Blomberg, Craig L.,The Historical Reliability of John’s Gospel: Issues and Commentary
(Downers Grove: InterVarsity, 1998), 346 sivua.
Johanneksen evankeliumi on erityisesti Jeesus-tutkimukselle ollut pitkälti jonkinlainen tabu. Aineistona Jeesus-konstruktioissa on käytetty pääasiallisesti synoptisia evankeliumeita ja neljäs evankeliumi välähtelee vain aika ajoin merkittävissä ja eniten huomiota saaneissa Jeesus-tutkimuksissa. Pienenä poikkeuksena tästä John P. Meierin A Marginal Jew –sarja, jossa moninkertaisuuskriteeriä viljellään ahkerasti aidon Jeesus-aineksen etsinnässä. Skeptismi Johanneksen evankeliumin historiallisuutta kohtaan ulottuu tutkimuksen historiassa syvälle. Toisaalta viimeaikaisessa tutkimuksessa myös erilaiset äänet ovat päässeet esille ja Craig Keenerin kirjoittama, ehkä laajin englanninkielinen, Johannes-kommentaari suhtautuu evankeliumin historiallisuuteen varsin positiivisesti.
Amerikkalainen eksegeetti Craig Blomberg on aiemmin kirjoittanut laajalti luetun ja ansiokkaan kirjan The Historical Reliability of the Gospels (1987) ja kohdistaa lähes viisitoista vuotta myöhemmin historiallisuuskysymyksen tarkemmin Johanneksen evankeliumiin. Metodologisesti teoksen lähtökohtia ohjaavat Gerd Theissenin ja Dagmar Winterin pohdinta teoksessa The Quest for the Plausible Jesus: The Question of Criteria ja N. T. Wrightin lähtökohta aineiston historiallisuuden suhteen Jeesus-tutkimuksessa. Villin Sitzen im Leben Urgemeinde -tykityksen sijasta evankeliumin kuvaama sanonta tai tapaus pitää arvioida myös mahdollisena osana Jeesuksen elämää. Tämän pitäisi olla tietysti perustavaa laatua oleva lähtökohta historiallisessa tutkimuksessa mutta näin ei evankeliumitutkimuksessa kuitenkaan suinkaan aina ole. Argumentointi pitäytyy historialliskriittisen tutkijayhteisön piirissä ja lähdeluettelo osoittaa alan tutkimuksen olevan hallussa. Kirja on loogisesti jäsennetty ja Blomberg arvioi kirjassaan jokaisen Johanneksen evankeliumin kertomuksen historiallisuuden erikseen. Inerrancy –linjan tunnistavia tuskin yllättää, että Blombergille kaikki on pääpiirteissään historiallista. Tämä presupposition selkeys varastaa kirjalta osittain myös sen puhtaasti tieteellisiin ansioihin perustuvan arvon. Johannes-tutkimuksesta kiinnostuneen kannattaa kuitenkin lukea jokainen perikooppianalyysi erikseen ja kuunnella, mitä kriittisessä tutkimuksessa ansioituneella Blombergilla on asiasta sanottavaa.
Blomberg on luonnollisesti perillä hänen ennakko-oletuksiaan kohtaan suunnatusta kritiikistä ja kirjoittaakin aiheesta kirjassa seuraavasti:
Over the years, reviewers of my work have sometimes written it off or believed that my conclusions were determined from the outset because in a confessional context and affirm certain theological tenets about the nature of Scripture in order to do so. In reply, I must stress that (1) I came to the historical convictions that I hold prior to teaching in my current position, in a far more pluralistic environment without such confessional restraints; and (2) I would hope that I would have enough integrity to resign my position if ever my historical work led me to affirm positions incompatible with my institution’s confession. (s.67).Johtuneeko sitten Blombergin taidoista vai itse evankeliumin historiallisesta luonteesta, joka tapauksessa tämä Denver Seminaryn Uuden testamentin professori saa evankeliumin vaikuttamaan varsin hyvin Jeesuksen elämään istuvaksi. Hyvin harvoin hänen argumentointinsa vaikuttaa natisevalta ja kritiikittömältä.
Johdanto-opillisissa kysymyksissä Blomberg sijoittuu perinteisten konservatiivisten evankelikaalitutkijoiden joukkoon. Hän puolustaa siis näkemystä, jonka mukaan Johannes Sebedeuksen poika kirjoitti evankeliumin 90-luvulla. Kirjoittajuuskysymyksen suhteen Blomberg etenee B. F. Westcottin sata vuotta sitten kehittämän ”karsintapolun” avulla päätyen johtopäätökseen, jonka mukaan ”opetuslapsi, jota Jeesus rakasti” oli juuri opetuslapsi Johannes. Ehkä tästä kirjoittajaratkaisusta johtuen lähdekriittinen analyysi jää kirjassa hieman vähälle huomiolle. Mielestäni 11. luvun Lasarus-kertomuksen käsittelyssä esimerkiksi olisi voinut mainita John P. Meierin ja Burkettin analyysit, joiden mukaan evankelista on yhdistänyt kaksi lähdettä lukua kirjoittaessaan. Miksi apostoli Johannes olisi tarvinnut lähteitä kirjoittaessaan tapauksesta, jossa todennäköisesti oli itse mukana? Toisaalta päätelmät esim. kirjoittajan juutalaisuudesta ja läheisyydestä, joko traditioiden kautta tai suoraan, Jeesuksen elämään, vaikuttavat perustelluilta.
Ajoituskysymykseen Blomberg ei uhraa kovinkaan paljon energiaa ja toteaa mielestäni hiukan kevyin perustein enemmistönäkemyksen oikeaksi. Esimerkiksi evankelikaaliset Johannes-kommentaattorit Leon Morris ja George Beasley-Murray suhtautuvat varhaisempaan ajoitukseen huomattavasti positiivisemmin eikä F. Lamar Cribbsin (”Reassessment of the date of origin and the destination of the Gospel of John,” Journal of Biblical Literature Vol. 89, 1970, 38–55) argumentteja käsitellä kunnolla.
- Matti Kankaanniemi
