutamille takasivuviittauksilla varustettuna.


Luvussa 1 Wright valittaa tuttua ilmiötä: meillä on äärimmäisen vähän dokumentoitua tietoa ensimmäisten vuosisatojen aikaisesta kristinuskosta ja muista liikkeistä. Monet tärket teokset, joita tiedetään olleen olemassa ovat kadonneet lopullisesti. Näin ollen meidän on pakko iloita jokaisesta palasesta, joka tuo uutta tietoa silloisesta tilanteesta — kuten Codex Tchacoksesta. Juudaksen evankeliumi ei itsessään ollut yllätys, koska siitä on olemassa viittauksia mm. varhaisilta kirkkoisiltä, kuten Irenaeukselta (Ks. mm. Harhaoppisia Vastaan 1.31.1). Tutkijat jo siis tiesivät, että Juudaksen evankeliumin mukaan Juudas oli ainoa henkilö, joka todella tajusi ja ymmärsi Jeesuksen opetuksien ytimen ja lähetti hänet kuolemaan, kun taas muut opetuslapset pysyivät ääliöinä. Joka tapauksessa, nyt teos on vain saatu jälleen luettavaksi, yli 1500 vuoden tauon jälkeen!

Wright myös muistuttaa, että pelkästään viimeisen sadan vuoden aikana on tehty muitakin isoja löytöjä. Voisimme mainita mm. Bodmer ja Chester Beatty -papurukset, jotka ovat tuoneet olennaista tietoa Uuden testamentin tekstikriitikoille Uuden testamentin teoksien varhaisista vaiheista ja 1940-luvulla löydetyt Nag Hammadin gnostilaiset tekstit (jotka löytyvät suomennettuna meidänkin kirjastoista). Viimeksi mainittu on juurikin se tausta, jota vasten Juudaksen evankeliumia tulee tarkastella. Se on pieni palanen paljon suuremmassa kokonaisuudessa, jota kutsutaan gnostilaisuudeksi. Teos luo siis valoa erityisesti tiettyyn gnostilaisuuden muotoon toisella vuosisadalla. Luvussa on myös yksityiskohtia itse koodeksin ajoituksesta ja sisällöstä, joita esittelin aiemmin. Monet tutkijat ajattelevat, että teos on käännetty kreikasta koptiksi, mutta Wrightin mukaan se on voinut olla alunperin syyriankielinen.

Ja niin. Miksi ihmeessä tämäkin teos piti julkaista juuri pääsiäisen kynnyksellä? Motiivina näytti olevan enemmän jokin muu kuin pelkästään uuden löydön julkaiseminen kaikkien saataville.


Luvussa 2 Wright avaa tarkemmin toisen vuosisadan gnostilaisuuden merkitystä. Ensinnäkin jotkut tutkijat ovat halunneet heittää koko termin ”gnostilaisuus” roskikseen, koska termi pitää heidän mukaansa sisällään aivan liian monia ryhmittymiä ja vaarana on liiallinen yleistäminen. Fair enough. Mutta se, että me voimme löytää eri ryhmittymistä erilaisia painotuksia ei tarkoita sitä, että ne eivät jakaisi samaa ydintä. Irenaeus kovasti väitti, että jotkut nimittivät itseään kreikankielen termillä ”gnostikoi” eli ns. tiedon ihmiset. Wrightin mukaan Juudaksen evankeliumi on oiva osoitus tämän liikkeen ajatuksista. Wright  tiivistää olennaisimmat asiat kuten Meyerin ja kumppaneiden editiossa asia esitetään:

  1. Gnostilaisuuden ytimessä on voimakas dualismi eli nykyinen ja aineellinen maailma on yksinkertaisesti paha ja on olemassa taivaallinen todellisuus, joka on hyvä. Maailma, jossa elämme, on läpikotaisesti pahuuden kyllästämä, koska sen luojana on paha jumala. 
  2. Maailman on siis luonut ”paha, tyhmä jae ehkä oikukas jumala”. On kuitenkin olemassa todellinenkin Jumala, joka on tämän jumalan vastakohta: hyvä, täydellinen ja viisas. 
  3. Pääasiallinen tarkoitus gnostikoille oli paeta tästä turmeltuneesta maailmasta pois taivaalliseen ja henkiseen olotilaan. Sana PELASTUS siis tarkoitti ennen kaikkea pakenemista tästä maailmasta. [Kuulostaako tutulta..?] 
  4. Tämä pelastus on mahdollista saavuttaa gnosiksen eli tiedon kautta. Oikea ja pelastava tieto on saada tieto todellisesta Jumalasta ja ymmärtää, että tämä maailma ei ole Hänen luomistekoaan. Jonkun on paljastettava tämä tieto ja siksi me tarvitsemme Välittäjän, joka tulee toisesta ja paremmasta todellisuudesta. Hänen tehtävänään on paljastaa pienelle eliittiporukalle totuus: heissä on kipinä taivaallista todellisuutta. 

Nämä neljä asiaa löytyvät jo kirkkoisien kritiikistä ja Nag Hammadin löydöt 1940-luvulla osoittivat kritiikin olevan kohdillaan. Juudaksen evankeliumi ei tee asiassa poikkeusta. Jokainen voi itse päätellä miten moni olennainen kristillinen oppi on vaakalaudalla näiden väitteiden valossa…

Gnostilaisuudessa oli erilaisia ryhmiä, kuten ns. Setiläisen gnostilaisuuden edustajat. Monille taas juuri Jeesus oli taivaallinen välittäjähahmo (gnostilaisessa merkityksessä). Jokainen voi myös huomata miten gnostilaiset teokset keskittyvät miltei täysin Jeesuksen sanoihin ilman kertomuksia. Monia näistä teoksista kutsuttiin evankeliumeiksi, vaikkakin Wright osoittaa myöhemmin, että tämä ei ole viisain ratkaisu.


Mutta mistä gnostilaisuus sai alkunsa? Mistä se on peräisin? Riippuu keneltä kysyy. Wrightin oma arvaus on se, että isona taustatekijänä oli juutalaisuus, joka erityisesti vuosien 66-70 ja 132-135 äärimmäisten negatiivisten ja tuhoisien tapahtumien seurauksena liikkui jossain paikassa kohti hyvin pessimististä muotoa, jossa juutalaisten odotukset ja ajatukset alettiin tulkita täydellisesti uudelleen. Lyhyesti sanottuna: siinä kuin iso osa juutalaisia ennen ja jälkeen Jeesuksen odottivat, että Jumala tulisi pian puuttumaan ratkaisevalla tavalla maailman kulkuun, tuoden valtakuntansa maan päälle kuten se on taivaassa, tuoden rauhan ja oikeudenmukaisuuden poistamalla pahuuden lopullisesti tästä luodusta ja hyvästä maailmasta antamalla omilleen uudistetun ruumiin ylösnousemuksessa, gnostilaiset asettuivat täydellisesti oppositioon. Wright olettaa, että monien valtakunta-odotusten ja kapinoiden jälkeen monet juutalaiset luovuttivat täydellisesti ja ajautuivat edelläkuvattuihin näkemyksiin. Tämä myös selittäisi miksi gnostilaiset teokset sisältävät paljon viittauksia Vanhan testamentin olennaisiin kertomuksiin.

Mutta mikä on liikkeen suhde kristinuskoon? Tässä kysymyksessä (minun esimerkkini mukaan) saavumme tutkijoiden nakkikioskille, jossa yksi on nostettu rinnuksista seinälle, yhtä lyödään ja potkitaan maahan, ja monia nyrkkitappeluita on meneillään kioskin parkkipaikalla. Toisin sanoen: tutkijat ovat eri mieltä. Historiallisesti ajatellen näyttää selvältä, että gnostilaiset itse näkivät olevansa kristittyjä ja Jeesuksen seuraajia. Tutkijoiden olisi siis ainakin myönnettävä, että ”sanaa ’kristitty’ on saatettu käytettää eri ryhmissä eri merkityksissä (s. 38).” Fakta on kuitenkin se, että noin 100 vuotta sitten kannatettu näkemys, jonka mukaan Paavali ja kumppanit saivat ajatuksia gnostilaisesta ajattelusta, on kuollut ja kuopattu. (Aina joku kuitenkin haluaa viedä haudalle kukkia odottaen mahdollista ylösnousemusta…) Nykyään on varsin selvää, että mm. Paavali oli Vanhan testamentin teologian syväsukeltaja, joka olisi kauhistunut gnostilaisten ajatuksia. Hänen puolensa nakkikioskilla olisi siis melko selvä. Hänen kertomuksensa ja teologiansa oli kuitenkin helppo muuttaa laittamalla muutama ydinosa uuteen uskoon. Joka tapauksessa, vaikka gnostilaisuus käytti paljon Vanhaa testamenttia ja uusi sen kertomuksia, se oli luonteeltaan hyvin juutalais-vastainen liikehdintä.


Luvussa 3 sukelletaan tarkemmin Juudas Iskariotin takin alle luoden samalla laajempaa historiallista kuvaa toisen temppelinajan juutalaisuudesta. Kun luemme juutalaisuuden historiaa erityisesti Makkabilaiskirjoista, me emme ylläty kun löydämme pelkästään Uudesta testamentista autolastillisen Juudas-nimisiä henkilöitä. Juudas kantoi siis siis lisänimeä Iskariot juuri siksi, että hänet piti erottaa laumallisesta kaimoja. 


Juudaksen teko on saanut monet pohtimaan tarkemmin hänen mahdollisia motiivejaan (ja Isossa Kirjassa suurin osa kreikan opiskelijoista tutustui aiheeseen entistä tarkemmin). Odottiko Juudas Jeesuksen nostattavan miekan roomalaisia vastaan ja pettyi, koska hän kääntyikin aasillaan väärään suuntaan tappaen Juudaksen hartaat odotukset vallankumouksesta? Oliko hän kenties kateellinen Jeesukselle ja halusi raivata hänet pois tieltä? Ja miten hän itse asiassa kuoli? (Toisten mukaan Matteuksen ja Apostolien teot voidaan harmonisoida helposti, toisten mukaan asia on hankalampi.) Yksi asia on kuitenkin selvä. Kyseessä ei takuuvarmasti ole fiktiivinen hahmo, joka vain keksittiin Jeesus-kertomukseen (vaikka tällaista on esitetty). Jotkut historialliset hypoteesit ovat yksinkertaisesti naurettavia ja tämä on yksi niistä. Miksi ihmeessä kukaan keksisi tällaista henkilöä osaksi Jeesuksen 12:sta apostolin joukkoa?! Wright vain tiivistää tutkijoiden (99,9%) yksimielisyyden: Juudas oli Jeesuksen opetuslapsi ja hän petti hänet. Monet teokset 2.-4. vuosisadalla kuvaavat Juudasta edelleen hyvin negatiivisessa valossa. Mutta Juudaksen evankeliumi tekee poikkeuksen.

Tämän evankeliumin pointti on yksinkertainen: Juudas on muuttunut konnasta sankariksi! Mutta tässä ei ole vielä kaikki. Itse asiassa koko suuri kertomus on muutettu. Kuten Wright huomauttaa, (1) tämä ei ole enää kertomus Jumalasta, joka on tuomassa valtakuntansa maan päälle, (2) vapauttaen Israelin vihkimällä käyttöön uuden ajan, joka on täynnä oikeudenmukaisuutta ja rauhaa. Se ei myöskään (3) ole kertomus Jeesuksesta, joka ottaa harteilleen maailman pahuuden mennessään ristille ja joka kuolee saamalla aikaan uuden ajan. Teos ei siten kuvaa pelastusta tälle maailmalle (kuten Uuden testamentin evankeliumit), vaan pelastusta pois tästä maailmasta. Jeesus itse on nyt ensimmäinen, joka vapautuu ihmisyyden kahleista ja Juudas on auttamassa häntä tässä kaikessa.


Tässä mielessä Juudaksen evankeliumi poikkeaa monista gnostilaisista teoksista, koska siinä on selkeä juoni. Vanhan testamentin profettojen ennustukset ovat vain muuttuneet gnostilaiseen ideologiaan. Evankeliumi kuvaa kahta ryhmää luomalla niiden väliin ison kuilun. Pahikset (Jeesuksen muut opetuslapset) jatkavat Israelin Jumalan palvomista, koska he eivät tajua samaa asiaa kuin hyvikset (Jeesus ja Juudas), että todellinen ja hyvä Jumala ei ole missään tekemisissä maailman kanssa ja Israelin jumala on vain alempi jumaluus, ja tyhmä sellainen (”Saklas”). Jeesus nauraa kaikille niille, jotka edelleen elävät tietämättömyydessä. Idiootit. Juudas kuitenkin tajuaa, ja hän on auttamassa Jeesusta luovuttamalla hänet hallitsijoiden käsiin, jotta Jeesus voi vapautua ruumiistaan ja pahasta maailmasta ollakseen hengellinen olento. ”Sinä tulet uhraamaan miehen, joka vaatettaa minut // For you will sacrifice the man that clothes me”.


Luku 4 nostaa esiin olennaisen tärkeitä pointteja, johon Suomessakin tulisi kiinnittää entistä enemmän huomiota. Luvun kysyvä otsikko ”Koska evankeliumi ei enää ole evankeliumi?” paljastaa itsessään mistä on kysymys: sana evankeliumi on täydellisesti uudelleenmääritelty! Ongelma on siis vähän sama kuin täällä Kanadassa, jossa sana ”Sauna” on uudelleenmääritelty tavalla, joka jättää suomalaisen kylmäksi! Moni voisi yhtyä kanssasi kritiikkiin, jonka mukaan lämmin kiuas ilman paria sangollista löylyvettä ei vielä tee saunasta Saunaa. Tai kuten Wright itse sanoo, asia on vähän sama kuin löytää dokumentti, joka väittää kertovansa Napoleonin sotataktiikoista, mutta sisältääkin puhetta sukellusveneistä ja B52 pommittajista. Juudaksen evankeliumista löydämme kuvitteellisen Jeesuksen kuvitteellisen Juudaksen seurassa. Aito Jeesus ja aito Juudas olisivat menettäneet yöunensa teoksen kuvauksien vuoksi (ja vain toinen olisi ehkä "kääntynyt haudassaan"). Saman asian sanoo James R. Robinson:

[Juudaksen evankeliumi] ei kerro mitään historiallisesta Jeesuksesta, eikä myöskään mitään historiallisesta Juudaksesta. Se kertoo ainoastaan mitä 100 vuotta myöhemmin jotkut gnostilaiset olivat tekemässä Uudesta testamentista löydettyjen kertomusten kanssa. (S. 64)

(Robinson oli tietysti hieman huuli pitkällä siitä, että hän ei saanut asiantuntijana editoida tätä teosta, mutta se ei tarkoita sitä, että hänen tuomionsa kirjan sisällöstä on automaattisesti väärä.)

Jumalan tuleva valtakunta ei koskaan tarkoittanut tästä maailmasta pakenemista. Jeesus itse rukoilee Isä Meidän -rukouksessa ”tulkoon sinun valtakuntasi; tapahtukoon sinun tahtosi myös maan päällä niinkuin taivaassa.” Jeesuksen rukous oli kauhistus Juudaksen evankelimin kirjoittajalle samalla tavalla kuin evankeliumi olisi ollut kauhistus Jeesukselle. Miten me siis käytämme sanaa evankeliumi? Voidaanko muut evankeliumit (Juudaksen, Tuomaksen, Pietarin, Marian…) laittaa oikeasti vierekkäin Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen kanssa? Juuri tässä on ongelma. Tässä muutamia olennaisia eroja.

Uuden testamentin evankeliumit ovat pääasiassa narratiivia eli kertomusta, kun taas esim. Tuomaan evankeliumi on täynnä yksittäisiä Jeesuksen sanontoja. Toisin sanoen, kanoniset evankeliumit ovat ennen kaikkea uutisia, muut evankeliumit ovat neuvoja. Kanoniset evankeliumit kertovat kertomuksen, jonka mukaan maailma on muuttunut, koska Jumalan valtakunta on saapunut. Muut evankeliumit eivät ole evankeliumeja sanan oikeassa merkityksessä. ”Ne kuuluvat aivan toiseen genreen s. 67." Gnostilaiset ”evankeliumit” eivät usko, että mitään sellaista olisi tapahtunut, joka olisi muuttanut maailmaa. Ne eivät ole kiinnostuneita Jeesuksen elämästä tavalla kuten Uuden testamentin evankeliumit, jotka on nykytutkimuksessa nähty samassa kategoriassa kreikkalais-roomalaisten elämäkertojen (biographies) kanssa. 


Erityisesti kaksi asiaa eivät ole millään lailla olennaisessa roolissa gnostilaisissa ”evankeliumeissa”, jotka taas leimaavat Uuden testamentin evankeliumeja. Ensinnäkin niistä puuttuu viittaukset Jesajan kirjan hyviin uutisiin [evankeliumi], joka oli sanoma Jerusalemille siitä, että sen kärsimys on loppunut ja Jumala oli tulossa nyt Kuninkaaksi (40:9: 52:7). Toiseksi viittaus roomalaiseen käyttötapaan, jossa evankeliumi oli ilosanoma juuri siksi, että heillä oli keisari, joka oli laittanut maailman ennalleen, on tuntematon. (Asiasta myöhemmin.) Kuten Ehrman editoidussa kirjassa toteaa, Juudaksen evankeliumissa huippukohta ei ole Jeesuksen kuolema ja ruumiillinen ylösnousemus, vaan Juudaksen uskollisuus Jeesukselle hänen luovuttaessaan Jeesus kuolemaan, jotta hän voisi palata takaisin taivaalliseen kotiinsa (s. 71). Jokainen Wrightin useita teoksia lukenut (tai muulla lailla juutalaisten odotuksiin perehtynyt) tajuaa, että tässä ollaan muutaman valovuoden päässä juutalaisten odotuksista ja kanonisten evankeliumien maailmankuvasta. Juudaksen evankeliumi on itse asissa anti-evankeliumi. Kaikki on käännetty päälaelleen. Wright tiivistää asian sanomalla, että
nyt sanansaattaja tulee kertomaan vangituille, että sota on voitettu. Mutta voittajana onkin sodan toinen osapuoli ja kaikki vangit tapettaisiin. (S. 72)

Lisää asioita voisi listata ja lukija voi näistä aiheista lukea monista Wrightin tuotannoista, jossa hän uudelleenpyörittää samoja päätemojaan. Gnostilaisissa evankeliumeissa ei ole mitään siitä miten Jumalan liittouskollisuus Aabrahamia kohtaan saavuttaa huipennuksen Jeesuksen elämässä, ristillä ja tyhjällä haudalla. Jeesuksen ylösnousemus, jonka varassa koko Uusi testamentti seisoo, on radikaalisti uudelleentulkittu näissä teoksissa. Eikä niissä ole mitään siitäkään miten Jumala toi maan päälle valtakuntansa juuri näiden tapahtumien kautta. Ja vielä se yksi olennainen asia: ne on kirjoitettu paljon myöhemmin kuin kanoniset evankeliumit. Aikaero on ilmeinen. 


Uuden testamentin Kaanonista Wrightilla on myös pari mielipdettä:
Yleinen luulo, että ennen 200-300-lukua ei vielä ollut olemassa arvovaltaisia ja laajalti tunnistettuja Uuden testamentin Kirjoituksia, vaan sen sijaan iso kasa kaikenlaisia dokumentteja, jotka kiersivät siellä sun täällä ennen kuin poliittinen tilanne vahvisti tietyt kirjat oikeiksi, on roskaa… Kanonisia evankeliumeja pidettiin ja lainattiin arvovaltaisina jo toisen vuosisadan alkupuolella kauan ennen kuin me edes kuulemme muista evankeliumeista. (S. 77)

Kaiken tämän jälkeen ei voi kuin ihmetellä Elaine Pagelsin väitettä, jonka mukaan gnostilaiset tekstit eivät sulje pois kanonisia evankeliumeja, vaan niitä voi lukea asiassa edistyneemmät henkilöt, koska ne on tarkoitettu ns. ”eliiteille” (s. 80-81). Tällainen onnistuu vain jos lukee kanonisia evankeliumeja silmät kiinni.


Luku 5 menee entistä tarkemmin ensimmäisen vuosisadan kontekstiin selittäen sanaa ”evankeliumi” ja samalla kanonisten evankeliumeiden sisältöä ja Jeesuksen julistuksen tarkoitusta. Kun evankelistat kirjoittivat omia evankeliumejaan vuosien 50-90 aikana, oli jo olemassa merkityksiä sanalle ”evankeliumi”, kuten aiemmin ollaan viitattu. Yksi näistä oli Rooman ilosanoma keisarista ja Rooman valtakunnasta. Wright on tunnetusti kaupannut näkemystä, että sanomalla ”Jeesus on Herra” tarkoitettiin automaattisesti, että ”ja näin ollen Keisari ei ole..”. Varhaisten kristittyjen piti monesti valita Jeesuksen ja keisarin välillä ja ensimmäinen vaihtoehto toi monesti mukanaan kuoleman. Irenaeus tuli piispaksi, kun hänen edeltäjänsä Pothinus oli kidutettu uskonsa puolesta kuoliaaksi. Juuri samassa tilanteessa hän myös kirjoitti Harhaoppisia Vastaan -teoksen, pahojen vainojen keskellä!

Juuri tässä kohden Wright myös ampuu tavallista suuremmalla tykillä tiettyjä tulkintoja vastaan, jotka löytyvät mm. Elaine Pagelsin (suomennetustakin) kirjasta ”Gnostilaiset evankeliumit”. Pagelsin (Ehrmanin ja monien muiden) iso argumentti on ollut väittää, että ns. ortodoksisen eli oikeaoppisen kristinuskon edustajien - kuten Irenaeuksen ja Ignatioksen - taistelu gnostilaisia vastaan oli ennenkaikkea poliittista valtapeliä. He ainoastaan halusivat poliittisen valta-aseman omille mielipiteilleen ja tekivät kaikkensa vainetaakseen kaikki muut samalla kun he kiipesivät itse yhä ylemmäksi seurakunnan hierarkiassa. Wrightin mukaan tässä unohdetaan täysin se historiallinen tilanne, jossa nämä henkilöt elivät. Nämä henkilöt ajattelivat kaikkea muuta kuin olevansa matkalla kohti poliittista uran huipentumaa! Heittäminen areenalle leijonien syötöväksi tai roviolle kaikkien katseltavaksi ei ollut mikään ”poliittisen valtapelin huipentuma”. Jos todella haluat edetä hierarkiassa turvallisesti ylöspäin, ei ole järkevää seurata oppia, joka vie sinut kohti marttyyriutta.

Ollaksemme selkeitä: kristityt, jotka kuolivat Gaulissa vuonna 177 ja ne tuhannet jotka kuolivat ympäri Rooman valtakuntaa samalla vuosisadalla , eivät lukeneet ”Tuomaksen”, ”Pietarin”, tai ”Juudaksen evankeliumeja”. He lukivat, lainasivat, rukoilivat ja lauloivat Matteuksen, Markuksen, Luukkaan ja Johanneksen evankeliumeja. Nämä tekstit ruokkivat heidän uskoaan Jeesukseen, ei salaisen tiedon paljastajana, joka auttaisi heidät karkaamaan pahasta maailmasta, vaan Herran, jonka kuolema ja ylösnousemus oli tuonut maailmaan ja uskoviin uudenlaisen voiman antamalla heille toivon - ei ruumiittomasta elämästä jossain materiaalisen maailman ulkopuolella - vaan ruumiin ylösnousemuksen uudistetussa luomakunnassa, joka oli jo alkanut toteutua ja joka oli matkalla kohti huipennusta. (S. 95-96)

Pelkkä pakeneminen taivaaseen olisi siis ollut turvallinen vaihtoehto. Mutta tämä ei ollut ensimmäisten kristittyjen sanoma. Ja keisarit ymmärsivät sen vaaran. Ja tässä kysymme kysymyksen: miksi ihmeessä gnostilaisten olisi pitänyt pelätä yhtään mitään? Gnostilaiset nauroivat kristityille aivan kuten Juudaksen evankeliumissa Jeesus ivaa muita opetuslapsiaan, jotka ”eivät tajua”. Gnostilaiset välttivät vainot erilaisella sanomallaan (kuten Justinos Marttyyrikin heistä kirjoitti). Ja kuten Irenaeus ironisesti gnostilaisista totesi, ”’sinun täytyy tuntea kaikki’ kuten he sanovat, ’mutta älä anna kenenkään tuntea sinua.’” (S. 98)

Juuri tässä on pelin ironia. Nykyään gnostilaisia evankeliumeja korotetaan mahtavana vaihtoehtona kanonisille evankeliumeilla, jotka ovat ahdistavia ja konservatiivisia (eli perinteisiä perinteitä ja arvoja puolustavia). Mutta historiallinen tilanne oli juuri päinvastainen. Juuri gnostilaiset olivat mukautumassa ympäröivään maailmaan mysteeriuskontojen kanssa, itsensä löytämisen kanssa, platonistisen filosofian kanssa jne. pitäytyen ajatuksissa, jotka olivat jo kaikille tuttuja ennestään. Oikeaoppiset kristityt olivat niitä, jotka raivasivat uutta tietä uusille ajatuksille uhraten samalla henkensä niin tehdessään. (S. 101).


Luku 6 kiinnittää huomiota enemmän Juudaksen evankeliumin editoijien motiiveihin ja ajatuksiin. Meyer mm. esittää, että Uudessa testamentissa Juudas linkitetään erityisesti pahaan juutalaisuuteen, joka taas ruokkii antisemitismiä. Tästä Juudaksen evankeliumi voisi meidät vapauttaa. Ehrman muistuttelee samaa puhuen juutalaisvihasta, jossa Juudaksen kavallus on ollut isona tekijänä ja joka voisi nyt muuttua jos Juudas tekikin vain sen minkä Jeesus auliisti pyysi. Mutta missä Uudessa testamentissa kukaan sanoo, että Juudaksen ongelma oli hänen juutalaisuus?! ”Raamatullisella traditiolla” Mayer (ja Ehrman) näyttää tarkoittavan traditioita, jotka syntyivät 1000 vuotta myöhemmin. Juudas oli juutalainen, mutta niin oli myös Jeesus, kaikki muut opetuslapset, ja aika lailla iso liuta muita Uuden testamentin hahmoja! Ehrmanin mopo lähtee lopullisesti käsistä hänen väittäessään, että jos Juudas ei pettänytkään Jeesusta, Jeesus ei ollutkaan välirikossa juutalaisuuden kanssa, vaan sen jatkumossa. Kuka Uudessa testamentissa ajatteli, että juuri Juudaksen kavallus osoitti Jeesuksen olevan välirikossa juutalaisuuden kanssa? (?)

Meidän ei myöskään kannata unohtaa, että juuri gnostilaiset halveksuivat ja väheksyivät juutalaisten Jumalaa, joka ei ollut todellinen Jumala lainkaan.Tätä jumalaa ei palvota, häntä vältellään! Juutalaisten olennaisin uskontunnustus, Shema (5. Moos. 6:4) katoaa kuin tuhka tuulessa Juudaksen evankeliumin sivuilla. Kuten Guy Strousma, yksi tämän ajan johtavia juutalaisia teologia, on sanonut, gnostilainen näkemys Jumalasta on metafyysistä antisemitismiä (s. 116). Itse asissa Juudaksen evankeliumi ei koskaan sano, että Juudas oli juutalainen. Ainoa asia, jossa juutalaisuus on esillä, on pilkka siitä, että he ovat ”pihalla” palvoessaan väärää ja alempiarvoista jumalaa.

Wrightin mukaan Meier, Ehrman ja kumppanit ovat luoneet uuden myytin kristinuskon alkuperästä. Myytti on lyhyesti sanottuna seuraava. Kanoniset evankeliumit eivät kuvaa Jeesusta oikein. Jeesus ei siis nähnyt itseään millään tavalla jumalallisena (tai Jumalana), hän ei tarkoittanut kuolla maailman syntien puolesta, eikä hän takuulla noussut kuolleista. Lisäksi ”varhainen kristinusko” oli monimuotoinen ja uset kukat kukkivat samalla pellolla: ennen kuin kaikki muut tukahdutettiin. Konstantilainen käänne oli ratkaiseva 300-luvulla, kun ”oikeat” kirjat päätettiin kaanoniin. Kirkko oli kiinnostunut vain politiikasta ja kontrollista. Alkuperäinen sanoma oli lähempänä buddhalaisuutta kuin oikeaoppista kristinuskoa. Jos me haluamme uskonnon, joka vapauttaa ihmisen, me löydämme sen gnostilaisten visiosta.

Tämän keskellä Wright mainostaa Philip J Leen kirjaa ”Against the Protestant Gnosticism”. Kirjassa Lee kritisoi Pohjois-Amerikan kristillisyyttä, joka hänen mukaansa on monessa mielessä lähempänä gnostilaisuutta kuin Uuden testaementin kuvausta uskosta. Esimerkiksi elitistinen elämä näkyy siinä, että yksilöuskovan oma tieto nousee yli yhteisön ajattelun ja se on ”eskapistista”, koska siinä paetaan maailmaa ja sen todellisuutta. Perimmäinen auktoriteetti on itse kunkin kokemus. (Wright ei osta kaikkea kirjan sisällöstä, mutta nyökkää sen päälinjoille.) Ns. dispensationalistinen fundamentalismi (kuten Wright sitä nimittää) painottaa uskovien pakenemista tästä maailmasta mm. Left Behind -kirjoillaan ”taivaaseen”. ”Maailma ei ole minun kotini, olen vain läpikulku matkalla.”


Mikä on siis Juudaksen evankeliumin haaste tälle päivälle, kysyy luku 7. Yksi asia, joka Juudaksen evankeliumissa jää tietysti pois on tuomio. Ja tästä sanasta monet nykyajan ihmisetkin haluavat päästä eroon (kunnes joku ajaa kuorma-autolla yleisöön). Mutta toisin kuin yleensä ajatellaan, Raamatussa tuomio on hyvä uutinen, ei huono uutinen!

Ota pois ajatus maailmasta Hyvän Jumalan luomakuntana, joka on sitoutunut sen korjaamiselle ja ennalleenpalauttamiselle, niin heität samalla menemään ajatuksen kehotuksesta tämän maailman kohentamisesta (s. 140).

Jokainen meistä voi kysyä itseltään kysymyksen, miksi kristittyjä ei monissakaan paikoissa vainota. Siksikö, että ajat ovat muuttuneet suvaitsevammaksi, vai siksi, että monien usko on lähempänä gnostilaisten ajatuksia, jotka eivät koskaan antaneet mitään haastetta keisarille ja Rooman valtakunnalle toisin kuin klassinen kristillinen oppi. (S. 143) Ja onko seurakuntamme lieventäneet evankeliumin sanomaa niin paljon, että monet haluavat nyt etsiä sen tilalle parempaa lääkettä? 


Jos joku haluaa tietää mikä mahtaa olla se mitä me olemme missanneet, ala lukemaan jotain Wrightin peruskirjoista, kuten Surprised by Hope. 

"Kaikki näyttää siis kelpaavan - kunhan se ei ole klassista juutalaisuutta tai kristinuskoa." (S. 123)


Lue lisää Juudaksen evankeliumista:

Ismo Dundbergin Studia Gnostica -luento 15.3.2011.

Timo Eskolan "Juudaksen evankeliumi - gnostilaista sekauskontoa".

Allekirjoittaneen lyhyt esittely tutkijoiden näkemyksistä.


Viite

1 The Gospel of Judas from Codex Tchacos. 2006. Edited by Rodolphe Kasser, Marvin Mayer, and Gregor Wurst. Washington: National Geographic. 
Teos löytyy samalta vuodelta myös Herbert Krosneyn kääntämänä. 

Ei kommentteja: