lauantai 2. elokuuta 2008

Helluntailaisuus, ehtoollinen ja kaste

Vastaan tässä Johnin esittämiin kysymyksiin, koska ne eivät suoranaisesti liity Codex Sinaiticukseen:-) Hyviä kysymyksiä joka tapauksessa ja mielekäs keskustelun avaus.

Ehtoollisesta: Helluntailainen ehtoolliskäsitys on varsinaiselta sisällölliseltä teologialtaan ollut perinteisesti varsin pragmaattinen. Ehtoollista vietetään, koska Jeesus käski. Koska osa Suomen helluntalaisuuden juurista (mutta vain osa) tulee reformoidusta protestanttisuudesta, on kalvinistinen muistoateriaidea esiintynyt säännöllisesti ehtoollisen teologisessa työstössä. Kuitenkin ehtoollisteologiassa hyvin tärkeässä roolissa on nähdäkseni ollut sosiologinen protesti luterilaista kirkkoa vastaan ja ”viinit ovat valuneet kastevesien mukana”. Kastekiistat ja ehtoollisen nivoutuminen niihin sakramentti-nimityksen tähden ovat niputtaneet luterilaisen ehtoollisen (virheellisesti) erottamattomaksi osaksi ”lapsikasteharhaa”.

Helluntailainen ehtoolliskäsitys ei kuitenkaan mielestäni todellisuudessa ole kalvinistinen ”pelkkä muistoateria”. Helluntaiherätyksen uskontunnustuksessa todetaan ”Ehtoollinen on Jeesuksen seuraajilleen asettama muisto- ja yhteysateria, jossa hän on uskon kautta itse läsnä. Ehtoollinen julistaa Jeesuksen sovitustyötä ja on osallisuutta hänen kuolemaansa ja ylösnousemukseensa.” jossa läsnäolo on haluttu ottaa muisto-funktion rinnalle. Luterilaiset pitävät helluntailaista ehtoolliskäsitystä usein reformoituna ”muistoateriana”, mikä on varsin ymmärrettävää, koska helluntailaiset ovat teologisissa keskusteluissa usein napanneet käyttöönsä reformoitujen argumentteja. Ongelmana tässä on se, että reformoitujen protestanttien ehtoolliskäsitys ei vastaa lähimainkaan sitä mitä helluntailaiset uskovat ja opettavat ei-poleemisissa tilanteissa ehtoollisesta.

Eli vastaus pääkysymykseen. Syyt reformoidun ehtoollisnäkemyksen edustamiseen ovat hyvin pitkälle kirkkohistoriallisia eivätkä ole sopusoinnuss helluntailaisen kokonaisteologian (joka kaikessa kaoottisuudessaan on likiarvoperiaattein maalattavissa kuin impressionistinen akvarellityö). Viimeaikaisessa helluntailaisessa teologiassa Suomessa ehtoollisen määrittelyssä on otettu selvästi etäisyyttä reformoituun näkemykseen ja korostettu sen olevan enemmän kuin muistoateria. Henkilökohtaisesti yhdyn tähän ”enemmän kuin…” näkemykseen.

Kasteesta: Kasteteologiassa poleemisen teologian vaikutus on luonnollisesti myös varsin suuri mutta toisin kuin ehtoolliskysymys, tässä eksegeettinen ja hermeneuttinen työskentely on alusta asti ollut itsenäistä ja mielestäni myös melko huolellista. Lasten kohtalo nähdään joka tapauksessa kasteesta riippumattomaksi eli pidettiin heitä sitten pelastettuina tai ei, vesikasteen ei katsota voivan vaikuttaa tähän millään tapaa (Samoin uskoo tietysti suuri joukko luterilaisia aktiivikristittyjäkin). Osa helluntailaista edustaa näkemystä, jonka mukaan lapset pelastuvat Kristuksen perisynnin vaikutuksen eliminoineen ristinkuoleman tähden ilman kastetta ja ilman uskoa. Toiset taas uskovat, kuten monet kirkkoisät, että perisynti on ikäänkuin Windows Vista, joka on pakattu jokaiseen ihmiseen, mutta aktualisoituu vasta kun tehdään syntiä eli otettaan se käyttöön. Pakkauksen omistaminen ei ole kadottava synti, vasta lataaminen. Näin ollen lapset ovat pelastettuja, koska he eivät ole tehneet syntiä.

Vaikeutena lasten soteriologiassa on se, että Raamatusta on vaikea vetää kovin tarkkoja linjoja tähän kysymykseen. Pitkälti päättely perustuu lapsikasteen osalta helluntailaiseen käsitykseen, jonka mukaan Ut:n aikana ei kastettu lapsia. Oppi johdetaan siis käytännöstä.

"Kuuliaisuuden askel" on nähdäkseni pitkälti sosiologisten tekijöiden synnyttämä termi. Agraariyhteisön tiukoista sidoksista rimpuilevan lahkolaiskandidaatin tuli olla "kuuliainen sanalle" eli kestää yhteisön kritiikki, leimautuminen yms. ja seurata uskottua toimintamallia eli ottaa kaste. Helluntailainen käytäntö on pyrkinyt tavallaan imitoimaan Ut:sta kohoavia toimintamalleja useinkaan reflektoimatta niitä kovinkaan syvällisesti. Kuuliaisuus ei siis ehkä ole ihan niin teologinen kannanotto kuin miltä se vaikuttaa. Toisaalta kaste nähdään myös vastauksena julistetun evankeliumin haasteeseen mutta itse kastetta ei mielletä ihmisen teoksi siinä mielessä, että koko paketti olisi ihmisen teko. Kasteeseen liitetään koko joukko jumalallista toimintaa kuten usein lainatun metaforan Punaisen meren ylityksestä käyttö vihjaa.

14 kommenttia:

John kirjoitti...

Kiitos vastauksista Matti, tämä selvensi jo paljon. Vaikka Virallista Linjaa(tm) ei ehkä ole olemassa niin ehkä jonkinlaiset käsitysten rajapyykit on meilläkin tällä tavoin hahmotettavissa.

Pari kommenttia:

Ehtoollisesta: "Enemmän kuin" -linjaus vaihtelee luultavasti seurakunnittain, tunnustuksen "uskon kautta itse läsnä" ilmaus on ehkä hieman ympäripyöreä - mitä se käytännössä tarkoittaa vai halutaanko ehtoollisen ydin jättää suosiolla meillä mysteeriksi? Kattaako "enemmän kuin" -käsitys siis kaiken "hengen läsnäolosta" transsubstantiaatioon asti? Ensimmäinen käsitys lienee yleisin, mutta onko pöydässä todella tilaa myös korkeakirkollisille vaihtoehdoille?

Kasteesta: Vastaus selvensi Vista-analogioineen paljon :) Helluntaiherätyksen kirjoitettu kasteteologia on aika voimakkaasti suunnattu lähinnä lapsikastekeskusteluun, joten varsinaisia "omia käsityksiä" ja helluntailaisten kasteelle lukemaa sisältöä on välillä hankala hahmottaa. Opetuksesta jää usein käteen vain se että "kaste kuuluu kristitylle", mutta se mitä kaste sisältää ja miten kaste auttaa kristityn vaelluksessa jää hämärän peittoon. Myös Jumalan teko / ihmisen teko -akseli on vähän harmaata aluetta - mitä kasteessa tapahtuu, kuka on toimija ja kuka on kohde?

Nykyiset 25-45 -vuotiaat ovat kasvaneet sen verran ulkona tynnyristä että jonkinlainen pietiteetillä ja tukevalla argumentaatiolla tehty "Mitä helluntaiherätys opettaa" -kirjanen olisi poikaa. Epäilemättä tämäkin tulkittaisiin tietyn osan toimesta kirkollistumiseksi, minusta se olisi vain selkeytymistä.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Olen saanut joitakin vuosia sitten itselleni varmuuden siitä, mikä on oikea kastekäsitys. En ole sitä paljoa mainostellut, mutta nyt voisi sen heittää tässä safarilaisille teilattavaksi.

Ensinnä kuiten esimerkki tuosta kasteen merkityksen epäselvyydestä helluntaipiireissä. Helluntaikodin lapsi, joka on käynyt syntymästään saakka jokaisessa konfassa ja oli Isossa Kirjassa opiskelemassa, panttasi edelleen kasteelle menoa, koska sitten kuulemma täytyisi kai elää oikeasti uskossa ja jotenkin vakavammin.

Mutta se kastenäkemys, johon uskon Pyhän Hengen johtaneen minut (Pyhä Henki siis johti, mutta jos sanon niin, niin sitten Henki ei olisi johtanut niitä, joilla on erilainen näkemys, ja eihän niin saa ajatella saati sanoa) on seuraavanlainen:

Hyvin yksinkertaisesti kaste kuuluu nykyisen "syntisen rukous" -käsitteen paikalle ja sille kuuluu sama sakramentaalinen sisältö kuin on "syntisen rukouksella".

Tarkoitan tällä sitä, että UT:n puolella ei uuden liiton jäsenille opeteta, että kukaan tulee Jumalan valtakuntaan, saa syntinsä anteeksi tai saa Pyhän Hengen lahjan muuta kuin "antamalla kastaa itsensä Jeesuksen Kristuksen nimeen syntien anteeksi saamiseksi, jolloin saa Pyhän Hengen lahjan". Sen on Pietari helluntaisaarnassa aika selvästi sanonut.

Huomautan siis, että tällä ei ole mitään tekemistä sen kanssa, miten UT:ssa KERROTAAN TAPAHTUNEEN ihmisille. On kyse vain siitä, mitä kasteesta OPETETAAN ihmisille.

Olen miettinyt paljon tuota helluntailaisen kasteen sisällyksettömyyttä ja tullut siihen tulokseen, että sisällyksettömyys säilyy niin kauan kuin kaste pidetään irrallaan siitä hetkestä, jolloin ihminen ohjataan turvaamaan Jeesuksen sovitustyöhön ja toivotetaan tervetulleeksi Jumalan valtakuntaan. Uudessa testamentissa kasteeseen liittyy syntien anteeksisaaminen ja syntien pois peseminen. Muu opetus kertoo, että nuo tapahtuvat kun ihminen alkaa turvaamaan Jeesuksen sovitustyöhön. Loogisesti olen päätynyt siihen, että kaste on se tapa ja tilanne, jossa ihmisen kuuluisi "antaa haudata itsensä Kristuksen kuolemaan" ja nousta siitä uuteen elämään.

Jos joku oikeasti löytää UT:sta jonkin muun sisällön ja merkityksen kasteelle, niin kuulisin mielelläni. Roomalaiskirjeen 6. luku ("samoin pitää meidänkin uudessa elämässä vaeltaman") on toiminut monelle perusteluna sille, että kasteelle menoon on sisällytetty kovat sitoumukset tietynlaiseen elämäntapaan . Roomalaiskirjeen 6. luku on kuitenkin tarkasti ottaen kirjoitettu jo kastetuille. Ohjeistus annetaan vasta sen jälkeen, kun Jumalan valtakuntaan on kasteessa siis jo astuttu.

Oli mielenkiitoista olla kuuntelemassa yliopistolla paneelikeskustelua, jossa evlut kirkon herätysliikkeiden jäsenet riitelivät erilaisista kastenäkemyksistään. Olikohan se niin, että peruskirkollinen näkemys on se, että koska lapsikin on syntinen ja tarvitsee kastetta, se voidaan kastaa. Laestadiolaisilla taisi olla, että koska lapsi ei ole syntinen, niin se voidaan kastaa. Sitten ne riitelivät siitä, paljonko sitä uskoa tarvitaan ja missä vaiheessa.

Helluntailaisten parissa olen kuullut lapsen synnittömyyttä perustellun mm. sillä, että he ovat niin nuoria etteivät ole vielä oppineet erottamaan hyvää pahasta. Tähän on käytetty joitakin VT:n kohtia, joista yksi on se, että luvattuun maahan pääsi erämaavaellukselta vain se sukupolvi, joka ei Israelin lankeemuksen aikana vielä erottanut hyvää pahasta. Tämä on kuitenkin aika ongelmallinen homma, koska toisaalla kerrotaan, että ne olivat kaikki 20 vuotiaat ja sitä nuoremmat. Se tarkoittaisi, että koko murrosiän kohellukset saisi pistää tuohon piikkiin surutta.

Tuo lapsen vastuulliseksi tuleminen on sekä luterilaisilla että helluntaisilla pyhä lehmä, virtahepo olohuoneessa, keisarin uudet vaatteet, pöydälle nostamaton kissa ja muutenkin kaikin puolin tabu. Kummallakaan puolella ei pystytä määrittelemään sitä, milloin sellainen vastuullisuus tulee kehiin.

Luterilaisilla on tottakai konfirmaatio, mutta se ikä ei perustu mihinkään todelliseen. Helluntailaisilla on taas jatkuva epävarmuus milloin meidän vesseli on vastuussa Jumalan edessä, kun se pöllii kavereiden lelut hiekkalaatikolla tai lyö siskoaan lelulla päähän ja ikää on jo huimat 1 v. Raamatusta ei kuitenkaan täysin selvästi todellakaan kerrota siitä, mikä on lasten tila suhteessa Jumalaan. Syntiinlankeemuksen seurauksena ne syntyy eroon. Jeesuksen sovitustyön jälkeen ne syntyvät sovitettuun ihmissukuun. Uskovien lapsena ne ovat pyhiä. Ja käytännössä ne eivät juuri eroa naapurin pakanaipanoista mitenkään.

Varminta olisi opettaa vanhemmille, että varminta on kasvattaa lapsi niin, että se oppii turvaamaan Jeesukseen, ja että mitään varmempaa keinoa ei ole. Lapsen kuolema on kuitenkin todella kova pala, ja siihen on pakko olla vastaus annettavana.

Ehkä siksi, että kaikkeen ei ole vastauksia löytynyt enkä ole jaksanut käydä läpi mitä syntisen rukouksen vaihtaminen kasteeseen merkitsisi käytännönteologiassa, en ole halunnut tuoda tätä kastenäkemystä esille. Tällä hetkellä Siiloan seurakunta taitaa toteuttaa tätä mallia sillä tarmolla, että parilla tutulla on mennyt synapsit sekaisin kun ne on kadulta revitty kastealtaalle ja sitten niitä on yritetty manipuloida samantien kielilläpuhujiksi. Aika traumaattisia juttuja.

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Helluntaiherätys on siitä omituinen unioni, että jokainen seurakunta on oma itsenäinen yksikkönsä ja päättää omat oppinsa. Tästä johtuen variaatiota on varsin paljon. Herätysliikkeen yhteinäisyys pohjautuu enemmän ihmissuhteille, yhteiselle historialle (ja vihollisille:-) ja yhteisille instituutioille kuin opilliselle yksimielisyydelle.

Taustalla on pitkä kirkkohistoriallinen prosessi, joka lähtee aina puritaanien yms. kokemista vainoista Yhdysvaltojen syntymiseen ja kirkko-valtio-jakoon ja siitä aina Etelän Baptisti konvention syntymiseen. Etelän baptistien itsenäinen paikallisseurakunta ideaali siirtyi Ruotsin baptisteille ja helluntaiherätys taas Ruotsissa rakentui vahvasti baptistisrk Stockholm Filadelfiaförsamlingenin helluntailaistumiseen johtajansa Lewi Pethruksen luotsaamana. Tästä taas suomalaiset vuosisatojen perinteitä noudattaen omaksuivat Ruotsin mallin...ja tässä ollaan nyt.

Teologia on hyvin pitkälti kuitenkin omaksuttu pietistisestä luterilaisuudesta mm. Osmo Tiililän opetusten ollessa tärkeässä roolissa. Oikestaan lähinnä sosiologisen identiteetin kannalta näkyvimmät opit eli vesikaste ja henkikaste on sorvattu ulkoapäin. Tietysti myös eskatologisia trumpetin törähdyksiä on haalittu jos jostakin, mutta tämä yhdisti lähes kaikkia pietismiin kallistuvia liikkeitä. Kuten kansainväliset kommentaattorit ovat tämän tästä todenneet, Suomen helluntailiike on perin luterilainen.

Tällainen sosiologisen taustan pyörittely oppihistorian yhteydessä on mielestäni välttämätöntä. Samalla kannattaa myös miettiä luterilaisen teologian erittäin poleemisia lähtöasetelmia (Luther vs. Catholic All Stars). Polemiikka synnyttä aina polemiikkaa ja vihamielinen retoriikka vihamielistä retoriikkaa.

...nyt täytyy lähteä viran puolesta ehtoolliskokoukseen.

DrMark kirjoitti...

Tuon baptistisen seurakuntamallin omaksumiseen vaikutti täällä Suomessa ihan varmaan sekin, että helluntaiherätyksen koulutetuista työntekijöistä aivan alkuaikoina merkittävä osa tuli baptistien parista (sama ilmiö kyllä koettiin muuallakin kuin Suomessa). Esim. suomen ensimmäisen helluntaiseurakunnan perusti Helsinkiin Albin Kervinen, joka oli aikaisemmin Helsingin baptistiseurakunnan johtaja :-).

Mutta lopputulos on siis tosiaan se, että opetukset (ja niiden perustelut) saattavat vaihdella kovastikin eri seurakunnissa, vaikka tietyissä asioissa onkin aika suuri yksimielisyys. Etuna on nähdäkseni se, että koko liike ei mene kerralla harhateille (joilta sitä ei saa sitten satoihin vuosiin takaisin), mutta haittana vastaavasti se, että yksittäinen paikallisseurakunta saattaa tosiaan näkemyksissään ja toiminnassa poiketa kovastikin yleislinjan körttihelluntailaisuudesta (yhtenä esimerkkinä Pekan mainitsema helsinkiläinen pulju).

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Mielestäni näkemys, jonka mukaan syntisen rukous on identtinen vesikasteen kanssa on varsin hyvä likiarvo Ut:sta johdettavasta kastekäytännöstä. Kääntyminen, uskominen, responssi ja vesikasteen ottaminen liittyivät kaikki kristilliseen initiaatioon ja nykyiset kysymykset niiden sisällöstä ja sisällyksettömyydestä ovat ajoittain aika anakronistisia.

Nämä "ei koskaan kastetut" helluntailaihengailijat ovat kyllä teologisesti varsin ongelmallinen ilmiö. Kastamaton kristitty on UT:n valossa ääripoikkeustilaan liittyvä kummajainen.

Julle kirjoitti...

Olen käsittänyt, että vesikaste oli (/on, toki tällä hetkellä maailmassa näkyvimmin kristinuskon esittämä) muidenkin uskontojen ja jumalklubien initaatioon kuuluva riitti.

Näin ollen siihen voisi liittää ut:n ajalta jopa tällaisen ulkoisen tunnustuksen/julkisen tunnustautumisen sisällön?

Itse en liitä siihen kuin psykologisen "mitä vähemmän uskoa, sitä enemmän rituaaleja"-meiningin, joka vahvistaa ja sitouttaa useimpien sielunelämää uuteen klubiin astuessaan.

Kasteen merkitys ei voi oikeasti olla kovin suuri, sillä ilman sitä voi pelastua, muutenhan Kristuksen työhön täytyisi lisätä jotain, tai ainakin kastattaa itsensä uskossa kuolleiden kastamattomien puolesta ;)

Nämä kuka toimijana jne. pohdinnat ovat tyhjänpäiväistä pilkunviilausta (teologiaa :), jollaisen lisäarvo on siinä, että siten pystytään kilpailemaan ns. mysteeriuskontojen kanssa ihmisten huomiosta ja saamaan aikaan "oohh, ahaa, jaa"-tyyppisiä reaktioita maallikoissa.

Vähän sama efekti kuin ehtoollisella, siihenkin kuuluu jokaisen gospelklubin kehittää vaikutteita ties mistä saaneet subtanssit. Kristillinen ehtoollinen on ensimmäistä kertaa toimitettu exoduksen muistoksi toimitetun pääsiäisaterian yhteydessä, jolloin sen alkuperäinen määrääjä (Jumala) ja tarkoitus (muistella) eivät juurikaan muuttuneet. Ainoa muuttuja oli muistelun kohde, exoduksen sijasta Kristus/hänen kuolemansa ja jopa ylösnousemuksensa. Molempien muistelussa on lisäksi kysymys Jumalan suurista teoista.

Julle taas kirjoitti...

Onko Jullekin Bultmann?, voisi joku ajatella. Sen tason demytologisointia tuo äskeinen edusti ;)

Esa Hyvönen kirjoitti...

Pari dogmihistoriallista selvennystä tähän keskusteluun.

Ehtoollisen viettäminen pelkkänä muistoateriana ei ole reformoitua alkuperää. Kalvin ja hänen seuraajansa näkevät kasteen ja ehtoollisen liittoteologian näkökulmasta -- kaste korvaa ympärileikkauksen ja ehtoollinen pääsiäisaterian (jonta Jullekin hieman sivusi). Luterilaisetkin käyttävät tätä jargonia usein puolustaessaan lapsikastetta l. kaste korvasi ympärileikkauksen.

Ehtoollisen kaventaminen pelkäksi muistoateriaksi on Zwinglin käsialaa. Tätä samaa logiikkaa myöhemmin sovellettiin kasteeseen, jonka ajateltiin olevan "muisto" / "todiste" jo tapahtuneesta tapahtumasta eli uskoontulosta.

Julle kirjoitti...

Tämä ehtoollisen "enemmän kuin muistoateria" tai vastaava, että Kristus jotenkin mysteerillä tavalla läsnä taitaa olla muistaakseni aika uutta perua, virallisesti taidattu talvipäivillä 2000 "yhteisen uskon pääkohtiin" merkitä (ellei sitten parikymmentä vuotta aiemmin näissä lut. ja hell. neuvotteluiden pöytäkirjoihin)?

En ole siitä kenenkään kuullut/lukenut mitään selvitystä antaneen, mitä käytännössä tarkoittaa (ellei sitten Korhosen Klasu, joka mielestäni on hieman profiloitunut apologeettaamaan helluntain dogmisuutta vs. luterilainen enemmistö).

Vai tietääkö joku paremmin yleisistä linjauksista?

Jos ei tarkempaa määritelmää ole, niin sittenhän kaikki ovat tasa-arvoisesti samalla viivalla määrittelijöinä ;)

Matti Kankaanniemi kirjoitti...

Jatkan tässä deskriptiivisellä linjalla eli pohtimalla, mitä helluntailaisuudessa on esim. ehtoollisesta ajateltu.

Mielestäni yksi "enemmän kuin muistoateria" -tekijän ilmenemismuoto on ollut jo ajoista ammoisista pelko "väärällä sydämen asenteella" nautitun ehtoollisen tuomasta kirouksesta. Tämä pelko näkyy edelleen joidenkin jättäessä ehtoollisen väliin siinä pelossa, että pyhityselämän taso edeltävällä viikolla ei ole saavuttanut riittävää tasoa.

"Joka syö ja juo erottamatta...sairaita ja poisnukkuneita" on siis nähty kirouksena ja näin ehtoollinen on mielletty vähän liiton arkkia muistuttavaksi voimakentäksi, johon astuminen ilman asianmukaista rituaalista puhtautta, syöksee ihmisen turmioon.

Koska helluntailainen X osallistuu kaikkeen muuhun seurakunnan toimintaan mutta ei ehtoolliselle, on nähdäkseni mielekästä väittää hänen uskovan jonkinasteiseen Jumalan poikkeukselliseen läsnäoloon kyseisen riitin yhteydessä.

Julle kirjoitti...

Toisaalta tuo X:n voimakentän pelkoon perustava poisjääminen kääntäen tarkoittaa sitä, ettei usko Kristuksen työn kattaneen hänen syntinsä ja taanneen hänelle pyhityselämää.

Tällainen "enemmän kuin" on konkreettisen tuttua asia minulle, ja monelle ystävilleni (siskosta ja sukulaisista alkaen). Siihen auttoi yllä olevan puolen tajuaminen (ja Iso Kirjan terve opetus - harmi, että vasta yli 30 v. :)

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Seurakunnassamme Korinttolaiskirjeen kirous-osuus jätettiin lopulta pois, kun teimme molemmat, vaimoni ja minä, omat selvityksemme eri aikoina vanhimmistolle niistä syistä, miksi kyseinen teksti ei kuulu ehtoollisen yhteydessä luettavaksi ja mitä huonoja puolia sen käyttö aiheuttaa.

Eräs vahva kommentti vastaan oli se, että kun muuallakin sitä luetaan, niin miksi ei meillä luettaisi.

TÄytyy kyllä myöntää, että vaimon selvitys taisi olla omaani huomattavasti täydellisempi.

Otto Turkanen kirjoitti...

Oman kasteeni kohdalla (n. 6 vuotta sitten) huomasin merkittävimmän muutoksen siinä, että ennen sitä olin säännöllisen epäsäännöllisesti epäillyt pelastusvarmuuttani. En muista kyseenalaistaneeni asiaa kasteen jälkeen. Havainto selittyy kummasti tämän jakeen valossa, jonka olemassaolon tulin vasta nyt tiedostaneeksi:

[1999-RK] 1. Piet. 3:21 Tämän vertauskuvan mukaan vesi nyt teidätkin pelastaa, kasteena. Se ei ole lihan saastan poistamista vaan hyvän omantunnon pyytämistä Jumalalta Jeesuksen Kristuksen ylösnousemisen kautta,

steariini kirjoitti...

Erittäin hyvä kirjoitus.

Olisi todellakin tarpeen, jos helluntailiikkeellä olisi joku yleinen ohjeistus koskien kasteikää. Helluntaiperheen lapsena kasvoin uskoon, ja lapsena ajatteli että on liian nuori menemään kasteelle, ja vanhempana taasen pohti sitä, että minkä takia mennä enää kasteelle. Jos on koko elämänsä ollut uskossa, niin mistä sitä sitten oikeastaan tekee sen "kääntymisen/parannuksen uuteen elämään". Toisaalta koin olevani hiukan ulkopuolinen, sillä ehtoollista ei tarjoiltu kotiseurakunnassani kuin kastetuille (syntyi muutama kiusallinen tilanne, kun vanhimistoveli oli antamassa ehtoollista ja sitten joutui siihen nolona toteamaan, että en ole käynyt kasteella). Onneksi opiskeluaikana muutin isompaan kaupunkiin, ja siellä oli avoin ehtoollinen.

Että näin, täältä yhden helluntaihengailijan tilitys.