Kirja-arvio: Why God won't go away

McGrath, Alister, 2011, 118 sivua.

Alister McGrath on viime vuosina profiloitunut yhdeksi merkittävimmistä uusateismin vastustajista. Suomeksi häneltä on julkaistu muutama ateismia ja erityisesti Richard Dawkinsia käsittelevä kirja, vaikka suuremmalle yleisölle hän onkin ehkä tutumpi esimerkiksi Kristillisen uskon perusteet -kirjan kautta.

Uudessa kirjasessaan, Why God Won't Go Away, McGrath antaa yleiskuvauksen uusateismista ja erityisesti sen neljästä kärkinimestä; Richard Dawkinsista, Daniel Dennettistä, Sam Harrisista ja Christopher Hitchensistä. Kirjan lyhyyden vuoksi siinä ei mennä kovinkaan syvälle, vaan se toimiikin parhaiten johdattajana aiheeseen ja nykytilanteeseen.

Kirja on jaettu kolmeen osaan ja seitsemään lukuun. Esimmäisessä, kaksi lukua sisältävässä osassa, esitellään uusateismi niin historialtaan kuin sisällöltäänkin. Ensimmäisessä luvussa McGrath käy läpi uusateismin historian ja esittelee uusateismin "neljä ratsumiestä". McGrath käsittelee Dawkinsin, Dennetin, Harrisin ja Hitchensin merkittävimmät teokset nopeasti, mutta tehokkaasti. Hän esittelee kirjojen pääteesit ja osoittaa niiden heikkoudet. Varsin nopeasti lukija huomaa, että uusateismin retoriikka pohjautuu jo yli sata vuotta vanhoihin, moneen kertaan kumottuihin väitteisiin, sekä ylettömään aggressiivisuuteen ja itsevarmuuteen.

Yksi kirjan parhaita puolia onkin pohdinta uskon ja tieteen suhteista. McGrath on pitkälti samoilla linjoilla kuin itsekin, että valistuksen ajasta alkanut uskontovastustus on vääristänyt tilanteen. Uskosta ja tieteestä on tehty osin keinotekoisestikin vihollisia ja yhteensovittamattomia. McGrath kuitenkin osoittaa, että mitään varsinaista ristiriitaa ei uskon ja tieteen välillä ole. Hän ei silti mene siitä, mistä aita on matalin ja sano uskon ja tieteen olevan tyystin eri kentillä, niin että ne eivät kosketa toisiaan, vaikka hän myöntääkin, että niillä on omat, toisesta riippumattomat tehtävät ja osa-alueet.

McGrath määrittelee tieteen neutraaliksi, havaintoihin perustuvaksi tutkimukseksi, joka ei voi löytää lopullista vastausta. Tieteellä on myös selkeät rajat, joita se ei voi ylittää. Siksi on väärin perustaa koko elämä tieteen tai tieteellisen maailmankatsomuksen varaan. Suuri osa ihmisen elämästä tapahtuu tieteellisesti todistettavien asioiden ulkopuolella. Usko erilaisiin asioihin on paljon merkittävämpi ja yleisempi tavallisissa arkipäivän asioissa. Ihmissuhteet, moraali, erilaiset päätökset ja moni muu tapahtuvat tiukan tieteellisen maailmankuvan ulkopuolella, vaikka niille keksittäisiinkin tieteellisiä selityksiä.

Neljää uusateismin ratsumiestä esitellessään lukija alkaa myös pohtia uusateismiin liittyviä ristiriitoja ja suoranaista ulkokultaisuutta. Yksi merkittävimpiä uusateismin väitteitä on se, että uskonto on vaarallista. Jokainen uskonnollinen ihminen on kuin kävelevä aikapommi. Tästä todisteeksi uusateistit esittävät lukuisia uskonnollisia terrori-iskuja ja väkivaltaa. Uskonnon historia on verinen.

McGrath ei käy kieltämään näitä väitteitä. Sen sijaan hän ottaa toisen tavan käsitellä asiaa. Uskonto voi olla vaarallinen ja sitä on käytetty väärin, mutta uskontoa vaarallisempi on fanaattisuus. Tästä McGrath antaa esimerkkinä ateistisen ja totalitaarisen kommunismin ja mukaan voisi lisätä viime aikaiset ateistien suorittamat koulusurmat ja muut terroriteot. Äärimmäisyys missä asiassa tahansa voi johtaa väkivaltaan ja pahaan.

McGrathin esittelyn kautta tulee tämä ajatus todistettua nimenomaan uusateistien aggressiivisuuden kautta. Uusateismi on fanaattista ja voi johtaa jopa väkivaltaan. Uusateistien ajattelussa uskonto on niin vaarallinen asia, että sen kitkemiseksi on luvallista käyttää jopa väkivaltaa. Tämä ajattelutapa ei eroa paljoa uusateistien kritisoimista uskonnollisten terroristien ajattelutavasta.

Uusateistien kärkinimiä esitellessään McGrath osoittaa myös oivallisesti näiden loogisen ja tiedollisen heikkouden. Totuutta väännetään omien päämäärien hyväksi. Esimerkiksi kristittyjä ihmisoikeustaistelijoita ja uusateistien silmissä hyvä tyyppejä ei pidetä oikeina kristittyinä. Eiväthän he voineet olla uskonnollisia, koska he tekivät jotakin hyvää. Toisaalta joitakin hyvinkin arvostettuja uskovia mollataan surutta. Esimerkiksi Äiti Teresa oli vain hullu fanaatikko, jota ilman maailma olisi ollut paljon parempi paikka. Vastaavasti esimerkiksi Anthony Flewn vanhoilla päivillä tapahtunut kääntymys deistiksi tulkitaan vanhuudenhöperyydeksi tai suoranaiseksi väkivallaksi Flewta kohtaan. Todellisuudessa Flew olisi ollut kuolemaansa saakka tiukka ateisti, mutta hänen avustajansa laittoivat sanoja hänen suuhunsa, joita hän ei hyväksynyt.

McGrath esittelee useita tapauksia, mistä ilmenee uusateismin fanaattisuus ja aggressiivisuus. Vain selkeä, kaikkia uskontoja aktiivisesti vastustava ateismi hyväksytään. Agnostismi tai passiivinen ateismi, jossa ei oteta osaa taisteluun uskontoa vastaan tai jopa hyväksytään uskontojen olemassaolo, nähdään yhtä pahoina kuin uskonnollisuus. Uusateistien hampaisiin joutuvat siis yhtälailla viholliset kuin omatkin. Tämä äärimmäisyys ja fanaattisuus onkin johtanut siihen, että moni ateistiajattelija on sanoutunut täysin irti liikkeestä ja pitää sitä häpeällisenä.

Toinen osa kirjassa kattaa kolme lukua ja käsittelee uusateismin väitteiden kohtaamista. Niissä McGrath käy läpi väitteet uskonnon väkivaltaisuudesta, uskomusten järjellisyydestä ja tieteellisyydestä. Tässä kirjan pääosassa McGrath osoittaa, että fanaattisuus kaikissa muodoissa johtaa väkivaltaan, eikä se ole pelkästään uskonnon ongelma. Usko ja uskomukset eivät automaattisesti ole järjettömiä. Jokapäiväisessä elämässämme kohtaamme monia asioita, jotka meidän täytyy vain uskoa, mutta se ei tarkoita, että uskomuksemme olisivat vailla perusteluja. Kolmanneksi McGrath pohtii vielä tieteen olemusta ja rajoja ja tehtävää, ja osoittaa, että loppujen lopuksi Dawkins ja muut uusateistit ovat rikkoneen paljon enemmän tieteellisiä periaatteita kuin uskonnot.

Viimeisen osan kahdessa luvussa McGrath kokoaa kaikki langat yhteen. Hän pohtii hetken uusateismin nykytilaa ja sen tulevaisuutta. Negatiivisista puolista huolimatta McGrath näkee tulevaisuuden valoisana. Uskonnollisuus on nykyisin kasvussa. Uusateismi on osoittanut todellisen karvansa ja on muodostumassa pienen porukan sisäpiirin jutuksi. Samalla se on johtanut parempiin keskusteluyhteyksiin uskovien ja ateistien kanssa.

McGrath lopettaa kirjansa ajatuksia herättävään tapahtumaan. Ollessaan luennoimassa Lontoossa alkuvuonna 2010 eräs teologian opiskelija tuli luennon jälkeen pyytämään nimikirjoitusta Kristillisen uskon perusteet -kirjaan. Kun McGrath kysyi opiskelijalta, miksi tämä lähti opiskelemaan teologiaa, opiskelija vastasi, että hän luki Dawkinsin Jumalharhan. Kirjan luettuaan opiskelija oli sitä mieltä, että se antoi asiasta liian yksipuolisen kuvan ja päätti ottaa selvää toisestakin puolesta ja meni kirkkoon. Kirkossa hän tuli uskoon ja lähti opiskelemaan teologiaa. Lopuksi opiskelija jättikin McGrathille teologisen kysymyksen: Koska Jumalharha oli ollut niin merkittävässä osassa hänen uskoontuloaan, tulisiko hänen kiittää Jumalaa Richard Dawkinsista?