lauantai 4. kesäkuuta 2016

Paavali, Arabia ja Elia (Gal. 1:17)


Galatalaiskirjeen kahdessa ensimmäisessä luvussa Paavali korostaa usealla pointilla sitä, että hän on apostolina riippumaton, eikä Jerusalemin kolmikkoapostoleiden alainen, kuten hänen vastustajansa väittävät. Yksi Paavalin argumenteista kohdistuu hänen omaan kääntymykseensä, joka tapahtui täysin ihmisistä riippumattomasti. Tässä yhteydessä hän kirjoittaa:


En heti lähtenyt Jerusalemiin tapaamaan niitä, joista oli tullut apostoleja jo ennen minua. Sen sijaan menin Arabiaan ja palasin sieltä takaisin Damaskokseen. (1:17)

Tutkijat eivät ole osanneet antaa varmoja vastauksia kysymykseen, miksi Paavali meni Arabiaan ja mitä hän siellä teki. Itse asiassaa kaikki eivät ole edes varmoja siitä mitä maantieteellistä paikkaa Paavali Arabialla tarkoittaa. Tuon ajan Arabiaan nimittäin kuului osa nykyisestä Saudi-Arabiasta, Jordaniasta ja Etelä-Syyriasta.  N. T. Wrightin artikkeli ”Paul, Arabia, and Elijah (Galatians 1:17)” antaa kysymykseen oivallisia ja hyvin perusteltuja vastauksia.


Kuka tahansa kaikki Paavalin kirjeet lukenut huomaa, että Galatalaiskirjeen alussa Paavali antaa epätavallisen pitkän omaelämäkerrallisen selostuksen (1:11-2:21). Selonteon tarkoitus on korostaa jakeiden 1:11-12 merkitystä, jonka mukaan Paavali ei saanut sanomaansa muilta ihmisiltä (tai keksinyt sitä itse), vaan hän vastaanotti sen suoraan Jeesukselta:

Teen teille selväksi, veljet, että minun julistamani evankeliumi ei ole ihmismielen mukainen. Enhän minä ole sitä ihmisiltä saanutkaan, eikä kukaan ole sitä minulle opettanut, vaan sain sen, kun Jeesus Kristus ilmestyi minulle.

Paavali kuvaa entistä elämäänsä fariseuksena jakeissa 13-14:

Olettehan kuulleet, kuinka minä aikoinani, kun elin juutalaisena, vainosin kiihkeästi Jumalan seurakuntaa ja yritin tuhota sen. Menin juutalaisuudessa pitemmälle kuin useimmat ikätoverini ja kiivailin (ζηλωτὴς) isiltä perittyjen opetusten puolesta.

Paavali käyttää kreikankielistä sanaa, josta tulee sana ”selootti”. Vuoden 70 tienoilla selootit tunnettiin väkivallan miehinä, jotka yrittivät vapauttaa Israelin miekkojen avulla. Uudessa testamentissa sana kuitenkin merkitsee lainkiivailijaa. Tällainen elämänasenne ei johtanut Paavalia ainoastaan kiivaaseen rukoukseen ja Sanan tutkimiseen, vaan se johti Nasaretilaisen lahkon väkivaltaiseen vainoamiseen. 

Juutalaisuudessa tunnettiin pitkä ja vanha traditio kiivailijoista, jotka toimivat todellisen juutalaisen esikuvina. Yksi parhaiten tunnettu henkilö oli Pinehas. Hänen teostaan kerrotaan lyhyesti jakeissa 4. Moos. 25:7-13. Tässä kertomuksessa israelilaiset antautuvat mooabilaisten naisten vietäväksi ja alkavat palvoa Baal-Peoria. Kun eräs israelilainen palaa telttaansa mukanaan midianilainen nainen, Pinehas ottaa mukaansa keihään ja teloittaa sekä miehen että naisen. Jakeessa 11 Jumala sanoo: ”Hän on israelilaisten parissa kiivaasti (ζηλῶσαί) puolustanut minun kunniaani”. Tästä eteenpäin Pinehas säilytti aseman, jossa uskolliset juutalaiset ihannoivat hänen toimintaansa. 

Toinen merkittävä henkilö Israelin historiassa oli profeetta Elia. Tunnetun kertomuksen mukaan Elia taisteli vuorella Baalin profeettoja vastaan, koska he olivat johtamassa Israelin kansaa epäjumalanpalvelukseen. Elia voitti ja uskonnollisen kilvan jälkeen Elia teloitti Baalin papit (1. Kun. 18). Myöhemmin Elia valitti tilastaan Jumalalle: 

”Hän vastasi: ’Minä olen kiivailemalla (ζηλῶν) kiivaillut Herran, Jumalan Sebaotin, puolesta. Sillä israelilaiset ovat hyljänneet sinun liittosi, hajottaneet sinun alttarisi ja tappaneet miekalla sinun profeettasi. Minä yksin olen jäänyt jäljelle, mutta minunkin henkeäni he väijyvät, ottaaksensa sen.’” (1. Kun. 19:14)

Elia ja Pinehas pysyivät myöhemmissä traditioissa rinta rinnan urhoollisina esimerkkeinä Jumalan palveljoista, jotka rohkenivat kiivailla Jumalan kunnian puolesta. 

Elian kertomus jatkuu Elian epätoivona, kun hän pakenee Ahabia ja Iisebeliä Horebille, Jumalan vuorelle (1. Kun. 19:8). Tällä matkalla hän haluaa uudelleenasettaa profeetan kutsumuksensa. Täällä Elia kohdataan maanjäristyksessä, kovassa tuulessa ja tulessa, mutta ”Jumala ei ollut missään niistä”. Lopulta Elia kuulee hiljaisen äänen ja peittää kasvonsa, koska Jumala on siinä ja kysyy Elialta: ”miksi olet täällä?”. Elia kertoo uudelleen tekemisistään ja kiivailuistaan Jumalan puolesta. Tässä kohden Jumala vastaa:

Herra sanoi hänelle: "Lähde takaisin samaa tietä, jota tulit, ja mene autiomaahan lähelle Damaskosta. Voitele sitten Hasael Syyrian kuninkaaksi. Israelin kuninkaaksi voitele Jehu, Nimsin poika, ja seuraajaksesi profeetan tehtävään Elisa, Safatin poika, joka asuu Abel-Meholassa. Jos joku pääsee pakoon Hasaelin miekkaa, hänet tappaa Jehu, ja jos joku pääsee Jehun miekkaa pakoon, hänet tappaa Elisa. Vain seitsemäntuhatta minä jätän jäljelle Israeliin, kaikki ne, joiden polvet eivät ole notkistuneet Baalin edessä ja joiden suu ei ole Baalia suudellut.” (1. Kun. 19:15-18)

Nyt voimme palata Paavaliin ja Galatalaiskirjeeseen. Paavali oli fariseus ja hän kuului Shammain puolueeseen. Koska johtohenkilöt eivät reagoineet Jeesus-liikkeen suureen kasvuun riittävästi, Saul otti lain omiin käsiinsä. On otettava huomioon, että Paavali oli varmasti hyvin perillä Pinehas/Elia -traditioista. Hän tiesi, että ”kiivaus” oli oikea tapa toimia, kun Jumalan kansa oli vaarassa lähteä väärälle polulle. Hän käytti Jeesuksen seuraajia vastaan jopa väkivaltaa ja vainosi heitä aina kuolemaan saakka, aivan kuten Pinehas ja Elia olivat tehneet:

Minä olen juutalainen. Olen syntynyt Kilikian Tarsoksessa mutta kasvanut tässä kaupungissa. Gamalielin oppilaana minut on kasvatettu isiemme lain kaikkien vaatimusten mukaan. Kiivaasti (ζηλωτὴς) minä taistelin Jumalan puolesta, juuri niin kuin te kaikki tänään teette. Minä olin tälle tielle lähteneiden verivihollinen ja vainosin heitä, pidätin miehiä ja naisia ja toimitin heidät vankilaan. Tämän voi ylipappi ja koko vanhimpien neuvosto todistaa. Heiltä minä myös sain valtuudet, Damaskoksen veljille osoitetut kirjeet, kun lähdin sinne vangitsemaan siellä olevia kristittyjä ja tuomaan heidät Jerusalemiin rangaistaviksi. (Ap.t. 22:3-5)

Paavali kuitenkin pysäytettiin. Matkalla Damaskoon Jeesus ilmestyi hänelle ja hänen elämänsä muuttui. On tärkeä huomata, että tässä kohden Paavali tekee samalla tavalla kuin Elia: hän menee Siinain vuorelle. On mielenkiintoista, että sana ”Arabia” esiintyy UT:ssa ainoastaan kaksi kertaa ja molemmat maininnat löytyvät tästä kirjeestä (1:17; 4:25). Varmaa on se, että Arabia oli Paavalille paikka, jossa Siinain vuori sijaitsi. Tämän jälkeen Paavali palasi Damaskoon, aivan kuten Elia (1. Kun. 19:15). 

Toinen tärkeä linkki Paavalin ja Elian välillä on se, että Paavali yhdistää itsensä profeettojen joukkoon. Tämä näkyy siinä, että hän kuvaa kutsumustaan profeetoille tyypilliseen tapaan. Asia tulee esiin, kun vertaamme Paavalin kertomusta Jesajan ja Jeremian kutsuun:

Jo ennen syntymääni Herra kutsui minut. Kun vielä olin äitini kohdussa, hän antoi minulle nimen. (Jes. 49:1) 

Jo ennen kuin sinut äidinkohdussa muovasin, minä valitsin sinut. Jo ennen kuin sinä synnyit maailmaan, minä pyhitin sinut omakseni ja määräsin sinut kansojen profeetaksi. (Jer. 1:5) 

Mutta Jumala, joka jo äitini kohdusta oli valinnut minut ja armossaan kutsui minut työhönsä. (Gal. 1:15)


Paavali siis näkee itsensä ikään kuin VT:n profeettaketjun jatkeena. Paavali meni Siinaille, koska hänen piti miettiä kutsunsa uudelleen. (Ehkä hän myös seurasi Mooseksen, Jeremian ja muiden jalanjälkiä ja valitti Jumalalla kutsumuksensa kovuutta?) Joka tapauksessa Jumala suuntasi Paavalin kiivauden uudelleen. Elia palasi vuorelta ja hän meni voitelemaan Hasaelin Syyrian kuninkaaksi ja Jehun Israelin kuninkaaksi. Paavali sitä vastoin palasi takaisin ja alkoi julistaa uuden kuninkaan - Jeesuksen - asettamista kuninkaaksi. Jeesus oli asetettu maailman Herraksi (Gal. 1:16, 23). 

Kolmanneksi voimme huomata, että Paavalin samaistuminen Elian rooliin ei näy pelkästään Galatalaiskirjeessä, vaan se on yhtä hyvin läsnä Roomalaiskirjeen jakeissa 11:1-6:

Kysyn siis: ei kai Jumala ole hylännyt omaa kansaansa? Ei toki! Olenhan minäkin israelilainen, Abrahamin jälkeläinen, Benjaminin heimoa. Ei Jumala ole hylännyt kansaansa, jonka hän edeltäkäsin on valinnut. Tiedättehän te, mitä kirjoitukset kertovat Eliasta. Hän esittää Jumalalle Israelia vastaan tämän syytöksen: "Herra, he ovat tappaneet sinun profeettasi ja hajottaneet sinun alttarisi. Minä yksin olen enää jäljellä, ja he tavoittelevat minunkin henkeäni.” Mutta minkä vastauksen hän saa Jumalalta? "Minä olen jättänyt itselleni seitsemäntuhatta miestä, jotka eivät ole polvistuneet Baalin edessä.” Samoin on nykyisenäkin aikana olemassa jäännös, jonka Jumala on armossaan valinnut. Mutta jos valinta kerran perustuu armoon, se ei perustu ihmisen tekoihin -- muutenhan armo ei olisi armo.

Paavali piti itseään elävänä esimerkkinä siitä, että Jumala ei ole hylännyt kansaansa. Paavali lainaa  jaetta 1. Kun. 19:10, jossa Elia on samantapaisessa tilanteessa. Paavali valittaa Elian lailla olevansa yksi harvoja uskolliseen jäännökseen kuuluvia juutalaisia. 

Näistä huomioista voimme tehdä kolme laajaa johtopäätöstä Paavalin ajatuksista.  


  1. Paavali edusti aikansa tiukkaa fariselaista liikettä, joka puolusti Jumalan kunniaa hyvin kiivaasti. Esimerkkeinä tällaisesta toiminnasta toimivat mm. Pinehas ja Elia.
  2. Paavalin motiivi seurakunnan vainoamiseen oli hyvin selkeä. Kristityt seurasivat Jeesusta, jonka väitettiin olevan Messias siitä huolimatta, että hänet oli tapettu ristillä Jumalan kiroamana. Vielä pahempaa oli se, että Jeesus oli ottanut itselleen temppelin roolin. Hän siis häpäisi sekä temppeliä että Tooraa, Mooseksen lakia. Paavalin silmissä Jeesuksen seuraajat eivät olleet Baalin profeettoja parempia siitä huolimatta, että he olivat juutalaisia. Paavalin jumalallinen tehtävä oli kitkeä pois tämä vaarallinen harhaoppi. 
  3. On selvää, että juutalaisissa traditioissa Pinehaan ja Elian tekojen nähtiin saavan aikaan jumalallisen sovituksen. Heidän tapansa toimia pahuutta vastaan oli oikea ja sovittava. Paavalille kuitenkin selvisi, että Jumala ei voita pahuutta tuhoamalla pakanoita, vaan antamalla Messiaan kuolla pakanoiden käsissä. Risti tarjosi Jumalan vastauksen oikenlaiseen kiivauteen. Elia ei aikanaan löytänyt Jumalaa maanjäristyksessä tai tulessa, eikä Paavali löytänyt Hänen tahtoaan väkivallasta. Paavali kuuli Elian tapaan ”hennon kuiskauksen”, jonka mukaan taistelu pahaa vastaan oli voitettu Golgatan keskimmäisellä ristillä. 

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Katselin tässä juuri You Tubessa videon, missä selitettiin miten esimerkiksi Gal. 1:15-17 ja 2. Kor. 11:32-33 todistavat Paavalin elämän ja kääntymyksen sepitelmiksi. Videossa esitettyjen väitteiden mukaan Paavalin kirjeiksi esitetyt kirjoitukset olisivatkin fiktiota.

https://youtu.be/STjo00DCdXQ

Janne Saarela kirjoitti...

Kannattaa jatkossa noiden "Jeesusta ei koskaan ollutkaan" videoiden sijasta lukea kunnollista tutkimusta. 10 tunnin kunnollisten lähteiden lukeminen voittaa vartin videon, jonka tekijä on selvästi aivan hakoteillä jopa peruskysymyksissä (eli Jeesuksen historiallisuuteen liittyvässä keskustelussa). Esimerkiksi seuraavien artikkeleiden lukeminen tuo aiheeseen paljon valoa:

Murphy O’Connor, ”Paul in Arabia.” The Catholic Biblical Quarterly 55.4 (1993): 732-737; Richard Bauckham, ”What if Paul Had Travelled East Rather than West?” Biblical Interpretation 8 (2000): 171-184; Martin Hengel, ”Paul in Arabia.” Bulletin for Biblical Research 12.1 (2002): 47-66.

Ei myöskään kannata unohtaa uutta Craig Keenerin uutta superpaksua kommentaaria Apostolien teoista tältä osin, koska siinäkin aihetta käsitellään sivukaupalla. En näe mainitsemissasi asioissa kertakaikkiaan mitään historiallista ongelmaa.

Tapani Vauhkonen kirjoitti...

Kukaan vakavasti otettava eksegeetti tai antiikin historiantutkija ei kiistä historian Jeesuksen olemassaoloa. Asiasta on aivan riittävästi evidenssiä. Sen sijaan se, saneliko Paavalu itse Galatalaiskirjeensä, jakaa tutkijoiden mielipiteitä. Enemmistö heistä pitää Galatalaiskirjettä "aitona", lähinnä sen sisältöön ja tyyliin nojautuen. On kuitenkin hyvä muistaa, että kirjeissään Paavali pääasiassa ohjeisti seurakuntiaan uskonnollisissa kysymyksissä eivätkä ne niinkään olleet uskonnollisia tutkielmia. Paavalin elämäntyöllä oli suuri, kenties ratkaisevakin merkitys sille, että kristinuskosta 300-luvulla tuli Rooman valtionuskonto. Tämä lähinnä siksi, että Paavalin ansiota on pitkälti se, että Kristinusko ylipäätään oli 300-luvulla mukana sortimentissa, josta valtionuskonto voitiin leipoa. Paavali oli siis suurelta osin Kristinuskon ratkaiseva hahmo, mutta hän ei ollut läheskään ainoa sen sisältöön vaikuttanut teologi. Kristinuskossa oli sopivassa suhteessa ajan tarpeisiin soveltuvaa juutalaista monoteististä uskonoppia, roomalaisten omaa traditiota (saturnalia, sol invictus jne) että hellenistisiä, mm. uuspatonistisia aineksia, jotka tekivät siitä käytännönläheisten roomalaisten tarpeisiin sopivan uskonnon. Jos/kun joku haluaa nähdä tässä Jumalan johdatusta, niin good for him/her. Itse ajattelen, että vaikka kristinuskon vaikutus länsimaiseen historiaan on ollut moninainen, on se kuitenkin ollut niin voittopuolisesti positiivinen että myös ns. deuteropaavalilaiset tekstit ansaitsevat paikkansa kristillisessä kaanonissa ja ovat länsimaisen kulttuurin kovaa ydintä.