Seurakunnan hallintojärjestelmä

1. Johdanto

Tässä kirjoituksessa pyrin tarkastelemaan yleisellä tasolla kristillisten kirkkojen ja seurakuntien hallintojärjestelmiä. Kristillisen kirkon järjestäytymistapoja on useita. Tärkeimmät ovat piispalliset, presbyteeriset ja kongegationalistiset hallintomallit. Näissä järjestäytymistavoissa on myös toisistaan eroavia variaatioita.

2. Lähtökohtia Uudessa testamentissa

Uudessa testamentissa, kristillisen seurakunnan tärkeimpien kirjallisten dokumenttien kokoelmassa, kuvataan kuinka Jeesuksen maanpäällisen elämän (jota kuvataan evankeliumeissa) jälkeisenä aikana alkuseurakuntaa (jota kuvataan Apostolien teoissa) johtivat aluksi Kristuksen henkilökohtaisesti asettamat johtajat. Heitä kutsuttiin sanalla apostolit (kreikaksi apostolos, lähetetty).

Työn kasvaessa valittiin seitsemän palvelijaa (kreikaksi diakonos, josta sana diakoni) avustamaan ja johtamaan käytännön palvelutyössä (Apt. 6). Myöhemmin valittiin henkilöitä johtamaan paikallisia seurakuntia. Heitä kutsuttiin sanoilla vanhin (presbyteros), kaitsija (episkopos) ja paimen (poimēn). Näiden nimikkeiden kohdalla oli kyse luultavasti samoista henkilöistä ja tehtävistä. Heidän lisäkseen seurakunnallisessa työssä toimi myös profeettoja ja evankelistoja.

Sen sijaan, että näiden erilaisten nimikkeiden perusteella tehtäisiin yksityiskohtaista toimenkuvien selvittämistä (on huomattava että ne menevät myös osin päällekkäin), Macleod pitää parempana kuvata itse palvelutyön luonnetta. Pöytäpalvelusta toimittivat apostolit ja diakonit. Seurakuntaa johtivat apostolit, vanhimmat, kaitsijat ja paimenet. Julistustyötä tekivät apostolit, profeetat, evankelistat, vanhimmat ja diakonit.

3. Episkopaalinen hallintomalli

Episkopaalisella seurakuntamallilla tarkoitetaan piispajohtoista hallintoa. On olemassa erilaisia episkopaalisia hallintomalleja. Toiset, kuten roomalaiskatoliset, ortodoksit, anglikaanit sekä korkeakirkolliset luterilaiset, korostavat apostolista suksessiota, piispuuden historiallista jatkumoa. Heille piispat ovat hengelliseltä asemaltaan pappien ja diakonien yläpuolella kirkollisessa hierarkiassa. Toiset, kuten metodistit ja matalakirkolliset luterilaiset, näkevät piispan roolin käytännöllisemmin. Piispat ovat esimiestehtävissä olevia pappeja, mutta eivät hengelliseltä statukseltaan muun papiston yläpuolella.

Roomalaiskatolista kirkkoa voidaan kutsua hallintotavaltaan joko episkopaaliseksi tai paavilliseksi. Roomalaiskatolisen kirkon historiassa on painotettu usein paavin valtaa, mutta toisaalta myös kirkolliskokousten merkitystä. Myös uudempana aikana paavin valtaa on korostettu. Tässä erityisesti ex cathedra -opilla (joka muotoiltiin erityisesti 1800-luvulla), eli käsityksellä siitä, että paavi voisi sanella paavinistuimelta erehtymättömällä arvovallalla opinkohtia, on ollut merkitystä. On kuitenkin huomattava että paavit ovat julistaneet opinkohtia ex cathedra -opin modernin muotoilun jälkeen vain hyvin harvoin (tarkemmin sanoen kahdesti: Marian tahraton sikiäminen 1854; Marian taivaaseenastuminen 1950). Toisaalta, kuten Vatikaanin toinen kirkolliskokous (1961-1965) osoittaa, myös konsiileilla on ollut edelleen suuri merkitys roomalaiskatolisuudessa.

Episkopaalinen hallintotapa kehittyi vaiheittain. Toon vetoaa patristisen ajan kirkolliseen traditioon kolmannelta vuosisadalta eteenpäin, koska raamatullinen aineisto on tulkittavissa useilla eri tavoilla. Hän näkee useamman paikkakunnan seurakuntien muodostumisen piispojen johtamiksi hiippakunniksi vähintäänkin luonnollisena kehityksenä ja Jumalan sallimuksena ellei jopa suoranaisena Pyhän Hengen johdatuksena. Sama koskee hänen mukaansa myös suurempien kaupunkien piispojen viran kehitystä. Heistä tuli muita piispoja johtavia arkkipiispoja. Toon ei pidä kuitenkaan paaviuden kehittymistä Uuden testamentin kirjaimen ja eetoksen mukaisena.

Zahl esittää että episkopaalista, presbyteeristä ja kongregationalistista mallia voidaan kutakin puolustaa Raamatulla. Hänkään ei kuitenkaan löydä Raamatun teksteistä tukea paavilliselle hallintomallille. Paaviutta on perusteltu Pietarin johtoasemalla suhteessa muihin Kristuksen asettamiin apostoleihin. On kuitenkin huomattava että Pietarin johtoaseman periytymisestä myöhemmille kristillisille sukupolville ei ole mainintaa Uuden testamentin teksteissä.

4. Presbyteerinen hallintomalli

Presbyteerinen hallintotapa on hyvin yleinen reformaation toiseksi päähaaraksi kutsutuissa reformoiduissa kirkoissa. Sana presbyteerinen tulee Uuden testamentin sanasta vanhin (kreikaksi presbyteros).

Sanalla presbyteerinen viitataan kirkolliseen hallintotapaan, jossa seurakuntaa johdetaan edustuksellisesti. Seurakunnat eivät ole itsenäisiä, vaan toisistaan riippuvaisia ja vastuussa laajemmalle kirkolle. Vanhimmistot, jotka johtavat seurakuntaa, koostuvat seurakunnan vihityistä työntekijöistä ja maallikoista. Työntekijät ja maallikot edustavat seurakuntia myös useita seurakuntia koskevissa yhteisissä päätöksissä. Näitä koolle kutsuttuja kokouksia kutsutaan presbyteerioiksi (pienemmän alueen kirkolliskokous), synodeiksi (suuremman alueen kirkolliskokous) ja yleisiksi kirkolliskokouksiksi (kokonaisen kirkkokunnan kirkolliskokous).

Presbyteerit perustelevat näkemystään Uuden testamentin tekstien lisäksi myös Vanhan testamentin teksteillä. Muinaisessa Israelissa vanhempia mieshenkilöitä kunnioitettiin ja he toimivat kansanjohtajina. Tämä näkyy muunmuassa eksodus-kertomuksissa. Esimerkiksi Mooses ja Aaron kertoivat kansan vanhimmille että Jahve tulee vapauttamaan Israelin Egyptin orjuudesta (2. Moos. 4:29-30). Myöhemmin pakkosiirtolaisuudessa syntyneessä synagoogalaitoksessa nähdään toteutuneen Jumalan tarkoittama johtajuustapa, joka oli yleinen juutalaisuudessa myös kristinuskon synnyn aikaan. Tästä on viitteitä myös Uuden testamentin teksteissä (kuten Apt. 11:29-30).

5. Kongregationalistinen hallintomalli

Kongregationalistiseen ajatteluun liittyy ajatus demokratiasta eli kansanvallasta. Sen esikuvana voidaan nähdä osaltaan antiikin kaupunkivaltiot, joita johti kansankokous (kreikaksi ekklesia, sanaa käytetään Uudessa testamentissa myös kristillisestä seurakunnasta), joka koostui kaupungin vapaista täysi-ikäisistä miehistä.

Kongregationalistinen seurakunta voi toimia joko yksin tai yhdessä toisten samankaltaista uskoa tunnustavien seurakuntien kanssa. Esimerkiksi monet baptistikirkot ja helluntailaiset kirkot ovat järjestäytymismuodoltaan kongregationalistisia.

Myös Suomen Vapaakirkko on seurakunnalliselta hallintojärjestelmältään kongregationalistinen. Siihen kuuluvat vapaaseurakunnat ovat itsenäisiä, vaikka ne tekevät yhteistyötä keskenään ja myös koko Suomen Vapaakirkkoa koskevia päätöksiä. Suomen Vapaakirkkoon kuuluvat seurakunnat sitoutuvat noudattamaan Suomen Vapaakirkon yhdyskuntajärjestystä. Suomen Vapaakirkon yhdyskuntajärjestys on muotoutunut paljolti suomalaisen hallintokulttuurin ja lainsäädännön edellyttämältä pohjalta.

Kongregationalistisessa seurakuntamallissa päätöksiä tekemään kokoontunut seurakunnankokous käyttää ylintä inhimillistä päätäntävaltaa (kongegationalistit pyrkivät muiden kristittyjen tavoin toimimaan Jumalan hallintavallan alaisuudessa). Kongregationalismi vaikuttaisi olevan sopusoinnussa useiden Uuden testamentin tekstien kanssa. Jeesus näyttää antavan paikalliselle seurakunnalle esimerkiksi vallan erottaa katumaton synnintekijä joukostaan (Matteus 18:15-18).

Myös Apostolien tekojen perusteella voisi päätellä että nimenomaan seurakunta valitsi keskuudestaan johtajia (Apt. 6). Uuden testamentin kirjeissäkin on kohtia, joiden perusteella näyttäisi siltä, että seurakuntien odotettiin hallitsevan itse itseään (kuten 1. Kor. 5). Uuden testamentin teksteissä ei varsinaisesti kuvata yleismaailmallisen kirkon hallintoa, vaikka Jerusalemin kokouksessa tehtiin yhdessä päätöksiä ja apostoleja pidettiin yleisesti arvossa. Sen sijaan useissa teksteissä kuvataan paikallisten seurakuntien hallintoa.

Osa kongregationalisteista kannattaa yhden vanhimman mallia, toiset useamman vanhimman mallia. Molemmat löytävät näkemykselleen tukea Raamatusta. Sekä Vanhan että Uuden testamentin aikana Jumala on käyttänyt erityisesti valitsemiaan yksilöitä johtamaan kansaansa. Myöskin Raamatun jälkeen pitkin kirkkohistoriaa on ollut johtajina poikkeuksellisia yksilöitä alkaen heti Uuden testamentin jälkeisen ajan apostolisista isistä. Heistä mainittakoon esimerkkinä Polykarpos. Tämän näkökannan mukaisesti myöskin tänään seurakuntaa tulisi johtaa yksi johtava työntekijä/pastori/seurakunnan vanhin.

Toiset kongregationalistit näkevät puolestaan että kutakin paikallisseurakuntaa tulisi johtaa useampi vanhin yhdessä. Uuden testamentin teksteissä vanhimpia/kaitsijoita/paimenia puhutellaan monikossa (esim. Fil. 1:1). Tästä päätellen näyttäisi siltä että alkuseurakunnassa oli vallalla kollegiaalinen piispuus eli vastuuta johtamisesta kannettiin yhdessä johtotiiminä. Molemmissa näistä malleista korostetaan kongegationalismin ihanteiden mukaisesti paikallisseurakuntien itsenäisyyttä.

6. Arviota

Kirkollinen järjestäytyminen voidaan toteuttaa usealla eri tavalla, kuten kirkkohistoria ja nykypäivä osoittavat. Jokaiselle perinteiselle organisoitumisen mallille voidaan löytää omat perustelunsa kristillisen teologian lähteiden eli Raamatun, tradition, järjen ja kokemuksen perusteella.

Tässä käsiteltyjen hallintomallien lisäksi voidaan vielä mainita järjestäytymätön hallintomalli, jossa ei ole selkeitä olemassaolevia seurakunnallisia rakenteita. Heitä edustavat esimerkiksi kveekarit ja Plymouthin veljet. En kuitenkaan pitänyt mielekkäänä tämän hallintomallin (tai ehkä paremminkin hallintomallin puuttumisen) tarkempaa kuvaamista tässä kirjoituksessa.

Episkopaalisella mallilla on pitkä historia. Se on osoittautunut yhdeksi toimivaksi tavaksi järjestää seurakunnallista toimintaa. Episkopaalisen mallin vahvuutena voisi nähdä tietyn pysyvyyden ja vakauden. Selkeät rakenteet voivat tuoda turvaa. Historialliset instituutiot voivat auttaa perinteen siirtämisessä seuraaville sukupolville.

Kuitenkin (kuten kaikkeen inhimilliseen) myös piispalliseen hallintomalliin liittyy ongelmia. Piispat voivat olla keskenään erimielisiä ja riitautua. Heidän alaisuudessaan toimivat henkilöt ja ryhmät voivat pyrkiä edistämään kirkoissa kirkkojen alkuperäisten arvojen vastaisia ajatuksia ja käytäntöjä. Edes paavillinen malli, joka edustaa pisimmälle vietyä organisatorista järjestäytymistä ja vallan keskittämistä koko kristikunnassa, ei takaa roomalaiskatolisten kristittyjen yksimielisyyttä. Episkopaalinen malli saattaa ehkä myöskin olla joskus hieman kömpelö yhteisön ulkopuolisten ihmisten tavoittamisen kannalta. Erityisesti nykyaikana tilanteet ja kulttuuri muuttuvat nopeasti ja seurakunta ja sen johtajat voivat vieraantua ympäröivän yhteiskunnan ihmisten todellisuudesta. Toisaalta piispajohtoisuus voi parhaillaan auttaa kirkkoja säilyttämään paremmin omat erityispiirteensä. Silti jos kyseessä on pieni kirkkokunta, episkopaalinen malli ei välttämättä ole tarkoituksenmukaisin hallintotapa.

Presbyteerisen mallin voidaan katsoa ilmentävän varsin luonnollista kehitystä. Kun kongregationalistinen kirkkokunta kasvaa riittävän suureksi, voi olla tarkoituksenmukaista pohtia kirkon hallinnon järjestämistä uudella tavalla. Suoran demokratian sijaan voidaan silloin siirtyä edustukselliseen demokratiaan.

Presbyteerinenkin malli on parhaimmillaan toimiva, mutta kuten muihinkin malleihin, myös siihen liittyy potentiaalisia heikkouksia. Paljon riippuu aina ihmisistä. Ihmiset osaavat aina riidellä riippumatta siitä miten hallinnon järjestää. Myöskin presbyteeriset kirkot ovat kokeneet jakautumisia.

Kongegationalistisen mallin vahvuutena näkisin ehkä erityisesti tietyn ketteryyden ja kulttuurisen sopeutumiskyvyn. Ympäröivän kulttuurin muutoksiin voidaan ehkä reagoida nopeammin yksittäisinä seurakuntina. Malli voi parhaillaan myös kasvattaa vastuuntuntoa ja osallistuttaa seurakunnan yhteiseen missioon. Uuden testamentin aikana kristittyjen yhteisissä kokoontumisissa jokaisella oli jotain annettavaa. Vasta myöhemmin tapahtui kehitystä, jota voisi kuvata sloganilla ”ammattilaiset pelaa kentällä ja kansa istuu katsomossa”. Vastaus kysymykseen siitä, tulisiko kutakin seurakuntaa johtaa yksi vai useampi seurakunnanjohtaja, voi riippua eri seurakuntien erilaisista tilanteista ja tarpeista. Näkisin kuitenkin vallan jakamisen hyvänä yleisenä periaatteena.

Kongregationalistisen mallin heikkoutena voidaan pitää sitä, että kaikki seurakuntalaiset eivät välttämättä ole riittävän kypsiä hallitakseen itse itseään. Seurakunta voi tehdä epäonnistuneita päätöksiä, kuten valita johtotehtäviin henkilöitä, joilla ei ole tehtäviin edellytettävää luonnetta ja osaamista. Itsenäiset seurakunnat voivat ehkä myös helpommin ”villiintyä”, kun keskinäinen riippuvuus ja vastuu suhteessa toisiin seurakuntiin on vähäisempää. Yksittäisen paikallisen seurakunnan juuret eivät välttämättä ole kyllin syvällä ja erilaisille epäterveille aikalaisvaikutteille voidaan olla siksi enemmän alttiita.

Kullakin käsitellyistä malleista on omat potentiaaliset vahvuutensa ja heikkoutensa. Ehkä kysymyksessä seurakunnan järjestäytymistavasta ei ole kyse uskontotuudesta, jonka täytyisi olla täysin sama kaikkina aikakausina ja kaikissa kulttuureissa. Ehkä kyse on enemmän käytännöllisestä asiasta, jossa voidaan sallia tiettyä erilaisuutta. Näihin seurakunnan käytännöllisiin kysymyksiin liittyy myös osaltaan seurakunnan ja kirkkokunnan jäsenmäärän koko sekä ympäröivän yhteiskunnan lainsäädäntö. Näen kongregationalismin aivan toimivana ratkaisuna omassa kirkkokunnassani Suomen Vapaakirkossa. Tätäkin hallintotapaa on mahdollista perustella teologisesti.

7. Lopuksi

Morris muistuttaa aiheellisesti meitä siitä, ettei yksikään nykyinen seurakunnallinen järjestäytymistapa palaudu suoraan apostolisen ajan käytänteisiin ja että sitoutumisemme oman kirkkomme hallintotapaan ei tulisi johtaa toisten eri tavalla asian ymmärtävien kirkollisen statuksen kiistämiseen.

Roomalaiskatolisessa ja ortodoksisessa ajattelussa protestanttisia kirkkoja ei pidetä tosi kirkkoina. Roomalaiskatolinen ja ortodoksinen kirkko pitävät toisiaan skismaattisina kirkkoina. Protestanteilta puuttuu näiden molempien kirkkojen käsityksen mukaan sakramenttien täyteys ja apostolinen suksessio. Tämän ei kuitenkaan tarvitse merkitä sitä, etteivätkö protestantit voisi tunnustaa roomalaiskatolista ja ortodoksista kirkkoa kristillisiksi kirkoiksi.

8. Lähteet

Dever, Mark
2012 The Church – Gospel Made Visible.
Nashville: B&H Publishing Group.

Erickson, Millard
1998 Christian Theology, 2. painos.
Grand Rapids: Baker Academic.

Garrett, James Leo  Jr.
2004 ”The Congregation-Led Church Congregational Polity"
teoksessa: Perspectives on Church Government – 5 Views (toim.).
Nashville: B&H Publishing Group.

González, Justo L.
2010 The Story of Christianity Volume 1 – The Early Church to the Dawn of the Reformation.
New York: HarperCollins.

González, Justo L.
2010 The Story of Christianity Volume 2 – The Reformation to the Present Day.
New York: HarperCollins.

Grudem, Wayne
1994 Systematic Theology – An Introduction to Biblical Doctrine.
Leicester: Inter-Varsity Press.

Macleod , D.
1998 ”Church Government”
teoksessa: New Dictionary of Theology (toim.)
Leicester: Inter-Varsity Press.

Morris, L. L.
2001 ”Church Government”
teoksessa: Evangelical Dictionary of Theology (toim.)
Grand Rapids: Baker Academic.

Patterson, Paige
2004 ”Single-Elder Congregationalism”
teoksessa: Who Runs the Church? – 4 Views on Church Goverment (toim.).
Grand Rapids: Zondervan.

Taylor, L. Roy
2004 ”Presbyterianism”
teoksessa: Who Runs the Church? – 4 Views on Church Goverment (toim.).
Grand Rapids: Zondervan.

Toon, Peter
2004 ”Episcopalianism”
teoksessa: Who Runs the Church? – 4 Views on Church Goverment (toim.).
Grand Rapids: Zondervan.

Waldron, Samuel E.
2004 ”Plural-Elder Congregationalism”
teoksessa: Who Runs the Church? – 4 Views on Church Goverment (toim.).
Grand Rapids: Zondervan.

Zahl, Paul F. M.
2004 ”The Bishop-Led Church The Episcopal or
Anglican Polity Affirmed, Weighed, and Defended”
teoksessa: Perspectives on Church Government – 5 Views (toim.).
Nashville: B&H Publishing Group.