maanantai 8. joulukuuta 2008

Seurakunnan vanhimmat ensimmäisellä vuosisadalla

Aikaisempien kirjoitusten kommenttiketjuissa on sivuttu kysymystä seurakunnan johtajuudesta ja/tai vanhimmistosta, mutta aihetta on käsitelty vielä aika suppeasti. Tämän kirjoituksen tarkoitus on jatkaa keskustelua mutta laajentaa jonkin verran näkökulmia. Ensiksikin on syytä kysyä, syntyikö seurakuntien johtajuus tyhjiössä vai oliko sillä yhteyksiä siihen, miten juutalainen yhteiskunta tai Israelin kansa sen pyhissä kirjoituksissa oli organisoitunut. VT:ssa pienin yhteiskunnallinen yksikkö oli useimmiten "isän koti" eli huone/perhekunta, johon saattoi kuulua jopa neljä sukupolvea puolisoineen ja lapsineen sekä palvejoineen ja orjineen. Seuraavalla tasolla oli klaani, jonka muodostivat samaan sukuun kuuluvat perhekunnat, jotka usein vielä asuivat samalla alueella. "Vanhimmisto" oli tietyllä alueella (kaupunki, kylä, tms.) olevan perhekuntaverkoston senioreista koostuva joukko. (Klaanin jälkeen seuraavaksi suurin yksikkö oli heimo, mutta se ei enää liity tähän vanhimmisto-kysymykseen.) Lisäksi voidaan kysyä - mikäli oletetaan vanhimmisto-instituution saaneen vaikutteita jostain - oliko seurakuntien vanhimmiston mallina VT:n sijasta vaikkapa synagogien toimintatapa, tai peräti jokin roomalaisesta yhteiskunnasta tuttu rakenne. Edellisiin liittyen UT:n lukijoille nousee kysymys siitä, miten yhdessä kaupungissa kristityt kokoontuivat ja millainen oli seurakunnan "johtoporras". Näyttäisi siltä, että esim. Paavali ajatteli yhden kaupungin kristittyjen muodostavan "seurakunnan". Toisaalta hän saattaa viitata ko. kaupungissa eri kodeissa kokoontuviin "seurakuntiin". Kuinka meidän tulisi tässä yhtälössä ymmärtää "vanhimmat"? (a) Esim. Roomassa kodissa X kokoontuvan joukon vanhimmat (eli useita vanhimpia per kokoontuminen). (b) Yksi vanhin per kokoontuminen; Rooman srk:n vanhimmat muodostuvat näiden pienempien ryhmien yksittäisistä johtajista. (c) Rooman seurakunnan vanhimpia on vähemmän kuin erillisiä kokoontumisia, eli osa yksittäisten kotikokoontumisten johtajista voi olla vanhimpia, mutta kaikki eivät ole. (d) Jokin muu kuvio (mikä?). [Oma tämänhetkinen työhypoteesini on, että vanhimmat ovat kaitsijoita, joiden tehtävänä on paimentaa laumaa (eli vanhin = kaitsija = paimen).] Edellisen kysymyksen vastauksista riippuen voidaan edelleen kysyä, olivatko esim. Rooman seurakunnan (eli käytännössä kotiseurakuntaverkoston) vanhimmistossa toimiminen ja Roomassa kokoontuvan yksittäisen kotiseurakunnan johtajistossa toimiminen eri tason johtotehtäviä, joista vaikkapa toiseen naisilla oli enempi asiaa kuin toiseen. Jne. Kun nämä asiat (ja muutama muu: mitä UT opettaa "vanhimmistotyöskentelystä" tai missä UT:ssa rajataan tietyt asiat - mitä ne nyt sitten missäkin kontekstissa ovat - vain vanhimmiston tehtäväksi? yms.) on selvitetty, voidaan sitten kysyä, miten meidän tulisi tänä päivänä hoitaa asiat omissa seurakunnissamme (mikäli olemme sitä mieltä, että meidän tulisi jotenkin seurata UT:n tarjoamaan mallia ja/tai ohjeita). Tässä kokonaisuudessa riittää paljon haastetta. Toivottavasti kukaan ei kuvittele, että naisen asemaa lukuunottamatta meillä on kaikki muut seurakuntaan ja sen johtajuuteen liittyvät asiat jo ratkottu ja hyvin hallussa.

21 kommenttia:

Toni kirjoitti...

Lähden siitä oletuksesta, että vanhimmisto-ajatus syntyi luonnollisena jatkumona/versiona siitä, mitä opetuslapset näkivät ympärillään. Toisinsanoen organisaatio ja johtamiskäytäntö syntyivät melko luonnostaan ilman erityistä "johtajuuskurssia". Lisäoletuksena vielä, että Jeesus ei käskenyt, eikä opettanut asiasta, mutta asettamalla apostolit opetuslasten suuresta joukosta, hän antoi esimerkkiä siitä, että vastuunkantajia täytyy olla laumaa auttamaan.

Siirrän nyt nämä oletukset hyllylle odottamaan hylkäämistä tai hyväksymistä, ja teen pienen mielikuvitusmatkan, mitä opetuslapset mahdollisesti näkivät ympärillään, millä oli oletettavasti suora vaikutus myöhempiin toimiin:
- Klaanien vanhimmat olivat sukujen vanhoja arvostettuja päämiehiä. Niitä valkopartaisia ja koukkuselkäisiä filosofeja, joilla ei enää käsissä riittänyt voima peltotöihin. Sen sijaan elämän kokemukset ja jalostunut hartauselämä yhdistettynä harkintaan antoivat vanhimmille sen aseman, että he ratkoivat paikallisia ongelmia kuin Salomo konsanaan.
- Koska muutama satavuotta aiemmin pakkosiirtolaisuus ajoi juutalaiset uuteen tilanteeseen, synagogien syntymisen myötä syntyi myös uudenlainen "maallikkojohtajuus", jota voitaneen verrata meidän paremmin tuntemaan vanhimmistoon. Luonnostaan Leevin sukukunnan jäsenillä oli papillinen asema "temppeliriitteineen", sikäli kun se oli mahdollista. Se mikä oli uudempaa, oli luultavasti se, että syntyi synagogakouluja, joissa opetettiin lukemaan, opetettiin erityisesti Mooseksen kirjojen sisältöä, mutta toki myös muuta. Näin alkoi leeviläisten rinnalle nousemaan yhä vahvemmin erilaisia ammattikuntia/ryhmiä, kuten rabbit, saddukeukset ja fariseukset. Veikkaan, että tuolloin ei ollut kovin suurta merkitystä, kuka oli mitäkin, vaan tärkeimpänä nähtiin päämäärä opettaa Kirjoituksia ja sen myötä vahvistaa juutalaisen kansan identiteettiä pakanoiden keskellä. Uskoisin asioiden muuttuneen paljon tultaessa Jeesuksen aikaan niin, että voidaan löytää erilaisia tulkinnallisia koulukuntia. Opetuslapsille asialla oli hyvin suuri merkitys. He osallistuivat synagogiensa toimintaan ja näkivät, ketkä tekevät ja mitä tekevät.

Ap.t. 4:8 Pietari sanoo: "Kansan hallitusmiehet ja vanhimmat". Onko tämä runollinen ilmaisu yhdelle ja samalle ryhmälle, vai nimenomainen lista viestin vastaanottajista. Pidän todennäköisenä että vanhimmat Jerusalemissa ottivat aktiivisesti osaa poliittisiin kysymyksiin suhteessa Roomalaisiin herra ylipapin johdolla. Myöhemmin Paavalin kehoitus Timoteukselle ja Tiitukselle sisältää myös poliittista näkökulmaa siten, että seurakuntalaisten tulisi suhtautua roomalaisiin asiallisesti, ja varmastikin vanhimmilla oli merkityksensä sekä valvonnassa että suhdetoiminnassa virkamiesten suuntaan. Kristittyjen vähemmistöasema ei suinkaan antanut hyviä lähtökohtia ottaa kantaa eri kysymyksiin, mutta jos valo-, suola-, lähimmäisen siunaus-, ym. teemat olivat johtavia ajatuksia, silloin yhteiskunnallinen toiminta kaikilla tasoilla oli perusteltua, erityisesti vanhimpien kohdalla.

En usko että roomalaisten vaikutuksella oli suurta merkitystä.

Merkittävin vaikuttaja kuitenkin liene ollut se, että Jeesus valitsi opetuslasten keskuudesta apostolit, valtuutti heidät työhön, ja myöhemmin lupaus Pyhästä Hengestä ja sen seurauksena tapahtuneet ilmiöt.

Eli näiden ajatusten loppusolmuna:
Kun Paavalin vainojen seurauksena kastetut levisivät ympäri maailmaa, he muodostivat yhteisöjä melko omatoimisesti synagoga-mallin mukaisesti, pyrkien etsimään keskuudestaan klaanien vanhin-mallin mukaisia miehiä.

Vasta kun Antiokian vanhimmat (Apt. 11:30) lähettivät aikanaan Paavalin lähetystyöhön, perustettujen pakana/sekaseurakuntien johtamistarve ajoi Paavalin määrätietoiseen johtorakenteen ja sen ympärille liittyvän opetuksen kehittämiseen. Mallina Paavalillakin oli "synagogat" ja "klaanien vanhimmat".

Näin olen tehnyt oman avauksen. Pyydän paremman tiedon omaavia vahvistamaan ja/tai kumoamaan esittämiäni asioita. Valitettavasti tällä hetkellä internet on ainoa "lähde", mutta tämä tilanne korjaantuu kuukauden sisällä.

Isä Pekka O. M. Leivo kirjoitti...

Itse ajattelen aika paljon siten, kuten olen jo jossain aiemmassa keskustelussa tainnut sanoa:

Paavali koki loppunsa lähenevän, minkä jälkeen ei olisi jäänyt sellaista tahoa, jota seurakuntalaiset olisivat kunnioittaneet ja kuunnelleet kuten he olivat häntä kuunnelleet. Hänelle tuli siis kiire antaa ohjeita, ettei seurakunnille kävisi köpösti kun hän kohtaisi loppunsa.

Mikä oli hänen antamansa mallin perustana, siitä en tiedä. Oliko tuo malli sitova? Jos meidän täytyy totella Paavalia aina ja kaikessa, niin sitten varmaan oli. Jos taas saamme toimia tilanteen vaatimalla tavalla sen ymmärryksen ja hengen mukaan, minkä Jumala on antanut, niin muutkin mallit olisivat mahdollisia.

Ex-adventistina takaraivoni tosin heti huutaa minulle, että Jumalan henki ei koskaan ohjaa toimimaan Jumalan Sanan eli Raamatun eli siis myös Paavalin sanan vastaisesti, joten muille johtajuusmalleille ei siis olisikaan mahdollisuutta.

Onneksi olen ex-adventisti. Välillä on tuntunut tosin myös siltä, että olisin ex-kristitty. Näissä aatoksissa ja Jumalalle elämääni purnaten seisoin jokin aika sitten bussipysäkillä. Jumala sitten taas sanoi, että älä sä muusta välitä, kerro vain minusta. Nousin bussiin, jossa kaksi tummempaa kaveria jutteli englanniksi keskenään. Samantien tunsin, että noille pitää todistaa. Mutta nehän jäävät varmaa kohta pois! Mistä sä sen tiedät? No mutta jos ne jää? Mitä sitten, todista silti. Toisella oli ongelmia kristinuskonsa kanssa ja toinen oli muslimi. Kun nousin bussista (joitakin pysäkkejä myöhemmin kuin oli tarkoitus, koska juttu venähti), niin yllättäen löysin itseni laulamasta veri- ja taistelulauluja, joissa Jumala on voittaja ja pimeyden vallat väistyvät.

Toki se on jo taas haihtunut, mutta kyllä oli mahtavaa. Pisteet ei kyllä mene tästä kotiin mitenkään. Jumala vain oli taas odottanut, että kaveri kääntäisi edes toisen poskensa, että pääsisi läppäämään siihen sen verran, että suunta on oikea edes lyönnin voimasta johtuvan pyörähdyksen takia.

ansssi kirjoitti...

Suurin ongelma varmaan onkin näissä vanhimmisto-keskusteluissa se olettamus, että meillä on oikea kuva UT:n seurakuntien johtajistosta tai seurakuntien rakenteesta.

Asetan kyseenalaiseksi sen, että kykenisimme hahmottamaan edes seurakuntien rakenteen siltä ajalta. Millainen itse asiassa oli kotiseurakuntaverkosto? Joku G12 malliko? En usko.

Käytännön työssä huomaa, että samat ihmiset haluavat kokoontua sekä suurin joukoin että pienissä piireissä. Käytännössä kotiryhmät ja suuremmat jumalanpalvelukset sekoittuvat ihanan sekavaksi suhteiden verkostoksi. Johtajia ovat lopulta ne, jotka tekevät johtajien työn - nimitykset eivät välttämättä kerro mitään (paitsi sen, että sitten pitää pönöttää kraka kaulassa).

Itse toki toivoisin jotain selkeyttä käsityksiin. Olisi kiva, jos johtajiksi nimitetyt ottaisivat todellisen vastuun ihmisistä ja että vastuuta kantavat nimitettäisiin johtajiksi riippumatta yhteiskunnallisesta asemasta tai sukupuolesta.

DrMark kirjoitti...

Ansssi:

Se on ihan varmaa, että suurimmalla osalla (tai peräti kaikilla?) on ainakin osittain väärä kuva UT:n seurakuntien johtajistosta tai seurakuntien rakenteesta. Vaikeutena on ainoastaan tietää se, kenellä on eniten oikeaa valoa asian tiimoilta :-)

G12 hierarkioineen on nähdäkseni tietyssä mielessä aika kaukana UT:ssa esiintyvistä seurakunnista. Yhteistä lienee lähinnä se, että kokoonnutaan pienemmissä ryhmissä, niin kuin muissakin erilaisissa solusrk-malleissa. Jos toisaalta vaihtoehtona on pyhien niskayhteys kerran viikossa jossain massakokouksessa, niin G12 on ehdottomasti askel parempaan suuntaan.

Pekalle:

Kommenttisi UT:n mallista ja sen sitovuudesta oli osuva. Meillähän on nimittäin tapana toimia niin, että jos jo valmiiksi teemme jonkin asian niin kuin UT:ssa tehdään, niin pidämme tuota yleensä "sitovana". Jos taas teemme valmiiksi jotain eri tavalla, niin asioiden muuttamisen ja muuttumisen sijaan katsomme, että UT:ssa ei ole mitään "mallia" tai jos on, niin se ei ole mitenkään "sitova", eikä edes välttämättä suuntaa antava.

Kyllähän se on ihan reaalipolitiikkaa, että status quota ei yleensä olla valmiita muuttamaan eikä uudistajien ja/tai uskonpuhdistajien vetoomuksiin yleensä reagoida. Harva meistä haluaa poistua omalta mukavuusvyöhykkeeltään ja niinpä olemassaoleva traditio painaa käytännössä aina enemmän kuin Raamattu. Joissakin kirkkokunnissa tosin suuren yleisön mielipide saattaa jyrätä jopa sen monisatavuotisen traditionkin.

ansssi kirjoitti...

Pyhien niskayhteys :D

Menee ohi aiheen, mutta pakko kommentoida. Olen ensinnäkin ehdottomasti soluseurakunnan kannalla. Olen mukana johtamassa omaa soluamme sekä kolmen solun tukisolua ja lisäksi minulla on solun tapainen pienryhmä muutamalle etsijälle/löytäjälle/eksyneelle. Toisaalta näen omaksi tehtäväkseni kehittää juuri jumalanpalvelusta.

Jumalanpalveluksella tarkoitan tässä yhteydessä suurempaa joukkoa koolla kuin kotiryhmät ovat. Tosiasia historiassa nimittäin on, että alusta lähtien on kokoonnuttu myös suuremmissa ryhmissä kuin sellaisissa, missä on mahdollisuus keskinäiseen keskusteluun.

On totta, että kokouksemme ovat liian paljon niskayhteyttä, mutta uskon sillekin löytyvän vaihtoehtoja. Se on meistä jokaisesta kiinni, antaudummeko seuraamaan Jumalanpalvelusta kuin töllöä katsoisimme, vai lähdemmekö oikeasti osallistumaan Jumalan kohtaamiseen. Olen jo nähnyt tämän toteutumista käytännössä - aika usein on silti katseltava uskon silmin tulevaisuuteen.

Ei minulla taida silti olla mitään sitä vastaan, että myös jumalapalvelus toteutuisi kotiryhminä. Tarkoitan tällä sitä, että yhteen kokoontuneet etsivät enemmänkin yhteyttä Jumalaan kuin toisiinsa. Tai että se Jumalan kohtaaminenkin vahvasti joka kerran tapahtuu.

Sitä vastaan olen, että kotiryhmät ja koko seurakunnan yhteinen jumalanpalvelus laitetaan vastakkain kilpailemaan keskenään.

DrMark kirjoitti...

Ansssi:

Pisteet sinulle tuosta solutoiminnasta - olkoon se siunaukseksi sinulle ja muille mukana oleville!

Sen sijaan asettaisin varovasti kyseenalaiseksi sen, kuinka paljon ja kuinka varhaista evidenssiä meillä on siitä, miten uskovat alusta asti kokoontuivat "suuremmissa ryhmissä", jotka jollain tavalla ovat verrannaisia meidän "jumalanpalveluksiimme". Jos evidenssi on sitä, että ihka ensimmäiset kristityt jatkoivat hengailua PH:n vuodatuksen jälkeenkin temppelialueen yhdellä pihalla, tai että Paavali väitteli päivittäin Tyrannoksen koulussa, niin aika vähäiseksi jää. Mutta jos kerrot, kuinka paljon kristittyjä oli näissä suurissa kokouksissa ja missä he kokoontuivat esim. Roomassa tai Korintissa Paavalin kirjeiden aikaan, niin kuulisin mielelläni.

Ymmärrän toki, että alkuperäisten kokoontumismallien rekonstruointi on aika vaikeaa, mutta väittäisin silti, että ainakin meille säilyneen UT:n evidenssin perusteella se oli lähempänä jotain muuta kuin nykyistä jumalanpalvelus (+ ehkä solut päälle) -mallia, joka näyttäisi olevan myöhäisempää perua. Siksi monia Paavalinkin ohjeita seurakunnan kokoontumisen sisällöstä on vaikea toteuttaa - niitä ei oltu kirjoitettu useamman sadan tai useamman tuhannen (tai kymmenen tuhannen) hengen massakokoontumisia varten.

Sitäkin vähän kyseenalaistaisin, oliko seurakunnan kokoontumisten pääfunktio "Jumalan kohtaaminen" - vaiko seurakuntaruumiin keskinäinen rakentuminen. [Sattumalta olen viime päivinä lukenut ainakin neljän tutkijan - Banks, Fee, Hays ja Wright - korostavan juuri tätä Paavalilla, samalla kuin ovat surkutelleet, kuinka kuvittelemme usein nimenomaan Jumalan kohtaamisen olevan se pääasia.] Toki Jumalan odotettiin olevan läsnä ja vaikuttamassa, mutta esim. korinttilaisille Paavalilla tuntuu olevan enimmäkseen sanottavaa siitä, kuinka heidän tulee rakentaa toinen toistaan. Kukin voi itse verrata tätä perinteisen vapaakristillisen kokouksen kaavaan ja siihen, kuinka hyvin siinä jokaisella on jotain annettavaa (muutenkin kuin kolehtihaavin osuessa kohdalle).

Näitä ajatuksia älköön tulkittako Jumalan kohtaamista vastustaviksi tms. Minä rukoilen joka päivä, että se voisi (mahdollismman voimallisesti) tapahtua uskovien tullessa yhteen. Mutta jotenkin näen Paavalin teksteissä paljon enemmän yhteisöllisyyttä kuin perinteisessä länsimaisessa "Jeesus ja minä" -ajattelussa, jossa vertikaalista kohtaamista painotetaan sillä tavalla, että horisontaalinen kohtaaminen jää käytännössä usein tapahtumatta. (Your mileage may vary.)

Timo Koivisto kirjoitti...

Bravo, Dr. Mark: good stuff!

Mikko Sivonen kirjoitti...

Dr. Mark: Miten sinä määrittelet seurakuntaruumiin keskinäisen rakentumisen? Mitä se on?

DrMark kirjoitti...

Mikko:

Se voi tietysti saada monia erilaisia muotoja. En ajatellut, että tämä olisi ongelmallinen käsite, mutta ilmeisesti sinulla lienee jokin ajatus tästä aiheesta, koska pyydät sopivaa määritelmää...?

Ansssi kirjoitti...

Tarkennan, että minulle ei ole riittävästi evidenssiä puhtaasti kotiryhminä toimineista alkuseurakunnista. Koska:

1. Temppelialuetta ja Tyrannoksen koulua mainitaan.

2. Mallia hartauskokoontumisille tuli vaikkapa kuviosta suku/synagoga/temppeli

3. Yhteisöllisissä kulttuureissa ihmiset kokoontuvat - jos mahdollista - isompiin ja pienempiin ryhmiin. Kun katsoo vaikkapa kuvaa Kiinan kotikirkkoliikkeestä, siellä käsittämättömän pieniin tiloihin on sulloutunut valtava määrä porukkaa.

Yhteisöllisyydessä on silti kyse enemmän asenteesta kuin malleista. Huono asenne tulee helposti mukaan, vaikka kuinka järjestää tilanteita, jossa kaikki voidaan huomioida ja kaikilla on mahdollisuus osallistua. Kauheimmillaan kotiryhmät ovat individualistisia kaveripiirejä.

Mitä tulee seurakuntien johtamismalleihin, keskustelu jumittaa eniten juuri asenteiden osalta. Siinä mielessä naisen asema kuvaa hyvin tilannetta.

Minusta ilman Jumalan kohtaamista ei ole mitään keskinäistä rakentumista. Ehkä se mitä haen, on hengellisen todellisuuden "näkeminen" ja siinä eläminen. Jos ei "näe", ei ole mitään, mitä jakaa tässä inhimillisessä todellisuudessa.

DrMark kirjoitti...

Ansssi:

Ymmärsinkö intentiosi oikein, eli että korostat (perinteisen?) sunnuntaijumalanpalveluksen merkitystä pitkälti siksi, että UT:ssa Jerusalemin juutalaiset eivät heti uskoontulonsa jälkeen ottaneet etäisyyttä temppeliin (vaan kokoontuivat siellä päivittäin) ja Paavali Efesossa kahden vuoden ajan (päivittäin) väitteli/keskusteli kristinuskosta kiinnostuneiden kanssa Tyrannoksen koulussa?

Tuota hartauskokoontumismalli-pointtisi merkitystä en ymmärtänyt, mutta rohkenisin edelleen väittää, että Paavalin päivittäiset disputaatiot Tyrannoksen koululla ja ensimmäisten kristittyjen pysyminen alkuvaiheissa vielä Jerusalemin temppelijärjestelmän piirissä - samalla kun he aloittivat kodeissa kokoontumisen - ovat ehkä vähän huonoja perusteluja tämän päivän vapaakristilliselle sunnuntaikokokouskulttuurille. Tämä korostuu varsinkin kun huomioidaan, että seurakunnan kokoontuminen yhteen näyttää ainakin UT:n eksplisiittisen todistusaineiston perusteella tapahtuneen pääsääntöisesti (tai jopa ainoastaan) kodeissa. Sekin, paljonko koteihin mahtui parhaimmillaan porukkaa (jos he olivat kuin sillit suolassa), tiedetään noin suunnilleen sen perusteella, minkä kokoisia asunnot tuohon aikaan olivat (ks. vaikka Roger W. Gehringin House Church and Mission). Kristityt osallistuivat massakokouksiin lähinnä Kolosseumilla (ja niihinkin yleensä vain kerran eläessään...).

Mutta ei minulla ole periaatteessa mitään isompia kokoontumisia vastaan. Osallistun säännöllisesti tilaisuuksiin, joissa on useampia kymmeniä tai jopa satoja uskovia. Silloin kun on aikaa ja mahdollisuuksia (ja kokoontumisen funktio on hyvä), nämä tuovat mukavan lisän normaaliin kotiseurakuntaelämään.

Sen sijaan minua harmittaa jonkin verran se, että kodeissa kokoontuvat seurakunnat joutuvat jatkuvasti olemaan ikään kuin puolustuskannalla ja perustelemaan olemassaoloaan, kun taas vapaiden suuntien traditionaalista sunnuntaikokousta pidetään jotenkin raamatullisena standardina, vaikka tilanteen tulisi olla pikemminkin päinvastoin. Mutta maassa maan tavalla - onhan vapaakristillinen lahkolaistradition jumalanpalvelus vallitsevan luterilaisenkin perinteen valossa ulkoavaruudesta tullut uusi kummajainen, jolla on (omissa silmissään) vankat perinteet ja perusteet Raamatussa. Ja lopuksi on tietysti hyvä muistaa, että luterilaisetkaan eivät edes ole mikään kirkko tai seurakunta, vaan ainoastaan skismaattinen kristillinen yhteisö - kysy vaikka katolilaisilta, joilla on pisimmät perinteet tässä seurakuntabisneksessä.

Ansssi kirjoitti...

Juu ei, en pidä nykyistä vapaiden suuntien kokoontumiskulttuuria raamatullisena standardina.

Hartauskokoontumismallilla tarkoitin, juutalaisen synagogajumalanpalveluksen (perhehartauksien ja temppelikultin) toimineen oletettavasti mallina alkukristilliselle hartauden harjoittamiselle. Tämä oli pohjana sille kehitykselle, että toisen vuosisadan lopulla oli kirkkorakennuksia. Kerro jos olen ihan hakoteillä, näin kuitenkin kirkkohistorian opuksia lukiessani saan kuvan.

Lähtökohtamme näköjään vaikuttavat kovasti tässä keskustelussa. Korostan sunnuntaijumalanpalveluksen merkitystä, koska omassa ympäristössäni sitä on vähätelty juuri viittaamalla "alkuseurakunnan malliin". En rummuta tässä perinteisen vapaaseurakunnallisen kokouksen puolesta, päinvastoin minusta tämänkin instituution on uudistuttava radikaalisti.

Minua mietityttää vetoaminen alkuseurakunnan tapaan kokoontua vain (ja ainoastaan) kotiryhmissä tyyliin kaksitoista ihmistä korkeintaan paikalla. Kuitenkaan tälle ei esitetä perusteita sen enempää kuin minäkään kykenen perustelemaan toisenlaista mallia. Eli otan mielelläni vastaan uutta tietoa asiasta. Kuinka monta sinun mielestäsi kykeni kokoontumaan silloisissa yksityisissä rakennuksissa?

Erityisesti asiassa kismittää se, että kotiseurakuntamallia väläytellään sellaisissa tilanteissa kun esimerkiksi minä ehdotan jotakin muutosta seurakunnan jumalanpalvelukseen. Tyyliin: "ei kandee muuttaa mitään kun oikea malli on kuitenkin jotain muuta kuin tämä jumis, meidän on vähennettävä jumiksen merkitystä." Sitten kun vielä nämä väläyttelijät tekisivät edes jotain kotiryhmien syntymisen eteen, mutta kun ei!

Näen seurakuntani jumalanpalveluksen kehittämisen (pois kuolleesta tapakulttuurista) olennaisesti tukevan sitä kehitystä, että kotiryhmiä syntyy ja niistä tulee toimivia ja elinvoimaisia.

Olisi myös mielenkiintoista tutustua seurakuntaan, joka pääsääntöisesti kokoontuu kodeissa.

Eli näistä lähtökohdista tässä asiaa ihmettelen. Ilmeisesti sinä katselet ihan toisesta perspekstiivistä.

DrMark kirjoitti...

Ansssi:

Kiitos selvennyksestä hartauskokoontumismallin suhteen. Tuostakin kehityksestä on erilaisia teorioita ja näkemyksiä, joita esitellään tuossa aikaisemmin mainitsemassani opuksessa. Ajallisesti synagoga ja perhehartaudet tietysti edeltävät kirkkoja, mutta on eri juttu, kehittyivätkö kirkot niiden takia/pohjalta vai muista syistä.

Nykytietämyksen valossa ensimmäinen kirkkorakennus on muistaakseni (nootit eivät nyt ole käsillä) n. vuodelta 314, ja ensimmäinen kristillistä käyttöä varten rakennettu "pyhä" rakennus muistaakseni 10-20 vuotta vanhempi.

Edellisessä vaiheessa ennen noita varsinaisia "pyhiä" rakennuksia, kristittyjen uskotaan kokoontuneen yksityiskodeissa, joista on joskus esim. väliseinä poistettu, jotta saataisiin tarkoituksenmukainen kokoustila. Tällaisten modifioitujen kokoontumistilojen ajatellaan kehittyneen n. 150-250.

Ensimmäiset 100+ vuotta tutkijoiden mukaan kokoonnuttiin ihan normaaleissa kodeissa. Pienimmät olivat todella pieniä lääviä, kun taas yhteiskunnan kaikkein ylimmillä portailla olevilla saattoi olla selkeästi enemmän tilaa.

Arkeologisten löytöjen perusteella on ajateltu, että keskimääräistä varakkaammilla oli asunto, jonka ruokailutilaan mahtui n. 9-12 henkeä, ja loput sitten (seisomaan?) aulatilaan, jonka koko oli ehkäpä n. 25m2. (Tämä selittäisi esim. Paavalin 1. Korinttilaiskirjeen ateriaongelmia jonkin verran.) Jos talossa oli puutarha, osa saattoi syödä siellä. Tästä voi laskea, oliko Herran pöydässä paikallaolijoita todennäköisesti kaksi- vai kolminumeroinen määrä.

Näin siis (nykytutkimuksen valossa) ensimmäisellä vuosisadalla.

Mitä tulee tämän päivän ongelmiin omassa kontekstissasi, niin ymmärrän toki turhautumisesi. Itse näkisin, että paras ratkaisu olisi se, että jumista tai perinteisempää mallia kannattavat panostavat siihen ja sen kehitykseen, kun taas esim. kotiseurakuntamallia kannattavat panostavat siihen. Pidän epätodennäköisenä, että toinen ryhmä konvertoi toisen - eikä se ole tarpeenkaan. Oleellista nähdäkseni on, että voitte siunata toisianne ja antaa molempien ryhmien toteuttaa omaa näkyään. Vaan tämä voipi olla vaikeaa Suomessa, jossa kokemukseni mukaan uusien seurakuntien perustaminen on yksi pahimmista synneistä ja kaikki muu kuin oman rukoushuonetoiminnan eteen tapahtuva hengellisyys on valtaapitävien mielestä automaattisesti epäilyttävää?

Anonyymi kirjoitti...

Dr Mark:

Muutama kommenttisi jäi mietityttämään. Yhdessä mainitsit neljä tutkijaa, jotka pahoittelevat jumalanpalveluksen pääfunktion lepäävän liiaksi Jumalan kohtaamisessa itsessään. Ok. Mietin kuitenkin, miten samaiset henkilöt määrittelevät Jumalan kohtaamisen (jos sellaista voi määritelläkään). Se jää lyhyessä esittelyssä epäselväksi. Olisi kiva, jos antaisit muutaman kirjan tai artikkelin nimen, jotta tovereiden ajatusmaailmaan voisi tutustua oman ymmärryksen lisäämiseksi. Ne selventäisivät huomattavasti myös loppukommenttisi sisältöä. Mietin myös korinttilaiskirje-ekspertti Feen kohdalla, kuinka paljon hänen tutkimusintressinsä vaikuttavat hänen jumalanpalvelus teologiaansa. Jottei mene liiaksi arvailun puolelle, laittaisitko tänne safarille kirjojen nimiä, please?

Toinen kommenttisi koski jumalanpalvelusmallia. En päässyt aivan kärryille, mitä tarkoitit kotiseurakuntaelämällä. Mulle se on käytännössä niin vieras asia, mikäli tarkoitat sillä seurakuntamallia, että kuulisin mielelläni mitä se tarkoittaa käytännössä.

Jenni

DrMark kirjoitti...

Jenni:

Tässä lyhyet vastaukset:

Jos siirrytään behavioristisesta mallista enemmän konstruktivistiseen malliin, niin voisit varmaan tehdä omaksi iloksesi pienen tutkimuksen siitä, mitä Paavali puhuu siitä, miksi uskovat kokoontuvat yhteen ja mikä silloin on tärkeää.

"Kotiseurakuntaelämällä" tarkoitin kodissa kokoontuvaa seurakuntaa ja elämää sen yhteydessä (esim. vertailukohtana perinteiselle vapaakristillisille seurakuntaelämällä, tai vaikkapa luterilaiselle seurakuntaelämälle).

ansssi kirjoitti...

DrMark:

Kiitos täsmennyksistä. Olemme näköjään ilmeisen samoilla linjoilla niiden tietojen suhteen, jotka koskevat alkuseurakunnan kokoontumistiloja. Eri lähteissä ilmeisesti nimitykset vain vaihtelevat: toiselle pyhä rakennus on jo kirkko jne.

Ongelmana näissä on aina se, että jokainen hakee evidenssiä omien intressiensä mukaan.

Minkä kokoinen oli tila, johon mahtui 9-12 henkeä?

En tiedä keskustelemmeko me kokoontumisista ryhmädynamiikan vai liturgian kannalta? Toki nämä vaikuttavat toisiinsa, mutta ovat myös johonkin saakka valinta. Ryhmädynamiikka muuttuu olennaisesti kun ihmisiä alkaa olemaan yli 15. Sen jälkeen ei aina ole paljon väliä onko paikallaolijoita kaksi vai kolminumeroinen luku.

DrMark kirjoitti...

Ansssi:

Kokoontumisiin vaikuttavat ryhmädynamiikan ja liturgian lisäksi myös muut asiat. Kokeilepa kokoontua vaikkapa samalla 10 hengen porukalla ensin lähimmässä tuomiokirkossa ja sitten jonkun porukkaan kuuluvan olohuoneessa. Tai kokeile kutsua pari kolme ystäväperhettä ensin kotiisi yhteiselle aterialle ja rukoukselle/ylistykselle/raamatuntutkinnalle ja sitten toistatte saman jonkun kirkon tai rukoushuoneen penkeissä. Uskoisin, että molemmissa tapauksissa jotain eroa on huomattavissa, vaikka ryhmän koko ja liturgia pysyvätkin samoina.

ansssi kirjoitti...

Tämä on niin täysin totta! Ja hämmentävää, koska ihmisten käyttäytyminen tuntuu olevan melkoinen mysteeri, jossa vaikuttaa monet muuttujat. Totutut tavat, henkilösuhteet, traumat, ennakko-odotukset ja juuri sen hetkinen mielentila saavat aikaan mitä erilaisimpia ilmenemismuotoja.

Niin hullulta kuin kuulostaakin, pidän joissakin tilanteissa rukoushetken viettämistä 10 hengen kanssa suuressa kirkkosalissa parempana kuin meillä kotona. Penkkejä ei välttis silti tarvii - tai niitä ei tarvitse ainakaan käyttää.

Mikään uusihan ei heti toimi ja varsinkin kun on kyse arvojen ja asenteiden muuttumisesta, tarvitaan todellista sitkeyttä. Itse pidän sitä yhtenä päämääränä, että tietyssä vaiheessa tilan koko ei enää vaikuta palvojien/palvelijoiden keskittymiseen Jumalaan ja toisiinsa.

Anonyymi kirjoitti...

Ilman Jumalan kohtaamista ei voi kohdata lähimmäistään. Jos ei kohtaa lähimmäistään, ei voi väittää kohdanneensa Jumalaa. Lähimmäisen kohtaaminen, uskon jakaminen ja palveleminen saattavat toteutua paremmin pienemmässä yhteisössä – ehkä. Mitä lähimmäisen kohtaaminen sitten tarkoittaa? Onko se sitä, että kuuntelee mitä toinen sanoo? Onko se pyrkimystä ymmärtää kuka toinen on, ja vastaamista siihen? Onko se yhdessä ehtoolliselle osallistumista, ylistystä, kokemuksien jakamista, rohkaisua, synnintunnustusta jne.? Voisiko se olla samalla Jumalan kohtaamista ja palvelua? Miten Jumalan kohtaaminen ja lähimmäisen kohtaaminen ovat erotettavissa toisistaan loppupeleissä?

Kuka sitten on lähimmäinen? Kaikki ihmiset ovat kaiketi. Näin ollen samaa harrastelua tulisi jatkaa seurakunnan seinien ulkopuolella. Miten lähimmäisen kohtaaminen tulisi jatkua maailmassa? Millaisia muotoja sen tulisi siellä/täällä saada? Siitäkin voisi virittää jatkokeskustelun.

Seurakunta- tai jumalanpalvelusmallin tehtävä on mahdollistaa autenttinen Jumalan ja lähimmäisen kohtaaminen. Jokaista seurakunta- ja jumalanpalvelusmallia tulisi kehittää siihen suuntaan. Myönnän että muoto vaikuttaa sisältöön ja sisältö tietysti muotoon. Kuten Anssi totesi myös kaikennäköiset kokemukset, mielialat, traumat, jumalakuvat ja teologiat sun muut vaikuttavat jumalanpalveluskäyttäytymiseen, jumalanpalveluksen sisältöön ja seurakuntamalleihin. Tämä on varmaan sitä osastoa, jossa kaikki vaikuttaa kaikkeen. Hyvään ja parhaaseen mahdolliseen lopputulokseen pitäisi kuitenkin pyrkiä; niillä kyvyillä, ideoilla ja resursseilla ylipäänsä, jotka tässä elämässä on annettu. Kaikessa kai kuitenkin lopulta ratkaisee asenne – rakastanko Jumalaa ja lähimmäisiäni - oli puitteet sitten mitkä tahansa.

Jenni

Hra Rautis kirjoitti...

Mielestäni reformoitu jumalanpalvelusmalli noudattaa hienosti vanhatestamentillista mallia. Profeettojen(julistuksen) kautta kansa(seurakunta) kuulee Jumalan sanan ja vastaa siihen pappien,psalmistien ja veisuujohtajien avustuksella(uhrit, laulut, synnintunnustus).
Eli ensin julistetaan massalle sanaa ja sitten seurakunta vastaa ylistämällä ja tekemällä parannusta.

Kuitenkin tällainen massakohtaaminen on vain pieni osa käytännön jumalanpalvelusta, jonka pitäisi olla uskovan koko elämä kaikkine ihmissuhteineen ja tekoineen. Siksi seurakunta, jossa harjoitetaan pienemmissä ryhmissä kokoontumista läpi viikon, kantaa mielestäni potentiaalia opetuslapseuttamisen käskyn onnistumisesta, koska silloin kohdataan henkilöitä yksilöinä, ei vain massana. Jeesuskin käytti paljon aikaansa henkilökohtaisesti opetuslasten kanssa. Itseasiassa paljon enemmän aikaa kuin julkisessa toiminnassa. Samoin vanhantestamentin puolella profeetoilla oli opetuslapsia ja patriarkoilla lihaa ja verta olevia (opetus)lapsia.

Vanhimman rooli paimenena toteutuukin luontevasti seurakunnassa, jossa vanhimmisto koostuu tällaisista pienryhmien vetäjistä, joilla on henkilökohtainen kosketus seurakuntalaisiin. Silloin pienissä ryhmissä oleva dynamiikka tulee luontevasti mukaan seurakunnan suurempaan kokoontumiseen, joka on tällaisten useiden pienten ryhmien kokoontuminen.

Tällaisessa seurakunnassa timoteuskirjeen kehoitukset vanhimmistoveljen ominaisuuksista saavat myös syvemmän merkityksen, koska vanhin ei ole ainoastaan osa jotakin johtoryhmää joka pyörittää budjettia, vaan seurakunnan kaitsija sanan varsinaisessa merkityksessä ja monessa mielessä lähempänä pientä ryhmää seurakuntalaisia kuin saarnaaja koskaan voi olla.

Jos kuvitellaan seurakunta jossa tällaisia pienryhmän vetäjiä olisi satakunta, niin on luonnollista etteivät kaikki sata voi olla tekemässä päätöksiä seurakunnan linjanvedoista kerran viikossa. (ainakin kuvittelisin tämän hyvin hankalaksi käytännössä, kun kyse on tavallisista työssäkäyvistä ihmisistä)
Siksi olisikin luontevaa valita näistä johtajista luotettava joukko seurakunnan johtamisen tehtävään. Itseasiassa valitseminen helpottuu huomattavasti, koska nähdään jo jokaisen kaitsettavasta laumasta, kuka hoitaa hommansa hyvin.

Erään saarnaajan mukaan seurakunta toimii silloin hyvin kun "airwar" on yhdistettynä "groundwar":iin. Airwar tarkoitti julistusta koko seurakunnalle ja Groundwar pienryhmissä tapahtuvaa toimintaa.

Sikäli kun puhutaan johtamisesta, tulisi aina pitää mielessä Raamatun malli palvelevasta johtajuudesta. Seurakunnan johtajan tulee olla siis seurakunnan suurin palvelija, vanhimman tulee olla valmis palvelemaan seurakuntalaisiaan, kaikkien tulisi kantaa toisiaan. Siksi mielestäni monissa seurakunnissa on epäonnistuttu solunäyn tai vastaavien pienryhmien eteenpäinviemisessä, koska on painotettu liikaa johtajuutta ja johtauuskursseja ja yritysmallisia rakenteita, jotka perustuvat evankeliumin täydelliseen vastakohtaan tai ainakin antavat mielikuvan ylöspäin kiipeämisestä kohti suurempaa pyhyyttä, kun todellisuudessa kyse on opetuslapsien tekemisen vastuunottamisesta ihan käytännön elämässä.

ansssi kirjoitti...

Samaa mieltä kuin Hra Rautis.