perjantai 5. syyskuuta 2008
Laupeutta vai tuomiota?
Lukiessani Tom Holménin Jeesus (WSOY 2007) kirjaa syntyi tämänkaltainen reflektio:
Jeesuksen vertauksien pääteema on kuinka Jumala hallitsee kuninkaana. Vertauksissa Jumala esittäytyy pyhitystä painottavan seurakuntakulttuurin logiikan vastaisesti: Isä juoksee omaisuutta tuhlannutta poikaa vastaan, kuningas antaa palvelijalleen anteeksi raskaan velan, yhden tunnin työ tuottaa koko päivän palkan ja paimen jättää koko laumansa yhden ainoan lampaan tähden.
Tämä on normaalissakin ihmismaailmassa absurdia ja epärealistista. Isät kasvattavat poikaan huolelliseen rahan käyttöön, pankinjohtajat perivät velallisilta viimeistään ulosotossa, täysipalkka on sidottu täyteen työtuntimäärän ja vaaratilanteessa suuren ihmisjoukon turvallisuus on hyve vastoin yhden ihmisen henkeä. Näistä esimerkeistä näemme, että Jumalan armahtava rakkaus kohdistuu nimenomaan sellaisiin ihmisiin, joita ei pidetä tavallisesti minkään arvoisina: juoppo, suurvelallinen, eksynyt ja pois karannut.
Nämä sanottuani Jeesuksen vertauksista löytyy toinenkin teema, jossa Jumala tuomitsee kuninkaan arvovallalla: Kalastaja heittää huonot kalat pois, viljelijä polttaa rikkaviljan elonkorjuussa ja pahat heitetään maailman lopussa tuliseen pätsiin. Helvetti on näissä vertauksissa päässyt valloilleen.
Kun Jeesuksen vertauksia tarkastellaan näin suurena joukkona, näennäinen ristiriita syntyy. Miten rakkauden ja tuomion teemat sopivat yhteen? Helposti. Jumala armahtaa tässä ajassa ja on säästänyt tuomionsa maailman historian sulkeutumishetkiin eli lopunajan huipentumaan. Nyt on aika tulla takaisin Isän syliin, kuten tuhlaaja poikakin löysi armahtavan isän.
Jeesuksen vertauksien sanomaa on vaikea soveltaa seurakuntaelämään. Johtuen perinteisestä eskatologisista pelottelu painotuksista helluntaijulistuksessa helluntaiseurakunnissa on usein otettu lopunajallisen tuomion rooli: seurakuntakuri on menettänyt perspektiivinsä nykyisyyden ja tulevaisuuden välillä. Nyt elämme aikaa, jossa etsimme kuinka välittää hurjimmallekin armoa ja rakkautta, ja toivomme, että vapauden, laupeuden ja armonjulistus tuottaa ihmisessä tuhlaajapojan reaktion. Hän meni itseensä, teki parannusta ja sai uuden mahdollisuuden. Tuomio tulee lopulta armon väärinkäyttäjällekin. Kuuluuko seurakunnalle rooli tämänkaltaisessa tuomion jaossa? Vai pitäisikö seurakunnan kehittyä askel eteenpäin ja löytää uusi toimintatapoja kohdata langennut kuin erottamisen käsikassara ja tuomion kirves? Mikä on seurakunnan ja seurakuntakurin rooli suhteessa nykyiseen armonaikaan ja tulevaan vihan tuomioon?
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
7 kommenttia:
Hyviä huomioita. Ehkä kysymykseesi voisi lähteä etsimään osittaista vastausta sen kautta, että Jeesukseltakin löytyy runsaasti eettisiä vaatimuksia (jotka me tosin olemme oppineet selittämään niin, että ne eivät merkitse meille mitään), jo ihan vuorisaarnasta lähtien. Ei kuitenkaan tule unohtaa, että Jeesuksella indikatiivit ("te olette maailman valo...") edeltävät imperatiiveja ("...tehkää ja eläkää siis näin ja näin").
Toinen vastalääke dilemmaan löytynee Paavalilta, jonka mukaan kristillinen etiikka on seuraus ja reaktio vastaanotettuun armoon. Myös konkreettisia esimerkkejä seurakuntakurin harjoittamisen tiimoilta löytyy.
Nyt seurasi valaistuminen. Kiitos drmark! Näiden parin paragraafisi valossa osaisin vastaisuudessa argumentoida, millä perustein srkkuria pitäisi harjoittaa.
Olen lukenut näitä asioita mennen tullen, mutta en ole oikein osannut kiteyttää niitä. Nyt ajatukseni kristallisoituivat.
Esan kysymykset ovat aina ajankohtaisia. Olen pyorittanyt samankaltaisia ajatuksia vuosia mielessani ja aina, kun meinaan saada ratkaistuksi jotakin, tuleekin uusi nakokulma vastaan tai tilanteet muuten mutkistuvat. Kylla naissa asioissa tarvitaan ihan mielettomasti viisautta, selkarankaa (rakkautta ja totuutta)ja armoa seka syvaa mukautumista Jumalan tahtoon.
Sitten viela parista konkreettisesta seurakuntakuriin liittyvasta jutusta...Muistelen, etta joskus kyselimme opiskelijaporukalla Klaus Korhoselta, mika olisi sellainen asia, jonka perusteella han erottaisi henkilon seurakunnasta. Tahan vastasi oikeastaan aika yksiselitteisesti, etta vakavan harhaopin levittaminen. Hanen vastauksensa on mielestani enemman kuin hyva.
Toisaalta 1. Kor. 5:5 on aika rankkaa tavaraa, eika siina seurakuntakurin toimeenpanon perusteena ole harhaoppi sinansa. (En ole koskaan paassyt mihinkaan lopputulokseen, mita kyseinen kohta tarkoittaa, silla kommentaarit tarjoavat vaikka mita nakokohtia.)
Tasta tarjoan taas aasinsiltaa pastoreiden tai seurakuntatyomtekijoiden kurinpalautukseen. Muistaakseni taman vuoden talvipaivilla kasiteltiin seksuaalisen moraalittomuuden tunnustamista julkisesti seurakunnan edessa. Tarkoitukseni ei ole ottaa kantaa sinansa asiaan, vaan miettia, miksi juuri tama asia on otettu niin painavaksi synniksi, josta taytyy "puhdistautua" julkisesti. Miksei varkauksista, kunnianloukkauksista, alkoholismista jne. ripittaydyta pontossa? Pohdiskelen siis sita, millainen teologinen painotus liikkeessamme vallitsee suhteessa seurakuntakuriin (tai siis sen toimeenpanon syihin). Onko siis jokin synti raskaampi kantaa kuin toinen? Ehka. Ehka ei. Kertooko tama katoliseen "kuolemansynti"-ajatteluun nojautumisesta?
Ei muuta.
Jenni
Eiköhän tässäkin asiassa seurakunta elä enemmän aikaansa kuin omaa elämäänsä. Vuosikymmeniä sitten rajat olivat mustavalkoisia ja selviä yhteiskunnassakin, joten seurakuntakurikin oli käytännössä mustavalkoista: erottaminen yleinen kurin käytäntöönpanotapa.
Muistan itsekin 70- ja 80-luvulla, kun Saalemin seurakuntakokoukset olivat vain jäsenille (jäsenkortti katsottiin ovella) tarkoitettuja, niin yhdessä jos toisessa kokouksessa oli ilmoitus jonkin jäsenen erottamisesta. Eikä kukaan valittanut (ehkä erotettu?)...
Kolmekymmentäluvulla-viisikymmenluvulla erotuksen syyksi riitti polkkatukka tai seurustelu uskomattoman kanssa (vanhimmistopöytäkirjojen), nykyisin ei oikeastaan mikään - paitsi "harhaoppi"?
Maailma muuttuu ja srk sen mukana? Olen usein esittänyt teesin, että ympäristö vaikuttaisi enemmän seurakuntaan kuin seurakunta ympäristöönsä.
"Aika" on usein vahvempi muutostekijä kuin "Sana", sillä se vaikuttaa Sanan tulkintaan.
Itse en haluaisi seurakuntakurista päättää (kaikki haluavat olla Pilatuksia), mutta jonkunhan täytyy "tuominta" tehdä, niinkuin seurakuntakuria nykyisin kutsutaan :)
Dr Markin kommentti avannee tässäkin ajattomia näkökulmia...
Taas mennään poispäin eksegeettisestä keskustelusta, mutta no.
Huokaus. Onneksi allekirjoittaneen ei sattuneesta syystä tarvitse ihan heti pelätä joutuvansa vanhemmistoon, niin vaikeilta monet siellä ratkaisua kaipaavat yhtälöt ovat. Siunaan vaan.
Aina joskus kuulee kysyttävän, kuinka kauas voi mennä Jumalasta että silti pysyy pelastettuna eli "mitä saa tehdä ja kuinka pahasti". Koko kysymyshän on absurdi ja osoittaa seurakunnan/-ntien menettäneen jotain tosi oleellista suhteessa Kaikkivaltiaaseen ja Hänen pyhyydestään kumpuavaan tosi elämään sekä sen välittämiseen toisilleen.
Sellainen havainto vielä, että UT:n kuriohjeet kaiketi koskivat sen verran pieniä yhteisöjä, että väärään suuntaan menossa olevan tilanne huomattiin jo varhaisessa vaiheessa ja tarjolla oli muitakin auttamistapoja kuin srk-kuri. (Koska sitähän kurin pitäisi olla; viimeinen hoitokeino saada rakas veli tai sisar pysähtymään ja käääntymään ennen rotkoon tippumista.) Mutta nykyään srk:nnat ovat isoja ja pahimmillaan olen kuullut tapauksista, joissa erotettu on kuullut jälkikäteen mutkan kautta tuleensa lempatuksi ulos. Armahda meitä, Jumala...
Kuten sanottu, siunaan kotiseurakuntaani ja vanhemmistoani.
Ongelmia seurakuntakurin merkityksen pohdintaan luo myös se, että seurakunnat eivät ole ainoita mahdollisia Jumalan valtakunnan etäpesäkkeitä, joissa kokea pyhien yhteyttä.
Jos ei onnaa tässä hellariseurakunnassa, niin onhan tuossa vieressä tuo toinen, jossa on sielunhoidollisempi pastori. Tai jos ei sielläkään onnaa, niin voihan aina valita jonkin sadasta eri kirkkokunnasta, josta voi sitten tarpeen mukaan lähteä. Eihän tällaisessa todellisuudessa ainakaan seurakunnasta erottaminen voi toimia kunnollisena kurinpitotoimena (siis sellaisena lähes fataalisena, jollaisena Paavali sitä käytti).
Jos kurinpitoon halutaan poveria, pitäisi opettaa, että vain hellarit (tai mihin kirkkoon kuulutkaan) ovat ainoa oikea lafka ja sitten muodostaa jokin rekisteri, johon laitettaisiin kaikkiin seurakuntiin kelpaamattomat yksilöt, jotka saisivat nimen pois rekisteristä vasta todistetun parannuksen tehtyään.
Nyt erottaminen ei vaikuta oikeasti muuta kuin katkeruutta, ei siis yksinäisyyttä, pelkoa ja kaipuuta, kuten varmaan olisi tarkoitus. Nykyisessä tilanteessa vaihtoehdot ovat joko tuollaisen mustalistarekisterin perustaminen (jota kaikki ymmärtämättömät tai sentimentaalikot, joihin ajan henki on lyönyt leimansa, pitävät tottakai silkkana pahuutena)tai sitten jonkin muun vastaavan "pahuuden ilmentymän" kehittäminen.
Siis vain jos halutaan seurakuntakurista saada oikeasti effektiivinen. Toinen vaihtoehto on pitää seurakunta epämääräisenä rajoiltaan ja pyrkiä korjaamaan taas tuosta epämääräisyydestä johtuvat seurakuntalaisten psyykkiset ongelmat jollain pääsilitys ja selitys toimenpiteellä.
Rajat on vai rajaton, kas siinäpä pulma.
Minua häiritsee se, että kaikki on sekavaa mössöä. En ole varma, onko hahmotteluni ihan oikein, mutta koska näkökulma on vielä "selkeästi" tulematta, esitän omat pohdintani seuraavasti.
Pitäisin pitkälti Jumala-suhteen ja siihen liittyvät kysymykset omassa karsinassaan. Tässä karsinassa sopii pohtia myös kysymyksiä Jumalan vaatimuksista ja armollisuudesta.
Seurakunnan ja siihen liittyvän seurakuntakurin pitäisin taas toisessa karsinassa. Tähän karsinaan tosin mahtuu Jeesuksen esille tuomat "ihmissuhde-neuvot" antaa anteeksi uudelleen rikkojalle jne.
Pidän ongelmallisena sitä, että seurakuntayhteys on nostettu kasteen kautta lähes pelastus-kysymykseksi, vaikka nekin täytyisi pitää eri karsinoissa. Suora seuraus tästä on se, että kaikki osapuolet joutuvat traumaattiseen tilanteeseen pohtiessaan esim. tupakanpolton kautta seurakunnasta erottamista, saatanan haltuun jättämisestä parannuksen tekoon tai tekemättä jättämisen karuihin seurauksiin.
Pitäisin amerikan protestanttien mallia hyvin terveenä:
- yhteisö määrittelee omat säännöt tekemättä niistä
jotain pelastuksen sakramenttiä tyyliin, "Meidän seurakunnan jäsenet osallistuvat joka aamu yhteiseen rukous hetkeen, koska rukouksella on tärkeä merkitys...", mikä on ihan hyvä yhteisöllinen tapa ja seurakunnan kenties linjassa seurakunnan missiologisen näkemyksen kanssa
- Jos joku huomataan jäävän pois kokoontumisista, silloin yhteisö pohtii uudestaan tärkeitä kysymyksiä mm. seurakunnasta Jumalan välineenä, yksilön arvosta suhteessa yhteisöön, jne.
- Jos henkilö on todettu estyneeksi aamuvuoron takia, se muuttaa ehkä yhteisöä oikeaan suuntaan, ja jos taas todetaan henkilön olevan välinpitämätön, silloin hän ei ole ymmärtänyt ollenkaan "ympäristöön vaikuttavan yhteisön valitsemia linjauksia"
- Jälkimmäisessä tapauksessa erottaminen on luonnollinen asia, jonka kaikki osapuolet ymmärtävät, eikä kenellekään tule edes mieleen, että tässä nyt olisi taivaspaikka vaakalaudalla
Yhteisö jatkaa eloa, tai kuolee aamukäytännön takia auringon noustessa. Yksilö on edelleen tasapainoinen ja onnellinen herätessään puolenpäivän jälkeen ja etsii itselleen paremmin sopivan yhteisön.
Seurakuntien olisi hyvä tehdä selkeä lista siitä, mitkä asiat johtavat yhteisöstä erottamiseen ja elää tiukasti sen listan mukaisesti. Samaan aikaan pitäisi olla myös hyvin rakastava ja ohjata langenneita parannukseen tai avun etsimiseen. Ja armollinen on myös oltava ja otettava kaiken maailman idiootit ja epäonnistuneet (itseni mukaanlukien) parannuksen tekijät lämpimästi ja avosylin vastaan seurakuntayhteisöön.
Toni Eronen
Ps. Hulluimmillaan tämä kummittelee yhdistys-yhdyskunta -keskustelun taustalla.
Lähetä kommentti