keskiviikko 20. kesäkuuta 2007

Keisarin uudet vaatteet ja narratiokritiikin ihmeellinen maailma

Olen nyt pari päivää lukenut artikkeleita liittyen Jeesuksen järjestämään episodiin Temppelissä. Ei liene yllättävää, että näkemyksiä on lähes yhtä paljon kuin kirjoittajia. Tietysti tämä on aika tautologinen toteamus, koska tieteellisen tekstin kirjoittajalta oletetaan jotakin uutta kontribuutiota asiaan. Yhdestätoista artikkelista Maurice Caseyn artikkeli “Culture and Historicity: The Cleansing of the Temple” (Catholic Biblical Quarterly Vol. 59, 1997, 306-332) nousi kärkisijoille. Argumentointia arameankielisen perikooppirekonstruktion perusteella ja lukuisia teräviä huomioita. Myös Craig Evansin ja Tom Holmenin kirjoitelmat pääsivät ”luettavakahteenkertaan-osastoon”. Ehdoton jumbosija lankeaa John Paul Heilin artikkelille “The Narrative Strategy and Pragmatics of the Temple Theme in Mark” (Catholic Biblical Quarterly Vol. 59, 1997, 76-100)

Narratiokritiikki ja reader-response-kritiikki, ja mitä nimiä nyt tälle tekstin toistamiselle annetaankin, näyttävät valloittavan alaa alan journaleissa. Silläkin riskillä, että paljastan oman tyhmyyteni, pidän tätä suurena farssina. Olen lukenut koko joukon tämän osa-alueen artikkeleita, enkä tajua alkuunkaan, mikä on homman idea. Tutkija kirjoittaa tekstiä auki kuin äärimmäisen tylsä saarnamies. Kukin saa keksiä mitä villimpiä yhteyksiä kirjan eri osien välillä ja kaikki ovat tietysti aitoon postmodernistiseen tapaan oikeassa. Muistan tämän herra Heilin ylösnousemustutkimuksistani vuosien takaa. Hän kertoi näiden uusien tyylilajien tutkijoiden löytäneen seitsemän tai kahdeksan eri selitystä Markuksen tyhjä hauta –kertomuksessa seikkailevalle nuorelle miehelle. Lisäisin tähän joukkoon vielä muutaman yhtä hyvin perusteltavan kandidaatin eli Matti Nykäsen, Leonardo di Caprion ja Jasper Pääkkösen. Kronologiset ongelmathan ovat vain positivistisen tieteentradition asettamia turhia jäykistyksiä.

Sikäli tämä tajunnanvirtaan heittäytyminen on tietysti helppoa, että tutkimuskirjallisuuteen perehtymiseen ei mene kauaa aikaa. Kun mitään kunnon falsifikaatiokriteeriä ei ole ja normaalin päättelyn konventiot on haudattu, tiukka peer-review-anonyymi ei ala piukuttamaan alan johtavien tutkijoiden puuttumisesta lähdeluettelosta. Ja voihan sinne laittaa joukon samankaltaisia sepustuksia luomaan alaviiteaparaattiin tieteellisen estetiikan tuntua.

Professori Haraguchin “A Call for Repentance to the Whole Israel – A Rhetorical Study of Acts 3:12-26” (Asia Journal of Theology Vol. 18, 2004, 267-282) olikin ihan eri maata, vaikka termi “retorinen tutkimus” saattaisi muuttokiireissä heittää artikkelin samaan laatikkoon Heilin sepustuksen kanssa. Haraguchilla oli mielekäs teoria retoriikan käsitteistä, joita hän sovelsi apostolien tekoihin ja kotiläksyt oli hyvin tehty. Tuli mieleen koti-Suomesta Lauri Thurenin retoriikan alan teokset, jotka niin ikään ovat vaikuttaneet ihan järkeviltä. Retoriikan tutkimisesta itse asiassa avautuu mielestäni varsin hyviä näkökohtia eksegeesin tekemiseen.

3 kommenttia:

DrMark kirjoitti...

Tunnustan minäkin, että monta kertaa nuo reader response -kriittiset jutut ovat aika villejä. Sen sijaan narrative criticism -kategoriasta löytyy kyllä välillä ihan hyviäkin huomioita, jotka pistävät miettimään käsiteltävää kertomusta ihan uudesta perspektiivistä. Lisäksi esim. tuo implied reader on aika kätevä käsite :-)

Oma näkemykseni näistä erilaisista "uusista" lähestymistavoista on se, että kaikesta hypestä huolimatta niillä on loppupelissä aika vähän sellaista annettavaa, mitä eksegeetit vuosikymmenten (tai jopa vuosisatojen) aikana eivät olisi jo huomanneet.

Tämä on itse asiassa akateemisen eksegetiikan yksi isoista ongelmista: jotta voit ansaita kannuksesi ja/tai pitää apuraharahanat auki, täytyy tuhansia vuosia vanhoista teksteistä löytyä koko ajan jotain uutta, mitä niissä ei kuitenkaan välttämättä ole. Uran luomisen kannalta helpointa tällaisessa tilanteessa onkin joko
etsiytyä Qumranin tekstien, gnostilaisten evankeliumien tms. pariin; keksiä dramaattisia, uutiskynnyksen ylittäviä teorioita (ks. esimerkkejä esim. Helsingin Sanomien joulu- ja pääsiäisnumeroista); tai yrittää soveltaa kaikenlaisia uusia teorioita ja lähestysmistapoja vanhoihin teksteihin (ja nykyisessä postmodernissa ilmapiirissä tietysti kaikki käy). Niin kauan kuin akatemia sanelee piirileikin säännöt, nämä ilmiöt eivät katoa mihinkään.

Esa Hyvönen kirjoitti...

Minusta narrative criticism tuo pikantin lisän perinteiseen historiallis-kriittiseen tutkimukseen. Perinteinen historiallis-kriittinen metodi painottaa esimerkiksi synoptisten evankeliumien kohdalla lähteiden rekonstruktiota kukin synopsin kohdalla. Tällöin teksti pilkotaan palasiksi ja kirjoittajan luoma symbolinen universumi hajoaa palasiksi. Narrative criticism parhaimmillaan avaa tekstin teologisia ulottuvuuksia, kunhan se pohjautuu muuhun pätevään eksegeettiseen työhön.

Redaktiokritiikki sijoittuu taas näiden kahden tarkastelutavan välimaastoon. Osittain se painottaa lähteitä, mutta kysyy, mitä kirjoittaja niille teki.

Reader response -kritiikki on myös mielestäni villiä. Yhden positiivisen asian kuitenkin uskallan nostaa heiltäkin esiin. He kysyvät, mitä tekstin esteettisyys vaikuttaa lukijassa. Tämä on tärkeä analyysin muoto, kun tutkitaan eri lukijoiden reaktioita kirjoitettuun sanaan. Mutta reader response -kritiikki ei voi kertoa sitä, mikä on authorial intended meaning.

Sitten vielä eräs maininta: jos narrative criticism ei tuota yhtenäisiä tutkimustuloksia, historiallis-kriittinen tutkimus on samassa jamassa. Monet tutkijat ovat hylänneet historiallis-kriittisen tutkimusmetodin johtuen turhautumisestaan tulkintojen viidakossa. Esimerkiksi kaksilähdeteoriassa Q-lähdettä tulkitaan jo ties kuinka monessa koulukunnassa ja tulokset ovat ristiriitaisia.

Kun olin valitsemassa gradulleni aihetta eräs mielenkiinnon alue oli tutkia tekstikritiikin ja synoptisten evankeliumin välistä suhdetta kaksilähdeteorian valossa. Turhauduin, koska en osannut valita mitä kaksilähdeteoriaa seuraisin niiden ristiriitojen takia. Jätin aihepiirin pois ja painotin vain tekstikriittistä tutkimusta.

Antti Jaaskelainen kirjoitti...

Olen tassa parhaillaan lueskellut Andries van Aarden Fatherless in Galilee, jonka tutkimusongelma nousee kai aikalailla kirjailijan omista kokemuksista oman isansa suhteen, jonka pohjalta han lahtee kehittelemaan teoriaa jeesuksesta isattomana lapsena. Joosefin han rinnastaa pitkalti VT:n Joosefin pohjalta rakennettuun myyttiseen hahmoon, joka sattui olemaan teologisesti katevasti kasilla Jeesuksen lapsuuskertomusten luojille.

Koko kirjaa en ole viela lukenut, mutta voin sanoa, etta missaan tapauksessa koko tarina ei minua vakuuta. Positiivisina puolina voin kuitenkin sanoa, etta taman suuntainen tutkimus on tervetullut lisa historiallis-kriittiseen kirjailuun jo silta pohjalta, etta se puuttuu Jeesuksen varhaisvaiheisiin asian vaatimalla vakavuudella, eika pyri pelkastaan tutkimaan Jeesuksen kasteen jalkeista touhuilua.

Naenkin, etta tassa tapauksessa jotakin hyvin olennaista on tapahtunut. Ensinnakin, Aarde itse on loytanyt itselleen kiinnostuksen ja kiinnekohdan Jeesuksen elamaan, joka koskettaa hanta myos henkilokohtaisesti.

Toiseksi, hanen henkilokohtainen kiinnostuksensa (tai tutkimussuunnan avanneiden kiinnostus) on tuonut tarkeana lisana Jeesuksen lapsuus ja nuoruusvaiheiden vaikutuksen Jeesuksen toimintaan takaisin Jeesus-tutkimukseen.

Kolmanneksi, on varmasti jollakin tasolla totta, etta Jeesus koettiin ja nahtiin isattomana ainakin virallisen juutalaisuuden taholta, joka ei voinut olla vaikuttamatta siihen miten hanen viestinsa ja tekonsa naisten, lasten ja muulla tavalla syrjaytyneiden keskuudessa nahtiin. Jeesus, taten itsekin "kyseenalaisen" taustan omaavana oli luonnollisesti omiensa puolella yhteiskunnan syrjintaa vastaan.

Reader-response kritiikin arvon naen siis lahinna uusien ihmista lahella olevien kysymysasettelujen nostamisessa. Eiko se tavallaan sovi Raamatun tekstien peruseksistentiaaliseen luonteeseen, ainakin Jeesuksen tapauksessa?

Narratiokritiikkia en sotkisi yhta helposti samaan soppaan villiyden ja epaluotettavuuden suhteen. Olen kai aika tavalla samoilla linjoilla Esan ja drmarkin kanssa, ehka vain hivenen avoimempi myos reader-response juttuja kohtaan.